Mies, jonka elämän jano ja into oli sammumaton. Hänen suurin paheensa oli äitini mielestä piilonamit. Pieni suklaakäärö aina jossain. Hyvät hampaat, niin hänestä moni oudompi sanoi liki heti hänet nähdessään. Komea hymy levisi usein illan korvalla, kun päivän työt oli takana ja oli aika löysätä. Monet juovat väsy tai vaikkapa rauhan kahvit, sanotaan. Hän joi aina ujokahvit. Jos pöydässä oli paikka neljälle ja meitä oli kolme, hän joi silti kahvin usein vähän sivummalla, mutta kuitenkin vahvasti läsnä. Hän oli niin paljon kaikkea, että sen jäsentäminenkin kestää.
Hänellä oli insinöörin kyky suunnitella. En nähnyt hänen koskaan hosuvan minkään asian kanssa. Silti työnjälkeä tuli päivässä enemmän kuin hosuvilla. Hänellä oli taiteilijan silmät ja betoninvalajan vahvat kädet. Silti hän onnistui tekemään pienipiirteistäkin taidetta. Hänen taiteelliset lahjat oli uskomattomat. Jotkut lukijat ovat nähneet hänen mottorisahalla veistämiä karhuja ja metsoja. Hän pysähtyi kun piti ja jatkoi, kun näki taas eteenpäin teoksessansa.
Hän näki aina liki kaikessa mahdollisuuden entisöidä. Kuulin hänen tehneen kauemmin aikaa sitten linja-autosta asunto-auton, jolla isotkin perheet olivat matkanneet. Itse hän oli aina enemmin omissa oloissa, ujokahveja juoden. Hän katsoi kulkiessaan usein puita. Kerran vaelsimme hänen kanssaan yli 40 kilometriä. Olimme lopussa jo aika poikki, tai ainakin minä. Sitten hän huomasi valtavan kokoisen pahkan. Hänen oli pakko saada se mukaansa. Ja niin sitä kannettiin loppu kymppi vuoronperään viimeisillä voimilla määränpäähän. Sinnikäs ja halukas. En nähnyt hänen koskaan luovuttavan.
Kun joku tarvi hänen apuaan, kuten niin monesti - liian usein - kaipasi, oli hän aina valmis auttamaan, ja jättämään omat hommat odottamaan. Hän oli auttava sielu. Lempeä, mies, jota lapset aina kaipasivat, vaikka hän oli aina joukon hiljaisin ja ujoin, mutta silti taiteilijan tahdikkaasti niin humoristinen. Ei se määrä vaan laatu, myös ulosannissa. Monet pienet sukulaislapsemme, jotka muutoin vierastivat hieman heille vieraita aikuisia miehiä, kysyivät aina, missä Pekka? Nyt hän on poissa, mutta ehkä läsnä. En ole itse vielä löytänyt tuonpuoleiseen yhteyksiä, vaikka jotkut läheisistäni ovat siinä onnistuneet.
Suuren sydämen elämä muuttui viisi kuukautta sitten. Ihmiskuntamme hankala loinen, syöpä, oli ehtinyt liian pitkälle, eikä hoidot enää auttaneet. Se vei rakkaamme meiltä pois. Hänen elämänjanonsa ei sammunut kuolinvuoteellakaan. Viimeiseen asti hän uskoi vielä selviävänsä, jatkavansa elämää. Hänen usko tulevaan ei koskaan sammunut. Lopulta sairaus kuitenkin sammutti hänen valot ja sulki silmät.
Hän teki kuitenkin ison vaikutuksen elämässämme ja tulemme aina muistelemaan häntä. Hän ei jää vain nimeksi hautakiveen ja muistoiksi sydämiimme. Lepää rauhassa, Pekka!
Pekka tauolla, mutta katse teoksessa, ei kamerassa.
Tämä oli Pekan lempi kappale. Ja hyvää puuta hän oli itsekin. Hänen käsittelyssään puu muuttui moneksi.
Onni Vähäaho, Nivalassa 18.7.2023
