Juice Leskinen oli suurpiirteinen? -"rakkaus ei kysy hintaa". Kyllä se vaan kysyy. Väite ei ole validi tai sitten on. Ehkei Juicelta kysytty hintaa. Vai onko sittenkin tässä kaikessa kyse vain tulkinnoista? Kokemuksista?
Rakastan muiden päivänselvien rakkauksien (lapset ja vaimo) lisäksi polkujuoksua. Ja kyllä se on hintaa vaatinu. Lauloi Juice mitä tahansa. Varusteet ei ole ilmaisia, vaikkei niillä ylenmäärin hurskastelisikaan. Sen verran on minustakin polkujuoksunörtti tullut, että kaapista alkaa löytymään.
Kaikkea ei kuitenkaan saa rahalla. Yksi niistä on juoksemisen lahjat. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki ovat vapaita mielipiteeseensä, eikä niistä saa pahastua. Silti minua lahjakkaaksi väittävät eivät mielestäni ole kartalla. Mutta kuten sanottua, jokaisella täysi oikeus mielipiteeseensä.
Sen sijaan huomenlahjana olen saanut isältäni periksiantamattomuuden. Työnteon lahja ei ole kuitenkaan sama asia kuin lahjakas juoksija. Jotenkin minusta on jopa naurattavaa kirjoittaa tällaista. Eikai kukaan oikeasti voisi edes niin väittää? Tämä on vähä niinkuin laitettaisi tutkijat tutkimaan tieteellisesti onko sokeri suolaa makeampaa.
Näkeminen avartaa. Katsoin paljon UTMB kisaa. Yhtäkkiä oivalsin miten lähellä olin ratkaisua. Minun piti vain nähdä vielä vähän lisää miltä maailmantähdet näyttävät edetessään ja huoltaessaan kisan uumenissa. Ei lähtö tai loppusuoralla. Juuri se mitä reitillä tapahtuu ratkaisee.
Kaikki näkemä pitää suhteuttaa. Vasen, oikea ja aina uudestaan. Rennosti. Välillä puhalletaan ja sitten taas. Työstää ne huiputkin. Pitää vaan jakaa voimat - ymmärtää oma potentiaali - molempiin suuntiin.
Minulla on edessä 171km ultrapolkujuoksukisa. Minä taidan olla itse niitä harvoja, jotka on melko varmoja, että onnistun tuossa kisassa. Tunne on sellainen. Matka on sellainen, joka on nautittava lähtökohdaltaan. Omaa kevyttä hamaan tappiin asti. Ja loppu taistellaan. Voiko olla parempaa ultrajuoksua? Ja vielä tämä lähtöasetelma joka kisalla on. Maaliin pääsemistä pidetään liki mahdottomana. Voiko herkullisempaa asetelmaa olla? Mielestäni ei.
Huomenna julkaisen vielä yhden filosofisemman kirjoituksen. Se julkaistaan myös paikallislehdessä, joten julkaisen sen itsekin vasta torstai-aamuna.
Erittäin positiivisella auralla kohti PUF2017 tapahtumaa. Hienoa päästä kisaamaan ja saavuttamaan unelmia.
Fiilis tapissa. Näyttää vahvasti siltä, että palautuminen ja kropan tilan ajoitus on taas onnistumassa. Se on samalla yksi hienoimmista ja vaikeimmista osa-alueista tässä lajissa, ultrajuoksussa.
Pyssymäki Extreme Polkujuoksun harvinaisen kuluttavan kilpailun jälkeen palautuminen on ollut hitaampaa kuin aikoihin. Tähän löytyy tietysti syy tämän vuoden alun paleltumissaagasta - siitä, että jouduin tähän kisakauteen ohuemmalla harjoittelupohjalla kuin vuosiin. Kestävyysurheilussa pohjakunto on oikeasti tärkeää. Sitä ei tehdä vain mantran vuoksi. Siksi reilun kuukauden lovi kevättalvella näkyy pitkään. Mutta sen kanssa on pärjätty, vaikka se on syönyt tämän vuoden kisoista osansa.
PEP 57km jälkeen juoksukilsat/harjoitustunnit ovat menneet neljän viikon osalta seuraavasti:
Viikko 34: 76km / 8:24h
Viikko 35: 92km/ 11:23h
Viikko 36: 76km/ 12h
Viikko 37: 68km/ 6:44h
Todella matalia määriä minulle. Olenkin mennyt tämän välin vain ja ainoastaan palautuminen ja kropan normalisoitumine edellä. Kaikki ns. avainharjoitukset ovat loistaneet poissa-olollaan.
Kisaviikolla juoksen noin 29km ennen lauantain PUF2017 171km kisaa. Noiden kilometrejen tarkoitus on puhtaasti pitää vain aineenvaihduntaa yllä ja antaa vielä yksi vajaa viikko aikaa kropalle palautua. Palautuminen on edelleen aliarvostetuin tuloksenteon osa-alue. Sen laiminlyönti voi maksaa pahimmillaan aika pitkän ajan.
Reitti oli pitkään tosi kuiva. Nyt on kuitenkin vettä tullu harvase päivä muutaman viikon ja kaksi viimeistä viikkoa ovat olleet lähestulkoot yhtä tuhnusadetta/sadekuuroja tai muuten vain pilvistä. Kisaviikonlopulle ja ehkä aattopäivälle on luvattu aurinkoa tai puolipilvistä, sekä lämpenevää. Näin ollen avonaiset ja korkeammat paikat, että kankaiset peruspolut ovat varmasti ihan hyvin juostavia ja nopeita. Sen sijaan suojaiset ja katteiset kohdat ovat varmasti erittäin märkiä. Reitti näyttänee hyvin monenlaiset kasvot. Varmaa on, että keli on nyt hieman hidas. Se antaa pikkaisen lisähaastetta.
PUF2017 Osallistujat julkaistaan myös kisasivuilla. Tässä kuitenkin myös lista tämän blogin lukijoille (Yksi kuva tulee myöhemmin):
- Vuosina 2013 ja 2014 uudelleen etsitty ja merkattu Iso-Sydänmaan vaellusreitti on Pyssymäen pihalta noin 57km mittainen. I-SR2014. - Sen on vajaan neljän vuoden aikana kiertänyt 55 henkilöä. Monen matka on päättynyt jo n.26km kohdalla olevalle Syyryntielle. Reitti on suhteellisesti Suomen hitain polkujuoksureitti. - Reittiä ei ole kukaan kiertänyt kahta kertaa yhteen kyytiin. - Pyssymäki Ultra Festival 2017 (PUF2017) tapahtumaan osallistujilla on 36 tuntia aikaa kiertää reitti kolme kertaa yhteen kyytiin. Tehtävä kuulostaa herkästi huugolta, mahdottomalta.
On ennakkokäsityksiä. On arvailuja. On laskelmia. Kaikki spekulaatioita. Kukaan ei oikeasti tiedä. Ei voi tietää, sillä kukaan ei ole tulevaa haastetta koskaan kokenut. Haaste vertautuu, ja ei vertaannu. Vertaaminen ei ole helppoa. Kolme kierrosta suoperäisellä 57km vaellusreitillä on mitä mystisin tehtävä. Kisa on tiettävästi Suomen polkujuoksuhistorian pisin.
Mitä enemmän kertyy kokemusta erilaisista haasteista ja kisoista, kehittyy suhteellisuudentaju. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Samalla kokemukset kartuttavat myös itseluottamusta.
PUF2017 171km ei ollut aluksi minullekaan ajatuksena selvä. En nähnyt huoneen perälle. Liian pimeää, liian sumuista. Ajatus ymmärtää ei riittänyt. Nyt olen löytänyt tuohon huoneeseen katkaisijan. Huone on saanut valot. Huone ei ole edelleenkään helponnäköinen tapaus, mutta takaseinä näkyy. Se on pääasia.
Tällaisen haasteen kohtaaminen ei voine onnistua vain sitomalla kengät ja nakkaamalla repun selkään. Täytyy uskaltaa käydä itsensä kanssa mitä rehdimpiä keskusteluja. Ja nimenomaan etukäteen. Kuten kaikki kestävyysurheiluponnistajat tietävät - kisan aikana, saati sen heikoilla hetkillä, on myöhäistä aloittaa rakentamaan kestävää ajatusta maaliin pääsemisestä. Ne asiat on pitäny päättää jo paljon aikaisemmin.
Kun julistan uskovani, että kierrän Iso-Sydänmaan vaellusreitin (I-SR2014) kolme kertaa yhteen kyytiin, on minulla oltava jokin mihin nojaan asiani. Se on aikaisemmat kokemukset ja rehti pohdinta omasta kyvystä. Edelleenkään kolme kierrosta ei ole selvää kauraa, mutta pidän sitä kohdallani täysin mahdollisena. Miksi näin? Vastaus ei ole yksiselitteisesti minun kunnossani. On ja ei.
Juoksin viime vuonna huviksi karhunkierroksen vain 9 päivää PEP2016 57km tulvakelikisan jälkeen. 84km karhunkierrosta. Palautumattomana tietysti. Tuolla kierroksella on noin 1900 nousumetriä. Reitti on paikoin myös tekninen. Lenkki meni sangen helposti, vaikka välillä kyllä ihan juostiinkin, eikä vain retkeilty. Aikaa meni 13h 6min. Jaksamisen raja on siis paljon kauempana.
Tänä vuonna juoksin tuon saman reitin kilpaa. Kilpaa kelloa vastaan, en jaksamista vastaan. Vauhti loppui/hiipui, mutta tulin varsin hyvävoimasena maaliin. 84km polulla tuntui juoksemiselta kelloa vastaan, ei jaksamista. Aikaa meni noin 10h 55min. Olin 16:sta yli 160 osallistujan joukossa.
Kolme kierrosta I-SR2014 reitillä on ultrajuoksua, jossa ei juosta kelloa vastaan vaan jaksamista. Tehtävää helpottaa juuri tuo funktio. Voi juosta lepposaa kevyttä hölkkää, kun kelloa vastaan mennään vauhtikestävyysalueella, jolloin lihaksisto on aivan erilailla äärirajoilla kuin kevyessä hölkässä. Sopivilla kävelypätkillä höystettynä jalat pysynevät juostavampana pidempään. Luotan hyvin vahvasti siihen, että kaksi ensimmäistä kierrosta menee kohtuullisen vähin tuskin. Silloin ollaan juostu noin 114km. Viimeisellä kolmanneksella tuskan sietää paremmin kuin keskimmäisellä kolmanneksella. Näin ollen maaliin selviäminen tuntuu varsin ilmeiseltä vaihtoehdolta. Maalin läheneminen on aina psykologisesti kannustavaa. On hienoa lähteä kääntämään liki mielipuolista tehtävää todeksi. Kaikki, jotka ovat tuon reitin kerran kiertäneet, tietävät realiteetit.
Tehtävä on siis mahdollinen, mutta kaikkea muuta kuin selvä. Henkselit ei pauku, eikä balalaikka soi. Se tärkein on kuitenkin läsnä - luotto itseensä.
Ultra Trail Mont Blanc UTMB 170km ja 10 000 nousumetriä kisa oli syyskuun alussa. Uskomattoman rankka kisa. Seurasin kisaa hyvin tiiviisti ja olen katsonut tajuttoman määrän eri videoklippejä. Olen soittanut kahdelle tämän vuoden finishereistä. Visa-Pekka Larivaaralle ja Marko Mattilalle. Tuon kisan seuraaminen auttoi minua ajatustyössä kohti puffia. Tuo kisa teki kaikista inhimmillisennäköisiä. Jopa Kilian Jornetista.
Loppuun kolme videoklippiä:
Ehkä paras urheiluselostus koskaan (kuuntele isolla, ja loppuun asti!)
Hoksasin tuossa ihan vasta, että minulla ei ole oikein kunnon onnistumista yli 20h ultrista. Hyvin on mennyt viimeisen 2-3 vuoden aikana kilpailut hieman lyhemmillä matkoilla. Alla on myös onnistunut 24h perhereitti-ultra 2,5v sitten tammikuussa Pyssymäellä. Lähes 150km lumisella polulla oli hyvä setti. Silti minulla on ollut paljon vaikeita kisoja, kun aiheena on ollut 24h tai enemmän. No tietysti Unkarin 6vrk kisa meni hyvin, mutta se taas oli hyvin toisen luontoinen.
Tuleva haaste, PUF2017 171km otetaan vastaan siten erittäin suurella nöyryydellä. Olen mielestäni nyt riittävässä kunnossa, jotta jaksan tuon matkan mennä määräajassa, 36 tunnissa. Henkseleiden paukutteluun ei ole varaa yhtään. Silti pitää uskaltaa ja osata olla oma itsensä kisassa, mentävä sillä kokemuksella ja opilla mikä on mieleen jäänyt. Monenlaiset kokemukset vahvistavat liikkujaa. Luotan tietäväni millä tavalla menen parhaiten ja helpoimmalla mahdollisimman pitkälle.
Kunto ja itseluottamus menevät käsikädessä. Toisaalta mitä enemmän tulee mittariin kilometrejä harrastuksen aikana, tulee ymmärrys mikä on minkäkin kokoinen haaste. Juuri nyt PUF2017 tuntuu sopivan maukkaalta haasteelta. Minulla on kuva miten sen piirrän valmiiksi. Aion nauttia siitä. Ilman raastoa ja tuskaa tuota taideteosta ei kuitenkaan valmiiksi tehdä. Se on selvää jo nyt tässä sisälämmössä kirjoittaessani tuntemuksiani. Myös säällä on iso merkitys. Tosi iso merkitys. Se voi lisätä tehtävän haasteellisuutta.
Mikä sitten on tuollaisessa kolme kertaa I-SR2014 vaellusreitin ja 171km suorituksessa haasteellisinta? Ehkä tavan kulkijoille tai jopa hieman aktiivisemminkin harrastaville voi tulla yllätyksenä, että haasteet ovat aivan jotain muuta kuin mitä esim. PEP 57km matkalla. Kolme kierrosta on kuin toinen laji. Tehot ovat matalat, joten esim. kramppeja ei tule likimainkaan niin herkästi kuin 57km kisassa. Ei myöskään imeytymishäiriöitä niin herkästi. Matalat tehot tekevät kaikesta helpompaa - aluksi.
KUNNES matkaa on tehty tarpeeksi pitkään, alkaa tapahtua; alkaa ultrajuoksu. Jaloista loppuu voimat. Se on yksi todella iso juttu. Kokemus auttaa siinäkin. Silloin ei pidä puskea väkisin etenkään, jos matkaa maaliin on vielä kymmeniä kilometrejä, kuten hyvin todennäköisesti on. On vain otettava hetki hieman kevyemmin ja tankattava energiaa nassuun. 15min päästä voi olla erituntuista tai vähän myöhemmin. Tuntemukset vaihtelevat ja mukana leikissä alkaa olla vahvasti myös PÄÄ. Jaloista loppuu voimat ja pää alkaa syöttään negaa. Pään hallinta on monesti vaikein juttu. Siihen voi auttaa esim. valmiiksi mietityt ajatusleikit. Aletaan vaikka laskeen montako maalimerkkiä on seuraavalla kilsalla tai jotain muuta. Viedään ajatusta pois huonosta tunteesta. Mikä kellekkin sopii.
Kolmas juttu on iho. Pitää tietää miten iho toimii. Mihin pitää laittaa rasvaa. Yksilöllistä, mutta ehdottoman tärkeää tunnistaa. Kierrosten välissä on mahdollisuus vaihtaa vaatteita ja PUHDISTAA ihoa, joka on tärkeää, jos sille on tarvetta. Veikkaan, että voi hyvinkin olla.
Yksi peikko on PYSÄHTYMINEN. Liian pitkäksi aikaa ei kannata pysähtyä, sillä liike on lääkettä. Myös profylaksisesti, eli ennen haasteita. Yleensä ongelmat vain pahenevat pysähtyessä. Joskus on tarkoituksenmukaista pysähtyä, mutta aina kannattaa miettiä milloin se on ja milloin se vie vain huonompaan suuntaan.
SALAINEN aseeni. No paljastan sen. Olen hyvin positiivinen ihminen. Aion alusta asti huolehtia hyvän nesteytyksen ja energianoton lisäksi siitä puolesta, että NAUTIN saadessani olla mukana tällaisen haasteen kohtaamisessa. Aion keskittyä paljon luonnon seuraamiseen ja ottaa tästä PUF2017 tapahtumasta kaiken irti. On myös HUIPPUA nähdä aina huoltopisteillä ystäviä. On mitä odottaa. Siitähän ihmiset nauttii!? Toivottavasti myös kilpakumppanit onnistuvat mitä parhaimmin. On mukava aina kuulla huoltopisteillä miten sielunveljillä ja sisarilla on mennyt. Kaikilla on kuitenkin sama maali ja mieli - 171km Iso-Sydänamanreitillä.
Kuulin pitkästä aikaa lausuttavan blogini otsikon ääneen: "Cosmos juoksee ja kirjoittaa". Se hieman pysäytti. On mennyt aika lailla juoksu edellä. Kirjoittaminen on ollut liiaksi tiedottamis tyyppistä. Kun juoksee tarpeeksi, ei jää aina voimia eikä aikaa kirjoittaa.
Nyt elän aikaa, jossa olen tiputtanut airot veneestä reilu kaksi viikkoa sitten ja odotan niiden palaavan virran mukana vajaan kolmen viikon päästä.. Edes melan. Veneeni on jänyt kellumaan Pyssymäelle. Sinne saavuin maaliin Pyssymäki Extreme kisan voittajana ja sieltä on määrä startata myös seuraavaan kisaan - Pyssymäki Ultra Festival 2017. Molemmat - PEP ja PUF - on teknisesti määriteltävissä ultrapolkujuoksukisoiksi, sillä olihan pepin matkakin ultramääreet täyttävä 57km. PEP oli kuitenkin vauhdikas kisa. PUF taas tulee olemaan puhtaasti kestävyyskoe, mutta juoksu kisa kuitenkin, kel jalkoja piisaa loppuun asti.
PUF on siis siirtynyt selvästi työpöydälle. Mitä pidempi kisa, sen pidempään on matkan teko nautinnollisella alueella, sillä liekin on pysyttävänä maltillisena, jotta ei mene homma liian nopeasti vaeltamiseksi. Minun mittapuulla ja reitin tuntemuksella määrittelisin, että kaikki alle 11h reitin kierrot on juostuja. Jos ajatellaan, että huoltoihin menee koko kisassa maksmissaan 1h (nukkuminen on sitten jo jotain muuta luxusta, jota en laske huolloksi) niin 34 tuntiin tai sen alle selviytyneet ovat JUOSSEET PUF:n läpi. 36h on aikaraja, joten on inhimmillisyyden nimissä sallittu/tehty mahdolliseksi, pieni vaeltaminenkin :) Reitti on kävelty kohmeisen maan aikana 11h kahden erittäin hyväkuntoisen urheilijan toimesta. Reitti on toisaalta monesti juostu 10-11h väliinkin otteella, jossa on juoksu ollut hyvinkin keskiössä. Reitti on raskas ja keliherkkä. Sateet jäävät herkästi polulle muutamaksi päiväksi. Kovin vastustaja voikin tulla ylhäältä, itsensä lisäksi.
Meitä on kolme ilmoittautunutta. Aika tasaveikkaista sakkia. Tunnistan olevani ehkä vauhdikkain, mutta sillä ei nyt tässä kisassa ole juurikaan merkitystä. Kisassa on kokemusta Suomen halki juoksusta aina erittäin sinnikkäisiin vaelluksiin ja pitkällä aika välillä tehtyihin hyviin maraton että kestävyyssuorituksiin. Kisa on avoin. Ja toivotaan sinne lisää väkeä. Kenties ainutlaatuinen mahdollisuus kokeilla mahdottomana tavan väen pitämää tehtävää - kolmea kierrosta Iso-Sydänmaanreitillä. Kilpailijat ajattelevat tietysti vain ja ainoastaan, että kolme kierrosta mennään. Tietystikään ei voi tietää mitä voi tapahtua matkalla, mutta tuskin kukaan epäilee ainakaan etteikö jaksaisi. Sellainen olisi housut nilkoissa starttaamista.
Tässä olisi tekijämiehillekin saumaa testata itseään. Oikein hyväkuntoinen kilpaurheilija voisi tehdä ajan jonnekkin 23-25h seuduille. Täytyy muistaa, että kovienkin kuntourheilijoiden ja kovien kilpaurheilijoiden välinen ero on valtava. Tästä hyvänä esimerkkinä eilen päättynyt ULTRA TRAIL MONT BLANC, eli UTMB ja sen 170km matka, joka tänä vuonna oli sään vuoksi "typistetty" 168km mittaiseksi. 10 000 nousumetriä. Maailman kärki juoksi sen noin 19 tuntiin. Historiallisen kovaan aikaan. Paras suomalainen oli Markus Juvala 147:s, huippuajalla n.30,5h. Eli eroa kärkeen yli 11tuntia! Toiseksi paras suomalainen oli 313. PEP2015 kisasta tuttu n.2:50h maratoonari, Marko Mattila, jonka aika oli vähän päälle 34h. Eroa kärkeen käsittämättömät 15tuntia! Ja Marko on siis jo kuitenkin tekijämies Suomen mittapuussa.
Tällä tahdon sanoa, että mitä rankempi kisa, sen isompia ovat erot. Kun taso nousee niin erot on valtavia. Eikä sillä väliä. Minusta jokainen maaliin päässyt on oman elämänsä ja harrastuksena sankari. Tämä siis vain puhtaasti perspektiivinä.
Oma taktiikka ei ole salaisuus PUFFIIN. Hölkkään hieman korostetun kevyesti omien keveimpien harjoituslenkkien tavoin ja kävelen ehkä noin pari minsaa jokaisella kymmenminuuttisella. Minusta on tärkeää yrittää säästää energiaa ja yrittää pitää jalat ja koko kroppa hartioita myöden mahdollisimman rentona. Kaksi ensimmäistä kierrosta koitan ajatella yhtenä kierroksena. Eli eka kiekan jälkeen teen vain välttämättömät huollot ja evästykset. Tottakai vaihdan vaatteita sään mukaan, sillä yöselkään lähdetään toiselle kiekalle. Eka kiekka vie ehkä 8-8,5h. Ehkä 9h kohdalla olen lähtenyt viimeistään toiselle kierrokselle.
Tuntemusten mukaan lisään kävelyä. Pääasia, että homma olisi mahdollisimman helppoa ekat kaksi kierrosta. Jossain vaiheessa kävelyä pitää ottaa jokaiselle viiden minsan setille. Kaikki tuntemusten mukaan. Kello käy, mutta se ei ohjaa. Kaikki tulee päästä ja jaloista. Höyryt nenästä ja vaikut korvista. Kolmannella kiekalla voi sitten aloittaa jo loppukirin :)
TÄSSÄ kaikki pepin kolmen vuoden historian aikana 57km matkalla 37 läpi päässyttä juoksijaa.
Miten meni? Oletko tyytyväinen? Täytyikö tavoitteesi? Näitä kysytään, kun syke voi olla vielä kolminumeroinen. Niin pikkukisoissa meiltä hölkkääjiltä kuin isoissa kisoissa huippu-urheilijoiltakin. Ensinnäkin tavoite on aina kuin budjetti - hyvä arvaus. Ja se miten kisa meni, nähdään usein vasta päivien päästä - ei näyttämön vielä höyrytessä. Niin nytkin. Silloin vasta mitataan myös se, miten tyytyväinen on aikaansaamaansa.
Olen pahus vieköön vähän ärsyttävän tavoitteellinen ja kova itselleni. Harvoin nostan kisan jälkeisinä päivinä kympin kylttiä omasta suorituksesta. Nyt pääsin sitä lähelle. Mutta se virhe, joka laski arvosanaa oli anteeksiantamaton. Kenkävalinta.
Kisa oli siis viikko sitten lauantaina. Sunnuntaina olin kuin krapulassa. Samaten maanantaina. Lisättynä sillä, että teki pahaa ja olin töissä. Raskas päivä. Kroppa joutui ennätyksellisen kovalle. Kaksi päivää menivät täysin levätessä. Silti ne olivat harvinaisen rankan tuntuisia aikaisempien kisojen jälkituntemuksiin verraten.
Lihaksisto ei sen sijaan joutunut tavoiteltuun rasitukseen, sillä jo 28km kohdilla alkaneet krampit jättivät tehot alas. Porraskävely alaspäin oli kaksi päivää kisan jälkeenkin vain hieman erilaista kuin normaalisti. Olen miettinyt mikä johti kramppeihin ja koko kisaviikon vaivanneeseen jalkalihasten tilaan, jossa lihaksisto oli koko ajan kramppiherkkä. Tulin siihen tulokseen, että kaksi kovaa hierontaa tuli liian lähelle kisaa yhdistettynä siihen, että tein niiden lomassa kovia lyhyitä vetoja. Vaikkakin hyvinkin varoalueen päässä hieronnoista. Joskus se on pienestä kiinni. Toinen krampit laukaissut tekijä oli jo aikaisemmin manaamani kenkävalinta. Vaimentamattomat kilpanasturit olivat liikaa jaloilleni kallio ja kiviosuuksilla.
Tulosurheilu on ollut aina kaikille vaikeaa - ja siksi se onkin niin kiintoisaa. On vain kokeiltava ja opittava virheistä, sekä osattava korjata ne. Jokainen tekee virheitä. Ne pärjää, jotka oppivat niistä. Yritetään siihen ryhmään.
Kolme päivää kisasta olo oli jo aika normaali ja kävin pienen lenkin. Reilu 12km aivan kevyesti. Vauhti oli yllättävän lähellä (n.10sek/km päässä) normaalia. Ei vammatuntemuksia. Normaalia lihasväsymystä, mitä kisan jälkeen tapaa olla. Tiistai-iltana alkoi tuntua hieman kurkussa flunssaa enteileviä tuntemuksia.
Kurkku tuntemukset jatkuivat keskiviikkona, mutta pysyivät lievinä. Kroppa selvästi reagoi. Nyt olin joutunut koville. No kyllä sitä tuli kaikki reitillä tehtyäkin, että aika olisi paras mahdollinen vaikeuksiin nähden. Keskiviikkona kävin höntsään kavereiden kanssa poluilla reilu 13km. Jalat tuntui paremmalta kuin edellisenä päivänä.
Torstaina kurkkukipu oli poissa ja flunssa oli noussut ns. nokkaan. Edelleen flunssa oli siksi lievä, että kävin varovaisesti pep12km reitin jalotteleen. Tekee mielellekin hyvää käydä tekemässä rauhallista lenkkiä metsän siimeksissä kisan jälkeen. Samalla palautuu sekä kroppa että mieli.
Torstaina alkoi myös yövuorot. Menneiden päivien rasitus (kisa ja flunssa-oireet) löi kroppaan ja yöllä oli kauhea olo olla töissä. Perjantai-aamuna burana ja nukkumaan. Toinen yöhugi oli vielä edessä.
Perjantai päivällä olo oli jo parempi, mutta pidin lepopäivän, koska se olisi nyt paras harjoitus. Toinen yö (pe-la) olikin jo lähes normaalia oloa.
Lauantai-aamuna heitin vielä buranan flunssan loppuoireisiin ja otin unet. Sen jälkeen heräsin jo selvästi edellistä päivää paremmalla ololla ja kävin kevyesti pep26km lenkin väärinpäin kiertäen. Eli siis tänään. Ihan kivasti jaksoi, eikä ensimmäisen reilun 2h aikana huomannut juuri mitään eroa normaaliin. Lopussa jalat väsyi normaalia nopeammin, joka tässä vaiheesssa toipumista/palautumista on ihan normaalia.
Eli toipuminen ja palautuminen on hyvässä vauhdissa. Ensi viikko menee vielä varsin kevyesti liikkuen. Tällä viikolla on kasassa vain reipas 70km kevyttä hölkkää, joten viikko on ollut hyvin lepovoittoinen. Ehkä ensi viikolla määrä vähän kasvaa, mutta tehot pysyvät vielä melkoisella varmuudellla lähes täysin hyvin kevyenä.
Neljän viikon päästä on PUF2017 171km kisa.Johon valmistautumisesta ja ajatuksista tulee varmasti tässä lähiaikoina vielä kirjoitettua.
