24h harjoituksen jälkeen kaksi lenkkiä sujui pieniä lihashermosto poikkeavuuksia lukuunottamatta varsin sutjakkaasti. Usein rasitukset tulevatkin tosin pintaan vasta ajan päästä, ennemmin tai myöhemmin. Nyt siis aika pian, ja saattaa olla, että löydän vielä tuon 24h harjoituksen edestäni tämänkin jälkeen. Eli oli tarkoituksena juosta perjantaina kevyt 10km. Siitä tuli matka jonnekkin, jossa en tiennyt paljon mistään mitään. Se oli jopa hieman pelottavaa. Kuin olisin alusta asti juossut sairailla jaloilla, sairailla lihaksilla. Minusta ei ollut mitään jäljellä juoksijana. Olin vain kuin ajatuksena mukana tuolla lenkillä, kuin en itse ollenkaan. Todella outo tunne.
Aluksi ajattelin, että kyllä tämä tästä, mutta ei. Tunne vain syveni, tunsin menettäväni otettani juoksusta - irtaannuin...ehkä, en tiedä, mutta jotain outoa se oli. 5km kohdalla oli pakko lopettaa. Olin valmis hyväksymään, että olen tullut kuumesairaaksi. Menin suihkuun ja vain odotin, koska kuumehorkka alkaa. Samalla suussa oli kuin krapulainen maku. Mietin jo sydänkohtauksen tuloa - voisiko se tuntua tältä. En ole onneksi koskaan saanut, joten en voi tietenkään tarkalleen tietää, miltä se tuntuu... Mutta en tullu sairaaksi, mutta olin pihalla. Söin ja join, ja kohta voin hieman paremmin, mutta olin kuin olisin istunut jossain parantolassa, vaikka olin omalla sohvalla.
Seuraavana aamuna oli ohjelmassa 12km lenkki, ja hyvin aikaisin. Olisi äkkiä ajateltuna ollut viisasta ohittaa se. Olihan minulla enempi kuin hyvä perustelu, mutta olen ultrajuoksija, joka harvoin saa tilaisuutta löytää vastauksia poikkeavasti käyttäytyvästä kehosta, joten niinpä laitoin herätyksen aamu neljäksi.
Niin heräsin ja olin hieman yön aikana voimaantunut. Jaksoin juosta aika normaalisti, sillä koskaan tuohon aikaan aamusta ei nyt mikään vetreä kulku ole. Silti suussa maistui "krapulaiselle", se oli oikeastaan ainoa poikkeava tunne mikä oli jäljellä edellisestä päivästä. Edellisenä päivänä muuten juoksin sen 5km 5:42min/km, 118 keskisykkeellä. Joka on aivan normaalia erittäin kevyttä minulle nykykunnossa. Ja samalla tavalla oli aamuisen lenkikin data, hyvin normaalia - ja juoksinpa vielä ilokseni jopa 14km, ajateltun 12km sijaan.
Noihin kahteen päivään jäi kuoppa, mutta samalla se oli viesti minulle, että kävin tämän hetkisillä rajoilla harjoitteluni kanssa. Juoksin tammikuussa 24h harjoitus mukaan luettuna 476km. Ihan hyvä kuukausi jo silläkin tavoin, mutta lukema ei nyt kerro koko totuutta. Juoksin paljon metsässä, lumisilla poluilla. Harjoittelutunteja oli yli 62. Tuo kilsamäärä tielle muutettuna olisi ollut n.600km. Noissa kahdessa lukemassa on huikea ero. Paljon harjoittelevat tietävät, kuinka valtava, mutta vähemmän harjoitteleville voin kertoa, että se on enemmän kuin miltä numerot näyttävät.
Soitin hyvälle ystävälleni tänään. Puhuttiin kokonaisrasituksesta. Puhuttiin harjoituksen kuorman säädöistä. Puhuttiin palautumisesta. Puhuttiin paljon harjoittelevien haasteellisuudesta hallita tilannetta. Ystäväni juoksi viime vuonna 27päivää x 60km = 1620km. Noin suurinpiirtein. Harvassa on ihmiset, jotka pystyvät tuohon, vaikka se ei ole olennaisinta tässä vaan sen tuoma hallinnan haaste. Ystäväni on yrittäjä, minä kolmivuorotyötä tekevä hoitaja. Ultrajuoksija ei mieti vain seuraava lenkkiä tai harjoitteluviikkoa vaan viikkoa perheen isänä ja miehenä. Muuta elämää ei saa unohtaa, koska se on osa juoksijan voimavaraa - iso osa.
Täytyy olla rohkeutta harjoitella, mutta täytyy olla myös rohkeutta muuttaa tarvittaessa ohjelmaa. Jouduin tuon kuopan jälkeen hieman katsomaan tarkemmin tehtyä ja tulevaa. Sitten tein hienoiset muutokset. Joku varmaan voi miettiä, että taitaa kaveri tipahtaa pian uudestaan. Voin kertoa, etten juokse jään reunalla alvariinsa. Esimerkiksi tänään vedin 40-70cm syvyisessä umpihangessa 3,5h ja sain jalkoihin mukavan harjoitusvasteen. Sen päälle vedin 10km juosten koillistuuli viimassa kotia kohden Vinnurvasta, aika tyhjillä jaloilla ja kotia pääsin suhteellisen helposti. Siinä jäi mukavan paljon väliä siihen tilaan, jossa olisi joutunut oikeasti puristaan. Suhteellista. Harjoittelun tulosta. Samalla täytyy olla kaiken aikaa rehellinen. Yksikin turha pullistelu ja varmasti tipahtaa. Täytyy tunnistaa siis omat rajat.
Arvostus
Jotta voi kehittyä, on tultava itseltään sisältä arvostus, jossa arvostaa luontaisesti tosissaan yrittäviä ihmisiä. Kuten vaikka Pasia. Pasi on lyönyt itsensä likoon käsittämättömällä tavalla ja jaksaa olla kiinnostunut kaiken aikaa myös meidän nuorempien edistymisestä. Pasi saa minulta ison arvostuksen. Arvostukseni ei lähde luontaisesti kilometreistä tai sekunneista vaan siitä, miten antaumuksella asiansa tekee.
Olen myös avarakatseinen. On tullut varmasti selväksi, että ihailen Vesa-Matti Loiria, joka on yksi mestareistani. Katsoin eilen iltavuoron jälkeen muun perheen nukuttua loirinuotiolla- ohjelmaa netistä. Vieraina Jarkko Nieminen ja Robin Packalen. Täytyy myöntää, että en arvannut Robinin olevan niin hyvän tulkitsijan kuin mitä hän onkaan. Alla oleva veto veti kyllä haavin auki. Arvostan. Mies on 16-vuotta. Tervepäinen kaveri kuulosti lisäksi olevan.
