Kohdallani haasteellisinta ultrajuoksussa on olleet iltoisin alkaneet kisat. Viimeistään yöllä on homma alkanut tökkiä ja kisat on menneet persiilleen. Yö ei ole ollut ongelma, jos kisat ovat startanneet aamulla tai päivällä. Ilmeisesti kroppa ei lähde toimimaan normaalisti, jos startti on illalla. Tämän takia olen päättänyt harjoitella tätä heikkouttani. Olen vakaasti päättänyt, että se on opeteltavissa.
Perjantai-iltana, eli toissa-iltana siis, minun oli määrä startata klo.21.00 Vinnurvasta lähtevälle 7km perhereitille ja kiertää se kymmenen kertaa. 70 kilometrin annos illalla startattuna kuulosti sopivalta ja riittävältä. Vähemmällä ei selviäisi, eikä enempää kannata, jottei harjoittelu kärsi liikaa. Ajattelin juoksevani tuon noin 120 sykkeillä, noin 8h30min - yhdeksään tuntiin. Eli 51-54min / kierros, keskimäärin.
Puoli kahdeksan aikoihin sattui kuitenkin sellainen asia, joka sekoitti koko meidän perheen ja olimme pois tolaltamme. Itse asiassa skippasin mielestä jo koko juoksun, enkä uskonut enää voivani juosta perjantaina alkaen, vaikka tilanne sen soisikin. Tilanne kuitenkin ratkesi - ainakin osittain - ja minulle tarjoutui mahdollisuus mennä juoksemaan. Olin vähän ristiriitaisessa olotilassa. Olin itsekin tolaltani, mutta samalla ymmärsin, etten nyt voisi auttaa asiaa enempää. Päätin lopulta lähteä kokeilemaan.
Ystäväni Tommi Sorvoja tuli lopulta juoksemaan kanssani ja tarjoutui minua hakemaan. Lopulta vain kaksi tuntia järkyttäneen tilanteen jälkeen seisoin ystäväni kanssa Vinnurvassa, perhereitin lähtöpaikalla. 33 minuuttia yli yhdeksän käynnistimme kellot. Heti alusta asti askel oli raskas, mieli ristiriitainen ja reppukin tuntui painavan kuin synti. Olinko oikeassa paikassa? Kuuntelin, soisiko puhelin, sillä niin oli sovittu, jos tilanne eskaloituu.
Kello näytti, että hyvin menee, mutta sisällä ei tuntunut siltä oikeastaan missään vaiheessa. Kiitos Tommin vuolaan puheen, sain muutakin ajateltavaa. Tommilla riitti juttua. Siinä, jos jossakin, on tähän juoksuun vihkiytynyt mies. Ihailen hänen paneutumistaan, ja onhan hän kehittynyt hienosti.
Aika aikaisessa vaiheessa nilkat alkoi kippailla. Reitillä on joitakin tosi teknisiä pätkiä jäätyneiden, epäsymmetristen muhkurapätkien vuoksi. Jutustellessa keskittyminenkään ei ollut aina ihan vaadittavalla tasolla. Suurin syy oli kuitenkin menon nihkeys, joka heijastui tietysti askelreagointiin ja kontakti nopeuteen, sekä herkyyteen. Olin kiipelissä, vaikka kello tykkäsi alati. Se taas kieli siitä, että kunto olisi kohdallaan. Paskanakin päivänä kello näyttää vähintään ok. menoa, vaikka homma kusis joka puolelta.
Olin hiihtänyt kahta päivää aikaisemmin 50 kilometrin lenkin ja sitä edellisenä päivänä kolme juoksu lenkkiä, jota oli edeltänyt parin tunnin lenkki edellisenä iltana. Olihan siinä kuormaa, mutta että näin huonoa. Viidennen kierroksen ekalla kilsalla taitoin vasemman nilkan toisen kerran, nyt pahemmasti. Kilsa meni kipeää tehden. Oikean nilka olin taittanut jo neljä kertaa, eikä sillä kärsinyt nojata enää ollenkaan ulkosyrjälle. Askeleesta katosi noiden vuoksi kokonaan tuonne reitille vaadittava tansahtavuus. Muuten jää sinne pottupeltoon tai paikoillensa jauhaan.
Viidennen kierroksen neljännellä kilometrillä tuli nilkojen puolesta sinetti. Taitoin vasemman taas. Nyt juoksu meni jo tosi hankalaksi ja nilkat tuntui muljuvan alati alla. Kilometriä myöhemmin Vinunurvaoja ylös-alas ojanlaitaa mennessä alas mentäessä nilkat petti alta ja lensin hyvällä vauhdilla suoraan puuhun päin. Lensin maahan ja aika moneen paikkaan sattui. Mihinkään ei liian paljoa, mutta jouduin kuitenkin nilkuttaan lopun vajaan kolme kilometriä autolle. 35,1km, 4h18min, keskisyke 116.
Olin kotona lauantaina aamuyöstä noin kahden aikaan. Kävely oli hankalaa, sillä nilkoilla ei kärsinyt kunnolla varata ja vasemman jalan jalkapohjan alla tuntui olevan kuin rautaputki. Jalat oli todella kokeneet kovia. Siis perhereitillä! Koko kierrosta kiertäessään sitä aina odottaa milloin pääsee perhereitille, jolloin sitä on jo melkein kuin maalissa. Nyt olin koko ajan perhereitillä ja olisin kyllä halunut päästä välillä sieltä ulos (hah,hah..). Kiitos Tommille hyvästä seurasta, autokyydistä ja juoksufilosofioiden jakamisesta!
Heräsin lauantaina puolenpäivän aikaan. Hmm... Nilkat antaa kävellä. Hyvä. Jaloissa tuntuu vielä vähän. Ok, niin yleensäkin, mutta ei mitään ankkakävelyä. Tiesin jo herätessäni, että tarvittaessa pystyisin juoksemaan lauantaina uudestaan. Päivä kertoisi mitä niillä voisi tehdä. Joskus iltapäivällä neljän aikaan tein päätöksen lähteä takaisin rikospaikalle katsomaan a) kestääkö nilkat, b) mitä olin oppinut möykkyreitistä, c) olinko missä kestävyyskunnossa.
Kävin kuuden kieppeillä saunassa. Olo oli hieman rasittunut, mutta sellainen kovan viikon perusmoodi tuntuma muutoin. Aloin saunan jälkeen pakkaan jälleen kamoja. Nyt tiesin eilisen jälkeen paremmin mitä tarvin ja mitä en. Ajattelin lähteä ns. "avoimeen yöhön", tuntemusten mukaan vailla mitään erityistä tavoitetta. Jalat ja kroppa kertoisi matkan aikana minkä verran siellä ollaan.
20 vaille kahdeksan käynnistin kellon ja lähdin liikkeelle. Olo oli edellistä päivää kevyempi, eikä vähiten ajatusten osalta, sillä edellisillan tilanne oli rauennut parempaan päin ja sekin piristi mieltä. Fiilis oli jopa hyvä. Kulku oli helppoa ja vaivatonta. Pienimpäänkin nilkan kippaus yritykseen refleksit pelasi normaalisti, eikä nilkat ehtineet kipata ollenkaan. Kaiken aikaa menin vähän edellistä iltaa nopeammin, vaikka tuntuma oli jopa kevyempi. Syke oli muutaman pykälän korkeampi, joka johtui edellisen päivän rasituksesta. Pitää erottaa tuntemus ja suhteuttaa rasitukseen.
Kolmannen kierroksen lopulla päätin, että juoksen viisi kierrosta, ettei mene suorittamiseksi. Viisi kierrosta antaa hyvän vertailun edelliseen iltaan ja riittää itselle todistamaan, että tämä sujuu, kun on pää mukaan lukien kaikki mukana. Kymmenen kierrosta olisi turhaa elvistelyä, suorittamista ja muille näyttämistä, eikä palvelisi harjoittelua. Ei tässä mitään show-juoksijoita olla. Selvitetään ja kehitetään heikkouksia ja katsotaan kisoissa mihin se riittää vuonna 2021.
Nyt tuntui, ettei iltastartista ollut mitään haittaa. En muista milloin olisi iltastartissa tuntunut näin hyvältä. Toivottavasti tämä trendi säilyy. Alusta oli edelleen konstikas, mutta nyt oli keskittyminen riittävää. Neljä kierrosta olin kiertänyt jo noin 10 minuuttia nopeammin kuin edellisenä iltana ja viimeisen kierroksen kiersin 13 minuuttia nopeammin kuin edellisenä päivänä. Koko hommaan (35,1km) meni nyt vain 3h55min, eli 23 minuuttia vähemmän kuin edellisenä päivänä. Lopussa piti vähän himmatakin, kun syke alkoi nousta viikon paljon rasituksen myötä. Keskisyke silti kohtuullinen 124.
Kirjoitin tämän siksi, että tämä auttanee käsittämään miten paljon ultrajuoksu on kiinni päivästä ja siitä miten saa ajatuksen mukaan. Tottakai se kunto on tärkein, mutta se ei yksin riitä.
TAMMIKUUSSA? JOKU PERJANTAI KLO.19
Onni Vähäaho, Nivalassa 13.12.2020
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti