URHEILUKENTÄN JUOKSURATA

          Juoksitko sinä joskus nuorena tai pienenä oman paikkakuntasi yleisurheilukentän juoksurataa? Kenties kävit jopa sisulisäkisoissa, kuten minä. Minulle Nivalan Tuiskulan yleisurheilukenttä oli likipitäen pyhättö. Siellä tuli oltua monta kertaa viikossa, etenkin torstaisin, jolloin oli sisulisät, jotka toimivat 8-16 lapsien/nuorien viikkokisoina. Olin vakiokalustoa.

         Nivalan yleisurheilukenttä on perinteinen 400m rata. Kaksi kaaretta ja kaksi suoraa. Lähtöpaikalta lukiessani ensin on/oli 10m kohdalla seiväshyppypatja, 50m kohdalla korkeushyppypaikka ja 100m kohdalla toinen seiväshyppypaikka. Pidin seiväshypystä. Hyppäsin molempiin päihin. Itään päin olevaan ennätykseni, 330 senttimetriä.

        Rata jatkuu. 220m kohdalla on kiekonheittopaikka.  250m kohdalla keihäänheittopaikka, itselleni se rakkain. 255m kohdalla vesieste. Vielä on esteet juoksematta. 300m kohdalla kuulantyöntörinki, jossa olen työntänyt mm. Arsi Harjun kanssa. Kait sitä voi vähän omaa historiaa kehua :)

       Pituushyppy ja loikkapaikat jäävät loppusuoralle katsomon alapuolelle. Juoksurata kuvaa mielestäni hyvin ihmisen elämää. Kaksi kurvia ja suoraa. Koskaan et voi tietää missä kohtaa rataa olet menossa, voit vain arvata.


    ------


      On satanut lunta. Ja nykymittapuulla aikas paljon. Kävelen verkkaisesti kauppaan ja pian takaisin. Palatessa näen omat jälkeni; elettyä elämää suoraan silmieni edessä. Elämä valuu kaiken aikaa loppua kohden, halusimme sitä tai emme. Menneisyyttä katsoessa voi olla hyvillään, että voi sitä todistaa. Tulevaisuus, kun sisältää enemmältäkin kysymysmerkkejä kuin tietoa. Koskaan ei voi tietää. Mikä täällä on olennaista ja tärkeää?

      Synnyin vuonna 1974 ja vietin vilkkaan lapsuuden ja nuoruuden. Seiväshyppypaikka oli kaiketi radan kohta - näin luulen. Toivon olleeni murrosiässä vasta 50m korkeushyppypaikkalla menossa. En voi unohtaa sitä, kun ylä-asteikäisenä Boston tupakka-aski tippui verryttelyhousujeni taskusta ylittäessäni sisulisien aloituskorkeuden 135 senttimetriä. Toimitsijan ilme kertoi aika paljon. Hänen teki mieli hylätä suoritus tupakka-askin vuoksi, mutta nosti kuitenkin valkoisen lipun ja katsoi perään vähemmän hyväksyvästi. Olen aina ollut oman tien kulkija.

      Vauhti ei älyttömästi laantunut elämänkokemuksista huolimatta aikuisuuden alkuvuosina. Sieltä ajalta löytyy vähintäänkin tarpeeksi tapahtumaa. mm. ensimmäinen lapsi, kovaa harjoittelua eri lajeissa, rillumareitä ja ero. Jotenkin tuntuu, että meno ajoittuu seiväshyppypaikan kupeeseen. Urheilijaminäni oli jäämässä tauolle ja olin ajautunut hetkeksi huningolle. Tuota aikaa taisi kestää kutakuinkin 7-8 vuotta.

     Takasuorallani taisi/taitaa olla myötätuulta. Aloin juoksemaan. Aloin elämään. Sain toisen lapsen ja ensimmäisen vaimon, jonka kanssa olen kulkenut jo pian 14 vuotta samoja polkuja. Ensi heinä-elokuun vaihteeseen tulee 12 vuotta siitä, kun aloin hapuileen juoksuhommia. Alun juoksukiiman tavoitteellisuus on jäänyt hieman enemmän taka-alalle, mutta juoksusta nauttiminen ja sen parissa puuhailu on edelleen vähintään yhtä upea intohimo. Myös itsensä kehittäminen.

     En tiedä olenko kääntynyt keihäänheittopaikkaa kohden menevään kaarteeseen vai mitä, mutta olen alkanut ajatella yhä enemmän tätä elämää, jota elän, ja sen rajallisuutta. Katsoin eilen avaraluontoa, jossa Hyenalauman äiti uhrasi itsensä pelastaakseen lauman johtajaksi nousseen tyttärensä hengen. Olisiko tästä opittavaa? Pohtiminen on aina hyväksi. Harva pystynee olemaan aivan yksin onnellinen, siksipä lähimmäisten aito läsnä-oleminen on mielestäni yksi aliarvostetuimmista asioista lajikunnassamme.

     Elämä voi kääntyä arvaamatta loppusuoralle ilman onnettomuuttakin, jollei jopa kalkkiviivoille. Olen nähnyt miten ihminen voi muuttua aivan eriksi puolessa vuodessa. Asiallisesti ja asiassa keskusteleva ihminen voi kadottaa täysin sen mitä on edes sanomassa. Sen verran oon empaattinen, että pahaa tekee katsoa, miten ihminen rapistuu pois, vaikka on vielä keskuudessamme ja vieläpä ihan kotonansa asustamassa.

     Törmäsin vast´ikään erittäin hyvään twiittiin twitterissä: -"Sivistys on sitä, kun jättää kirjoittamatta, sanomatta tai muuten ilmaisematta asian, jonka tarkoitus on olla ilkeä tai loukata toista. Vaikka se olisi tottakin". Mielestäni hieno pointti. Tuo on ominaisuus, jossa minulla on kehitettävää. Varmasti monella muullakin.

       -------


      Olen ilmoittautunut tälle vuodelle kahteen polkujuoksutapahtumaan. Useimmat taitaa tietääkin, että olen mukana NUTS Karhunkierros 166km tapahtumassa. Sen lisäksi ilmoittauduin äskeittäin Vaarojen Maratonin 130km kisaan. Eli olen mukana kahdessa kolmesta UltraTourFinland sarjan osakilpailuista. Ja vain sen vuoksi, että Koli ja Ruka ovat upeita paikkoja ja että siellä on tarjolla viisi UTMB -pistettä, jos nyt joskus sinne pääsisi. Nykysysteemissä on kyllä hankalampi homma.

     Noiden kahden tapahtuman lisäksi on tarkoitus olla aktiivinen myös itse. Toki ei tässä helmikuussa, mutta maaliskuussa olisi tarkoitus juosta Iisalmen Koljonvirran patsaalta tänne Nivalaan Tillaripatsaalle. Noin 128-129 kilometriä asfalttia. Jollain tavalla kuitenkin kiehtova reitti. On siellä jokunen vastanen ja myötälekin.

Onni Vähäaho, Nivalassa 2.2.2020

TAMMIKUU 2020

          Tammikuu tuntui tavanomaista kuukautta pidemmältä. Olihan siinä 31 päivää, mutta siitä huolimatta. Ja siitä huolimatta, että kuukausi oli erinomainen. Kehitystä tuli kosolti ja täyttyipä vuoden kahdeksasta tavoitteestakin jo ensimmäinen, kahdeksas listalta. Vertikaalitonni meni alle tuntiin.  Helmikuussa ei ole tarkoituksena saavuttaa mitään jäljellä olevista, mutta maaliskuussa on tarkoitus juosta Iisalmesta Nivalaan n.128-129km matka alle 14 tuntiin. Se on tavoite numero kolme vuoden tavoitelistalta.

          Juoksin maaliskuun lopussa vuonna 2014 Koljonvirran taistelija patsaalta Nivalaan Tillaripatsaalle (128,8km näytti gps tuolloin). Silloin aikaa meni 14:48:30h. Eli tarkoitus olisi nipistää tuosta ajasta ainakin 49 minuuttia pois. Kuusi vuotta sitten tuo juoksu oli aika rankka viimeisen 45 kilometrin osalta. Oletan nyt olevan valmiimpi, mutta koskaan ei tiedä. Tavoite tuntuu kuitenkin sopivan kovalta ja haastavalta. Tavoitteethan pitää mielen virkeänä, vaikken tavoitteellisesti koekaan enää harjoittelevani. Ihan fiiliksellä. Toki tietty runko näkyy olevan tuolla mielen syövereissä, mutta suunnitelmaa en ole kaivannut. Se tulee edelleen pääasiassa aamukahvia juodessa.

         Tammikuun trendinä oli tehdä juoksumatolla kova tai vähintään reipas vertikaalitonni ja sitten seuraavana päivänä pitkä polkulenkki. Tuo kuvio toistui 4-5 kertaa. Kerran juoksin kevyesti maratonin ja seuraavana päivänä alakynnyksellä verttitonnin. Oli melko tuhti kombo, joka kehitti olettaakseni väsyneillä jaloilla jaksamista. Kuitenkin on noita pitkiä matkoja tarkoitus leipoa menemään. Vaikka omaksikin huviksi niin onhan se mielyttävempi, kun kunto on riittävä ne vetää kunnialla läpi. Ja näyn määritelleen tälle vuodelle KK166km:lle ihan aikatavoitteen. 28 tuntia. Toki ei siellä pidempään kait kannata ollakaan. Eiköhän sen reitin ehdi tuossa ajassa nähdä?

        Tammikuu oli siis hyvä kuukausi. Yli 10 000 nousumetriä ja talvilenkeiksi suhteellinen lenkkivauhti oli vähintäänkin tyydyttävää. Eilen tuli tehtyä lumisella nesteen ylikulkusillalla lumipyryssä reipastehoinen kymppi. Keskivauhti 4:42 ja keskisyke 153. Tuohon täytyy olla kyllä tosi tyytyväinen, jopa vauhtikeskarina hämmästynyt. Kuitenkin alusta söi aika paljon, eikä pyrykään helpottanut. Meiniki oli tammikuussa hyvä ja pysyin koko kuukauden terveenä. Kuukausi meni myös täysin tipattomana. Edellinen tipaton oli viime syyskuussa. Tekee elimistölle hyvää välttää alkomaholia. Toki ei minusta absolutistia saa, mutta näin hyvä.

       Helmikuussa ois toiveissa, että sais hiihdettyä vähän enempi ja avattua tämän vuoden lumikenkäilyt. Voi olla, että helmikuun juoksukilsat jää johonkin 200-300 kilometrin välille. Nousumetrejä tietysti pitää kerätä ja pantteja. Kivaa siis tiedossa. Palataanpa tähän asiaan Helmikuun lopussa. Jos säät suosii niin voi olla, että hilipasen jo 1.maaliskuuta sen Iisalmi-Nivala juoksun, mutta sen suhteen on vielä kysymysmerkkejä, etenkin sään puolesta. Tietysti tulee käytyä varmasti taas maajoukkuehieroja "Lätsällä". Hän kun on varmaan suurin "syy" viimeisen parin kuukauden kunnon nousulleni. Lihakseni ovat olleet toimivammat ja palautuminen on ollut nopeampaa. Hyödyt ovat olleet merkittävät. Iso kiitos "Lätsälle"

       Minulta on kysytty harjoittelun tulevista jaksoista ja milloin kovaa jne. Ne ovat taakse jäänyttä elämää. On vain seuraava päivä. Aamukahvi ja nauttiminen elämästä. Liikunnat päätän yleensä vasta aamukahvilla. Joskus tulee jotain kivaa mieleen edellisenä iltana tai jotain yhteishässäkkää tulee esim. Nivalan Polku ry:n kanssa kehiteltyä. Sisäinen into on kuitenkin näköjään ihan hyvä niin mitä sitä turhaa näkisi vaivaa jostain ohjelmista, jotka vain sitovat käsiä? 

                                      TAMMIKUU        VUOSI 2020 YHTEENSÄ

Ulkoilu tunnit              48,0h                     48,0h

Juoksu                    400,6km                400,6km

Hiihto                       15,1km                  15,1km

Lumikenkäily              0,0km                   0,0km

Kävely                        0,0km                    0,0km

Pyöräily                    86,0km                  86,0km

Nousumetrit            10 197m                10 197m 

Pullopantteja               16,0e                     16,0e
(tavoite 183e/vuosi)

SUPER PEP 2020   21-22.8.2020


Onni Vähäaho, Nivalassa 31.1.2020

GIGI ja MUSTA MAMBA 24

          Urheilu on iso osa monien kansakuntien identiteettiä. Urheilun kautta eletään ja koetaan, joskus myös opitaan. Urheilu antaa siihen mahdollisuuden. Kaksi päivää sitten koko urheilevaa maailmaa kohtasi suuri suru. Yksi viime vuosikymmenien suurimpia urheilijoita kuoli tyttärensä kanssa helikopterionnettomuudessa. Tytär oli Gianna Bryant (”Gigi”) ja isä Kobe Bryant ("Mustan Mamba 24:n"). Muu perhe (vaimo ja kolme Giannan siskoa) jäi suremaan isää, aviomiestä ja siskoaan. Itse asiassa liki koko urheilua seuraava maailma suree "Mustan Mamba 24:n" ja hänen tyttärensä kuolemaa.

          Globaalisti katsottuna ”Musta Mamba 24” oli yksi maailman tunnetuimpia huippu-urheilijoilta, vaikka Suomesta löytyy paljon myös niitä, jotka eivät häntä tienneet. Gianna oli 13 ja Kobe 41 -vuotta kuollessaan.
 

         Koben saavutti urheilussa kaiken (mm. 5 NBA mestaruutta ja kaksi Olympiakultaa) ja sai tolkuttoman määrän miljoonia. Hän oli kuitenkin ehkä vielä parempi isä ja aviomies, vaikka haasteitakin elämään mahtui. Hänen elämäntarinansa on esimerkki kasvamisesta elämän haasteiden edessä. Hän opetteli mm. soittamaan pianoa korvakuulolta valloittaakseen vaimonsa uudelleen. Kobe oli yksi parhaista esimerkeistä miten kaikkein tärkeintä on pärjätä elämässä, vaikka menestystä ja rahaa tulisi joka tuutista.

         "Mustan Mamba 24:n" oli kahden kymmenen vuoden ajan globaali idoli. Keltaisia #24 Lakers paitoja on ympäri maailmaa. Hän oli seurattu ja pidetty tähtiurheilija, joka menestyi olemalla äärimmäisen vaativa omassa pelissään, koripallossa. Hänessä oli urheilun puolella perfektionisia piirteitä. Se, miten paljon hän muistutti lajinsa kaikkien aikojen parasta, Michael Jordania, oli hämmästyttävää. Katsokaapa TÄMÄ.

          Kun ihmiset kuolee laittoman nuorina, 13 vuotiaana teininä tai 41 vuotiaana isänä, on suru äärimmäinen. Sen jälkeen tulee perintö ja viesti, jonka kuolleet jättävät. ”Gigi” halusi olla kuin isänsä, jota rakastava isä tuki hellyttävällä intensiivisyydellä. Tätä tapahtumaa jäsentäessä sitä palaa aina miettimään yhä uudestaan miten haluaa päivänsä käyttää. Täällä ei ole olemassa mitään takuu vuosimäärää. Täältä saattaa tulla lähtö milloin tahansa. Elämää voi makustella jokaiselta kantilta, onko se sen sisältöistä jota haluaa sen olevan.

          Jokainen meistä täyttää päivänsä monin tavoin. Ehkä enempiä ajattelemattakin saatamme toimia rutiinisti tietyllä tapaa, vaikka se ei kenties parasta olisikaan. Aina voi syödä eri tavalla, voi liikkua eri tavalla, voi käyttää luppoaikaa eri tavalla, voi valita työnsä tai olla tekemättä ollenkaan töitä. On paljon asioita joihin voi vaikuttaa. Myös asuin/elinympäristöön. Rauha omalle sielulle tulee myös usein lähimmäisistä. Harva aivan yksin jaksaa. On tärkeää saada jakaa ilot ja surut.

  Niin traagista kuin elämä on, sen jättämät jäljet voi avartaa jäljelle jäävien ajatuksia. Bryantien muistolle iso kumarrus.

  

Onni Vähäaho, Nivalassa 28.1.2020

SYYTÖNTÄ VIIÄÄN

          Nyt syytöntä viiään kuin hullua tukasta! Koen menettäneeni koko lenkkeilyharrastukseni jaloilleni ja pään toiselle osalle, joka on ottanut täyden vallan harrastuksestani. Ei auta kuin vikistä ja koittaa pysyä mukan. Jotenkin tämä on karannut nyt pahasti lapasesta. Tähän istuin juuri tultuani keittiöstä. Söin juuri pääruoan (pasta-kinkkua-ateriaa salaatilla) jälkeistä mämmiannosta silmät suurina kuin tyhjää vain vaniljakastikkeen kera. On pakko koittaa täyttää kennoja, koska ei tiedä milloin on taas mentävä, minulla itselläni kun ei ole paljoa tässä enää osaa eikä arpaa. Katsotaanpa mitä minun kropallani on lähipäivinä tehty.

         Viime perjantaina 15% kulmalla mattojuoksussa vertikaalitonni ennätys. Ensimmäistä kertaa koskaan alle tunnin. Aika 57:17min. Heti seuraavana aamuna saatuani silmät auki pää kertoi, että ohjelmassa on Talvi PEP 26km lenkki. Ei muuta kuin weetabixejä lautanen täyteen ja maitoa päälle kyytipojaksi. Lisäksi ehdin juoda ennen lenkkiä noin neljä isoa kuppia kahvia ja käydä muutaman kerran pöntöllä. 2h44min lenkki ja huh,huh, olipas siinä vaan edellisen päivän jälkeiseksi päiväksi arbeettia. Oltiin siis lauantaissa ja ohjelmassa oli myös yövuoroon meno. Vielä ennen sitä sain kuulla, että pitää käydä vielä tunteroinen huoltavaa pyöräilyä. Ok, ei kai siinä.

        Sunnuntaina oli kahden yövuoron välipäivä. Sen pääsin vaivihkaa jalkojen ja pään toisen puolen suunnitelmissa vain reilun kympperöisen tosi kevyellä hölkällä. 10,2km lenkkiin taisi mennä noin 58 minuuttia. Tuo tuntui omastakin mielestä hyvältä tähän väliin. Ajoittain olen siis samaa mieltä jalkojen ja pääni toisen osan kanssa.

        Maanantaina loppui yövuorot. Satuin herään jo puoli kaksi. Ajattelin, että saisin toipua rauhassa ja LEPPOISASTI yövuoroista. Hah, pää oli taas keksinyt kivaa ilta-aktivitettia. Kas, yllättäen, verttitonni matolla! Taas? Jep, jep, nyt 10% kulmalla 10 kilsaa. Sain kuitenkin sen verran armoa, että nyt vain lupsakkata reipasta. Silti tuli ennätys taas. 72:51min. Jännä homma. Tunnen olevani tähän kovin osaton. Tämä on hieroja Lauri "Lätsä" Hyvärisen ansiota pitkälti ja veitikka koutsin, pään toisen osapuolen ideariiheä. Kiitollisena tästä hierojan suuntaan etenkin.

       Eilen tulikin sitten uni kuin pölkyllä päähän lyötynä. Toki ehdin puoli rovetta mämmiä syödä. Samalla totesin, että jännästi vaan paino pakkaa tässäkin myllyssä ylöspäin, mutta ei se vain näy "ladulla", kuten hiihtäjät sanoisi. Kulku on vähintäänkin tyydyttävää. Tänään varmaan kevyt päivä eilisen illan mattotonnin jälkeen? Hah, juuri tulin Talvi PEP 26km lenkiltä taas. Pää on kait tämän verttitonni + talvi pep 26km yhdistelmän todennut jotenkin hedelmälliseksi. Minulta ei ole tosin kysytty mitään.

       Toisaalta juoksu ei taaskaan hullumpaa ollut. Aika pitkiä pätkiä talvi pep 26km reitillä on nyt jopa hengenvaarallisen liukasta. Otin vanhemmat nastakengät. Se oli iso virhe, sillä ei-niin-terävät nastat teettivät ylimääräisiä voimisteluliikkeitä. Näiden lenkkejen tarkoitus on kehittää jalan vientiä ja polun lukua helpolla, mutta imevällä askeleella. Joka sekunti pitää lukea pari-kolme askelta eteenpäin. Virheitä ei saa tulla - tai saa - mutta sitten ollaan nurin, tällä kelillä. Paikoin on myös tosi teknisiä pätkiä, jotka ovat melkoisia sudokuja ratkottavaksi. Paljon päätöksiä ja aikaa tosi vähän. Esimerkkinä Lintulan aukion myötäle kimurantteineen.

       Seuraavana ajattelin mennä päiväunille. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun sieltä kömmin ylös. Kokeilisko näytellä sairasta, ettei tarvis illalla lähteä mihinkään?

Onni Vähäaho, Nivalassa 14.1.2020

TAVOITE NRO.8 SAAVUTETTU

           Asetin tälle vuodelle 2020 kahdeksan erilaista tavoitetta. Hieman jälestäpäin hirvitti itseänikin osin se tavoitelista, mutta onpahan tavoiteltavaa, eikä nämä niin vakavia ole. Ainahan se on kuitenkin mukava tavoite elämässä saavuttaa, oli se sitten mikä tahansa. Enkä malta olla tässäkään kohtaa olla mainitsematta kaverin hauskaa letkautusta taannoin: -"Vaikka kaikki menis pieleen niin silti elämä jatkuu". Hitsi ei meinaa nauru loppua tuon letkautuksen jälkitiimoilta.

           Kuten vähän laskeskelinkin, vertikaalitonni matolla 15% kulmalla 6,7km matka alle tuntiin olisi ensimmäisenä yritys kohteena. Ennen tuota tavoitelistan tekoa olin sen päässyt noin 64-67 minuuttiin. Ihan tarkkaan en nyt muista. Ja tavoitteen julkistamisen jälkeen juoksin vielä viime vuoden viimeisenä päivänä tuon aikaan 61:28. Siinä oli kuitenkin sen verran pelivaraa, että uskoin jopa alle 59 minuutin aikaan. Tänään tuli sitten se päivä, kun päätin raastaa kaikki pihalle vertikaalitonni testissä.

          Hitsi, että jännitti ja hirvitti koko päivän. Ihana perinteinen tunne ennen itsensä ylittämisen yrittämistä. Tuttua jo entisiltä kilpa-ajoilta esim. ennen keihäänheittokisoja tai tämän juoksuharrastuksen aikana vaikkapa ennen testijuoksuja. Se kertoo latautumisesta. Keskittymisestä. Sopivasta epävarmuudesta mihin sitä tänään pystyy, sillä jokaisen päivän suorituskyky on aina siihen asti pieni arvoitus kunnes kroppa laitetaan täysillä likoon.

          Sovittiin "Hovin" (Hockey Ville) kanssa, että tehdään kyseinen testi vierekkäisillä matoilla. Hovi antoi kohteliaana miehenä valita veteraanin kumpaan vapaaseen mattoon asettuisin. Oli puhe lämmitellä joku 10-15 minsaa. Sovittiin myös, että käytetään musiikkia korvisssa sillä kupoli menisi joka tapauksessa majoneesille hyvinkin pian eikä tämä ollut jutustelutesti. Otin siinä lämppärin aikana yhden 150metrin tunnusteluvedon ajatellulla (7,2km/h) alotusvauhdilla. Hovilla oli mittarissa 6,8km/h. Hovi oli tulkinnut avausvetoni, että olinkin jo aloittanut testin ja veteli jo omaa testiään ennen kuin tajusin ja keskeytin oman lämpän jo 0,8km kohdalla. Äkkiä perään :)

          Jotenkin hullusti laitoin kellon käyntiin jo siinä vaiheessa, kun aloin lisätä mattoon kulmaa nollasta 15:sta %:n. Mattohan ei liiku siinä vaiheessa vielä eteenpäin, joten lienee oikeampi kellonkäynnistys hetki lienee, kun maton vauhtia aletaan nostaan 0,0km/h ylöspäin. Näin olettaisin. Katoin varsin niin siinä meni 17 sekuntia harakoille. No, menkööt, eihän näistä vielä ole niin paljoa kokemusta, jospa se tunti silti alittuis.

          Asetin nopeuden 7,2km/h. Tuntu aika helpolta. Syke jotain 155. Sen verran oon kuitenkin näitä kokeillu, että tuska lisääntyy tästä eksponentiaalisesti. Hovi läiski 6,8km/h viereisellä matolla. Oomma Hovin kanssa melkeen samanmittasia ja Hovilla lätkä ajoilta isot lihakset, joten Hovilla vielä muutama lisä-ilo-kilo minua enempi kannettavana. Nopeasti on Hovi päässyt tähän kuntoon missä nyt latoo menemään. En ois esim. viime vuonna pystynyt likimainkaan tohon Hovin tämän päivän vetoon.

           Toiselle kilsalle nostin vauhdin 7,3km/h. Keskityin henkittään. Pahaa teki jo. Hurja ilta tulossa. Hovi ei huomannu vauhdin lisäystäni. Hovi jatkoi 6,8km/h. Saavutin hitaasti Hovin testin aloituksesta tullutta etumatkaa. Vedin myös kolmannen kilsan samalla 7,3km/h vauhdilla. Meno oli kilsan loppupuolella jo niin sumeaa, että oli pakko laskea vauhtia vähän. Tässä vaiheessa Jonte-Konde kävi nappaan pikku videon pätkän. Oli jo korvien välissä tuplamajoneesit.

          Neljäs kilsa meni 7,1km/h. Syke oli ollut jo hyvän tovin yli anaerobisen kynnyksen. Henki kuitenkin kulki vielä ja jalatkin liikkui kohtuudella. Olo oli aivan hirveä. Eikä pieni vauhdin tiputus tuntunut paljoa auttavan. Raastavaa hommaa. Tuntui koko ajan ettei tätä vaan jaksa ja pakko laskea vauhtia, mutta kysyin iteltä, että minkä vuoksi? Hengitys toimi ja jalat liikkui. Sumein silmin vain.

          Viides kilsa 6,9km/h. Hovi edelleen 6,8km/h. Hovi laski 5,5km jälkeen vauhdin 6,0km/h, jolla meni loppuajan. Aika Hovilla huikea 60:32min. Jotenkin sitä vaan aina sen kilsan jaksoi. Jossain nirvanassa sitä tuntui vain painavan.

         5-5,5km eli 500 metrin matkan menin ikään kuin "passaten" 6,7km/h. Sitten vauhti 6,8km/h kilsan ajaksi. Jalat vain teki liikettä, mutta tuntui jo hurjalta käskeä niitä. Hengityskin alkoi olla jo limiteillä. Vielä loput 200 metriä 7,5km/h, eli kaikki ulos. Viimeisen 500m tuntuikin liki kaiken aikaa, että laatta lentää kohta. Kattelinkin näkyykö ämpäriä. Ei näkyny, mutta ei tarvinnu toisaalta ihan laatatakkaan.

          6,7km tuli täyteen vihdoin. Jalat oli sen verran spaghettia ja kädet taikinaa, etten tahtonu saada ihtiäni siihen kuosiin, että oisin saanu kellon pysäytettyä. Siinä meni muutama sekunti. Aika oli tosi kova yllätys. 57:17min.  Oisko kaikkiaan menny noin 20sek. harakoille, mutta huh, olipahan raasto. Vatsalihaksiakin poltteli varmaan neljästä kilsasta eteenpäin. Vaikea aivan tätä saada sanoiksi puettua. Viimeistään helmikuussa uudestaan. Nyt täytyy vähän treenata ominaisuuksia. Hankala on enää ite suorituksen tahtotilaa parantaa.

         En malta olla vielä mainitsematta, että käynnit YU-maajoukkuehierojalla, Lauri "Lätsä" Hyvärisellä ovat tehneet oman ison osan viime aikaisessa kehityksessä. Ei se turhaa kierrä arvokisoja hieromassa. Kiitokset täältä kuntoilijalta hierojan suuntaan!


Onni Vähäaho, Nivalassa 10.1.2020

MAAKUNTAVIESTI PAKINA

          Sen lopulta kuului olla loppiaisena. Pitkään hyvältä näyttäneitä järjestelyjä haastoi vajaa viikko ennen h-hetkeä kaksi armottoman tuulista, lämmintä ja osin sateista päivää. Lopulta ilma seestyi ja meni pakkaselle, joka mahdollisti ison tapahtuman masinoimisen maaliin. Käsittämättömän työn teki ydin joukko, joiden autot olivat liki yötä-päivää Pyssymäellä, eli Pyssyssä, kuten eräs inarilais isäntä on paikan nimen muotoillut.

          Aatto-illan info valkaisi itsellenikin, miten suuresta hommasta on kyse. Pelkästään infossa olleita talkoolaisia oli reilut kaksisataa. Hieman jännitti, että miten sitä talkootehtävistä selvittäisiin. Yksi kokenut kaveri kevensi tunnelmaa toteamalla, että vaikka jokin menisi pieleen niin elämä jatkuu. Tapahtuma vaati myös järjestelypuolelta ison määrän toimivia palasia. 

          Lähitiet olivat täynnä opasteita ja kilpailun pääarkkitehti (Jussi) - näin kai voi sanoa - oli ihailtavan rento mikrofoonin takana. Osaltani tämä oli ensimmäinen maakuntaviesti, jonka näkisin paikan päällä. Oli kunnia päästä talkoisiin. Kaikesta näki, että tahto tehdä ennen kaikkea miellyttävä tapahtuma, oli läsnä. Järjestelyissä oli ykkösjoukkueen ankkuria myöten porukkaa, joka verotti urheilusuorituksia, mutta samalla tämä oli oiva osoitus siitä, että menestyminen ei ole enää se juttu vaan hieno kokemus. Palkinnot pinttyy, mutta kokemukset jäävät sekä menestyjille, että osallisille monesti ikipäiviseksi. Samalla aitous on paremmin läsnä, sillä pyrkyrisyys ei ole koskaan kuulostanut ihailtavalta sanalta.

         Tapahtumapäivän aamuna halusin varmistaa oman hereillä oloni käymällä ennen kisapaikalle siirtymistä kahdeksan kilometrin hölkän. Kisapaikalle menimme kisabussilla. Ilmassa oli suurta urheilujuhlan tuntua. Kisapaikalla olivat myös hiihtosankarit Helena Takalo ja Juha Mieto. Oli kiva nähdä osa suomalaista urheiluhistoriaa omin silmin livenä. Lopulta itse viestikin pääsi alkuun ja ilmassa oli paljon ääntä sekä adrenaliinia. Itse näin tämän pitkälti tapahtumana, jossa näkisin livenä monien tuttujen ja ystävien kisasuorituksia. Niin paikallisten kuin naapurikuntienkin. Minulle ei ole niin väliä mistä tutut ja ystävät ovat, sillä he kaikki ovat minulle saman arvoisia.

         Avausosuus oli sähköinen ja monta tuttua jäi bongaamattakin. Hieman Kläebomaisella otteella hiihtänyt Haapajärven Anssi Koirikivi, sekä kliinisemmin hiihtänyt Sievin Miska Poikkimäki erottuivat. Nivalan Lauri Gummerus pääsi hiihtämään hieman vaivihkaa. Osuudet etenivät ja selostaja kaksikko Reijo Alakoski ja Tuomas Järviluoma puhuivat itsenäsä mielessäni Suomen selostajakaartin terävimpään kärkeen. Eritoten Tuomaksen jäätävän sulava kaksikielinen selostus oli yksi päivän kohokohdista. Ja mikä ammattimaisuus taustatietoineen. Kiitos!

        Viesti näytti pitkään olevan Pietarsaarelle ihan vaivaton pieni loppiaisleikki, mutta viimeisillä osuuksilla alkoi tapahtua äkkikäänne, kun Kalajoki nousi hurrikaanin lailla kärkeen ja jätti samantien Pietarsaaren kauas peräänsä. Lopulta Kalajoki oli jopa suvereeni. Kaiken kruunasi, että Kalajoen kakkosjoukkue voitti vielä B-sarjan ja selostaja totesikin oivasti Kalajoen vieneen kaiken Pyssymäeltä. Teki mieli nostaa omatkin kädet pystyyn antautumisen merkiksi. Upea päivä Kalajoelle urheilullisesti ja Nivalalle tapahtuman järjestäjän roolissa. Onnittelut! Ja säilyipä Nivalakin A-sarjassa. Kun Nivalan ankkuri Kumpu-Jussi ylitti maaliviivan katsoin ylöspäin. Nivalan yksi merkittävä hiihto -ja urheiluhahmo Hauta-Topi, joka viime talvena joutui lähtemään tuonpuoleiselle matkalle, katseli varmasti pilvenreunalta iloiten näitäkin kisoja. Ajatus on aina läsnä. 

        Päivän päätteeksi niin kasvis -kuin lihasoppakin maistui ja oli aikaa vaihtaa hieman ajatuksia. Yksi mies totesi nauttivansa leppoisista eläkepäivistä, mutta kertoi miettivän elämänsä kääntyneen jo ehtoo puolelle. Luonnollista, ikuisia kun emme ole, niin mukavaa kuin täällä onkin. Myöhemmin illalla yksi talkoista aikaisemmin pois lähtemään joutunut talkookaveri soitti ja kysyi miten loppukisat meni talkoiden puolesta. Vastasin: -"elämä jatkuu" ja nauroin riehakkaasti päälle. No, oikeastihan kaikki menivät isossa kuvassa hyvin. Urheilu voitti. Tapahtuma voitti. Kalajoen ja Nivalan lisäksi. Kiitos, kun sain olla mukana.

        Talkookylmyyksien vaihduttua normilämpöön kävin iltasella vielä Iso-sydänmaanreitin polkuja juoksenteleen reilun 21km edestä. Olipas kiva päivä.      


Onni Vähäaho, Nivalassa 8.1.2020

LUMIPOLKUJUOKSU LENKKI

            Jos tästä kirjoitat niin... Meitä oli neljän juoksijan ryhmä nousemassa "ampiaiskankaalta" koppelokankaalle. Takana oli seitsemäntoista kilometriä lumipolkujuoksua. Päämääränä oli 26 kilometrin lenkki. Mietin hetken voiko näin lyhyestä lenkistä kirjoittaa? Aina en nykyään kirjoita koko Iso-Sydänmaanreitin (57km) kierrostakaan. Kirjoittaisinko nyt näin lyhyestä? Ymmärrys tavallisten kuntoilijoiden pitkistä lenkeistä hämärtyy ajoittain. Tottakai voin kirjoittaa, mietin myöhemmin mielessäni.

           Uuden Vuoden aamupäivä. Sovitusti lähdemme vajaan tunnin Tuomon jälkeen Iso-Sydänmaan reitin 26 kilometrin lenkille. Mukana on Tuomas ja Anssi. Puoli kilometriä juostuamme tulee Vellu autolla vastaan ja huutaa fönäristä ottavansa meidät kiinni. Vellu juoksi viime kesänä silloisen Nivalan ennätyksen Pyssymäki Extremen 57 kilometrin matkalla, joten hän oli kaiketi tosissaan aikeissa ajaa meidät kiinni. Me ei selvästikään odoteltu vaan painettiin ensimmäinen viisi kilometriä 27 minuuttiin talvipolkua, joka toki on tällä hetkellä liki ulkotien veroinen.

           En ollut saanut vahvistusta oliko Tuomo lähtenyt, saati tarkemmasta lähtöajasta. Vauhtimme hieman tasaantui, kun Tuomas antoi minulle vetovastuun. Syvemmälle metsään tultuamme emme nähneet jälkiä hienoisesti lumenpölyä saaneessa polussa laisinkaan, vaikka tosissamme yritimme polusta niitä löytää. Käsittämätöntä, sillä myöhemmin selvisi, että Tuomo oli mennyt koko tuon kuuden kilometrin pätkän rimpinevan laidalta lahnajärventielle samaa polkua pitkin jättämättä yhtään ainoaa jälkeä! Kahdella nastalla varpaillaan-ko?

          Muistelin siinä hyvän alkuvauhdin siivittämänä yhden hauskan hepun sanontaa, kun kerran pohdittiin erilaisia juoksutuloksia. -"Siinä ei kauaa mene, kun nuoret miehet tunnin juoksee". Polku oli napakka, mutta kyllä siellä askaretta riitti. Joka on käynyt tuolla perhereitin ulkopuolella niin kyllähän siellä elämä on erilaista. 

          Seitsemän minuuttia peräämme lähtenyt Vellu näkyi lahnajärventien pitkällä suoralla. Oli tullut haipakkaa, sillä meidänkin vauhti oli ollut hieman ajateltua nopeampaa. Siinä pientä jäynää suunniteltiin, että kun Vellu pääsee sadan metrin päähän niin aloitetaan juosta eleettömän lujaa. Ehkä se oli meillekin vain hupainen haave muutoinkin ja puheensorina soljui hiljalleen muihin aiheisiin, kuten esimerkiksi tiellä siellä-täällä näkyneisiin Tuomon jälkiin.

          Neljäntoista kilometrin kohdalla lähdetään painaan pitkää rajalinjaa kohden sulunnevaa. Ei näkynyt Tuomoa. Katselin kelloa ja taisin ääneenkin pohtia Tuomon pitäneen hyvää vauhtia. Vellu ajaa meidät kiinni viidessätoista. Kertoo juosseensa täysillä. Se tieto naurattaa ja pierettää. No, hymyn kare ja kuolattomat kasvot kertoo jonkinlaisesta pelivarasta. Vaivattomasti mukanamme juossut Anssi oli omassa ennätysvauhdissa tällä lenkillä. Kunto näkyi Anssillakin nousseen, sillä en huomannut hänessä missään vaiheessa väsymyksen merkkejä. Onko tämä mies koskaan tosissaan?

          "Ampiaiskankailta" koppelokankaille noustaessa on jälleen pitkä suora. Tyhjä suora. Tuomo oli juossut todella kovaa. Alkoi vitsailu. Laskettiin, että Tuomo oli juossut jo liki kolme tuntia. Sanoin: -"Siinä ei kauaa mene, kun kaupanvahvistaja kolme tuntia juoksee". Niin meni vanha vitsi uuteen muotoon. Ja samalla alkoi vauhtia lisännyt myötämaa kohti Rimpinevaa. Edellisen päivän 1000 nousumetriä tuntuivat sopivasti kintereissä. Tämä ois voinut olla iisimpi, mutta oppiipahan juoksemaan vähän väsyneimmilläkin jaloilla.

           Yrittäessäni oikein miettiä niin onhan nämä melkoisia lenkkejä. Tämäkin reilusti Nivalasta-Ylivieskaan matkallisesti (26km). Läpi soiden ja metsien, eikä teknisyydeltään voi välttyä. Kosteitakin paikkoja oli tanssia asti, vaikka kuivin sukin onnistuinkin luovimaan. Lopulta laavun jälkeen perhereitillä näkyi vihdoin hieman voipuneen oloinen hahmo. Tuomo oli juossut tänään hyvin. Ja kaikki joutuu joskus lopussa vähän keräilemään, eikä aina tarvi jaksaa aamulenkin jälkeen mennä illalla tassua hiihtämään.

            Meillä meni noin kaksi tuntia neljäkymmentäkaksi minuuttia. Tuomolla reilu tunti kauemmin. Juostiin lopussa vähän aukasuja, eli rentoa kovaa lyhyitä siivuja. Saatiin verta liikkeelle. Hauska tilanne oli 24 kilometrin kohdalla, kun Vellu kysyi Anssin nimeä. Eivät olleet ennen tätä lenkkiä tavanneet. Niin, ei se tainut liian kevyt lenkki kuitenkaan olla, koska tuollainenkin aihe oli vielä auki 24 kilometrin kohdalla. Tuo 26 kilometrin lumipolkulenkki on sellainen, että kävellessä siihen menee vähän kuntoilijasta riippuen 5-6 tuntia. Alotteleva kuntoilija saa varautua reilun neljän tunnin reissuun myös juosten. Että onhan näistä ihan kertoa asti. Kiitos vinkistä.

 Onni Vähäaho, Nivalassa 5.1.2020    

SUPER PEP 2020 ILMO AUKEAA

Super PEP 2020 (21-22.8.2020) ilmottautuminen AUKEAA tänään klo.18. 

                              http://www.nivalanpolku.fi/1_16_super-pep-2020.html

GPS seuranta 26km,57km ja 171km.

Laita itsellesi tavoite ja haasta kaverisi mukaan! ‍‍

Huomioithan, että 57km ja 171km matkoille on paikkarajoitus. Tervetuloa lämpimästi viihtymään Pyssymäelle.

Terveisin, Onni Vähäaho, Nivalan Polku ry