Olin pari kesää sitten omalla vauhtilenkillä. Lähdin jahtaamaan omaa parasta menoani. Topi tuli vastaan vain vajaan kilsan juostuani. En empinyt hetkeäkään vaan hiljensin arvostamani urheilupersoonan viereen. Topi hiljensi myös. Topi ajoi pyörällä. Topi hymyili ja tervehti tapansa mukaan iloisesti. Tuskin hän oli päässyt pyörän selästä pois, kun suunpielien asento kertoi jo hänen innostaan tulevaa Kapinaviikon vaellusta kohtaan. Hän kysyi minulta mielipidettä mikä pätkä kannattaisi vaeltaa. Itse asiassa keskustelussa selvisi, että Topihan siellä oli meistä viimeisimpänä käynyt. Eikä missään Vinnurvan nurkan takana vaan syvällä syvänmaalla. Mies oli ikiliikkuja ja mitä aidoin urheilumies. Hänen seurassaan ei ollut koskaan kello mielessä eikä tylsää hetkeä. Hitsi, siinä oli iso henkilö, vaikka taisi olla (?) hyvän matkaa alle sadanseitsemänkymmenen.
Päätimme muutaman kaverin kanssa laittaa mustan surunauhan käsivarteen Kyöstin hiihtoon tänään Topin muistoa kunnioitaaksemme. Topi elää mielessämme ja tämä tapahtuma jää mieleeni syvästi - muistona Topista. Hiihdin edellisen kerran tässä tapahtumassa ehkä 32 vuotta sitten. Kunniakirjat ovat hukassa, mutta osallistuin muistaakseni tähän tapahtumaan kaksi tai kolme kertaa ollessani ala-asteella. Sen muistan, että eka kerralla lähdettiin Tuiskulasta ja yhdellä kerralla silloiselta Squash-hallilta. On hienoa palata tapahtumaan, vaikka kaipaan entisaikojen kapeita metsäuria, jossa perinteisen latu puikkelehti tunnelmallisesti.
On tämä aamu. Tämä Kyöstin hiihto. Kirjoitan sen ja hiihdän sitten. Koska voin. Sekä että - hiihtää ja kirjoittaa - kummin päin vain. Ennen lauloi kynä, nyttemmin sormet saa koviksi ja kuiviksi.
Verenpaine voisi olla napsun matalempi ja matalempi. Molemmista päistä. Voihan verenpaine. Mutta hankala se on jos se kokonaankin loppuu. Joten mennään näillä. Eki pyyhkäise nokkaa. Se on tämän päivän lähtöpaukku. Asetun letkan hännille. Joudun hieman taistelemaan ehkä paikastani. Edessäni kaikki näyttää helpolta. En halua tietää miltä se näyttää takanani. Hiihdän. Tai yritän ainakin sivakoida.
Vinnurva, sitten Rimpineva. Voisin nähdä tuon männyn juurella hymyilevän pienen miehen. Katson ylös: paistaa. Oikein. Lykkään ja imaisen letkan kiinni. Lähestymme pistettä. Siellä ei mitata verenpainetta vaan tarjotaan mehua. Kelpaa. Kelpaa näköjään kavereillekin. Kukaan ei puhu vielä Norjaa. Ollaan mukavuusalueella.
Kuten vaellusreitilläkin, myös tällä, hieman nousee Pyssymäelle. Kukaan Nivalan ulkopuolella ei voi ymmärtää näitä "nousuja". Pitääkö alkaa käyttään sanaa "kallistus"? Joku pieraisee. Tuulee. Haihtuu. Unohtuu - kunnes taas. Takanani ei tule ketään. Hyvä niin. Mieto. Mämmi. Maistuu ja ennen kaikkea toimii. Kierros täynnä. Vajaa 22km. Piti olla 25km. Kuka näitä laskee. Tämä on ulkoilua.
Toinen kierros alkaa. Pientä neuvottelua letkan järjestyksestä. Kaikki jatkavat toiselle kierrokselle. Myös Jonte! Muistetaan. Tämä ensin kirjoitetaan ja sitten hiihdetään. En käy hiihdon jälkeen käsiksi tekstiini. Se saa kestää. Ehkä lisään jonkun kuvan kuitenkin jälkeenpäin. Katsotaan.
Vauhti kiihtyy. Silti hiihdetään ensimmäisen vartin aikana lyhempi matka kuin eka kiekalla. Voimat ehtyy, syntyy illuusio joka joko kantaa tai sitten ei. Lopulta taas suolla. Jo viidettä kertaa olen näkevinäni mehupisteen. Ehkä tarvitsisin sitä verenpaine pistettä. Lopultakin - mehupiste. Nyt juodaan jo keskittyneemmin. Kiire katoaa kun matkaa kertyy. Tämä on tuttua myös juoksuhommista. Nyt olen hetken hiihtoniilojen kanssa. Itseäni en vielä oikein osaa sellaiseksi laskea. Ehkä niilotun tässä. Mene ja tiedä.
Lopulta saan kunniakirjan 32 vuoden tauon jälkeen. Hymyn kare ja reilun maratonin verran sivakoituja kilometrejä. Nyt tarvitsee enää hiihtää ne. Palataan illemmalla.
Reipas 43km tuli hiihtelyä. No 10km reippaaammin, muuten ihan jutustelua ja paljon seisoskeluakin. Upea ilma, joskin tuuli oli navakka ja puuroskaa paljon ladulla joissakin paikoin.
Upeasti oli 192 liikkujaa hienossa tapahtumassa. Hyvä hiihtäjät!
Onni Vähäaho, Nivalasssa 17.2.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti