Kun haava menee kiinni, ei ihon vetolujuus ole heti entisensä. Sama on hyvä muistaa myös palautumisen osalta. Jos viime viikolla et ollut palautunut, ja tällä viikolla jo sujuu kohtuu kivasti, ei kannata silti vielä heti seuraavalla viikolla nakata kaikkia puita pesään.
Palautumiseni tila on aika lailla tuossa kohtaa menossa. Nyt on alkanut jo yksittäisten lenkkien jälkeen palautuminen olemaan normaalia. Samoin sykekäyttäytyminen on ollut MUUTAMAN päivän normaalia. Olen siis hyvää vauhtia palautumassa kaudesta 2017. Sen viimeisimmästä kisasta on aikaa nyt 18 päivää.
Ideologiaani kuuluu edellisen kauden lopun ja uuden harjoituskauden alun välissä kasvattaa sopiva harjoitusnälkä. On saatettava kaikki kolme pääfunktiota palautuneeseen tilaan: Lihaksisto/jänteet, elimistö ja pää. Tuntosarvien pitää olla kuusaalla juuri omasta tilanteesta, ei siitä, miten toiset palautuu tai alkavat hönkimään hurjaa lenkkiä toisensa perään. Maltti on valttia. Motivoituneet harrastajat eivät koskaan lepää liikaa, mutta liian aikaisella täydenhöngyn höyryllä voi viedä harjoittelun väärille raiteille - tilaan, jossa ei tule kehitystä, mutta rasitusta kylläkin.
Aloitan ohjelmoiduman harjoittelun noin viikolla 44, eli noin reilun kahden viikon päästä. Siihen asti yritän tehdä hyviä harjoittelun palasia, mutta vielä ilman ohjelmaa. Pääfunktiot ovat vasta valmistumassa. Siitä alkaakin sitten toivottavasti kunnon rytinä. Olen järjestänyt nimittäin asiat niin, että marraskuun ensimmäisen 23 päivän aikana teen vain viisi työvuoroa.
Ensimmäinen isompi päätähtäin tulee olemaan ensi toukokuun 25-26.päivä käytävä NUTS karhunkierros 160km. Todellisuudessa noin 168km kisa, jos kisareitti on linjoiltaan tämän vuoden toisinto. Halu selättää ensimmäinen yhtämittainen sadan mailin kisa motivoi kovasti. Olen intoa täynnä tuon tavoitteen kanssa. Samalla on hienoa nähdä miten tasokkaiden nimien kanssa pääsen samalle viivalle. Spontaanisti tulee mieleen ainakin Juha Jumisko, Visa-Pekka Larivaara, Antti Itkonen ja Ville Maksimainen. Unohtamatta montaa muuta tuttua ja tuntematonta nimeä.
Menneenä viikonloppuna oli Vaarojen maraton Kolilla. Siellä tutut nimet voittivat sarjansa. Alla yhden suurimmista idoleistani, Juuso Simpasen kisavideo.
Tänään kello 18.00 aukeaa Pyssymäki Extreme Polkujuoksun ilmoittautuminen. Ensi kesänä entistä enemmän koko perheen ulkoilutapahtumaksi muotoutuva PEP2018 tarjoaa kaikille jotakin. Reittiä kunnostetaan mm. uusilla pitkoksilla ja se on entistä ehompana tarjoamassa haasteita ja elämyksiä. mm. Junior Extreme puuharata!
Ensi kesästä alkaen kisan järjestää uusi taho - Nivalan polku ry yhdistys. Tutustu uuteen aktiiviseen ja elinvoimaiseen yhdistykseen ja liity vaikka mukaan. Yhdistyksen puheenjohtajana lupaan toiminnan olevan vähintäänkin virkeää :)
Yhdistyksemme tarjoaa monipuolisen PEP2018 tapahtuman 11.08.2018.Tutustu lisää TÄSTÄ. Lisäksi tulemme panostamaan muutoinkin poluilla liikkumisen aktivointiin. mm. yhteislenkkejen voimin. Meillä on myös facebook sivusto, jossa tiedottajamme ovat aktiivisina kertomassa kaikesta mitä ikinä järjestämme.
Järjestämme ensi syksynä myös Suomen pisimmän polkujuoksukisan, Pyssymäki Ultra Festivalin (PUF2018) 22-23.9.2018, joka pidetään ensi syyskuussa toista kertaa. Tänä vuonna kukaan ei päässyt maaliin. Viidestä osallistujasta kaksi kiersi kaksi kertaa Iso-Sydänmaanreitin, mutta kukaan ei edes jaksanut lähteä kolmannelle, viimeiselle kierrokselle. Ensi syksynä suurena mielenkiintona on, kenestä tulee ensimmäinen, joka ylipäänsä pääsee maaliin. Suomen pisin polkujuoksukisa on nimensä mukainen - haastava. Ilmoittautumaan pääseet TÄSTÄ. Tarkempaa infoa tapahtumasta löytyy toistaiseksi TÄÄLTÄ.
PUF2017 171km kisan 109 kilometristä on aikaa nyt yksi viikko. Ensimmäiseen viikkoon kuuluu yleensä kohdallani levon lisäksi myös terveystilanteen tunnustelua. Onko kisa jättänyt vammoja? Ja mikä on rasitustaso jaloissa ja kropassa? Samalla se toimii mittarina, kuinka paljon on kisassa saanut irti.
Kisa loppui äkisti kuin kananlento - ennen kuin jalat, joten jalkojen vauriot ovat onneksi kohtuu vähäiset. Akilleksien ympäröivät lihakset ovat hieman arat niitä rasittaessa, ei levossa. Muuten jaloissa on vain tavanomaista lihasten toimintasuppeutta ja rasituskiristystä, ei mitään vammaa.
Tämä ensimmäinen viikko meni tietysti hyvin vahvasti levätessä. Kävin vain kolmena päivänä jalotteleen. Yhteensä neliä lenkkiä ja noin 47km. Viikon aikana tila edistyi, mutta kuitenkin sunnuntain vajaan 18km lenkin jälkeen tietää, että ollaan vielä hyvin kaukana siitä, missä pitäisi olla, jotta voisi aloittaa harjoittelun. Toki siihen laskinkin menevän noin 4-6 viikkoa, joten tuntemusten kuuluukin olla tällä hetkellä tässä tilassa.
Juuri käynnistynyt lokakuu näyttää työlistaltaan aika kovalta. Tosin lokakuun jälkeen alkaa uusi kuu neljän päivän vapaalla. Jossain niillä main voisi käynnistää kunnolla omankin harjoittelun. Siihen asti voisi lepäilyn lisäksi käydä sen verran ulkoileen, että harjoittelun aloittaminen olisi noin neljän viikon päästä realistista.
Vauhti tuntumaan ja tilaan nähden on tällä hetkellä parempi kuin koskaan aikaisemmin kauden jälkeen. Työnteon aloituspisteessä on siis mukava ja rauhaisa seistä. Tämän siirtymäjakson tärkein tehtävä on saattaa kroppa sellaiseen levättyyn tilaan, jotta se on valmis taas vastaanottamaan, ehkä kovinta harjoittelua koskaan. Mutta ei paukutella siitä enempää ennen kuin nähdään, mikä on kulkijan valmius.
Nivalassa on kiva juosta ja harjoitella. Tämä on oikea juoksuharrastuksen kaupunki. Ja useat vielä polkujuoksevat. Ja järjestettiinhän tänä vuonna Nivalassa ennätyksellisest kolme polkujuoksukisaa, joista viimeisimpänä eilettäin lämminhenkisen raikas Trail Run Nivala -tapahtuma, joka myötäili Pyssymäen itä -ja pohjoispuolen kuivia neulaspolkuja, kärryteitä ja sorateitä. Mukavan vauhdikkaita polkuja, joissa ainakin aloittelijoille mukavasti korkeuseroja, sekä teknillisyyttä. Kokeneemmille huippunopeaa baanaa, jossa on oivaa pintaa kehittää mm. askelrekvfenssiä ja polkunopeutta. Tästä on ilo jatkaa, mahdollistamalla ihmisille liikunnan ja yhteenkuuluvuuden riemua.
Into on piukassa kohti vuotta 2018. Pääkilpailut tulevat olemaan ensi vuonna omalla kohdallani Karhunkierros 160km toukokuussa ja PUF2018 171km, Suomen pisin polkujuoksukisa syyskuussa. Joitain lyhempiä harjoituskisoja voi mukaan mahtua, mutta ne kaikki näiden kisojen ehdoilla.
Ilolla olen myös seurannut uusien innokkaiden polkujuoksijoiden mukaantulon harjoittelurinkiimme. Tervetuloa lämpimästi myös muille empiville. Tasosta riippumatta yhteistä mukavaa keksitään ja sävelletään!
Kirjoitin viimeksi "ultrajuoksun ymmärrys" otsakkeella lajin syvimmän olemuksen kulmasta. Nyt voisin hieman kirjoittaa miltä tuntui meininki Suomen pisimmässä polkujuoksukisassa, jossa kukaan ei nähnyt maalia.
Viisi varista istui aidalla, silivati seilaa, silivati seilaa... Oikeastaan kolme meistä lähti tosissaan yrittämään "finisher lippistä" jota tarjottiin maaliin pääsystä palkinnoksi. Lippalakit jäävät pölyttymään kaappiini ja odottamaan kyvykkäämpiä yrityksiä.
Aika monelle tuo 57km reitti on melkoinen mysteeri ylipäänsä. Minkälainen se on ja mitä kaikkea se pitää sisällään. Ensimmäinen 18km on pääosin ok. polkua, myötämaavoittoista. Toki Pesänevan ylitys ja pientä teknistä kosteikkoa siellä täällä, mutta pääosin juostavaa polkua. Väli 18-30km on niin sanotun reitin takaosan sydän ja helvetti samaan aikaan. Monella on sinne viha-rakkaus-suhde. Se on kuin syvä kuilu jossa on kultaa, mutta paljon rottia. Siellä käynyt on voittaja, mutta ei ilman hintaa. Siellä on myös kaikki hirvikärpäset joihin saattaa tiikeribalsami tehota. Toisena vaihtoehtona, että villisiat innostuvat hajusta ja saat seuraa. Myös hirvillä on syksyllä kiima-aika. Kaikki saman 12km sisällä. Kuka kaipaa vielä tivolia?
Väli 30-43km on mukavaa alustaa pääosin, mutta mukana on myös muutama yllätysnaru, jossa vauhti laskee ja on aikaa nostella housuja. Viimeinen 14km on vastamaavoittoista ja osuus alkaa suolla ja se jatkuu suomaisena aina Lahnajärventielle saakka, aina parin kilsan verran. Loppu 12km on kangasmaata joo, mutta ahteria voi painaa alaspäin jo koettu 45km matka.
Tämä kaikki kertaa kolme oli Pyssymäki Ultra Festivaleeilla juhlan menu. Kukaan ei selvinnyt maaliin. Kaksi selvisi kaksi kertaa läpi koko tivolin. Itse jäin viiden kilsan päähän toisen kierroksen lopusta avaruuslakanan alle. Juuri sen vuoksi kisan konsepti on kiehtova. Maaliin pääsy on kaikkea muuta kuin itsestään selvyys. Tämä opettaa myös ultarjuoksun syvintä ominaisuutta, kärsivällisyyttä. Pikavoittoja ei ole tarjolla. On harjoiteltava kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti, jotta voi saavuttaa jotain suurta. Näinhän se on elämässäkin - ainakin pitäisi olla.
Jokaisella kierroksella tarjottiin noin 17 ja 40 kilometrin kohdalla neste -ja energia huoltoa ja sosiaalista kontaktia, sekä kannustusta. Kaikesta muusta piti selvitä itse. Ei ihan "Non Support", mutta kisan hengen mukaista. Yhdeksän hengen talkooporukasta lähes kaikki olivat koko ajan paikalla joka paikassa! Kannustajia ja fasiliteetit kisakeskuksessa tasoa huiput. Kisaa edelsi esipuhe, jonka Veijo Mursu oli valmis lausumaan tarvittaessa vaikka Ranskan kielellä. Uskomatonta, ja kaikki tämä Nivalan Pyssymäellä. Tehtiin historiaa. Suomen pisin polkujuoksukisa.
Matkan varrella oli sammakoita, hirviä, hirvikärpäsiä, hämähäkin seittejä, metsälintuja ja mikä hienointa, varmaan ainakin sadan kurjen konsertti pesänevalla myöhään lauantai-iltana. Emme etukäteen tieneet mitä tiketti piti sisällään. Tässä oli enempi kuin paljon bonusta.
Loppuun. Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka sinne. Tärkeintä ei ole tulos vaan matka sinne. Kukaan ei päässyt tällä kertaa päämäärään, saatika tulokseen, mutta matka sitä kohti oli ikimuistoinen kaikille läsnä-olleille ja siitä kuulleille. Lopulta tämä kaikki on meillä verissä - Suomen kansalaisilla, jotka lauantai-iltaisin tarkistavat tiistaina veikatun loton. Olemme sinnikästä kansaa. Menemme aina kohti seuraavaa lauantaita.
Järjestyksessään ensimmäinen Pyssymäki Ultra Festival tapahtuma pidettiin Nivalan Pyssymäellä La 23 - Su 24.9. Alustana Iso-Sydänmaanreitti. Kisaan lähti lopulta viisi osallistujaa. Suomen pisin polkujuoksukisa, 171km oli jo lähtökohtaisesti haasteena vahva, jopa osittain mahdottomankin kuuloinen, sillä kukaan ei ollut kiertänyt aikaisemmin reittiä edes kahta kertaa yhteen kyytiin.
Kisaajista kolme uskoi kolmeen kierrokseen. Myös Veli-Matti Anttila teki upean suorituksen kiertäessään 57:ntenä henkilönä Iso-Sydänmaanreitin koko kierroksen läpi. Onnittelut upeasta suorituksesta. 10h reitinkierto vaatii jo juoksuakin sekaan melkoisen määrän. Viides osallistuja oli Tuomas Remes, joka kunnioitti kisaa tekemällä oman 2h vaelluksen kisan ohessa.
Vakavissaan kolmea kierrosta kiertämään lähtivät Pasi Koskinen, Jouni Knuuti ja minä. Pasi on juossut mm. Suomen halki ja kolme kertaa Unkarissa 6 vuorokauden kisan kahden puolen 500km tulosta. Jouni puolestaan on mm. soutanut eräveneellä 80km matkan merellä Suomen ja Ruotsin välillä, sekä hiihtänyt 24h hiihdon. Itsekin olen kaikenlaisia ultrasuorituksia koittanut pyristellä ja mikä tärkeintä, uskoin kolmeen kierrokseen.
KISABLOGI
Lähdön hetki koittamassa. Sää on kaiketi pilvinen. Allani on lyhyet juoksuvarusteet. Onhan luvattu puolipilvistä ja 14/15 astetta lämmintä. Se kuulosti paljolta viime päivien 6/8 asteen lämpötiloihin verrattuna.
Tunne jaloissa on hyvä, myös mielessä. On hienoa olla yksi meistä historiantekijöistä. Yli 170km polkujuoksukilpailu, jolla jo etukäteen oli "Suomen Barkley Maratonin" maine. Jenkeissähän on "Barkley Maratonia" pidetty noin 30 vuoden ajan ja taisi olla niin(?), että vain 15 henkilöä on ikinä tuon kilpailun maaliin päässyt. Maaliin pääsyn puolesta ja vastaan oli arvioita myös ennen puffia. Jokainen, joka tunsi reitin, tiesi mitä se vaatisi. Iso-Sydänmaanreitti on käsitykseni mukaan Suomen hitain vaellusreitti.
On syyskuun loppu. Jo tovin ovat myös hirvikärpäset olleet läsnä. Ja nimenomaan reitin vaikeimmalla takaosalla. Vain muutamaa päivää ennen kisaa kuulin, että tiikeribalsami saattaisi toimia niiden karkoittimena. Yksi kilpailijoista, Veli-Matti, tosin arvioi, ettei balsami auttaisi. Marssin kuitenkin balsamia ostamaan. Matkalla kauppaan muistin sedän jutut 70-80-luvulta. Silloin oli tiikeribalsamia käytetty villisikojen houkutteluun. Eli saattaisi karkoittaa hirvikärpäset, mutta saattaisi houkutella villisiat luokseen? Riskinottoahan tämä koko kisa oli, joten valitsin balsamin.
Vihdoin meidät vapautetaan liikkeelle. Jalkojen rekfensille haastava alamäkikilsa. Pidättelen parhaani mukaan. Eka kilsa noin viiteen minuuttiin. Yllätyn, kun kukaan ei lähtenyt matkaani. Katson hetken päästä taakseni. Samalla kelloani. Tajuan, että muut ovat jääneet jo yli minuutin päähän. Tätä hieman "pelkäsin", sillä tiesin olevani hyvin palautunut, ainakin pintapuolisesti, kun puhutaan alle 37km keveistä lenkeistä.
KISASTARTTI
Luonto on syksylläkin kaunis, ja ennen kaikkea se on on hiljainen - rentouttava. Nautin maisemista ja kävelen jokaiselle kymmenelle minuutille pätkän siellä, toisen täällä. Pidän olon rentona. Minusta tuntuu kuin olisin kevyellä peruslenkillä. Olenhan yksinkin. Ainoa asia, joka on erilailla on helppous. Kevennyksen seurauksena tuntuu kuin minua vain vietäisiin ja olisin vain kyydillä. Minusta ei kulu mitään, mutta saan paljon. Nautin todella menosta.
Ensimmäinen huolto noin 16,5km kohdalla tulee vastaan jotenkin yllättävän nopeasti. Justiinhan tässä startattiin. Helpontuntuinen meno ei ole ollutkaan näköjään vain tunne, sillä tulen huoltoon ajassa 1:54h. Lähden huollosta jatkamaan matkaa noin ajassa 1:58h. Odotettua. Ehkä muutaman minsan ajateltua nopeammin. Pumppi ja Leno huollossa pitivät totutun hyvää tunnelmaa.
Juoksen kotvan ja puhelin alkaa piiputteleen. Ollaan kaikki kisan WhatsApp -ryhmässä. Tuntuu hyvälle, että Pasi on niinkin lähellä. Eroa 16min. Veli-Matti 18minsan päässä ja Jouni 37min päässä. Ensimmäinen ajatus oli, että Pasi on oikeasti aika hyvässä kunnossa.
Noin 18-19km juoksun jälkeen alkaa hitaampi pätkä, joka kestää aina tuonne 32 kilsaan asti. Etukäteissuunnitelman mukaan koitan vain säästää tuolla enenrgiaa ja kävellä kaikki vähänkään hankalat kohdat - ja sitähän tuolla riittää. Näinpä esikois takalenkki kierrokselle lähtenyt Jyrkän Joonas jää kiinniottamatta. Mutta ei yhtään siitä pois, Joonas oli juossut hienosti.
Ensimmäisen kiekan takaosuuden noin 24km matka menee jotenkin nopsaa ja tulen noin 40,5km huoltoon ajassa 5:21h. Huolimatta takalenkin paljosta kävelystä aikatauluani kohtaan alan näyttään nopealta. Pasi on jäänyt yllättävänikin paljon, sillä ero on tuplaantunut. Nyt se on 32min. Ottaen huomioon, että takaosassa keskityin energian ylisäästämiseen helpon alun jälkeen. Toisaalta ajattelin Pasinkin toimineen sen suuntaisesti. Huomioin myös matkan varrella väliaikoja tutkaillesani, että Jouni teki tasaista, nousujohteista työtä. Ultra-ainesta!
Loppu vajaa 17km meni tutkaillen polun kosteutta. Vaihtelevaahan se oli. Toki vain kokonaisuudessaan ehkä kosteusluokkaa 7/10. Suojasiin paikkoihin vesi oli kertynyt ja se toi haastetta paikkapaikoin. Toisaalta pepissä vaivannut peitteellisyys oli likitulkoon kokonaisuudessaan poissa. Arvioisin, että ehkä noin kymmenen minuuttia/kierros oli reitti peppiä hitaammassa kunnossa.
Kierroksen loppuun, huoltoon tullessani koen suunnattoman yllätyksen! Silmämääräisesti iso kasa ihimisiä taputtaaa kulkua ohjaavan aitauksen luona. Tuttuja ja tuntemattomia. Olen mykistynyt näkemästäni! Tunneryöpyn valloissa hipsin huoltoon. Teen mielestäni vain kaiken tarvitsemani ja silti minulla tuhraantuu aikaa 29 minuuttia. Eka kiekkaan kului aikaa 7h 47min.
Lähden toiselle kierrokselle iso eräliivi päällä. Mukaan on pakattuna kaikki mahdollinen ja mahdoton. Aivan liikaa, jo lähtökohtaisestikin. Reilu kilsa tultu ja Pasi tulee vastaan. Pasin kanssa vaihdetaan tunnelmia ja ajatuksia muutama sekunti. Sama toistuu taas reilun kilsan päästä, noin 2,5km kohdalla, kun Jouni tulee vastaan. Minua lämmittää miten hyvässä vauhdissa ystävät ovat.
Huomaan jo alkukilsoilla, että vauhti on kovasti eri kuin ekalla. En anna sen kuitenkaan haitata vaan pikemminkin korostan tekemisen keveyttä, retkiotetta. Fiilis on hyvä ja maisemat vaihtuvat, on vielä valoisaa. Jotenkin oudon nopeasti tuntuu aika menevän ja 74km huoltopiste alkaa lähestymään. Juuri ennen huoltoon tuloa muuttuu hämärä pimeydeksi ja laitan otsalampun päälle. Huollossa ajassa 10:50h.
Mukavaa porinaa Antun ja Hönkyn kanssa. Olisi siinä jutustellut kauemminkin, mutta eteenpäin oli mieli. Taas oli ruhoa ravittu mm. käristemakkaralla ja sipseillä. Suolainen maistui huoltopaikoilla eritoten, sillä mukana siirtymäväleillä oli enimmäkseen makeaa.
Siitä alkoi toisen kerran vaativa reitin takaosa - nyt pimeässä. Arvioin huoltopaikalta lähtiessäni takaosan 24km (kierroksen väli 16,5km - 40,5km) menevän noin 4-5h. 10-12min/km. Toleranssin molemmissa päissä joutuisi juoksemaan. 12min/km, kyllä, siihen pitää juosta Iso-Sydänmaanreitin takaosassa.
Matka takaosassa meni mukavasti. Siihen vaikutti hyvä fiilis pään sisällä. Ja miksipä ei näin olisi? Matkan varrella en ollut kohdannut vielä mitään ongelmia. Puhelimeen alkoi tulla enempi kannustusviestejä. Kiitos niistä. Pimeässä pensaat ja ruohotupsut muuttivat tutusti muotoaan, riippuen miltä etäisyydeltä näkemäänsä arvioi. Yhden maahisen näin väijymässä Iso-Juurikan eteläpenkan keskellä. Hieman villi aistiharha vesittyi, kun se muuntui lopulta vain ruohotupsuksi.
Hölkkä maistuu vielä pari kilsaa ennen 97km huoltoa. Tosin vauhti alkaa olla jo tasoa naurettava. Tärkeintä onkin vain antaa jalkojen heilahdella luonnollisesti enempää yrittämättä. Onhan matka kisassa 171km.
Takaosa tuntui menevän yllättävän nopeasti, vaikka olin siellä 4h40min, josta liki 10min voi laskea pois huollossa käytettyyn aikaan sinne lähtiessä. Eli karkeasti noin 11min/km oli ollut keskivauhti takaosassa, kun se eka kiekalla oli takaosassa 8:27min/km. Vauhtitiputus oli aika inhimmillinen, mutta kertoo samalla vielä kestävyydessä olevan kehittämistä.
97km huollossa otin lämmintä lihalientä. Voi kuinka hyvää se olikaan! Pullot täyteen ja hetken huili huoltoa samalla tehden. Sipsejä ja vielä käristemakkara käteen. Sitten toisen kierroksen loppua leipomaan. Ajatukset olivat jo kovasti kolmannessa kierroksessa ja millä vaatevarusteilla sinne lähtisin. Numerolapun ajattelin siirtää paidan alahelmaan etupuolella. Olisihan niin upeampaa tulla aikanaan maaliin.
Kuva: Jarmo Honkala. Tässä olen vielä 97km huollossa autuaan tietämätön 3km päässä edessä olevasta sippauksesta.
Gps:ssä oli Pesänevan ylityskeen tullessa noin 101km. Tuossa kohtaa täynnä onnistumisen tunnetta ollut matka koki äkillisen muutoksen. Sippasin täysin! Mitään varottamatta. Ajattelin sen ensin johtuvan vain suon ylityksestä. Tuntui, etten pääse suon yli. Tottakai tämä olisi hetkellistä. Mutta ei. Tilanne ei lähtenyt korjaantumaan. Päinvastoin. Alkoi heikottamaan. Pahaa ei tehnyt, mutta huimasi ja heikotti. Tuntui, etten jaksa seisoa jaloillani. Jaloissa oli voimaa, mutta olo oli niin heikko, ettei eteenpäin menosta meinannut tulla mitään. Et ole hypännyt kappaleita lukiessasi tätä. Pudotus oli todella näin raju.
Olin vain kolmea kilsaa aikaisemmin ravinnut ruhoni ja ottanut senkin jälkeen jo uutta energiaa. Olin saanut kaiken aikaa energiaa ja nestettä alas vähintäänkin hyvin. Silti tässä rajussa sippauksessa ajatus oli yrittää ottaa nopeaa energiaa (glukoosi tabletteja) ja suolaista, sekä vielä vähän nestettä. Sippaus oli merkillinen. Jaloissa oli matkaan nähden ihan ok. voimat, eikä minua väsyttänyt. Ajatukset olivat myös olleet kaiken aikaa käsittämättömän positiiviset. Sippaus oli siis fyysinen, mutta mistä se johtui?
Reilu 10km ennen Pyssymäkeä ilmoitin eka kerran olevani vaikeuksissa. 8km ennen Pyssymäkeä liimaannuin paikalleen. Etsin katseellani puita mihin voisi mennä pötköttään. Ajatukset alkoivat mennä kohtalokkaisiin suuntiin. Kaivoin avaruuslakanan repusta. Se ei ollut kulkenut turhaan mukanani näitä vuosia. Nyt sille oli käyttöä ensimmäisen kerran. Kun liike loppuu, alkaa vilu.
Pyrin vaappumaan eteenpäin. Todellisuus alkoi hämärtyä. Samoin ajoittan ymmärrys paikasta ja ajasta. Ohitin Teljolammen 7km ennen Pyssymäkeä? Se piti tarkistaa jälkeenpäin karttajäljestä. Muistikuvat ovat varsin hatarat tuosta kohtaa. Näkökenttä sumeni ajoittain. Ajoittain huimasi, heikotti. Ymmärrystä oli kuitenkin ajoittain olla yhteydessä talkooväkeen. Tuli tsemppausviestejä. Tietenkään kukaan muu ei voinut tietää missä jamassa olin. He tekivät oikein tsempatessa. Niin aina kuuluukin tehdä. Se ei kuitenkaan nyt auttanut. Tila oli fyysinen.
Jotain 6km ennen Pyssymäkeä sovin Keijon kanssa, että hän tulee hakemaan. Tuntuu edelleen aivan uskomattomalta, että 5km ennen Pyssymäkeä sovitusta evakuointi paikasta ei ollut mitään jakoja jaksaa Pyssymäelle asti. Aika ei tässä kohtaa kultaa muistoja. Tuo matka suolta tuohon tuntuu enemminkin ihmeeltä. Ajattelenkin nyt enemminkin niin päin, miten pääsin sieltä tuohon asti. Gps -jälki kolmen kilsan matkalta ennen rimpinevaa on hieman pelottavankin mutkainen. Valitettavasti en pysty vahvistamaan mitä tuolla todellisuudessa tapahtui. Olo oli niin hämärä. Ainakin minusta tuntui, että olin polulla koko ajan.
Perillä Pyssymäellä hetken töövättyäni kävin suihkussa ja söin. Sitten pitäkälleen ja pian uneenkin. Eikä päästäni löytynyt yhtään hirvikärpästä! Eli tiikeribalsami auttoi. Toisaalta en saanut perääni yhtään numerolaputonta villisikaa.
Taisteluni oli päättynyt nolosti. Mistä tämä johtui? Onko minulla jokin rajoitin elimistössä, joka napsahtaa aina päälle 16-20h välillä? Tietysti on perus kuntoiluväelle hankala selittää, että ensin on 16 tuntia (101km) kevyttä ja helppoa, kunnes tulee romahdus. Se jopa kuulostaa itsestänikin aika normaalilta, että niin voi käydä tuossa kohtaan. Tulee vastaan seinä, jossa kunto loppuu. Olisikin kuitenkin vain näin yksinkertaista?
Syitä olen etsinyt menneen vuorokauden aikana ja juoksuystävät ovat siinä auttaneet. On tietysti monenlaisia näkemyksiä sippaamiseen johtuneista syistä. Enkä ole ollut yllättynyt, että osa on jopa kritisoitu ensimmäisen kierroksen nopeaa aikaani 7:47h. Itse koin ensimmäisen kierroksen sangen kevyenä. Tottakai jaloissa tuntui, että lenkillä olin käynyt, mutta ote oli kevyt kaiken aikaa. Kävelin jokaisen 10 minuutin aikana noin minuutin ajan. Käytän kevyen menon markkeerina keskivauhtiani 25km kohdalla Syyryssä. PEP -kisassa keskivauhtini oli Syyryn seinänousun alla 6:15min/km alkumatkan osalta, kun se nyt oli 7:45min/km. Eli 1:30min/km kevyemmin. Se on mielestäni helposti sopiva eroitus kevyen ja reippaan juoksun välillä. Tunne siihen lisättynä, miltä tuntuu, tietysti.
Toisena asiana palautuminen PEP2017 57km kisasta, joka oli raju lähinnä 14km ajan vaivanneiden rajujen kramppejen vuoksi. Olinko sittenkään palautunut viidessä viikossa? Itse kääntäisin asian niin, että saatoinpa hyvinkin olla hyvinkin palautunut, mutta samalla ei voinut harjoitella. Koko viisi viikkoa meni palautumiseen, kun tällainen kisa olisi tarvinut laadukasta harjoittelua ja pitkiä lenkkejä. Eli kisat oli sillä tavalla katsottuna liian lähellä toisiaan. Tämän kaliberin haaste vaatisi maksimaallisen hyvät valmistavat viikot, ei vain toipumista edellisestä.
Kolmantena asiana vauriot. Lihaksisto ok. Lihaksissa tuntuu samalta kuin olisi kiertänyt yhden kiekan kevyesti. Tämä johtuu tietenkin siitä, että tehot oli kaiken aikaa niin matalat, ettei lihaksisto joutunut koville. Olo on puolestaan kuin krapula olisi, joten kroppa joutui äärimmäisen kovalle. Iho kesti melko hyvin. Yksi rakko yhden varpaankynnen irtoamisen yhteydessä ja toinen jalkaterän sisäreunalla. Iho olisi voinut kestää tämän perusteella haasteen vaatiman ajan. Olen siitä iloinen viime talven paleltumaepisodin vuoksi.
REITIN TAIKA
Iso-Sydänmaanreitillä (I-SR2014) tunti/kierros on likimain yhtä kuin 1min/km vauhdin muutos. Eli jos meinaa juosta esimerkiksi tunnin nopeampaa niin minuutti/km on aika hurjan paljon pois keskivauhdista. Sama tietysti toiseen suuntaan. Reitti on pitkä, mutta tuolla tavalla katsottuna lyhyt. Monesti esimerkiksi yhden kierroksen aika parannus tavoitteista puhuttaessa unohtuu miten paljon se 30min parannuskin vaatii. 30sek/km on aika paljon ottaa joka ikisestä kilsasta pois.
I-SR2014 reitin haasteellisuutta on hankala sanoin kuvata. Se täytyy juosta tajuntaan. En ole koskaan kiertänyt tuota reittiä ilman, etteikö jaloissa olisi vähän tuntunut. Kun menee hitaasti, hyydyttää reitti keston vuoksi, kun menet nopeammin, hyydyttää se teknisyyden/pehmeyden vuoksi. Reittimme tukee hyvin monipuolista harjoittelutarkoitusta ihan kovempaankin menoon asti.
MITÄ TÄMÄ JÄLKEEN
Riippuu miten pitkälle kysymyksellä kurkoitetaan. Jos katsotaan ihan tätä viikkoa niin se menee levätessä. Arkiliikuntaa. Ehkä jotain kävelyä ja pyöräilyä kevyesti voi mielenvirkeyden vuoksi tehdä, mutta ei yhtään lenkkiä. Jalkalihakset on nyt paremmassa kunnossa selkeästi kuin PEP2017 kisan jälkeen. Eli jalkojen vuoksi taukoa ei juurikaan tarvitsisi pitää. Mitään tarkkoja lenkeilymättömyys aikoja en tykkää laittaa, sillä annan tuntemuksille isomman roolin.
Kroppa joutui kuitenkin puolestaan äärirajoille ja se pitää huomioida. Veikkaan, että 4-6viikkoa rauhallista lenkkeilyä ennen varsinaisen harjoittelun aloittamista.
Vuosi 2018 on auki. Ultramatkoja juoksen ensi vuonna kuitenkin vain kaksi. Keväällä toinen ja toinen syksyllä, kun tänä vuonna juoksin niitä kolme. Voi olla, että kalenterini on ensi vuonna Karhunkierros 80km ja PUF2018 171km. Sitten lisäksi joitain lyhyitä harjoituskisoja. Ehkä maksimissaan puolimaratonin mittaisia, vaikka maratonkin kiinnostaisi jossain välissä juosta. Ehkä sen voisi tehdä reippaana pitkänä lenkkinä? Eli olen näillä näkymin toimitsijana pepissä. Peppihän pidetään ensi vuonna La 18.8.2018, jos sitä ei vielä joku tiennyt. Ilmoittautumiskoneisto puskee käyntiin loppusyksystä.
PUF2018 171km kisasta pitää keskustella muutaman ihmisen kanssa. Konsepti on aika hyvä. Eikä haasteellisuutta kannata hirveästi alkaa vähentämään. Huoltovälit on logistisesti helpot järjestää ja pimeällä tulee yksi kierros. Hirvikärpäsistäkin riittänee oma lumouksensa myös jatkossa. Katsotaan.
Kuvassa vasemmalta: Veli-Matti Anttila, Pasi Koskinen, Onni Vähäaho
ja Jouni Knuuti. Tuomas Remes ei ehtinyt kuvaan kisateknisten syiden
vuoksi. Hän tallensi vielä turvanumeroa 2min ennen starttia :) ISO KIITOS VIELÄ KAIKILLE!!!
Kuva: Pasi Koskinen & Kirsi Martikainen kisaa edeltävänä iltana pelipaikoilta
Ultrajuoksu. Käsite, joka
kelluu hyvin vapaana viivana vedessä. Käsite, josta kuulee enempi kysymyksiä
kuin vastauksia. Ja paradoksaalisesti siinä on sen ydin ja vetovoima.
Urheilulaji, jota Suomen urheiluliitto ei ole edes tunnustanut urheilulajiksi
täysin.Esim. virallisia Sm-kisoja ei
ole olemassa. Jälleen paradoksaalisesti ultrajuoksukilpailut ovat erittäin
suosittuja ja trendikkäitä. 1000-2000 osallistujan ultrapolkujuoksukisat
myydään loppuun muutamassa minuutissa yli puolivuotta ennen tapahtumia.
Ultrajuoksu. Virallisesti
määritellään, että kaikki yli maratonin mittaiset juoksukilpailut ovat
ultrajuoksua. Maraton on 42 kilometriä ja 195 metriä pitkä matka. Ultrajuoksun
suosituin muoto on tällä hetkellä ylivoimaisesti ultrapolkujuoksu. Kun
maratoneilla on tyypillisesti huoltopiste vähintään 5km välein, voi
ultrapolkujuoksuissa huoltopisteiden väli olla helposti yli 30 kilometriäkin.
On olemassa jopa yli 100 kilometrin ultrapolkujuoksukilpailuja, joissa ei ole
huoltopisteitä ollenkaan! Lajiin kuuluu siis nesteiden ja energioiden
kuljettaminen. Tavanomaista on myös, että turvallisuuden vuoksi kilpailijat
kantavat lisäksi niin sanottuja pakollisia varusteita. Kilpailut kestävät
joskus yli vuorokauden ja näin ollen mm. yön yli.
Olen itse
ultrapolkujuoksun himoharrastaja. Luonnossa liikkuminen voimaannuttaa ja auttaa
oppimaan itsestään uusia asioita. Äärisuorituksissa kaikki rooliasut valuvat
pois. Jäljelle jää vain ajatukset – kysymykset ja vastaukset. Ollaanko
vaateiden alla alasti? Rooliasussa leimataan hulluksi tuollaisia kirjoituksia
ja paetaan kysymystä. Yksin pimeässä, suon laidalla, polvia myöden mudassa,
joudut vastaamaan. Et voi paeta. Joudut kestämään pään tuottamaa
raakamateriaalia. Tämä kaikki voi tuntua sivilisaatiosta katsottuna
kärsimykseltä. Koska ollaan roolissa; ollaan isiä, äitejä, työntekijöitä tai
rakastajattaria. Leimataan asiat kokematta, koska ei uskalleta kokea – ollaan
roolissa.
Mikäli ymmärtää edellä
kirjoitetun, voi aavistaa miksi ultrapolkujuoksijat ovat usein henkisesti
vahvoja. Eivät stressaa ja tyyneys on läsnä. Vastaus on yksinkertainen: he ovat
saaneet vastata kysymyksiin ilman rooliasuja. Ultrapolkujuoksijoita on vaikea
käsittää. Ne on helpompi ohittaa vaikka sanomalla ”kova” tai ”hullu” se on.
Voin sanoa, että kaikki ovat pehmeitä pehmeän äärellä. Yhtä lailla työtä
pursuavan konttorin pöydän takana kuin Soten puristuksessa hoitotyössä tai
horjahtaessasi puolittain suonsilmäkkeeseen otsalampun kohdatessa sumuvaipan. Ihminen
on ihminen kaikkialla – sisällään, mutta onni on se, kun voi olla sitä ilman
rooliasujen kireyttä ja puristusta.
Ensi lauantaina kisaan
hyvin pienessä ultrapolkujuoksukisassa. Osallistujia on vain viisi. Siihen
tosin loppuukin kisan kaikki pienuus. Matka on 171km. Tiettävästi kyseessä on pisin
Suomessa koskaan järjestetty polkujuoksukisa. Kisa on Nivalan pyssymäellä.
Kisassa kierretään kolme kertaa Iso- sydänmaan vaellusreitti niin sanottu I-SR2014.
Yksi kierros on 57km. Suoperäinen reitti. Kukaan ei ole koskaan kiertänyt reittiä
edes kahta kertaa yhteen kyytiin. Nyt viisi kilpailijaa yrittää saavuttaa
ihmeen ja kiertää reitin kolme kertaa yhteen soittoon. Aikaa tehtävään on
annettu 36 tuntia.
Siellä on aikaa vastata
kysymyksiin. Siellä kysymyksiin myös saadaan vastauksia. Ollaanko vaatteiden
alla alasti? Näytkö ollessasi alasti kokonaan vai onko puu edessäsi ja
kurkistat puun takaa, kenties vasemmalta? Onko edelläsi kulkeva kilpailija
hetken kuljettuasi sittenkin männyn taimen, joka nyökkää sinulle ohittaessani
Hänet? Asiat selviävät. Vyötiäisiäkin on Nivalassa nähty. Tämä sen
mahdollistaa. Ultrapolkujuoksu.
Toivoa, iloa, juhlaa,
onnea, elämyksiä, väsymystä, kipua, tuskaa, voimattomuutta, vahvaa kokemista,
itsensä löytämistä, naurua, itkua, tuoksuja, hiljaisuutta, valoa, kipinää,
masennusta, pelkoa, unelmia, ääniä, eläimiä, maisemia, värejä, kysymyksiä ja
vastauksia – kaikkea mitä voi kuvitella elämän pitävän sisällään ilman esteitä
sen ulkopuolelta – sivilisaatiosta. Sitä on ultrapolkujuoksu. Voittajia ovat ne
jotka uskaltavat. Ja jokainen voi odottaa itseltään voittoa. Täyttä elämää –
elämää ilman rooleja.
Juice Leskinen oli suurpiirteinen? -"rakkaus ei kysy hintaa". Kyllä se vaan kysyy. Väite ei ole validi tai sitten on. Ehkei Juicelta kysytty hintaa. Vai onko sittenkin tässä kaikessa kyse vain tulkinnoista? Kokemuksista?
Rakastan muiden päivänselvien rakkauksien (lapset ja vaimo) lisäksi polkujuoksua. Ja kyllä se on hintaa vaatinu. Lauloi Juice mitä tahansa. Varusteet ei ole ilmaisia, vaikkei niillä ylenmäärin hurskastelisikaan. Sen verran on minustakin polkujuoksunörtti tullut, että kaapista alkaa löytymään.
Kaikkea ei kuitenkaan saa rahalla. Yksi niistä on juoksemisen lahjat. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki ovat vapaita mielipiteeseensä, eikä niistä saa pahastua. Silti minua lahjakkaaksi väittävät eivät mielestäni ole kartalla. Mutta kuten sanottua, jokaisella täysi oikeus mielipiteeseensä.
Sen sijaan huomenlahjana olen saanut isältäni periksiantamattomuuden. Työnteon lahja ei ole kuitenkaan sama asia kuin lahjakas juoksija. Jotenkin minusta on jopa naurattavaa kirjoittaa tällaista. Eikai kukaan oikeasti voisi edes niin väittää? Tämä on vähä niinkuin laitettaisi tutkijat tutkimaan tieteellisesti onko sokeri suolaa makeampaa.
Näkeminen avartaa. Katsoin paljon UTMB kisaa. Yhtäkkiä oivalsin miten lähellä olin ratkaisua. Minun piti vain nähdä vielä vähän lisää miltä maailmantähdet näyttävät edetessään ja huoltaessaan kisan uumenissa. Ei lähtö tai loppusuoralla. Juuri se mitä reitillä tapahtuu ratkaisee.
Kaikki näkemä pitää suhteuttaa. Vasen, oikea ja aina uudestaan. Rennosti. Välillä puhalletaan ja sitten taas. Työstää ne huiputkin. Pitää vaan jakaa voimat - ymmärtää oma potentiaali - molempiin suuntiin.
Minulla on edessä 171km ultrapolkujuoksukisa. Minä taidan olla itse niitä harvoja, jotka on melko varmoja, että onnistun tuossa kisassa. Tunne on sellainen. Matka on sellainen, joka on nautittava lähtökohdaltaan. Omaa kevyttä hamaan tappiin asti. Ja loppu taistellaan. Voiko olla parempaa ultrajuoksua? Ja vielä tämä lähtöasetelma joka kisalla on. Maaliin pääsemistä pidetään liki mahdottomana. Voiko herkullisempaa asetelmaa olla? Mielestäni ei.
Huomenna julkaisen vielä yhden filosofisemman kirjoituksen. Se julkaistaan myös paikallislehdessä, joten julkaisen sen itsekin vasta torstai-aamuna.
Erittäin positiivisella auralla kohti PUF2017 tapahtumaa. Hienoa päästä kisaamaan ja saavuttamaan unelmia.
