Ironista edellisen kirjoituksen otsikossa oli, että se olisi voinut jäädä viimeiseksi teoriassakin. Aina ei tiedä mitä tulevina päivinä sattuu ja tapahtuu. Hyvä ja iloinen mieli voi muuttua hyvinkin pian kuoleman kuilun reunalle. Äkkiä arvaamatta, enempiä kyselemättä.
Hetki ennen tajunnan menoa on kuin tiukassa humalassa viimeiset muistikuvat. Suloista surrausta päässä ja tiedät, että hetkenä minä tahansa filmi katkeaa. Kova törmäys ja ilmalento - tai itse asiassa toisinpäin voi toimia eteisenä moiseen olotilaan. Ja se tunne, kun heräät siitä, eikä aikaa ole oikeasti mennyt kuin ehkä pari minuuttia. Tilanteen hahmottamisen hauska yksinkertaistaminen ajatuksissa, joka ei ehdi kunnolla kirkastua sinun uinuessa uudestaan juuri tulleilta saariltasi. Tunne siitä, että olen etenemässä päämääräni tuntuu minun sisälläni rauhalliselta. -"Onni, onko kaikki hyvin, mitä on tapahtunut"?
Näen kaksi ihmistä. Toisen tunnen heti. Ja mikä parasta, hän oli tuntenut jo minut ollessani vielä vaunuissa hänen hoidossaan. Toisen skannaamiseen menee hieman enemmän aikaa. Olen pahoillani. Muistikon edes tarpeeksi kiittää? Olen tokkurassa. Itseäni hieman huvittaakin, sillä kuulostan itsestäni hyvässä siivulta olevalta aamuyön kulkijalta. Lopun rajaan teiltä. On pakko leikata, sillä jossain menee raja.
Töihin olin tietysti menossa selvinpäin ja jatkohoidon hoidin kotona, vaikka sairaalakeikkaa suositeltiin. On erilaista olla toisella puolen kuin toisella puolen, mutta nyt tiedän viimeistään sen, että tajuttomana on syvää ihanaa unta. Ja kun kuollaan, ei olla tajuissaan, joten jollei edeltävästi ole keljua oloa niin kaiken järjen mukaan kuoleminen on ihanaa unta. Joskus lapsena pelkäsin kuolemaa, pelkäsin luonnon eläimiä. Enää en pelkää kumpaakaan. Mutta onhan hieno olla hereillä, mutta ei aivan heti tajuttomuuden jälkeen, jolloin olo on kuin krapulaisella.
Monenlaista sähellystä on jo elämääni mahtunut. Liekö noita tapaturmiakin tullut sen verta paljon, että vaimo alkoi kyselemään jo minun testamentti toiveista. Kuten arvata saattaa, ne ovat hyvinkin persoonalliset hautajaisten suhteen. Olenhan omalla tavallani kaikkea muuta kuin tavallinen persoona. Kasettia ei voi tässä tapauksessa kelata alkuun. Niin kuin ennen vanhaa Jaakko Tepon C-kasettia, jolloin kaikki alkoi aina työttömän laulusta. "-Ääää, em-mää oo Römppäisen Veikko...
TESTAMENTTINI
* En halua ruumiin aukasuun. Tulin kokonaisena ja lähden miellään kokonaisena. Maadun ja aikanaan hieman unohdunkin. Sillä tavalla normaalia.
* Hautajaisiin voivat tulla kaikki sukulaiset ja ystäväni. Ne jotka tietävät olevansa minulle sukua ja/tai kokevat olevansa ystäviäni. En halua luetella, koska en voi tietää miten kukin itsensä määrittelee suhteessa minuun. Joku voi olla vähemmän ystäväni kuin luulen, joku enemmän ystäväni kuin luulen. Samaa saattaa esiintyä myös sukulaisuudessa.
* Toivon, että hautajaisissa ei tarvi ainakaan pidätellä naurua, sillä ilo on ollut se, jonka kautta olen halunut elää ja toivon tänne jäävien elävän. Paras kunnioitus on olla oma itsensä.
* Haluaisin ehkä metrin pituisen kepin (maan pinnalta metri ylös päin) Pienen Suojärven rantaan Iso-Sydänmaan reitille, jossa reitti kääntyy pois päin järveltä. Kepin päähän ehkä siilin kokoinen noppa ja nopan silmä numero kuusi taivasta kohden. Se saa kuvastaa minun sydämeni paikasta tuolle reitille ja paikalle. Siinä kohdalla voi vaikka kulkijat kusasta ja/tai niistää nenäänsä. Tästä onkin poikain kanssa puhuttu. Joten osa tietää tarkankin paikan muistomerkille.
* Hautajaisten haluan olevan mahdollisimman yksinkertaisten tarjoilujen osalta, sillä en ole koskaan pitänyt ylensyönnistä juhlissa. Haluan, että hautajaisissani tarjotaan ainoastaan hyvvää kahavia ja korppuja. Sokeri ja maito ovat sallitut lisukkeet. Korppuja pitää olla niin, että ei ole santsaus kattoa. :=)
* Hautajaiisin ei tarvi pukeutua. Lenkkivaatteet ovat minulle myös juhlavaatteet. Elämä on yhtä juhlaa. Jokainen päivä.
* Pitäkää polku auki.
Onni Vähäaho, Nivalassa 9.2.2019
