Katson harjoituspäiväkirjaani ties monennettako kertaa. En usko silmiäni. Aivan normaalia treeniä, jopa enemmin järkevää ja kohtuullista kuin vaivalle altistavaa. Lonkanalueen/Lonkanpään lihakset sekä reiden, että vatsanpuolella lonkanpäätä ovat arkoina tai jopa hieman jollain tavalla venähtäneet. Jonkinlainen lihassäikkäys on tapahtunut. Ilmeisesti reisilihakset ovat olleet altistavasti jumissa ja jokin nopea korjausliike/epä-edullinen liike ehkä vauhdikkaassa alamäkijuoksussa alusti vaivan.
Tein etenkin alaspäin juostuna aika rajun mäkireenin viime tiistaina. Tarkemmin muistellessani se oli aamupäivä, eikä lihakset olleet välttämättä aivan lämpimillään. Juoksin kyllä pari tunkkausrata kierrosta hieman normaalia keveymmin, mutta sitten juoksin jopa 3min/km -vauhtia mäkeä alas. Pyssymäen savitekomäki on lyhyt, mutta jyrkkä. Toisaalta sitä on kyllä tullut sahattua paljon ja joka kuukausi, joten syyttävällä sormella ei mäkeen päin voi viittoa.
Mäkireenin jälkeen pidin oikea-oppisesti pari kevyttä päivää. Ei mitään tuntemuksia mistään vaivasta. Tunsin kyllä, että tavanomaista etureisijumia tietysti oli kovasta alamäkijuoksusta, mutta ei muuten mitään ihmeempää. Niinpä viime perjantaina tein suunnitellusti aamupäivällä 16km asfalttilenkin, jossa lenkin keskellä juoksin 12km mukavaa reipasta 4:28min/km keskivauhdilla ja vain maratontehoilla. Tuon lenkin jälkeen tunsin voimakasta arkuutta juurikin kuvaamallani alueella, vasemman lonkanpään ylä -ja alapuolella.
Usein ns. säikähdysjumit ovat hellittäneet varovaisella, matalatehoisella hölkällä. Niinpä kävin samana iltana reilun 25km lenkin viemässä heijastinnauhoja puf-reitille. Aluksi kipu oli aivan helvetillistä - niin kuin olisi puukolla työnnetty luun alle. Kipu lievittyi kuitenkin jo ensimmäisen kilsan aikana ja loppulenkistä askel oli jopa rennon tansahtelevaa. Aika luonnollinen tulkinta ajatella tuon edistäneen jumin lähtemistä. Ei ollut siis aihetta isompaan huoleen.
Lauantaina kävin palauttavan. Tuntemuksia hieman, mutta seassa myös edellisen päivän yli 41km hölkkä-annoksen tuomaa normaalia harjoitusjumia. Keitossa paljon aineksia, mutta alas meni. Sunnuntaina oli sitten suunniteltu lepopäivä. Ensimmäinen lepo kahteen viikkoon. Eilen (maanantaina) juoksin vain jalkoja tähän päivään herätelläkseni 6km siivun. Hieman tuntemuksia, mutta aina vain vähemmissä määrin. Enempi sellaista lihasjäykkyyden kaltaista.
Tänään on tiistai ja 28.elokuuta. En ole taikauskoinen, mutta 28.huhtikuuta puhkesi vastaavanlainen vaiva. 6.toukokuuta juoksin jo puolimaratonin, eikä vaiva enää heijastellut. Silloin kivut olivat 28.päivä paljon isommat kuin tänään. Mitä sitten tänään tein?
Ajelin aamutuimaan Pyssymäelle herroiksi autolla. Olin aamulla todennut venytysliikkeissä jalat kivuttomiksi, mutta toki jumisiksi, muttei pahasti. Rentoa hölkkää hyvänlaisilla kävelypätkillä ja ohjelmassa koko pep57km lenkin kierto. Kunto on ollut omaan tasooni nähden sen verran kivalla kantimilla, että ajattelin lenkin menevän noin seitsemään tuntiin - kenties vähän allekkin.
Lenkki lähti käyntiin kohtuullisesti. Hieman aamujäykkyyttä jaloissa, mutta muuten ei mitään. Keskityin pysymään pystyssä, sillä pienikin jäykkyys herkästi madaltaa askelta, joten polkutanssiin täytyi keskittyä hieman normaalia tarkemmin. Vauhti ei ollut hyvää, jos kohta ei aivan surkeintakaan. Aika lailla tuntemusten mukaista - aamujhäykkää. Aurinko paistoi ikävästi silmiin, eikä normaalit vahvuuksilla olevat aurinkolasit paljoa auttaneet. Oli ajoin kuin olisi huivi silmillä juossut. Pole-pole, hoin vain, kyllä sitä pystys... ja kopsista. Ehkä näin ei kävisi jos olisi fotokromaattiset aurinkolasit vahvuuksilla. Voihan vittu sanon minä, mutta eihän sitten olisi ollenkaan näitä upeita pötkötysasentoja ja geologisia aistimuksia maanpinnan äärellä, kun äyriäinen kutittaa maahan työntynyttä sierainkarvaa koko lenkin vauhtikeskarin etunumeron ollessa vielä viisi!
Ehkä lenkkeilen jatkossa aina vain edulliseen suuntaan auringon paistaessa tai sitten jatkan tätä älyttömän varusteltun harrastuksen varustamista vielä noilla laseilla.
Pelastuspiste 2:lle (hieman vajaa 12km) saavun hieman alle 70 minuutissa. Keskivauhti peruskestävyys otteella ja puolisokkona juostessa kohtuullinen 5:56min. Jos lukija on juossut isr-reitillä niin voi suhteuttaa. Ihan ok jumista menoa. Mutta askel on muuttunut jo tovi sitten inhottavan varovaiseksi. Lonkanpään lihakset alkaa jäykistyyn ja siellä täällä ns. "huonojen askelten" kohdilla tuntuu hieman kipua. Pesänevan ylityksessä keskivauhdin etunumeroksi vaihtuu kuusi ja samalla tunnen syksyn ihanat tuoksut. Iloitsen olla täällä, mutta mieltäni hieman kaihertaa tämä kohtuuton jäykkyys.
Ajassa 1:45h olen Pelastuspiste 3:lla. ns. PUF-huollossa numero yksi, jonne olin eilen vienyt PUF-huoltaja Gugin kyydillä täydennysjuomia. Voi herra paratkoon! En meinnanut löytää omaa kätköäni. Koomista. Sitten löydän vihdoin ja samalla jo 17:s kilsakin tärähtää valmiiksi pulloja etsiessäni. Hieman extrakiemuroita paikallaan ollesssa. Täytän liivin ja haluan vielä leikkiä huollossa lisää; niinpä teen vielä kyykky geo-kätkön, jota en suunnittelekaan etsiväni, ja toivottavasti en koskaan sitä löydäkkään. Kaiken kaikkiaan kässehdin paikallani retkimääreet täyttävän kuuden minuutin ajan. Jos jotain kiinnostaa niin kellossa keskivauhti 6:31, kun nostan housut ylös ja suuntaan reitille. Kukaanhan ei polulle pasko, paitsi metsän eläimet.
Jatkan matkaa. Kaiken aikaa juoksu supistuu ja supistuu. Vauhti laskee ja tunnen itseni kaiken aikaa vanhemmaksi, sillä aistin, ettei tämä ole hyvä suunta. Liike on kuitenkin jatkuvaa ja tasaista. Mummut ja papatkin karkaa, kun tarpeeksi pitkäksi aikaa käntää selän. Pienellä Suojärvellä täyttyy 21km ja minä nappaan kuvan. Olenhan retkellä!
Matka jatkuu ja näennäisesti kilsa-ajat on ihan ok. mutta entinen tasoni ei ole nykyinen tasoni ja huomaan kyllä miten askel on mennyt vaikeaksi. Jos olisi lonkassa saranat, ne varmaan narisisi kaiken aikaa. Syyry 26km. Melekolailla tasan 3h. Vasemman jalan nostamis liikkeet alkavat tuottaa tuskaa ja kipua. Se tietää, että vasenta jalkaa ei voi juuri nostaa. Hah, meidän reitillä. Ei hyvä. Kun toinen jalka laahaa niin sitten kaadutaankin jo, ja kun kaikki ponnistelu tuo kipua oikean lonkanpään alueelle on tie lohduton. Kipu yltyy ja yltyy, pian se tuntuu joka askeleella enemmän ja enemmän. Sitten päätän, että tämä on tässä tällä kertaa. Jossain 30km kohdalla.
Kipu ei ollut kuitenkaan läheskään yhtä paha kuin viime perjantaina heijastinnauhoja lisätessäni 25km etulenkillä. Sen sijaan kivun suunta (paheneva) oli se mikä vaikutti, että ainoa järkevä päätös oli lopettaa harjoitus. Viimeinen erikoispitkä jäi lopulta vajaaseen 38kilometriin. Jouduin kävelemään noin 8km kipeällä jalalla, sillä liikkeellä oli oltava. Paikallaan ollessa tulee kylmä, eikä lihas ole parempi jähtyessä muutenkaan.
Lopulta tuttu mies tulee minut pelastamaan. PEP ja PUF- raatokuski päivystää myös muina aikoina. Keijo "Hietapuolen Bekele" Nivala. Vajaa viisi tuntia ja 38 kilometriä. Retki on paketissa. Lopuksi perinteinen käärmekuva. Tähän liittyy sisäpiirin huumoria kesäkuun takalenkiltä.
Eli tällasta. Nyt vähän rauhotellaan. En jaksa uskoa, että tässä montaa päivää menee niin vaiva on pois. Yksi hyvä merkki on se, että kipu on jo nyt lieventynyt reilusti siitä, kun tulin kotiin.
PUF2018 kisa on 3½ viikon päästä, joten nyt pitää jo olla malttia vaivan kanssa. Hurskasteluun ei ole varaa. Muutenkin ollaan jo niin lähellä kisaa, ettei kunnolle voi juuri mitään enää tehdä. Sen sijaan terveyttä pitää toivoa.
Mikäli kävisi niin, että vaiva muuttuisi vammaksi, eli estäisi harjoittelua ja sitä kautta osallistumista PUF:iin niin sitten se olisi niin. Eikä siinä ihmeempää. Oikeastaan aika jännä tämä vaivan ajoitus, sillä muutama päivä sitten pohdin, josko puf2018 olisi viimeinen kisani juoksuharrastuksen puitteissa. Käyn sitä pohdintaa yhä. Kilpaileminen, kun ei itselleni ole ollut enää pitkään aikaan saavuttamista vaan kokemista. Ne pienet perhoset, jotka ilmestyvät vatsan pohjalle lähtöä ennen, vaikkei tiedä miksi ne tulee. Hauskat tilanteet kilpailuissa kilpaveljien ja siskojen kanssa. Muistot kisoista. Ne ovat varmaan ne tekijät, jotka ovat saaneet minut kilpailemaan. Väheksymättä tietysti itsensä voittamista - maaliin pääsemisen tavoittelua uljaasti juosten pitkissä kisoissa.
Juokseminen on tuonut paljon hyvää oloa, mutta samalla se on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa. Siinä on toinen pohdinta jota par´aikaan käyn. Yksi ajatus on vähentää juoksemista ja lisätä muuta elämää. Elämässä on niin paljon muutakin kuin juoksu. Pohdin, ettei saisi jäädä jumittaan. Ultrajuoksu on pitkälti kuin tehdastyötä, jossa laitat hihnalle uuden tavaran ja taas uuden. Tässä juokset uuden lenkin ja taas uuden. Hihnaa katsoessasi ei välttämättä huomaa mitään muutosta. Elämää voisi ajatella rikkaamminkin? Etenkin, kun on vain omaksi iloksi juokseva reilusti jo veteraani-ikäinen ja muutenkin varsin tavallisen tasoinen hölkkääjä. Miksi haaskata näin iso aika elämästä toistamalla samaa liikettä? Näitä on hyvä välillä pohtia.
Minulla on niin paljon erilaisia inspiraatioita elämässä, etten usko kaipaavani juoksua, jos sen laitan syrjään. Voisin kuvitella olevani ennemminkin innoissani uudesta ajasta. Tykkään niin paljon elämän eri asioista. Olen jopa ihmeissäni, että olen toistanut tuota samaa liikettä 10 vuotta ja yli 37 000 kilometriä. Sen on kaltaiseltanin ON/OFF -ihmiseltä aika hyvä määrä. Ehkä muutan blogini jossain vaiheessa COSMOS LIFETIME:ksi.
Katsotaan. Nautin siitä, kun en ole riippuvainen mistään. Joskus olen ollut mm. tupakasta. 30 norttia päivässä. Juoksu auttoi nostamaan kuntoani. Ehkä se 5-6 kilometriä kolme kertaa viikossa kuitenkin riittäisi? Tai perhereitti kerran viikossa hieman hengästyen? Mutta katsotaan nyt vielä PUF:iin päin. Siellä on taas perhosia vatsassa, jos starttiviivalle toivun tästä.
Onni Vähäaho, Nivalassa 28.8.2018
