tiistai 21. elokuuta 2018

HELLE KÄRPÄSEN SILMIN

                  Helteet hyväilivät ja piinasivat pitkään, riippuen keltä kysyttiin. Osalle helteet olivat niin kovia, etteivät he enää ole vastaamassa. Tunnen olevani adonis kiven päällä, sillä selvisin helteistä ja voin nakella kirjaimia täysin mielivaltaisesti tähän vaalealle alustalle. Välillä täytyy keskittyä, jotta blogi pysyy tarpeeksi kiinnostavana. Täytyy kyetä puolustamaan haaremia kuin Patagonian merillä hylje uros. Olette kaikki minun! Ja minulla on käytössä kaikki aakkoset! Aloitetaan peijjaiset.

                  Ilmassa on odotusta. Kesken ajatuksen voimakas syystuuli lennättää muutaman risun ohitse. Ajatus sekoaa ja nainen kaivaa käsilaukustaan peilin. Hiukset ovat voimakkaassa puuskassa lennähtäneet valtoimenaan, mutta nainen hymyilee. Tuossa hymyssä on samaan aikaan huikea määrä itsevarmuutta ja kenties jotain mystistä. Oikea käsi ujuttautuu taskuun ja hän haukkaa palan omenasta, kävellen kohti auringon kajoa.

                 Toisaalla pinttyneet tennissukat lojuvat tahmaisella parkettilattialla. Sohvalla makaava mies on selvästi ohittanut lakipisteensä. Kaikesta päätellen kenties jopa luovuttanut ja aloittanut norsun matkan kohti viimeistä pysäkkiä vailla sisältöä - näin ulkoapäin katsottuna. Lapset ovat lähteneet maailmalle, mutta soittavat vain marraskuussa. Vaimon lähdöstä on jo niin kauan, ettei miesraunio sohvalla muista oliko hänen nimi Liisa vai Laura. Enemmin mies tykkäsi käydä sorsajahdissa, muttei enää. Ajokortti meni keväällä ja kaislikot eivät aja hänen luokseen. Hiljalleen oksat miehen puusta ovat vähenneet.

                  Mies hakee postin isolla muovipussilla. Edellisestä kerrasta on aikaa. Nainen kävelee omenaa haukaten ohitse. Miehen mielen valtaa valtaisa määrä energiaa. Sisälle tullessaan hän kävelee vessaan ja katsoo peiliin. Likaisin sormin hän sipoo hiuksiaan. Peilikaapista hän ottaa rutikuivan hammasharjan ja harjaa hampaansa. Elävä näky ohi kävelleestä naisesta jäi todella hyrräämään mieleen ja mies villiintyy sohvallaan. Hetken päästä on lisää tahmeaa lattialla. Mies voimaantuu ja siivoaa koko huushollin. Jatkossa hän hakee postin päivittäin ja ostaa kaupasta omenoita. Elämä on sattumaa ja ajoitusta.

                  Elämässä seuraavilla askelilla ja liikkeillä on merkitystä. Kuten myös niiden jättämisillä väliin. Jokaisella pitäisi olla viikko kivi, jonka päälle istua viikottain katsomaan kohti tyhjää lampea vartiksi ajatuksen kanssa. Onko elämä sitä mitä haluat? Jossain vaiheessa voi olla jo hieman vaikeampaa kääntää venettä, kun huomaat kulkevasi kuolon kolmiota edestakaisin. Keittiö, vessa, sohva, keittiö, vessa, sohva...

                  Aikoja sitten eräs kuolemansairas mies unelmoi vielä kerran pääsevänsä katsomaan edes autosta käsin miten hänen ajokoiransa ajaisi jänestä. Muistaakseni se toteutuikin. Joskus aikaisemmin olisi voinut koittaa vaikka toisinkin päin? Koira katsoisi, kun mies juoksee rusakkoa takaa. Olen muuten kokeillut. Kivasti siinä saa veren kiertämään ja elämisen ehdan tunteen.

                  Lopulta usein on kyse siitä mihin ainakin haluat kyetä, vaikka jossain vaiheessa olisit kyvykkäämpi tekemään jotain rajumpaakin. Eräs ultrajuoksu ystäväni totesi minulle haluavansa juoksu vuosien jälkeenkin kyetä vielä kiipeämään veneeseen omin voimin. Kuin myös kyetä mustikkametsään aidosti omin voimin. Nilkka, polvi ja lonkka. Jokainen haluaisi niiden pelaavan, eikä aina ole välttämättä mielekästä olla vain alla valojen sammuttua. Jokaisen mieli halajaa välillä kamuta päällekkin? Siihen tarvitaan toimivaa lonkkaa, eikä terveestä polvestakaan ole haittaa. Hermosäryt on jo sitten aivan oma lukunsa. Olen nähnyt, kun maksimi opiaateista huolimatta hampaat narisee suussa ja irvistys kasvoilla ei hellitä edes naurun puskiessa kivun vierestä. Näky on valitettavasti tragikoominen.

                   Halusin välillä kirjoittaa, enkä vai kertoa omasta tilanteestani. Minulla jalat ja kroppa ovat ehjät. Olen ollut onnekas. Samalla olen hyvilläni, että mieleeni tulee mitä kirjoittaa. Minun pitäisi enempi kirjoittaa ajatuksia ylös, sillä pääni jauhaa kirjoitettavaa lähes kaiken aikaa. Ongelma on, etten millään voi muistaa mitä mielessäni on ollut, kun kaiken aikaa tulee uutta. Olen joutunut paljosta luopumaan voidessani juosta niin paljon kuin olen juossut. Ja luopumisella tarkoitan nyt lähinnä muita harrastuksia, esimerkiksi juuri kirjoittamista, josta pidän.

                   Suhteeni juoksuun on jotenkin muuttunut. Olenko iän mukaan pehmentynyt? Harjoitellessani laitan enää harvoin ihtiäni ahtaalle. Liikun mukavuusalueella. Juoksen yleensä sen verran, kun tuntuu kivalta, enkä sen verran kuin on ollut tarkoitus. Toisaalta joku voi sanoa, että on silti haluttanutkin, sillä esimerkiksi heinäkuussa juoksin noin 555km. Täytyy myös muistaa mitä varten olen viimeisen vajaan vuoden harjoitellut. Olen harjoitellut päästäkseni Karhunkierroksen 166km ja Pyssymäki Ultra Festival 171km matkat maaliin. En onnistunut ensimmäisessä kisassani. Toinen on vielä juoksematta. Kenties onnistun siinä tai sitten en. Kuka tietää? Ja mitä sillä on väliä? Se, että juoksen, sillä on väliä. Nautin elämästä ja usein nimenomaan juosten. Juoksu on minun päihteeni. Se voisi olla sinunkin? Ehkä se onkin. Riippuu kuka lukee, mutta kiva mikäli luit.


                    Kohti hyviä seuraavia askelia ja liikkeitä, 



kannustaen, Onni Vähäaho, Nivalassa 21.8.2018

2 kommenttia:

  1. Yleensä oma tekeminen, hankinnat ja ympäristö määritellään järkevyyden perusteella. Harvoin kuitenkaan järkevyyden mittarina käytetään omaa mielipidettä vaan se on yleensä naapurin tai kylänmiehen mielipide. Järkevyyden mittayksikkö on vaikea käyttää koska sitä ei ole olemassa. Miksi siihen kuitenkin joka päivä törmää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska ihmispolo haluaa kuulua joukkoon ja saada vertaistukea. Tasapäistämisestä ei koskaan ole syntynyt järjettömiä tarinoita.
      Jos kykenee ajattelemaan valtavirrasta poiketen voi itselleen saavuttaa jotain sellaista pääomaa joka Luojan kiitos ei ole mitenkään järkevyydellä perusteltavissa.

      Poista