tiistai 3. huhtikuuta 2018

MÄÄRÄVIIKKO - UPPOUTUU KUOREN SISÄLLE

                         Maanantai. Herään yövuorosta. Päivähän on silloin jo loppusuoralla. Huomenna se sitten alkaisi. Olen päättänyt kääntää vipua hellalla. Kattilan kansi tulee nousemaan. Tuleeko potuista kypsiä vaan iskeekö vedet reisille. Tässä vaiheessa täytyy kortti ensin katsoa. Nämä menee leikkipuistojen ulkopuolisiksi työstöiksi.

                      Maanantai-iltana olisin voinut vain rapsuttaa vaimoa, mutta käyn kuitenkin myös 5,1km verryttely hepsuttelun katsomatta kelloa. Olen omaan tasooni nähden kohentanut viimeisen viikon aikana suorituskykyä.

                      Tiistai. Mitä tarkoittaa, kun hakeudutaan ensin mäkeen, jonka nokka on noin 40% nousukulmaltaan ja sitten juostaan päälle yli viisi tuntia tuulessa ja tuiskeessa? Se tulee - ja ei tule - tuosta vaan. Siis se tulee varmasti, mutta miltä se tuntuu.

                     Juoksin ensin 7km keskustasta vankan lumipyryn saattelemana kuuuisalle Taunon mäelle, jossa 125metrin matkalla noustaan jyrkenevästi noin 24m/nousu. Baana näytti aluksi hyvältä, mutta siinä olikin päällä vain ohut kuori joka murtui. Siitä alkoikin maatuska ilmiö. Aina seuraavan kerroksen jälkeen oli uusi karkean lumen kerros. Alaspäin tullessa kerroksen pettäessä olisi voinut helposti taittaa polven, kun pinta pettikin yhtäkkiä yli polven. Oli selvää, että vajaan kahden tunnin teutaroinnin jälkeen olin lypsetty melko tyhjiin.

                    Lähdin jolkotteleen reilun 800 nousumetrin jälkeen kohti Pyssymäen helpompia baanoja kuin kettu tyhjästä navetasta pelokkaasti poistuen. Muutaman kilometrin jälkeen löysin jollain tavalla jalat. Tosin huomasin niiden menettäneen melkoisesti ns. "Dan Hill´lle". Suuri kunnia Taunolle mäestä!

                    30km juoksun jälkeen tulin vaihtamaan suunnitellusti reppua. Söin kaksi isoa banaania ja join ½ litraa noin 50% mustikkasoppaa, sekä istahdin kaakelille. Tulosta vain etutuutista. Vaihdoin samalla myös paidan, pipon ja hanskat. 20min välein noin 50% mustikkasoppaa ja jotain energiaa: Geelejä, suklaata, suolapähkinöitä (vain kerran) ja kaurakeksejä.

                    30km jälkeen (kiitos Dan Hill) tuntui kuin olisin juossut liki 100km. Sisälle hiipi jopa epäuskoa. Ylipitkissä kohtaat itsesi ennen pitkää. Kaikki roolit varisee ojan raviin ennen pitkää. Sen vuoksi niitä mielestäni pitää tehdä, jos meinaa löytää maalin yli 100km polkukisoissa. 5-40km lenkit ei vain yksinkertaisesti riitä. Ylipitkissä oppii aina miten kroppa voi käyttäytyä. Aina tulee jotain uutta. Samalla opit siirtymään aina uudelle kilometrille. Opit vain heilauttamaan vasemman jalan oikean jälkeen.  

                    Lähden pitkän mutkan jälkeen kohti I-SR2014 Talviperhereittiä. Välillä saa nojata tuuleen, että pysyy pystyssä. Kuusi tuntia täynnä. Kiipeän hyvin lumista tietä pitkin. Olen juossut jo 48km, teutaroinut liki kaksi tuntia puuterilumimäessä. Silti aina myös vasen - oikean jälkeen - luojan kiitos, edelleen. Jaksaminen on kuitenkin läsnä. Mutta hidastuu. Dan Hill seuraa ja on samalla hyvä markkeeri karhunkierrokselle, ja juuri sitä haenkin. Karhunkierroksen 160km matkallakin ensin kiivetään ja sitten vasta juostaan. Tämä tapainen harjoitus oli jo syksyllä mielessä tälle keväälle. Riittävän aikaisin ennen kisaa, jottei ajoitus kärsi.

                     Lopulta lopsottelen kotiovelle. Hoidan heti pari kiireellistä pyyntöä, jotka oli tulleet puhelimelle. Olo on ihan jees. Loput kilsat tuli vähän nousevalla vauhdilla. Tavallista tunnelman vaihtelua. 66,3km, 8:24:55h. Keskivauhti 7:37min/km. Keskisyke 120. Nousumetrit 1037.

                    Lenkin jälkeen olin kuitenkin hetken aika poikki. Nestettä ja evästä meni. Sitten unta. Sitten pahoinvointia. Sitten paremmin vointia. Ja nyt olen tässä seesteisenä näppiksen edessä. Oma ruutu ja pienuus tuli taas nähtyä. Samalla se, missä mennään. Pääsin tavanomaisiin määräviikon ylipitkien jälkeisiin tuntemuksiin. Pääsin tämän päivän lenkillä tarpeeksi pitkälle, mutta kuitenkin (toivottavasti) tarpeeksi vähällä. Lenkin jälkeen oli pientä uikutusta havaittavissa. Ja myös pohdintaa, olenko tarpeeksi iso poika näihin. Levyä on siis tarkoitus vääntää isommalle. Mikään ei tule itsestään. Muuten levy on ollut liian pienellä aikaisemmin.

                    Me ultrajuoksijat puhutaan usein, että päästiin lenkillä syvälle sisällemme ja tunnettiin syvää läsnä-oloa. Moni voi olla ymmällään, mitä se tarkoittaa. Voisin koittaa luonehtia sitä seuraavassa.

               "- Juostuani yli kuusi tuntia. Havainnoin ympäristöä eri tavalla. Jälkiä lumessa, miten ne ovat menneet. Saatan jopa nauraa. Vien ajatuksia väsymyksestä antamalla tulla sisälle positiivista ärsykettä, mielen virikettä. Voin etsiä poikkeavuuksia puun kaarnoista tai lumen muodoista. Lenkin jälkeen olo on seesteinen. Kuuntelen enemmin omia ajatuksia, jos musiikkia niin helposti Portion Boysin sijaan esimerksi Pekka Ruuskaa tai muuta tekstiä, joka on samalla syvällä tasolla.

                 Muistelen ja arvostan mitä olen elämässä saanut ja kokenut. Olen tällaisten yli 8h lenkkien jälkeen hieman herkällä päällä, sillä jotain suurempaa menee lävitseni. Sitä ei voi muutoin kuvata, se täytyy kokea. On etuoikeus kyetä juoksemaan tuollaisia matkoja. Samalla täytyy ihailla niitä, jotka tekevät niitä niin paljon itseäni nopeammin."

   
                  Keskiviikko.

 ***

        Odotusaula. Istahdan vähäiseen joukkoon. Paikalla, ei läsnä, on lisäkseni kaksi aikuista ja ilmeisesti heidän lapsi. Nainen hymähtelee kännykän ruudulle. Mies nostaa sekunnin murto-osan ajaksi katsettaan ruudusta. En ehdi edes yrittää tervehtiä. Pian oivallan sen olleen toissijaisen harmin.

         Lapsi aika ajoin yrittää ottaa yhteyttä varattuina pysyviin vanhempiin varsin lapsille tavanomaisin kysymyksin ja toteamuksin. Vanhemmat vastaa erilaisin tavoin mumisella tai hymähtelemällä. Arvioin lapsen asian menevän tukan ohi huomaamatta. Mies selaa peräti kiihkeästi etusormella sipaisten puhelimensa (elämänsä?) ruutua. Vaihtaa välillä asentoa nopeasti kuin hirvijahdin passissa konsanaan, vaipuen nopeasti transsiin, jossa ympäristön äänet sulkeutuu. Myös oman lapsen. 

            Nainen on niin ikään kuin lumottu. Näyttää, että hän katsoo jotain sarjaa jossa kenties eletään oikeaa elämää. Hyvin nopeasti en ruudun tuijottamista 24/7 siksi laske. Nainen on kenties kadottanu oman elämänsä ja katsoo nyt pienestä ruudusta sellaista haltioissaan. Mietin miten nämä kolme ovat muodostuneet yhdeksi karavaaniksi, jossa kukaan ei ole läsnä toisilleen. Lapsi yrittäisi, mutta vanhemmat ei innostu. 

           Suruĺlisena seuraan näkemääni kunnes lapsi pyydetään sisään. Olisin voinut veikata toisinpäin: ajattelin lapsen vievän vanhempiaan terapiaan. Isi: "-No niin mennään". Lapsi: "-Isi, mennäänkö me sitten sinne kauppaan?". Isi on vähemmän yllättäen yhtä kysymysmerkkiä. Lapsi ja kaksi ihmisrauniota poistuvat tilasta. Ahdistava tunne katoaa sisältäni hiljalleen. 

          Paljon puhutaan, että kädenjatke, eli puhelimen tuijotus, on nuorten ongelma. Ja varmasti onkin, mutta ei se pelkästään ikää katso. Tuo edellä kirjoitettu kokemani on jo vuosien takaa. Tämä ei ole siis enää uusi juttu, mutta siitä on hyvä kirjoittaa, jotta se puhuttaisi. 

            On tutkittu äskettäin, että ihmiset on konkreettisesti kohdatessaan empaattisempia kuin sosiaalisessa mediassa. Tämäkin piti siis tutkia. En usko monen yllättyneen tuloksesta. Tänä päivänä markinoille on jo ilmaantunut koskettelu ja halaus paleveluja. Ihmiset ovat luisuneet suuntaan, jossa fyysinen kohtaaminen on etääntynyt. Ihmiset ovat etääntyneet omasta minästään ja kadottaneet taidon kohdata toinen ihminen aidosti. Siitä voi ja pitää olla yhteisesti huolissaan ikään katsomatta.
***
Iltapäivällä I-SR2014 perhereitti Vinnurvasta. 7km 6:23min/km (avg.syke118). 
Aluksi lihakset tuntui tosi kipeiltä. Etenkin reidet (tunkkaus Dan Hilillä tuntuu). Hölkän edetessä alkoi veri kiertämään ja kuona-aineet pääsivät liikkeelle. Ajoittain jopa lennokkaita askelia ja polkusujuvuutta, ainakin auttavasti. Lihaksissa ja nivelissä tottakai tuntuu eilinen, mutta niin kuuluukin. Huomenna taas pitkälenkki. Ehdolla on muutakin ohjelmaa, mutta täytyy katsoa miten sitä kaikkeen ehtii. Ainakin yksi tärkeä palaveri olisi, jossa olisi hyvä olla paikalla. Tuo tuli kuitenkin lyhyellä varoajalla, joten ei kyse omasta priorisoinnista. Katsotaan miten ehitään. Hirveästi ei viihtisi tinkiä pitkien harjoitusten mitoista ja kestoista, kun on tähän lomankin varannut. Mutta ei stressiä :=) 


Torstai. Toivoa täynnä - sanotaan. Vähä vajaa kuusi ylös. Aamupalaa jne. Vaimo tulee töistä noin puoli 8. Kosteat suudelmat ja tuliset katseet. Tyttö menee kouluun. Minun tehtävä on lähteä juoksemaan pitkää harjoitusta Iso-Sydänmaan vaellusreitille. Illan aikataulu painaa hieman takaraivossa. Ei kuitenkaan paljoa, sillä huomaan kropan olevan ok. Sykkeet on tavalliset. Kroppa ei ole siis moksiskaan alkuviikon määrästä. Sen sijaan lihakset on hieman arat ja vauhti on hieman kesy, mutta tilanteeseen ja odotuksiin nähden suorastaan älytön. Imurointi sykkeillä ja matalalla askeleella. Positiivista, että jalat haluavat välillä leikitellä ja nakata kantapäätä hieman lennokkaammin.

Kilsoja tulee nopeasti. Juoksu tuntuu helpolta. Ilmeisesti johtuu matalista tehoista, sillä vauhti ei laske oikeastaan ollenkaan. 35km jälkeen alan miettimään, että tässä ollaan nyt tekemässä melkoista settiä, sillä tiistaina 66km ja yli tuhannen nousumetrin tekeminen oli olosuhteiltaan odottamattoman rankka. Ja toisekseen olen kuitenkin vielä kaukana isojen poikien valmiuksista mättää todella isoja viikkoja/settejä. Tavoittelen läpäisyä karhunkierroksen 160km. Toki haluan olla mahdollisimman hyvässä kunnossa. Haaste tässä määrämätössä on antaa kropalle tarpeeksi tuhti kokemus rasitustilassa toimimisessa, mutta samalla huolehtia, ettei vedä liian kovaa settiä. Kuusamossa täytyy olla tuore ja nälkäinen.

Niinpä päätänkin olla hieman varalta kohtuullisempi ja jätänkin lumipolkuilun tasan maratonin mittaan. 42,2km. Keskivauhti mairitteleva 6:26min/km ja keskisyke 119. Polku kuitenkin paikoin petti pohjaltaan. Yön yli kestänyt lämpö ja vesitihkuilu on näköjään nopeasti pehmentänyt baanaa. Iloisesti hölkkäilin viimeiset 2km vähän rennompaa ja kovempaa. Jäi mukava tunne ja lenkki tuntui menevän nätisti tuonkin mittaiseksi.

Päivällä ja illalla oli ohjelmaa. mm. 2h kokous. Oli kiva olla paikalla Nivalan urheiluseurojen palaverissa. Illalla kävin sitten staattisen hiippailuhölkkäilyn vastapainoksi juoksemassa 10km katsomatta kelloon. Keskityin askeleen rentoutueen ja tekniikkaan. Nautin vapaasta juoksusta ja tuuletuin. Kiva ja piristävä lenkki. 10km. Keskivauhti 5:26min/km. Keskisyke 124. Aika lähellä tuntemusten mukaista.

Päivän saldo siis 52,2km. Huomenna jatketaan.




Perjantai.  Edellisen päivän reilun 52km annoksesta lähdin uuteen päivään 16,1km erittäin kevyellä ja huoltavalla tielenkillä. Viikon trendi tuntuu olevan, että joka lenkillä on vähintään muutama kilsa sohjoa, jos ei muuta. Erittäin hyvätunnelmainen lenkki. 16,1km, 6:07min/km, 111 keskisykkeellä. 

               Illasta lähdin tekemään noin 43km ja 1000 nousumetrin lenkkiä. Kuulin jo pari tuntia ennen lenkkiä  vahvoja huhuja I-SR2014 polun sulamisesta. Voisiko olla niin upottava jo nyt, kun edellisenä päivänä painui vain ½ kenkää pahimmillaan.

               Pian olinkin jo Pyssymäen tien alussa. Reilussa sohjossa sujuttelin kohti mummun mökin mäkeä. Sieltä sitten parin hinkkauksen jälkeen kohti yhä sohjoisia teitä ja I-SR2014 vaellusreittiä. Upsista. Jopas upotti heti ja paljon. Kun ollaan ajoin polvia myöden on kait kahlaaminen osuvampi termi. Oli useamman sadan metrin pätkiä, jossa menin 12min/km yli 130 sykkeillä!

              6km tuskailun ja taistelun jälkeen palasin sohjoiselle tielle takaisin, joka tuntui edellisen jälkeen luxukselta. Enpä arvannut tätä viikkoa suunnitellessani, että olisi joka päivä tällaiset alustat. Kahlaaminen jäi reisiin. Olihan kilsoja jo viikolle aika määrä. Ei muuta kuin mummun mökin mäkeen hinkkaamaan ja "palautteleen". Siellä up & down kilsoilla parhaimmillaan alle kutosta, alle 120 sykkeillä. Perustekeminen kohdallaan minun tasolle.

             Reilun 22km jälkeen alan suunnata kohti Dan Hilliä repun vaihdon kautta. 26km kohdilla tulen mäelle. Olisi pitänyt arvata. Mäki oli ennestään pehmentynyt tiistaista. Nyt ei enää upottanut siellä täällä vaan koko ajan vähintään 15-20cm. Ei kyllä enää löytynyt reisistä. Nauru pääsi. Jotain rajaa! Yritin kokeilla mäkeä kolmesta kohtaa, mutta aina sama lopputulema. Ei niin ei. Kivekset persvaossa pakenin raukkamaisesti paikalta. Dan Hill nauroi perääni. Surkea.

            28km, 7:17min/km, Keskisyke 115. Päivän saldo 44,1km.

             Olosuhteiden edessä oli pakko antaa periksi tavoitteen kanssa. Toisella tapaa katsottuna setti oli erittäin kova. Neljään päivään hankalissa oloissa 169,6km 1418m+ .

             Reidet huusi hoosiannaa kotiin päästyäni. Toiveena, että tämä setti antoi riittävän sitkeyden karhunkierroksen 160km vääntöön. Loppuviikko on lepoa ja palauttelua, joten niistä ei varmaankaan ole ihmeempää kirjoittamista. Tänään lauantaina lepään. Korkeintaaan venyttelen. Huomenna sunnuntaina hölkkään jotain 10km tietämillä (7-12km ehkä).

            Kiitos mielenkiinnosta :=)

Onni Vähäaho, Nivalassa 7.4.2018

maanantai 2. huhtikuuta 2018

TUNTEJA HUUTAIS

               Loppukesästä tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun aloin harrastamaan juoksua. Tai en silloin arvannut, että se jatkuisi näin kauaa. Focus oli tuolloin painon tiputuksessa. Pian on juostuja kilometrejä kertynyt 35 000 kappaletta. Aluksi kilsoja tuli vähän. Viimeisen viiden vuoden ajan noin 5 000 kilometriä/vuosi.

               Koen olevani aika tavallinen juoksun harrastaja. Varsinkin määrällisesti harjoitteluni on kovin vähäistä, jos peilataan esimerkiksi kilpajuoksijoihin. Täällä Nivalassakin nämä kilpajuoksijat vetävät hieman enemmän, vaikka heidän kilpailumatkat ovat noin 15-55 kertaa lyhyempiä kuin omani. Kestävyysjuoksijoita siis hekin. 3000m esteiden kera ja 10 000m. Juoksen heitä vähemmän ja olen muka ultrajuoksija. Hah, no jonkin sortin harrastaja kait(?) kuitenkin.

               Pian 44 ikävuotta. Kyllähän minun junani tulosten teon suhteen on mennyt, eikä sitä tässä  harrastuksessa ole tainut kohdalleni osuakaan. Jokainen tasollaan. Tämä on tätä Cosmoksen tasoa. Siellä se nylykyttää sitä ommaa vauhtia. Semmosta se on. Kyllä se kovasti jauhaa, mutta eipä siinä isompia tapahdu. Välillä se yrittää kisoissakin juosta, ja joskushan se hieman jossain heikkotasoisemmissa vähän pärjääkin. Onhan se paheista pois tuokin mies kuitenkin. Ja innostaahan se muita, mutta ehkä sekin on jo vähän väsynyttä. On vähän niin kuin jo nähty kaveri. Keksis jotain muuta.

               Se sieltä sivulta ehkä. Omassa mielessä on kaksi kisaa tälle vuodelle. 53 päivän päästä Karhunkierroksella 165,8km kisa. Niin olivat mitanneet. Uskon, että tulenee noin 168km mittariin JOS maaliin pääsen. On nimittäin sellainen rasti, että saan kyllä onnistua, mikäli meinaan kädet nostaa kattoa kohden Rukan torilla 26.5. Toinen tämän vuoden kisa on PUF2018. 171km "pep57km reitti" kolme kertaa. Ei ole varmoja tapauksia kumpikaan, mutta kovasti yritetään. Ja vaikka haluaisinkin niin en voi sanoa, että siitä minulle maksettais. Aika paljon kuluu tossuja ja vaikkapa geelejä noiden tavoitteiden täyttymiseen.

               Oon minä vähä koittanu harjoitellakin. Oon käyny lenkillä lähinnä juosten ja viime aikoina myös lumikengillä. Toiveissa, että kunto kasvais. Pikkasen sitä on kuitenkin itseä kohtaan kriittinen, ja toisaalta ihanan toiveikas. Voi olla, ettei tämä niin viisasten hommaa olekaan. Ehkä pitää pientä pehmeyttä olla, että uskoo kaikenlaisiin päämääriin. Mutta onhan tämä kaikki pitänyt minut pois pahanteosta ainakin?

               Aikaa tahtoo tähän verrattain mukavaan harrastukseen mennä liian paljon. Koko ajan tuntuu, että jään vähän pystyyn kotiväelle. Se ei ole kiva tunne. Tykkäisin muutenkin enemmän vain olla. Nyt on koko ajan kello liian paljon, ja se ei ole optimi. Mutta jos matkaa lyhentää niin joutuu harjoitteleen enemmän? Ai niin, ne oli niitä kilpajuoksijoita. Ehkä koskaan missään hyvässä iässä ollutkaan harrastaja juoksija voisi ottaa tulevaisuudessa vähän lunkimmin? En tiedä. Pitänee pohtia näitä asioita perheen kanssa. Toisaalta en ole harjoitellut tunneissa yhtään sen enempää kuin aikaisempina 4-5 vuotena. Ehkä 12 työpäivää kahteen viikkoon saa hedelmäpelin pyörimään pään sisällä?

              Tänään alkava viikko on kuitenkin minun määräviikko. Samalla on tarkoitus kerätä ainakin yli 2000m+ nousua. Dan Hill kutsuu, Gun Hill ei yksin riitä. Pitkiä tivolilenkkejä tulossa. Onhan tämä lystiä kuitenkin. Tykkään kovasti. Toisaalta tykkään vielä enemmän perheestäni ja olla vain muutenkin välillä rauhassa ajatusteni kanssa. Huvipuistojenkin karusellit on välillä pysähdyksissä. Miksi minun pyöräni pyörivät kaiken aikaa? Enkö löydä jarrua? Onko vivussani vaijeria vai puuttuko jotain tukan alta?

              Juostaan nyt syksyyn. Syksyllä katsotaan miltä näyttää. Aikaakin on ostettuna yksi työpäivä vähemmän/ viikko elokuusta alkaen. Mihin se riittää? En minä tiiä. Kunhan ihmettelen ja elän menemään. Eihän sitä tiedä montako askelta tässä on jäljellä. Pääasia on, että elää ja nauttii. Ja niin kyllä teen. Tosin jatkuvalla kiireellä. Kirjoittaminen on mukavaa, samoin hyvien tulkintojen kuuntelu/katselu.



Onni Vähäaho Nivalassa 2.4.2018

torstai 15. maaliskuuta 2018

OPPIA ELÄMÄSSÄ

Kirjoittaminen tuo elämää vai toisinpäin? Vai toimiiko molempiin suuntiin? Hiihdätkö aina samaan suuntaan? Vasen sukka jalkaan ennen oikeaa? Oletko robotti? Laitat nopeasti kuitenkin täpän, "en ole robotti".

Voisimme olla enemmän, mutta rutiinit kahlivat. Ne tuovat turvaa, sanotaan. Uudet asiat tuottavat ensireaktioina yleensä vastustusta, jollei kyse ole leivonnais reseptistä. Turvan takana on pelko joutua käyttämään omaa potentiaalia. Ei uskalleta laittaa itseä peliin. Ehkä olemme pelanneet liikaa 10 tikkua laudalla ja muistot ovat lähinnä tikkujen keräämisessä.

Olen ollut itsekin pian 19 vuotta samassa työpaikassa. Mantrahan on: työ on antoisaa. Ja onhan se. Silti takaraivossa aika ajoin koputtaa ajatus kokeilla jotain muuta. On puuttunut uskallusta. Olen ollut ehkä liian laskelmoiva. Ihmislajike viihtyy pääasiassa  pesässään läpi vuodenaikojen.

Olen pannut merkille, että ikävän iso osa 70 rajapyykille päässeistä joutuu jo kokeen joko syöpää tai muistamattomuutta. Läheskään kaikki eivät ehdi edes eläkkeelle ennen "tuomiota". Lohdutonta. Parikymppisenä ajattelin; "sitten eläkkeellä". Nykyään ajattelen: NYT. Nautintoa ei kannata siirtää. Kannattaa kokea ja tehdä elämästä omannäköinen. Fantasia hohdokkaista eläkepäivistä voi olla kangastus aavikolla. Elämä on tässä ja nyt.

Positiivisuus. Lähes kaikissa asioissa on positiivisuuden siemen. Jos jokin menee vikaan voi siitä oppia. Näin kaikesta tulee sinun itsesi näköinen hiljalleen, askel, askeleelta. Illuusio pelkästään oikeaan suuntaan menevistä askeleista elämässä ei ole kestävää. Sukka kastuu ennen pitkää. Eikä kannata haaskata aikaa sen päivän odottamisessa, jolloin olisit valmis. Emme ole sitä koskaan - eikä ole tarkoituskaan.

Olen oppinut hiljalleen hyväksymään myös sen, ettei kaikille asioille ole selitystä. Elämään ei ole opaskirjaa, siitä voi saada vain muistelman. Tunnen olevani vahvempi henkisesti kuin aikaisemmin. Olen mielestäni oppinut ymmärtämään enempi sitä mikä on juuri minulle hyväksi. Olen päättänyt olla olematta osa mitään normia. Elän täysin omaa elämää. Hyväksyn tietyt asiat, en puske. Käytän energiani sen sijaan hyvään olooni, joka kumpuaa siitä itseni kanssa tehdystä konsensuksesta.

Kaikki menee nätisti omalla painollaan. Myös harjoittelu. Olen päättänyt jättää turhan säpsimisen pois. Nyt on hiukan kestänyt palautua maratonilta. Mitä sitten? Ei mitään. Asia vain sattuu olemaan niin. Ehkä iän myötä palautuminen hidastuu. Syitähän voi olla useita, jopa kymmeniä. Olen huomannut, ettei auta jouduttaa. Olen oppinut olemaan krokotiili. Odotan. Aukaisen kitani sitten, kun on sen paikka.

Harjoittelussani on rauha. Tavoitteet on kovia. Tässä uudessa rauhallisessa tilassa olen tyyni niidenkin edessä. Teen rauhallisesti itsestä hyviltä tuntuvia siirtoja. Niistä seuraava on hyvä yö. Hyvää yötä!

Onni Vähäaho, Nivalassa 15.3.2018

tiistai 13. maaliskuuta 2018

HUONE - SEINIEN SISÄLLÄ



PROLOGI

                             Viikko vetelee viimeisiään. Huone on korkea ja vanha. Nuori mies viherpiiperöisen värisessä pitkässä takissaan siemaisee energiajuomaansa ja hymähtelee salaperäisen oudosti. Ovi narahtaa. Mies isossa pipossaan tulee monen kassin kanssa istumaan viereiselle penkille. Huoneessa on tilaa. Nuori mies hymähtää oudosti – katsoo energiatölkkiään eikä hänestä ota selvää onko hän huvittunut vai onko vain kevättä ilmassa.

                      Isopipoinen mies suhauttaa olut tölkin auki hieman häveliäästi sitä piilotellen. Nuori mies jatkaa omaa omituista hymähtelyä ja yltiöpäisen tyytyväistä oloaan. Ehkä emme tiedä kaikkea – ehkemme haluakkaan. Nuori mies on kuin jääkiekkoliigojen kärkipyssy, hän ei paljasta mihin laukoo pikku mustansa. Hän ei katso ketään, jos ei energiatölkkiä halua nähdä subjektina.

                      Estradi saa viimeisen jäsenen. Fiksusti pukeutunut viisikymppinen mies avaa ajan patinaa huokuvan huoneen pitkän, korkean oven. Hänen ilmeensä kertoo paljon; tekisi mieli kääntyä kantapäillään. Annetaan hänelle nimeksi Sauli, sillä se on varma valinta. Saulin jalat kuitenkin ottavat pari askelta syvemmälle huoneeseen, eikä hän konservatiivisena kehtaa enää perääntyä. Hän päättää selvästi uskaltaa olla osa tätä vähäistä porukkaa, vaikka kokee selvästi olevansa ulkopuolinen.

                      Sauli vaikuttaa jopa hieman pelokkaalta. Selvästi nuori mies ja isopipoinen mies näyttävät hänen silmissään liian epäilyttäviltä hyypiöiltä. Aikansa teijattuaan Sauli menee laukkunsa kanssa vessaan. Kukaan ei ole sanonut sanaakaan. Seinät eivät kuule tänään uusia tarinoita, mutta näkevät tämänkin tunkkaisen hetken. Isopipoinen mies ei vaikuta päihtyneeltä, mutta katse lyö hieman tyhjää. Olut on juotu. Hän vie panttinsa samaan koriin, johon oli juuri vienyt oman energiajuomatölkkinsä nuori mies takkuisessa pitkässä tukassaan.

                      Sauli on vessassa. Ehkä hän ajattelee, että kello käy siellä hänen edukseen? Huone tyhjenee. Seinät vapautuvat näkemästään.


REFERAATTI

                      Nyt kaikki on kuten minkä tahansa ison tapahtuman jälkeen, vaikka tämä oli kaikkea muuta. Ehkä mystisyydellään iso. Onko Sauli vessassa yhä? Oliko hän lopulta sittenkin oudoin häiskä vain ollakseen pinnaltaan fiksun oloinen?

                      Luotamme, että tila näyttää kuin minkä tahansa ison tapahtuman jälkeen: autiolta, josta ei kukaan osaisi arvata mitä siellä oli juuri tapahtunut. Vähän kuin iso koulu vuorokausi lukukauden jälkeen – se on kuin hylätty linnake.

                      Samoin käy meillekin joskus. Jätämme jälkeemme tyhjyyden. Vielä pulssin tuntuessa vain väliaikaisesti, lopulta lopullisesti. Tärkeintä onkin käyttää annettu aika siten, että sisällä on hyvä olla. Jollekin se voi olla salaperäistä hymähtelyä, pukeutumista isoon vihreään takkiin. Hiusten takkuisuus voi olla sivuseikka, jos sisällä on hyvä olla. Onko sinun sisällä hyvä olla?

                      Aika ajoin sitä tulee kysyttyä itseltään – onko tämä sitä miten haluan elää? Jokaisella on velvoitteet ja niiden hoitaminen tuo tasapainoa. Kaikkea ei voi riisua elämästään, vaikka aina kaikki asiat eivät ole mielekkäitä. Jottei mielikuvat lähde liikaa laukkamaan niin sanotaan, vaikka asuntolaina. Se laittaa tekemään asioita joita ei välttämättä tekisi ilman sitä.


HYVÄN OLON MÄÄRE

                      Minulla hyvä olo tulee varmasti sellaisista asioista, jotka eivät kuulu tavanomaiseen tapaan kokea isoa E:tä, eli Elämää. Eilen tein ehkä 8-10 tuntia nhl –tilastoja. Siinä pääsen tilaan, jossa levähdän ulkopuolisilta stressitekijöiltä. Välillä kävin reipastelemassa reilun 10 kilometrin mäkivetotivolin paikallisella nesteen ylikulkusillalla. Osin sohjoisilla teillä hyvää haipakkaa.. tai vain haipakkaa, sillä jalat ovat vielä kovin voimattomat maratonin jälkeen. Lihaksisto alkaa palautumaan, mutta hermostolla kestää aina pidempään.

                      Iltapäivällä kävin vielä liki kolme tuntia lumikenkäileen. Otin taskuun 5 desilitraa vettä lötköpulloon. Olihan tämä kevyttä liikuntaa. Märkää lunta sen 5-10 senttimetriä polulla. Ei tämä ollutkaan kevyttä. Olen viime päivinä joutunut nauramaan päivittäin itselleni. Ehkä olen niin tyhmä, että joudun joka päivä oppimaan uusia asioita tai sitten vain onnekas oivaltaessani uutta joka päivä. Ultra-Extreme-urheilun harrastajana ääriolosuhteet ja äärisuoritukset opettavat. Tämä ei ollut sitä, mutta arviointikyky ei aina natsaa.

                      Huolimatta aamuisesta tempoilusta mäkivetotivolissa tunnen jaloissa riittävän virtaa. Kävelen reippaasti ja nöyryytän maahan satanutta. Menen keliin nähden uskomatonta vauhtia. Otan välillä tiheällä frekvensillä juoksupätkiä. Olen kuntoni harjalla. Mieli laukkaa. Minulla on mukana sauvat. Olenko Kläebo? Kukaan ei näe tätä, mutta menen välillä hyvää vauhtia. Kaikki on enempi fantasiaa, sillä todellisuudessa asun alle 120 sykelyönnin raameissa. Mieli on kuitenkin iloinen ja sitähän elämässä haetaan? Onko sinun mieli iloinen? Oletko sadun prinsessa tai oman elämäsi Patrik Laine? Pistät joka paikasta sisään. En tiedä onko sillä merkitystä oletko sinkku vai tuomittu. Jotkut elävät myös avioliitossa. Kuulun siihen. Se on Elämää.

                      Olen kävellyt ja tempoillut märässä lumessa pari tuntia. Olen siemaillut pieniä tömpsyjä lötköpullosta. Yhtälö alkaa kiivetä reisille. Veden voimakin on rajallinen. Niinpä tunnen kuinka pipo laskee sen itsensä verran alemmas. Lysähdän ehkä kasaan, ehkä sekin on vain mielikuvaa. Viimeisen puoli tuntia sataa rajusti räntää. Selvisin tuostakin. Sekin tuntui erittäin hyvälle. Ja ruoka maistui taas. Puntari kertoo, että ruoka on todella maistunut. Auttaisiko siirtää jääkaappia eri paikkaan?

                      Mieli on sitä mitä annat sen olla.


Onni Vähäaho, Nivalassa 13.3.2018

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

KOHTI KUUSAMOA

Viikko maratonista. Olen notkea ja vitaali. Hah, yritänkö olla heti kärkeen hauska? Ihminen joka kokee ja elää, ei pelkää virheitä. Aina ei jälki ole ollut ideaalia, mutta iltoisin peilistä on irvistellyt pääsääntöisesti tyytyväinen mies. 

14 tuntia liikuntaa seuraavalla viikolla heti maratonin jälkeen. Vasemman jalan varvasta jomotti aika huolella viime yönä. En valvonut siksi, sillä olin töissä. Mietin mikä on kellekin kipeän määrre ja raja. Jouduin puremaan ajoittain hammasta, ottamaan kenkää jalasta. Nauhoja en ollut edes sitonut kahteen  päivään. Olisin voinut huutaa, mutta käännyin sisäänpäin. Olihan tämä silti melko pientä reilun vuoden takaiseen, jolloin samasta varpaasta tihkui nestettä ja pakotus oli aivan omissa sfääreissä. Kaikesta on selvitty. 

Reilun vuoden takainen paleltumaepisodi on laittanut - ja laittaa edelleen huomioimaan varpaitani uudella tavalla. Ultrajuoksussa tummuvat, irtoilevat kynnet ja hankaumat ovat aina vaanimassa, kun juostaan tarpeeksi pitkään jalan turpoessa rasituksessaan. Myös jalan yksilöllisyydellä, iholla ja profiililla on vaikutuksensa. Toisilla varpaat ovat jo valmiiksi "pottumaisen muotoiset". Lapanen nousee täältä. 

Menneellä viikolla juoksua vain noin 52km. Laitoin tämän vähän provosoivastikin. Harjoitustunteja 14. Lumikenkäilyä (osa juosten) yli 30km. En katso enää kilometrejä. Katson mitä voin tehdä kehittyäkseni. Tarvin toki myös kilometrejä, mutta ne eivät ohjaa tai määrittele enää minun harjoittelua. Haluan olla nopeampi, kestävempi ja vahvempi. Yritän liikkua harjoittelussani siihen suuntaan, että nostan tasoani kilpailuissa suhteessa harjoitteluun. Juoksen ne parhaat kilometrit - ja pisimpään, numerolapun kera. 

2-3viikon alkujakso uudelle, karhunkierroksen 160km kisalle alkaa ensi viikolla. Kroppa kertoo alkaako se huomenna vai perjantaina - kenties jonain muuna päivänä. Olen palautumassa viikon takaisesta maratonista. Kroppa kertoo ottaako se jo ohjelmaa vastaan, ei kalenteri. Luulen, että me kuntoilijat emme harjoittele koskaan liian vähää vaan meiltä puuttuu riittävä rohkeus odottaa oikeaa hetkeä. Olen sätkinyt itsekin usein liian malttamattomana. 

On aina jännää aloittaa uusi jakso harjoittelussa. Koskaan ei voi tietää miten ohjelma alkaa puremaan. Ehkä se on vähän kuin hiihtäjillä suksien kanssa? Ensi potkut juuri voidelluilla suksilla ovat jännittävimmät. Sinä joko alat luottaa niihin tai kaarrat voitelukopille hyppimään tasajalkaa. Ultrajuoksija ottaa kupin kahvia ja katsoo hieman tyhjänoloisella katseellaan ohjelmaansa vielä kerran läpi. Miettii ja tekee ehkä jonkin muutoksen tai uskoo siihen vielä. Ehkä pitää vielä ottaa pari päivää kevyesti?

Fyysinen valmius on vain yksi osa. Usein psyykkinen valmius on ratkaisevampi. Siltä osin katson ilolla ohjelmaani. Olen tyytyväinen sen sisältöön. Uskon olevani yhtä sen kanssa viimeistään torstai-perjantaina. Ainakaan se ei jää energiasta kiinni, jos on uskominen puntariin. Varmasti osa vielä turvotustiloja kropassa, mutta myös ruoka on maistunut, sekä eritoten "kausiherkut", kuten mämmi ja vaniljakastike. Olen todella antanut itseni latautua viikon ajan. Olen taas valmiimpi askeettisempaan elämään - näkemään mistä se lirinä pönttöön tulee. Huomaan kilpakumppanieni olevan hyvässä kunnossa, joten mikäli... onneksi tavoiteeni on vain maaliin pääsy. Sekin vaatii jo melkoista kuntoa. Se vaatii myös melkoista onnistumista itse kisassa. Mutta mitä parempaan kuntoon pääset, sitä paremmin menee yleensä muuttuvien tekijöidenkin kanssa. 

Huomenna alkaa kropan varovainen aistiminen. Tiistaina huolletaan. Keskiviikkona ja torstaina poistellaan vielä kuona-aineita pois kropasta ja perjantaista alkaen kaikki käynnistyy kohti Kuusamoa. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 11.3.2018


Ja huumoria vielä...


maanantai 5. maaliskuuta 2018

VAASAN HALLIMARATON 2018

                       Otsikko antaa tilan pysyvyydelle. Aion palata rikospaikalle ensi vuonna. Tunnelma oli heti kisan jälkeen tuo, eikä se ole vielä muuttunut. Toki sillekkin on aikaa 363 päivää.

                       Juoksin Vaasassa edellisen kerran maratonia 2012 syyskuun alussa. Silloin olin Suomen parhaan huoltomiehen kanssa liikkeellä. Ja tulos oli silloiseen kuntoon nähden jäätävä uusi ennätys 21:37min tulosparannuksella! Aika oli 3:30:32.
     Huomio tulisieluisen kiihkeässä huoltajassa ja isossa, kokonaisessa banaanissa
  
   Kello pysähtyy maalissa.
  Ensimmäisellä puoliskolla uusi silloinen puolimaratonennätys, enkä hiipunut kuin 10min toiselle. Melkoinen nappijuoksu?



                        Lauantai


                  Matkustuspäivä Vaasaan. Vaimon ja tyttären saattelemana junalle Ylivieskaan. Lähdemme liikkeelle klo.9 jälkeen. Reilu viisi tuntia myöhemmin aukeaa junan ovi Vaasassa. Hihkun ilosta. Aivan upeaa olla hetki niin, etten tunne ketään, eikä kukaan tunne minua. Olen kuin kulkukissa kadulla, seuraillen vain maailmanmenoa. Vapauttavaa.

                  Hotelleissa ei ole tullu paljoa viime vuosina oltua. Ne ovat jo näköjään niin hienoja, että on oma temppunsa saada hissi liikkeelle, valot huoneeseen ja löytää vesi aamupala kattauksesta. Tunsin itseni hetkittäin vanhukseksi, joka ei enää selviä tässä menossa mukana. Huolestuttavalta näyttää. Mutta juuri tämä on parasta näissä kilpailureissuissa. Kaikki ympärilläsi poikkeaa tavanomaisesta. Tätäkin on hyvä harjoitella, sillä isoissa kisoissa kaukana joutuu/saa majoittua ja elää siinä, ja kyetä toimimaan niin, että olet parhaassa mahdollisessa iskussa myös kotioloista poikkeavassa tilanteessa. Tämä voi olla monelle sellainen haaste/este, ettei pääse koskaan kunnon osoittamalle tasolle kisassa, jollei klaaraa näitä. 

                 Kävin hetken hengähdettyäni - ja ne valot päälle saatuani - sen verran käveleskeleen kaupungilla, että hain itselleni syömistä. Tässä kohtaa kannattaa mennä samanlaisilla eväillä kuin tapaa mennä kotonakin. Kisareissut eivät ole kokeilujen aikaa.
                 Halusin kävellä hieman kauemmas Lidl´n, koska halusin syödä tiettyjä juttuja. Olin jo menossa kassalle, kun kävelin lisäravinnehyllyn ohi. Tu-tum - geelit jäi Nivalaan. Se olikin ainoa unohdus. Lidl´n energiageelihylly oli tyhjä, joten lompsin sopivasti paluumatkalle osuvaan Halpa-Halliin. No siellä oli varsin tuttua Dexalin merkkiä. Ostin 6kpl, josta aattelin maralla tarvitsevani ehkä 4-5kpl.

                 Huomiona, että Vaasa on aika kansainvälisen näköinen kaupunki. Taisin olla valkolaisena vähemmistöä Lidl´ssä.

                 Alkuillasta ennen PUTOUSTA kävin verrytteleen 5,2km. Vaikka Vaasakin lienee kuuluu pohjanmaan tasamaa-alueeseen, oli siellä heti luontaisesti Nivalaa enempi korkeuseroa. 5,2km lenkillä tuli yhtää nousuja keräämättä 41 nousumetriä.

       

                 Sunnuntai



                 Kisapäivä. Nukuin hienosti 8,5h. Olin tyytyväinen, että tuli lähdettyä, sillä olin pitkin viikkoa pohtinut lähdenkö ollenkaan juoksemaan maratonia vai en. Se johtui edellisissä kirjoituksissa kertomastani alavireestä. Kuitenkin tulin siihen tulokseen, että minulla on tässä jokatapauksesssa oiva mahdollisuus juosta pitkä siivu helppoa ja letkeää reipasta. Ja kun vielä ystäväni Samuli Nieminen (maratonennätys 2:58h) tarjoutui hieman olemaan juoksukaverina niin olihan tämä lopulta helppo päätös viedä maaliin tämä ajatus harjoituskauden katkaisemisesta tällaisella harjoituskisalla.


                  Taktiikka


                 Kerrattiin vielä Samulin kanssa suunnitelmaa hieman ennen lähtöä. Kerroin lähteväni noin 145-150sykkeillä ja helpolla tunteella tietysti, jota tuo sykealue normaalisti automaattisesti tarjoaa. Laskettiin myös, että 1:50min kierrokset vie noin 3:15h aikaan, enkä ollut juuri nyt ehkä maksimissaankaan juuri tuota paremmassa kuntovireessä. Niinpä lupasin, että tuota 1:50min kierrosaikaa ei juurikaan alitettais, vaikka sykkeet olisi matalemmatkin. Samulille tämän oli tarkoitus olla reipasvauhtinen pitkis laskettelureissuviikon päätteeksi. Samuli aikoi joka tapauksessa juosta hieman alle 3:20h ja sovittiin, että hän voisi mennä sitten menojaan, jos hyydyn jossain kohtaan. Realismi oli läsnä (hah,hah...)


                     0 - 5km   22:37    4:31min/km


                  Kisan lähtölaukaus tulee kenenkään aavistamatta. Ahaa. kello käyntiin sitten vaan ja menoksi. Eka kiekka jotain 1:48min. Sen jälkeen kierrosajat asettuu aikalailla 1:49-1:51min toleranssiin samantien. Sykkeet on jopa hieman alle 145, mutta tämä on hyvä. Aina parempi, jos pääsee vähän helpommalla. Samuli toteaa, että ei muuta kun lukitaan sitten vakionopeudensäädin tähän. Tunnelma on kuin kevyellä lenkillä. Nastaa. Samuli kokeilee olla edelläni. Minusta tuntuu, että Samuli kiristää ja annan vähän siimaa. Samuli vetää 1:44min kiekan ja minä hieman perässä 1:46min. Samulilla oli ollut selvästi liian kevyt loma. Minä jatkan veturina ja kierroasajat vakiintuvat.


                     5 - 10,2km    23:51    4:35min/km


                   Ohitteleminen on lopulta aika pieni vaiva ja onhan siinä mukana oma lystikkyys. Aina on kivempi kuitenkin ohittaa kuin tulla ohitetuksi. Meillä on oma huoltopöytä ilman huoltomiestä/naista kaarteessa radan ulkoreunassa noin 50m ennen järjestäjien huoltoa ja 100m ennen tulostaulua. "Huoltokierroksella" menee noin viisi sekuntia kauemmin. Ei paha. Otan 15min välein vuorotollen 50% Lidl´n mustikkasoppaa (tähän on lienee lukijatkin jo tottuneet?) ja geelin plus vettä. 30min välein siis molempia kerran. Kierrosajat ovat hämmästyttävän samanlaisia kokoajan. Askel tuntuu helpolta ja rennolta. Olen kirjoittanut tästä usein, mutta toistan taas - on tärkeää, että neste -ja energia alkaa uppoaan heti alusta asti, sekä pääset nopeasti suunniteltuun helppoon rytmiin. Tämä alku oli kuin unesta: täydellinen. Eka 10,2km 4:33min/km vauhdilla. Oltiin jopa hivenen suunniteltua matalemmilla sykkeillä jopa 3:15h aikataulua hieman edellä.


                      10,2 - 15km    22:29     4:41min/km


                     Heti 10km kohdilla oli kolmas huoltokierros. Huoltokierroksetkin meni edelleen alle 5min/km vauhtia. Sen jälkeen palasimme taas normaalituntumaan. Myös sykkeet oli edelleen alle 150. Hallissa oli kivan viileä ilma. Keskikentän matto oli kuulema uusittu sellaisesta materiaalista, joka ei nostaisi mitään ilmaan. Toki juoksun edetessä myös alkoi hieman hikoilla, olihan hallissa silti noin 18 astetta lämmintä. Se oli uutta liki vuoteen.
                     -"No mistäs nuo kolme sekuntia nyt tuohon ovat tulleet", sanoi Samuli, kun huomasi, että alamme totutun 1:50/1:51min kierroksien sijaan nakuttaa 1:53/1:54min kierroksia. Vauhti oli kuitenkin edelleen varsin riittävä ja pidin tärkeimpänä homman helppoutta kuin kierrosaikoja, joissa niissäkään ei edelleenkään ollu moitittavaa. Vauhtikestävyysalueen tiesin jo etukäteen vajavaiseksi, joten tämä oli linjassa. 15km täyttyi ajassa 1:08:57  4:36min/km. Eli näköjään hieman yli 3:15 vauhdissa oltiin tuossa kohtaa.
                       Itse asiassa valkokankaalle piti lopulta juosta 42,6km, eli kierroksen enempi kuin oli todellinen oikea lukema. Tämä antoi tietysti jatkuvasti hieman paremman kuvan kulloisestakin aikaennusteesta. Toisaalta hyväkin, ei ainakaan päässyt liiaan aikaisin masentumaan, kun luuli olevansa pidemäpään tiettyä aikaa kovemmassa vauhdissa. Tämä pilvilinna karisi vasta kierroksella 100, kun hoksasin kuulutuksista, että tässähän pitääkin juosta 106 kierrosta, eikä 105.


                         15 - 20,2km    24:39     4:44min/km


                      Eli edelliseen 4,8km pätkään nähden tuli kolme sekuntia/km lisää verrattuna tähän 5,2km pätkään nähden. Tälle pätkälle osui tietysti myös yksi huoltokierros, jonka aikana vauhti taas hidastui sen noin viisi sekuntia sille kierrosta. Tuossa kohtaa vaan en meinannu heti päästä takaisin samaan helppoon juoksurytmiin ja vauhtiin mitä se oli ennen huoltokierrosta. Tuossa kohtaa Samuli karkasi suurimmillaan 21 sekunnin päähän. Muutaman kierroksen jälkeen kuitenkin juoksu tuntui taaas hyvältä ja nakuttelin jopa 1:51-1:53min kierroksia varsin helposti, edelleen sykkeiden ollessa vähintäänkin suunnitellulla tasolla, eli 150 tai vähemmän. Samuli hieman myös hölläsi ja taas oltiin kimpassa.
                     Juttua piisasi. Lopulta maraton kisan voittaneen Juha Laitisen lähes showmaisen lennokasta juoksua siunailtiin ja oltiin jo hyvin alkuvaiheessa varmoja, ettei noin energiaakuluttuvalla tyylillä voi ainakaan maratonia jaksaa, ehkei puolikastakaan. Oltiin lähes järkyttyneitä, kun selvisi, että hän juoksi kokonaista. Luultiin joksikin futariksi, joka oli päättänyt lähteä vähän irroitteleen. Mitä vielä - kaveri vain kiristi loppua kohden ja juoksi maratonin voittoon mitä upeimmalla tavalla 2:44:49min. Hiljenimme. On kiva olla väärässä.

                    20,2  -  25km     23:01       4:48min/km


                        Niin vain hiljalleen on vitonen, vitoselta vauhti hiipunut, mutta tämä oli helpointa maratonmenoa koskaan. Tämä selittyi tietysti sillä, että nyt otin peräti 10 sykepykälää alkutehoista pois versus aikaisemmat maratonit. Sitä alempi alue on sitten jo peruskestävyyttä (Pk), joten nyt lähdin todella varovaisella suunnitelmalla liikkeelle. Tämä johtui tietysti vajavaisesta Vk-kunnosta ja hieman menetetystä suorituskykyvireestäkin. Uskon kuitenkin, että tällä taktiikalla voin tehdä hyvässä omassa kunnossa ja vireessäni ollessa omalle tasolle hyvän maratontuloksen. Aika hassua, että olin siinä vireeessä vielä tammikuun lopussa. Helmikuusta voi oppia. Yritin ehkä Vk-kuntoa liian nopeasti. Jouduin tekemään harjoitusohjelmaani myös muutamia odottamattomia muutoksia. En tarpeeksi huomioinut niitä ohjelmaa uudelleen jäsentäessäni. Sapiskaa itselleni.
                     25km kohdalla ohitan ystäväni Timo Tollolan viidennen kerran. Huomaan, että ohi meneminen ei ole enää kaksi sanaa vaan keskustelu. Vauhdit alkaa lähetä toisiaan. Innostun laskemaan (kaikissa laskelmissa näyttökankaaseen verraten piti kuitenkin juosta todellisuudessa 400m metriä pidemmästi), että lopulla 17km riittää 5min/km vauhit omaan ennätykseen. Todellisuudessa ei ihan, sillä piti juosta valotaululle 42,6km, mutta oli kiva olla pilvilinnassa - ja juoksu tuntui vielä erittäin hyvältä. Tottakai jo joutui juoksemaan. Ei enää ihan alun rullailua, mutta kuitenkin. Aloin luomaan hurjia mielikuvia! Enää 7km niin olen 32km kohdalla. Sen jälkeen viimeinen kymppi, jonka aikana alan juoksemaan terveisiä Nivalaan. Olin niin kovassa itseluottamuksessa, että lähes hihkuin odotuksen riemusta. 25km  1.56.37  4:40min/km. Olin edelleen 3:17h vauhdissa!!!


                                25 - 30,2km    25:48     4:58min/km



                       26km kohdalla naisten sarjan voittaja tulee letkaan Nieminen - Vähäaho. Kaikki me olemme menossa 3:17h loppuaikaan. 16km jäljellä. Ideaali tilanne, PAITSI, että siihen ideaaliin työnteon kohtaan loppuu minun Vk-kunto ja alkaa raju romahdus, jota myös maratonseinäksi kutsutaan. Minulla ei ole mitään vaivaa, eikä ole ensimmäistäkään vaikeutta neste -tai energiapuolella. 15min välein on maistunut ja olo on hyvä. Lihakset vain väsyy ja kangistuu ja se näkyy kellossa. Mistään muusta ei ole kyse. Kello ei tykkää.
                    Välin 26,2-29,4 yritän erilaisilla konsteilla saada lihakset vielä pelaamaan. Tehostan hengitystä, koitan saada happea lihaksille. Siitä ei ole apua, sillä lihaksissa ei tietysti ole juurikaan maitohappoja, sillä tehot ovat olleet niin matalat. Yritän muuttaa hetkittäin hieman askellusta, ottaa jopa terävempää askelta, pidempää ja lyhempää. Koitan saada lihakset heräämään. On kuin laiskijaista yrittäis herättää, ei se herää.
                  Kierrosajat laskevat tasaisesti: 1:58..2:01..2:03..2:06..2:09...


                             30,2 - 35km    27:29     5:44min/km


                         30km kohdalla olen jo käynyt ottamassa extra geelin, magnesiumporejuomaa, suolakurkkua, järjestäjien urheilujuomaa lisäksi. Lihaksilla en enää päässyt kuitenkaan Vk-alueelle. Loput 13km oli enempi ja vähempi selviytymistä, loppuverryttelyä. Hetken jo pohdin koko loppumatkan miellekkyyttä, mutta onneksi muistin tämän vuoden pääteeman: Juostaan kaikki kisat maaliin. Samalla tämä oli oiva mahdollisuus kokeilla erilaisia energia ja ajatusjuttuja. Löysin itseni napostelemasta myös järjestäjien banaaneja. Rusinat jätin lautaselle, sillä ehkä siitä oli ottanut 100 muutakin sormea. En halunut tutustua välttämättä Botniahallin wc-tiloihin kuitenkaan.
                         Olin laskenut siis kierrosaikoja siten, että 1:50min oli noin 4:35min/km vauhtia ja 2:00min oli tasan 5min/km vauhtia, mutta säikähdin, kun yksi ei huoltoa sisältänyt kierros kesti 2:17min! 5:51min/km, laskin! Ei nyt sentään kutosta! Koitin sitten jalkoja edes senverran liikutella, että vauhti hieman tuosta nousi. Jokin roti sentään.
                         Tollola ohittaa minut. Olen neljä kierrosta häntä edellä (häh,häh..). Koitan juosta hetken Timon beesissä VÄKISIN, sillä Timolla on ihailtavan upea kampaus. Uusi Old-Man-Zlatan on syntynyt. O.M.Z.


                               35 - 40,2km    29:20    5:39min/km



                            Juoksen nirvanassa. Huollan ja juoksen. Yritän ja koitan. En nyt voita, mutta parhaani koitan. Taistelen ja tunnelmaa maistelen, että etenkin haistelen.
                        Iho ilmoitteli (palellutin jalkani 13kk aikaisemmin) ajoittain hieman jo 10km juoksun jälkeen. Ehkä en voi juosta ainakaan muutamaan vuoteen vielä pidempiä rata/tie-ultria - ehken koskaan, mutta voin silti kenties kokea monenlaisia muita elämyksiä.
                       Siirryn juoksussa nirvana vaiheeseen. Monet joita ohitin aluksi vasemmalta ja oikealta ohittavat nyt minut. Mutta olenpahan kuitenkin edelleen täällä ohitettavana, enkä tuolla katsomossa pää jalkoväliin päin painuneena. Olen oman juoksuni kokija.
                       Tyylikkäästi tuunattu partasuu ohittaa minut valkokankaan kohdalla. Ahaa, hänkään ei ole enää minusta kuin kaksi kierrosta perässä. Hän vetää Barefoodeilla. En osaa sanoa hänen ikää. Ehkä hän on jopa samassa sarjassa. Jossain vaiheessa kuuluttaja Marjomäen Timo on kertonut minun olleen sarjassani M40 toisena. Partasuu Barefoodeissaan vetää sellaista vauhtia, että ei aikakaan, kun hän tuolla vauhdilla varvaa minut uudestaan. Juoksen sumussa, joten en aina edes tajua, kuka minut juuri ohitti.
                       Kannustan kanssajuoksijoita. Ajattelen sen ehkä piristävän itseänikin ja antavan heille pientä lisäbuustia. Lopputaistelu sisältäää usein paljon psyykkisiä asioita, mielikuvia ja ajatusleikkejä. Olen mitä suuremmissa määrin läsnä tässä raastossa ja se on juuri nyt parasta - sitä mitä halusin, olkoonkin, että raastan aivan eri ajoista kuin oli tarkoitus.
                     5km ennen maalia tajuan, että menee yli 3:30h tällä vauhdilla. Kiristän. Hampaat kestävät irvistyksen ja mikä parasta - kellokin vähän tykkää ja kierrosajat laskevat. Nyt jos varis lentäisi ylitseni, hän munisi munansa pelkästä pelosta. Olen tulta ja tappuraa.


                      40,2 - 42,2km      10:00     5:00min/km


                      Viimeinen 2km. Näen radan reunalla lapsuuden ystäväni, Mika Nevasaaren. Hän näyttää seisovan siinä niin monta kierrosta, että se on pakko uskoa todeksi. Silti tavanomaisin näkymä on usva. Pian kuulen säpsäyttävän kuulutuksen. -"Onni Vähäaholla kolme kierrosta maaliin", ja muutama sekunti sen jälkeen kuulen kuulutuksen, että jollakin toisellakin juoksijalla on kolme kierrosta maaliin. Lähes samassa partasuu barefoodeissaan ajaa hurjalla vauhdilla rinnalleni ja ohi. Isken kantaan, VÄKISIN. Tässä menee raja! Tästä en tipu! En siis tiedä taistelemmeko M40 sarjan hopealusikasta. Hopealusikan voisin kyllä nähdä tämän tyylikkään partasuun suussa, mutta en voi nyt hyväksyä sitä. Olen kilpailija. Minulla on numero 9. Minulla on vastuu.
                      Kaksi kierrosta maaliin. Näkökenttä on niin sumea, etten muista katsoa edes tulos taulua. Katseeni on kiinnitetty kahteen barefood tossuun. Taas minut ja joku toinen kuulutetaan, että kaksi kierrosta maaliin. Tulkitsen niin, että tässä on nyt tämän kisan taistelu ja olen siinä vielä mukana. Partasuu ei anna armoa, hän KIRISTÄÄ, mutta olen päättänyt myydä nahkani kalliilla. Toiseksi viimeinen kierros 1:58min. Ei aikoihin tällaisia kierroksia.
                     Partasuu ei katso taakse - kiristää vain hienokseltaan koko ajan. Ainakin siltä minusta tuntuu, kuten myös kellosta tuntuu. Hän ei näytä huolestumisen merkkejä vaikka seuraan. Parta väpättää ja Barefoodit viihtyvät paljon ilmassa, vain käyden hetken mondon pinnassa. Uljaasti hän painaa ja hänen itseluottamus viestittyy minun aivolokeroihin. Parasta on kuitenkin se, että myös minä olen tullut eleettömän tuskaisesti hänen kannassaan, eikä hänellä ole kenties harmainta aavistusta siitä miten minä olen tämän lopun kirjoittanut.



                     VIIMEINEN 100m. Ampaisen täyteen vauhtiin. Muistelen miten Carl Lewis käytti aikoinaan käsiä, miten Ben Johnson reisiään. Hetken kenties kestän? 50m ennen maalia vilkaisen taakseni. Näen Tollolan vienon mona-lisa hymyn ja kauas jääneen partasuun. Olen voittanut oman taisteluni, joka olikin lopulta vain kangastusta, sillä partasuu jatkoikin vielä kierroksen. Olinkin siis häntä kierroksen edellä. Viimeinen kierros (1:47min) on kisani toiseksi nopein. Ei hullumpi päätös tälle saagalle, elämänkokemukselle.  TULOKSET

TULOS 3:29:14 (Uusi Nivalan polku ry:n ennätys, hah, hah....)





                                 Maalissa.
                       Samuli juoksi 3:19:38min. Kiitos Samuli kaikesta!!!


                       ANALYYSI



                       Kisaviikon tunteet kävivät toteen. Täytyy kuitenkin sanoa, etten muista milloin olisin viimeksi pystynyt juoksemaan 140-150 sykevälillä noin pitkästi ja helposti 26km matkaa. Eli tämä oli todella hyvä pitkä vauhtikestävyysharjoitus samalla. Toki tuo viimeinen 16km maksaa sitten palautumisessa, mutta niin oli tarkoituskin. Tämä vko 10 menee nyt fyysisessä ja psyykkisessä palautumisessa. Tämä oli kuitenkin vain harjoituskisa, ja huonosta tuloksesta huolimatta hyvä sellainen. Kengät: Hoka One One Clifton 3
                      Viikosta 11 alkaa matka kauden ensimmäistä pääkisaa kohden, jossa sielläkin on sama tavoite - juosta maaliin.


Onni Vähäaho, Nivalassa 5.3.2018          

perjantai 2. maaliskuuta 2018

MARATON ENNAKKO

                  Hieman nihkeämpään suuntaan mennyt helmikuu on takana. On maaliskuun toinen päivä. Ylihuomenna juoksen Vaasassa hallimaratonin. Valmistavat viikot ovat olleet nihkeimpiä miesmuistiin, mitä tulee kilpailuihin valmistaviin viikkoihin. Luulen, että se johtuu siitä, että olen nyt menossa minulle vieraalle matkalle. Harjoittelin ensin 3kk polku-ultran kuntopohjaa, jonka päälle 6vko maratonharjoittelun. Kroppa ei ottanut vastaan toivotulla tavalla vauhtikestävyysharjoittelua (VK) ja näin ollen suorituskyky on ehkä jopa hieman laskenut kuukauden takaisesta. Tosin kunto voi hyvinkin aaltoilla tämän verran, joten kyse voi toki olla myös siitä. Lopullinen vastaushan tulee kuitenkin vasta ylihuomenna.

                  Iivo Niskanen oli sanonut valmentajalleen vuorokausi ennen 50km Olympiavoittoa, ettei ole varma onko täysin palautunut viimeistelyharjoituksista, joita teki samaisella viikolla. Iivon valmentaja, Olli Ohtonen, oli vastanut siihen, että ainahan sinusta tuntuu siltä vuorokautta ennen kisaa, ja aina on kisoissa sitten kulkenut.

                 Kuinka moni muuten tiesi, että Iivo Niskanen harjoitteli Olympiavoittoa edeltäneellä viikolla - eli Olympialaisten aikaan - vielä 24h harjoitteluviikon? No nyt tiiätte.

                 Kävin juokseen äsken 10km. En katsonut kertaakaan kelloon. Juoksin vain ihan seisoskelu fiiliksellä ja välin 6-8km maratontunteella. Kevyessä juoksussa oli ollut sykkeet hieman koholla - liekö kahvista tai jo alkaneesta kisalatingista johtuen. Olen tunnetusti kova latautumaaan. Tuo 2km pätkä meni hieman kiihtyvästi 4:28min/km, 147keskisykkeellä. Se oli semmonen viimeinen varsinainen lenkki. Huomenna käyn illalla Vaasassa 3-5km käveleskeleen ja hölkkäileen. Haluan pitää aineenvaihdunnan aktiivisena.

                  Edellisessä blogissa kirjoitin väsyneestä olosta. Siitä herkesi yhden huippujuoksijaystäväni kanssa keskustelua siitä, voiko tietyn iän jo saavuttaneet saada harjoittelulla aikaan ns. superkompensaatiota. Eli sillä tarkoitetaan sitä, kun ensin harjoitellaan erittäin paljon ja sitten löysätään niin kunto nousee löysäyksen aikana/jälkeen. Kaverini pohdinnan mukaan reilusti yli 30-vuotiailla ei välttämättä enää kovan harjoittelun jälkeisessä löysäyksessä tapahdukaan muuta kuin väsymystä kovasta harjoittelusta, joka ei ainakaan kehity paremmiksi tuloksiksi. Toinen ystäväni, huomattavasti vanhempi, taas uskoi superkompensaatiota tapahtuvan vielä vanhanakin, jos on onnistunut rakentamaan harjoittelunsa oikein.

                 Mikä on oikein kenellekin? Mikä on paljon ja mikä on liikaa kenellekin? Missä iässä superkompensaatiota ei enää tule vaan väsy - ja miten paljon silloin ollaan ylitetty harjoittelussa niin sanottua mediaalia, eli vuosittaisen harjoittelun keskiarvoa? Minun ajatus on, ettemme voi antaa tähän yksiselitteistä vastausta, sillä vaikutukset ovat usein niin yksilöllisiä. Uskon kuitenkin, ettei yli 35-vuotiaat voi harjoitella yhtä kovaa siten, että saavat samanlaisen suorituskyvyn nousun kuin 20-30-vuotiaat.

               Uskon superkompensaation olevan yhä vaikeampaa ja pienempää mitä vanhemmaksi tulemme. Sen sijaan jatkuvalla, hienoisella kehityksellä, hyvällä harjoittelurytmillä, sekä sopivan erilaisilla ärsykkeillä voimme vielä kehittyä hieman jopa 40-ikävuodenkin jälkeen, jos harjoittelua on takana jo 10-vuotta. Tietysti tapahtuu aaltoilua, kuten minulla nyt, mutta se kuuluu asiaan. Niin tapahtuu Olympiatasollakin. Aina ei voi vain kunto ja suorityskyky nousta. Niin ei tapahdu kuin teinien puheissa - ja sielläkin totuus löysää jossain vaiheessa.

                Yksi kaverini taas muistutti oivasti minua tämän Vaasan maratonin alla näin: -"Vuoden päätähtäimessä on hyvä olla huippukunnossa. Muut vuoden kisat vain tukevat sitä ja siihen valmistautumista". Asiaa. Ja näinhän sen on tarkoituskin olla. Vaasan maratonin tarkoitus on olla vain piristysruiske talviharjoittelussa. Kisojen lähestyessä sitä kuitenkin uppoutuu niin siihen suoritukseen valmistautumiseen kuin se olisi Olympiafinaali. Se on tapani. Vedän aina täysillä. No mercy!

                  Maratonaika-ennusteeni saattaa olla nyt hieman optimistinen, mutta heitän perinteisen ennustukseni 6min haarukalla: 3:18 - 3:24. Ennätykseni on 3:22:55, syksyltä 2015, jolloin edellisen kerran juoksin maratonin. Palataan asiaan maratonin jälkeen.




Onni Vähäaho, Nivalassa 2.3.2018

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

VÄSY

                       On sitä ollut joskus aiemminkin, muttei vielä aikaisemmin kahta päivää. Aina on yö korjannut väsyn pois. Ehkä vanhuus on tullut? Nimittäin eilen vauhtikestävyys harjoitus (Vk) loppui ennen kuin se kunnolla alkoikaan. Mahakin oli sekaisin. Edellisenä päivänä oli loppunut yövuorot. Ei siinä mitään. Lyhyen räpiköinnin jälkeen kotiin. Energiaa ja unta. Uusi mato koukkuun.

                      Tänään aamulla tunsin olon normaaliksi. Kävin vielä varulta hölkkään 5km katsomatta kelloon, ihan kuin vain varmistaakseni tunnetilan todeksi. Oli se sitä. 5,1km. Keskivauhti 5:22min/km seisoskelu fiiliksellä. Keskisyke 117, joka on monille liki kävelysyke? Siispä suihkun kautta ja tankki täyteen. Sen jälkeen 2-3h rötväily ja valmistautuminen rentoon ja kiihtyvään vauhtijuoksuun 11km mittaisella mäkisellä (Nivalan mittapuulla) reitillä.

                     Alkuun laskettelin 2km alas lähtöpaikalle. Liki samantien kello käyntiin. 2km ylämäkiosuus meni noin 4:25min/km keskivauhdilla. Syke nousi tasaisesti ja normaalisti. Ihan mukavan iisiä, juuri sopivaa. Tästä olisi kiva jatkaa noin 5km mittaiselle myötämaa-osuudelle. Pari kilsaa tuli vähä alle 4:20min/km vauhdilla varsin vaivattomasti. Sitten iski taas väsy. Haukotteleva olo. Vauhti laski, vaikka myötämaahan menin. Väsy oli kuin olisi unta vastaan taistellut. Ei sellaisella olotilalla jaksa Vk-juoksua ainakaan hyödyttävästi. Tässähän oli tarkoitus kehittyä, ei selviytyä. Toki olisin voinut tintata treenin väkisellä, mutta sehän ei ole tarkoitus.

                    Mikä mättää? Valitettavasti olen hoitaja ammatiltani, joten näen liikaa vaihtoehtoja. Asia on maallikoille yksinkertaisempi. Jotain niistä maallikon vaihtoehdoista voisi olla vaikka yövuorot, joita oli nyt kuusi 23 päivän sisään. Liian kiireinen arki. Huono unen laatu. Tautia elimistössä. Veriarvot. Tai monesta asiasta koostuva vyyhti, joka iski silmille. Ammatin näkökulmasta vaihtoehtoja on paljon enempikin, mutta en niitä nyt vihti tähän maalailla. Lisäksi hoitajalla voi olla vaara ylireakoida, jos sen moodin päästä päälle, joten jos nyt vain pari päivää keskittyis lepäämiseen ja katsois sitten uudestaan. Ja kaksi päivääkin on aika vähän. Riippuu mistä on kyse.

                    Turha arvailla, sillä mitään ovia ei voi sulkea. Aika näyttää - tai sitten ei. Eikä sillä väliä, jos kyse ei ole mistään kovin vakavasta. Tasan vuosi sitten tein varpaiden paleltumisten jälkeen vasta ensimmäisiä tunnustelulenkkejä tässä kohtaa. Takana on varsin laadukasta harjoittelua marraskuun alusta asti - ja vieläpä terveenä. Ei yksi haukottelu viikonloppu tee muuta kuin hyvää, jollei ole kyse mistään vakavasta.

                  Jokatapauksessa varsin erikoinen juttu valmistautua ensi sunnuntain hallimaratonille. Maratoni itsessään ei ole tärkeä, sillä sen tarkoitus oli vain murtaa talven yksitoikkoista harjoittelua. Silti sitä olisi toivonut olevansa parhaassa mahdollisessa vireessä juuri viikon päästä. Aina se ei tosin onnistu maailman huipullakaan, joten aika rento fiilist tässä on kaikesta huolimatta :)
               Olo on kuitenkin väsymystä lukuunottamatta terve. Myös jalat ovat täysin terveet. Ei mistään mitään kolotusta. Kuinka moni muu kestävyysjuoksija voi sanoa samaa tässä vaiheessa talviharjoittelua?

                  Ainoa asia mikä harmittaa menneen talven harjoittelussa on lankeaminen taas liian yksitoikkoiseen harjoitteluun ja kilometrien valvontaan. Sen lopetan tämän maratonin jälkeen. Pitää harjoitella kehittyäkseen, ei jonkun kilometrimäärän vuoksi. Joo, tietysti ei juoksematta tulla juoksijaksi, eikä edes hyväksi harrastajaksi, mutta sillä ei ole väliä, onko niitä 70km, 90km, 110km vai 130km/viikko, jollei KAIKKI lenkit palvele vain kehitystä. On uskalletta tehdä myös harjoituksia, joissa ei juosta. Esimerkkinä nyt vaikka keskivartalojumppia ja porrashyppyjä, sekä hieman myös painoilla. Jokainen, etenkin suomalaisen juoksukulttuurin ostanut, osaa lihasta väsyttää, mutta harva kehittää.

                    Ensi sunnuntain tavoite? Ennen tätä väsyä tavoite oli 3:15h. Ennätykseni on 3:22:55, joten sovitaan, että jotain tuolta väliltä. Ainakin saan ottaa itsestäni kaikki irti, sillä kisoissa ei haukotella - siis noin lyhyissä. Ultrat on sitten erikseen. Siellähän voi joutua välillä istuun vaikka kannonnokassakin ja miettimään tavoitteita uusiksi.

                  Ensi sunnuntaina katkeaa noin 6 viikon maratonjakso, jota edelsi liki 3kk perusjakso. Ensi kaudella harjoitteluni on monipuolisempaa ja erikoisempaa. Aion uskaltaa 10-vuoden juoksemisen jälkeen harjoitella täysin omalla tavallani, välittämättä mistään normeista. Aika näyttää, mihin se johtaa. Ainakin olen innoissani, ja sehän on jo hyvä lähtökohta sinällänsä.

                 5.3 - 11.3. on maratonin jälkeinen viikko. Sen aion levätä ja tehdä aika tavalla kaikkea muuta. Käyn lumikenkäileen ja ehkä hiihtään. Varmaan jonkun lyhyen juoksulenkinkin saatan käydä, jos siltä tuntuu, mutta ohjelma on vapaa. Viikosta 11 alkaa sitten 8 viikon harjoitusjakso kohti Karhunkierroksen 160km kisaa.

                 Ensi viikon ohjelmani

Ma:   Lepo/jumppa/walk whit my lady

Ti:   Lepo/jumppa

Ke:   14km (Verryttely 5km, maratonin alun omaista hölkkää 7km ja 2km verryttelyä)
         Ilta 7km kevyttä juoksua

To: Lepo

Pe:  10km sis. väli 6-8km maratoinin alun omaista hölkkää

La:  Noin 5km aineenvaihdunnan ylläpito hölkkää

Su:   Maraton 


Nivalaista tuotantoa



Onni Vähäaho, Nivala 25.2.2018