En syntynyt sellaiseen maailmaan
johon olisin halunnut. Sitä en tiedä tarvitsiko maailma minua. Tuskinpa, mutta
olenpahan täällä kuitenkin. Täällä on silti paljon hyvääkin. Se täytyy vain
nähdä, ja ennen kaikkea löytää. Otsaa ei ole konstikaan kurtistaa, mutta miten
saat kulmakarvat nousemaan? Yleensä melankolia imetään ja positiivinen
sylkäistään. Jokainen saa valita imeekö vai sylkäiseekö. Siitepölyä ja
katupölyä on ollut ilmassa – olen sylkäissyt.
Maailmassa on liikaa valetta.
Mihin voin uskoa? Olavi Uusivirtakin laulaa: -”me ei kuolla koskaan”. Pesuvettä
ja saippuaisia ankkoja luvataan. Mitä on sen jälkeen jäljellä, kun pesuvesi
kaadetaan? En ole laulaja, mutta voisin laulaa Pekka Ruuskan sanoin: -”Mikä
minä olen sille vastaamaan”. Jokainen miettikööt itse. On projekteja, mutta
mikä täällä viedään loppuun alusta alkaen? Harmittavan harva asia. Moni taho
voisi ottaa oppia paikallisista urheilutapahtumista. Siellä asiat viedään
maaliin mitä parhaimmin arvosanoin.
Huomaan itsekin kasvaneeni
jollain tapaa osaksi tätä ympäröivää maailmaa. Olen vain elänyt. Moni asia on
jäänyt kesken, mutta on toisaalta tullut vietyä maaliinkin. Ainakin
urheilutapahtumat. Silti olen enempi taiteilija kuin uranuurtaja, saati
työmies. Raha on minulle välttämätön paha, kuten työkin. Ihmiset, lajitoverit
ovat minulle keskiössä. Enkä voi kehua onnistuneeni heidänkään kanssa. Kolmatta
kertaa parisuhteessa. Ehkä kolmas kerta kuitenkin toden sanoo, vaikka kaikki ei
ole aina kiinni itsestäkään. Kaveritkin ovat tulleet ja menneet vähän yhteisen
innostuksen mukaan. Olen ollut mitä pahimmissa määrin nykyajan tavan tallaaja.
Teemu Selänne on sanonut: -”et
ole niin huono tai hyvä kuin sinusta kirjoitetaan”. Ja näin pienessä
kaupungissa voi sanoa kuin puhutaan. "Juoksija – poika" on omalla tavalla
imarteleva, joskin helppo-heikkimäinen ilmaisu minusta. Varmasti olenkin
kysyttävästä riippuen, joko hupainen kylähullu tai eeppinen hahmo, jonka juoksutekoihin
ei kukaan pysty - ja kaikkea tältä väliltä. Ehkä sieltä jostain väliltä
totuuskin löytyy.
Heivasin viime vuoden lopulla
tavoitteellisen juoksun. Osa on ymmärtänyt sen, kuten olen yrittänyt sen
itsekin ymmärtää ja osa ei ole ymmärtänyt. Suomessa asioita on totuttu tekemään
tietyllä tavalla. Vastuu sanotusta pitää ottaa, eikä suuntaa saa muuttaa,
vaikka tuntee syvällä sisällään, että polku jota menee, ei ole se, joka johtaa
toivotulle rastille. Olin itse lähestynyt hyvin intensiivisesti noin kaksi
vuotta yli sadan mailin polku-ultria. Maali on jäänyt saavuttamatta, saati
kovat tavoitteet. Olo on ollut kuin lautapelissä, jossa olet aina joutunut
lähtöruutuun, vaikka kuinka olet yrittänyt.
Olen hakenut perspektiiviä
lopettamalla pyrkimisen ja tekemällä vain sen mitä sisältäni on kummunnut. Reseptorit
ovat olleet todella auki, enkä juossut sydäntalvella ehkä puoliakaan siitä mitä
normaalisti. Hiihdin ja lumikenkää senkin edestä. Kuuntelin vanhoja
paikallisten mestareiden urotekoja. Ei se helpolla ollut tullut ennenkään –
etenkään. Matti, vielä minä kokeilen joskus sitä sinun tyhjennysharjoitusta.
Siinä on jotain sellaista joka on osittain toiminut itsellänikin.
Starttiin on nyt 20 päivää
aikaa. Olen rehellinen. Olen motivoitunut pyrkimään kaikkeen muuhun kuin
retkeilyyn. Tuo vietti heräsi sisälläni menneen viikon aikana. Luulen, että osa
on sitä tapaani lähestyä tapahtumia. Lähestyn aina tapahtumia suunnitelmien
kautta. Jaan suoritukset osiin. Aivan, enää ei puhuta retkestä, sillä
suoritustahan se on. Eihän siitä mihinkään pääse. 166 kilometriä Koillismaan
korvessa on väkisinkin suorittamista retkeilyn sijaan. Kuntotasollani sitä on
kuitenkin lähestyttävä jollain tavalla retkeilyajatuksin. Sitä on vähän vaikea
selittää, mutta maltti on tärkein sana siinä. Uskon taas oppineeni viime
vuodesta. Matka on pitkä ja vaatii paljon monenlaista rohkeutta, jotta voi
päästä maaliin ajatellussa ajassa.
En ala kuitenkaan tässä kovinkaan tarkkaan tavoitteitani julkaisemaan.
Ne pidän sisälläni, mutta ne ovat kummunneet kuin vahingossa suunnitellessani tulevaa
matkaani. Minulla on ainoastaan kaksi tavoitetta: Helpoin niistä on päästä
perille ja toinen on se aikatavoite. Sijoitustavoite tehdään sitten 112
kilometrin kohdalla Oulangan luontokeskuksessa paluumatkalla. Sen sijaan olen
innokas ennustamaan miten kärkitaistossa saattaisi käydä. Luulen, että voitosta
taistelee kaksi polkupetoa: Antti Itkonen ja Jussi Nokelainen. Veikkaan, että ”Noksu”
johtaa puolimatkassa Hautajärvellä, mutta maalissa ”kädet kattoon” nostaa Antti
Itkonen, alle 20 tunnin ajalla. Minä sanon vaan, että on se semmonen seppä!
Yleensä tässä maailmassa sitä
ei kuuluisi itse sanoa (yksi protokolla, joka tyrehdyttää luonnollisen ihmisen
kehittymisen, jota vastaan jo aivan oikein nuoriso purnaa), mutta sanonpa
kuitenkin epäitsekkäästi: mikäli pääsen Kuusamon Karhunkierroksen 166
kilometrin matkalla maaliin, ajattelen sen olevan kirkkaasti paras suoritukseni
juoksuhistoriassani koskaan. 166 kilometriä ja likimain 4000 nousumetriä Koillismaan
korvessa on kaikkea muuta kuin lasten leikkiä.
OLEN OMA ITSENI
Onni
Vähäaho, Nivalassa 4.5.2019