ELOKUU 2020 - TULEVAAN KATSOMINEN

            Jälleen on yksi kuukausi takana. Nyt elokuu merkkinen. Kuukauteen lähdin hiljalleen eskaloituneen takareisien vaivan saattelemana. Vasen takareisi oli juuri heinäkuun viimeisenä päivänä krampannut ja tilanne oli hieman huolestuttava. Elokuun alussa minusta tuntui, etten kisaa tänä vuonna ollenkaan, sillä Vaarojen maratonin 130 kilometrin ja yli viiden tuhannen nousumetrin kisaan ei vain lähdetä keskenkuntoisena, etenkään vammafocuksen osalta. 

            Kiitos Super PEP 2020 tapahtuman järjestelykiireiden elokuusta tuli siksi kevyt, että takareisien vaivat ovat lieventyneet merkittävästi. Olen pystynyt tekemään kivuttomia lenkkejä. Toki se kiristys edelleen tuntuu, mutta olen nyt toiveikas Vaarojen maratonin 130 kilometrin matkan suhteen. Nokka on sitä kohden. Haaste on mielestäni tosi kova, sillä kävin kesäkuun puolivälissä tutustuun sinne takaosaan ja hitto vie se on tosi raskas maasto. Iso-Sydänmaan reitin takaosa on rollaattoribaanaa siihen verrattuna. Syvästi kisan reittiä kunnioittaen lähden hakemaan ensisijaisesti läpi pääsyä. 

            Vaarojen maratonin 130 kilometrin matkan startti on pe 2.10. klo.18.00. Ensimmäinen kierros täytyy olla selvitettynä la 3.10. klo.7.30 mennessä. Kolmetoista ja puoli tuntia aikaa ensimmäiseen 65 kilometriin. Viisi kilometriä per tunti vauhti siis riittää. Kuulostaa naurettavan kevyeltä, mutta sitä se ei ole. Juuri tuossa niinkin kovan polku-ultraajan kuin Antti Rönkön kanssa keskusteltiin viestitse, että kelloa täytyy seurata, että ollaan ajoissa perillä. Toisaalta ensimmäisellä kierroksella täytyy vain varmistaa, että jaksaa toisen kierroksen. Yhtään - ei yhtään - saa höntyillä. Kiviniemen 39 kilometrin huollossa ei parane vielä irvistellä. Koko urakkaan on annettu aikaa 30 tuntia. Maali sulkeutuu la 3.10. klo.24.00

            Katsotaan innostuisinko kirjoittamaan jossain vaiheessa matkasta Vaarojen maratonin 130 kilometrin kisaan. Miten siihen valmistaudun ja mitä otan huomioon matkalla minulle uutta haastetta. Alla kuitenkin elokuun varsin kevyt määräinen ja tehoinen kuukausi. Etenkin nousumetrit lähes loistaa poissaolollaan. Varovaista lisäystä havittelen syyskuulle. Luotan kuitenkin, että alkuvuoden reilu nousutreenejen lisäys näkyy parantuneena valmiutena selvittää Vaarojen maratonin 130 kilometrin haaste.  

 

ELOKUUN SUMMAUS ALLA

                                       ELOKUU        VUOSI 2020 YHTEENSÄ

Ulkoilu tunnit              60,5h                  508,5h

Juoksu                    370,3km              3309,4km

Hiihto                         0,0km                197,3km

Lumikenkäily              0,0km                    9,0km

Kävely                       53,9km                179,1km

Pyöräily                   133,4km              1779,8km

Nousumetrit              3 856m                64 943m 

Pullopantteja                0,00e                    46,7e
(tavoite 183e/vuosi)

 

 

 

 

 Onni Vähäaho, Nivalassa 1.9.2020

MONENLAISET MESTARIT

       Monet toki tämän tietääkin, mutta olen yksi neljästä Nivala-lehden kolumnisteista. Tässä viimeisin kirjoitukseni. En ole juurikaan Nivala-lehden kolumneja täällä julkaissut. Toki ne voi lukea Nivala -lehdestä :=)

Nimikirjoitus Jorma "Jope" Ruonansuulta vuodelta 2016

       Kesäisen leppoinen ilta. Haen kaverin lenkille. Kysäisen mieheltä ketä heidän kotitien uuden karheissa taloissa asuu. Mies luettelee nopeasti talot tien molemmin puolin. Ihan varma en ole montako jäi mieleen, mutta eräs yksityiskohta kylläkin. Hänen puolen kaikki kolme naapurin taloa peräjälkeen oli rakentanut yksi ja sama mies. Ja asuipa hän vielä niistä keskimmäisessä. Tuolla miehellä täytyy olla melkoista lahjakkuutta ja intoa rakentamiseen. Hienoa jälkeä.

       Itse asiassa maailma on aika pieni. Tapasin nimittäin tuon samaisen rakentajan reilu kaksikymmentä vuotta sitten päiväkodissa. Jo silloin huomasin hänen katsovan puuverstaan puunkappaleita syvemmälle kuin muut. Onneksi annoin poikien käyttää vain omaa innovaatiotansa, sillä itselläni ei tuolla elämän osa-alueella olisi ollut paljoa annettavanakaan. Sain siis seurata läheltä tulevaa mestaria, rakennusmestaria. Oikeastaan olen ollut onnekas saadessani nähdä niin monen erilaisen mestarin itse toimessaan tai aivan muuten vain kasvokkain.

         Piirin kuulantyöntökisoissa olin järkiään toinen tulevan olympiavoittajan, Arsi Harjun jälkeen. Älkää kysykö montako metriä hävisin. Keihäänheitto puolella olin usein samoissa Sm-kisoissa tulevan maailmanmestarin, Aki Parviaisen kanssa. Taitelija puolelta mieleenpainuvin on ollut mestari Kari Tapion tapaaminen Nivalassa. Mestari tuli vaimonsa kanssa puhuttelemaan ja rupatteli kiirettömän oloisena pitkän tovin.

         Itse tykkään eniten tarinoiden mestareista. Parhaimmillaan ne elävät puhuttelevina sukupolvilta toisille. Parasta niissä on kuulijalle jäävä omavastuu ja eteenpäin kertomisen verraton lysti. Yksi mestari on omakohtaisesti kertonut minulle käyneensä viidessä tunnissa soita ja metsiä pitkin oman arvioni mukaan liki kuudenkymmenen kilometrin lenkin. Ei ole tällä vuosituhannella moisia menijöitä noilla mannuilla nähty. On ne ennen olleet urheilijat kovia. Lakkia päästä.

          Toinen mestari, yli puoli vuosisataa sitten, oli pahantekijöiden puhuttelua edeltävästi nostanut toisella kädellä ladon kulmaa ja laittanut työhanskat ladon kulman alle odottamaan. Tosin iso mies ei ehtinyt edes kunnolla suoraksi nousta, kun tuon näkeminen oli laittanut pahantekijät juokseen pakoon täyttä ravia. Näin asia ratkesi saman tien ja rauha palasi niille tienoille

           Jotkut mestarit tuntuvat osaavan puolen valtakunnan taitorepertuaarin, kuten heinäkuussa maan päällisen matkan päättänyt Jope Ruonansuu. Jope osasi soittaa kitaraa, bassoa, rumpuja, hanuria, saksofonia ja poikkihuilua, sekä laulaa laajalla skaalalla, näytellä, tehdä komiikkaa ja imitaatiota. Kansantaiteilija.

Onni Vähäaho

HEINÄKUU 2020

            Alkuvuoden minulle rajut määrät eskaloituivat hankalana lihasjumina reiden takaosan ja pakaran välisellä alueella. Paljon tunteja, paljon kilometrejä pyöräilyt mukaan luettuna, sekä roima nosto nousutreeneissä. Kaikkien summa. Ja aina voisi lihashuoltoa olla enemmän. Myös hierontaa. Rahakysymys myös. Helpompi ja järkevämpi olisi liikkua vähemmän niin olisi vetreämmät paikat, mutta veri vetää eritoten luontoon.

          Olen menossa reilusti yli 700 vuositunnin vuosisaldoon, joka on minun tapaiselle, työssäkäyvälle perheelliselle todella paljon. Liian paljon. Kyllä täytyy yrittää nyt alkaa jossain vaiheessa vähentään. Pitääkö alkaa harjoittelemaan niin olisi järkevämpää ja liikkuminen sitä kautta vähäisempää. Nyt vain ulkoillessa tulee liikuttua paljon enemmän kuin tavoitteellisesti treenatessa.

         Heinäkuu meni aika lailla lihasvaivan/jumien kanssa passaillessa. Väistelin mäkeä. Nousumetrejä vain reilu viisi tuhatta. Viime kuussa yli kolmetoista tuhatta. Muutenkin treenimäärä oli pliisumpi, mutta 65h/kk on silti liki 800 vuositunnin vauhti. Viime kuussa kuitenkin 79h, joten iisimmin tuli otettua. Hyvä kuukausi haasteet huomioiden. Super PEP 2020 tapahtuma talkoot alkoivat myös viedä paljon lenkkeilyltä aikaa, mutta ei se haittaa. Tuleepahan vähemmän treenattua. Ja reitin kanssa operoiminen on mukavaa puuhaa. Näkee työn tuloksen konkreettisesti.

         Elokuussa tulenee vielä vähemmän treeniliikuntaa. Tapahtuman valmisteluissa menee aikaa. Eikä lihasvaivatkaan ole täysin poissa, vaikka helpottamaan päin. Eilen vielä menin tökkämään ennestään herkän takareiden ja nyt se on liki krampissa.

HEINÄKUUN SUMMAUS ALLA

                                     HEINÄKUU        VUOSI 2020 YHTEENSÄ

Ulkoilu tunnit                 65h                  448,0h

Juoksu                    447,6km              2939,1km

Hiihto                         0,0km                197,3km

Lumikenkäily              0,0km                    9,0km

Kävely                       28,7km                125,2km

Pyöräily                   125,9km              1646,4km

Nousumetrit              5 311m                61 087m 

Pullopantteja                0,00e                    46,7e
(tavoite 183e/vuosi)

Onni Vähäaho, Nivalassa 1.8.2020

EHTIÄ - JUOSTA JA EHTIÄ

        Ehtiä. Aamusta alkaen täytyy ehtiä, juosta ja ehtiä. Illalla hetken huilattua - vieläkö ehtisi, juosta tai ehtiä? Jotenkin voin ymmärtää juoksuhäkissä alvariinsa ravaavia hamstereita. Pikku tauko ja taas. Kiirekkö se ihmistä tyhymänä pittää? Ehkä se toinen elämä jää vähemmälle. Toinen elämä? Kun en saa eletyksi tätä yhtäkään. Jope ja Juice, elivät myös lyhyesti, mutta jättivät jälkeen monen ihmisen mittaiset jäljet.

       Alku ja loppu on sama, jos ei aleta saivarteleen. Aluksi rääkäsy ja lopuksi pari metriä maata päälle. Ok. jokunen tuhkataankin. Väliin jäänyttä ei saa kai mukaansa? Ei edes elon aikana tärkeiltä tuntuvia elämänkokemuksia? Mihin ne voidaan viedä? Kai ne täytyy vain elää? Ne kokemuksetkin, napostella mielessä kuin suklaakuorrutteiset popcornit Uuno-leffan äärellä. Ei niissä ole viimeistä käyttöpäivää. Tämä kaikki voi loppua yhenäkkiä - pahimmillaan. Tai voi loppua terveys sillä tavoin, ettei muista koskaan juosseensakaan.

       Ehtiä. Juosta ja ehtiä. Toisessa elämässä on mm. änäriä ja muuta mukavaa, komiikkaa, jota toki on elämä täynnä kaikkinensa. Sitä vain on helppo heittää itsensä samaan hamsterin häkkiin ja antaa mennä - juosta ja ehtiä. Tehdä vaikka super peppiä. Siitä kyllä tuleekin satumaista settiä. Tyhjä metsä täytyy ihmisistä, tavoitteista ja haaveista - elämästä. Tilanteesta, jossa juostaan ja ehditään. Tai sitten ei ehditä, mutta koetaan, matkalla...

      Sata vuotta etteen tai taakse, katsotpa kumpaan suuntaan vain, on sinulla edessäsi uudet ihmiset. Ei tänne kukaan jää. No, ok, Arvo Ylppö taisi jaksaa vähän toiselle sadalle, mutta kyllä sadan jaolla saa laulaa: "-tässäkö tää oli". Eikä tarvi odottaa niinkään pitkään. Tämä on kuin avaraluontosarjan lampi savannilla; mikään eläin ei siellä iäti kule. Kulkijat vaihtuu. Mitä jäljelle jää? Onnistuessa viesti tuleville polville, tarina omanlaisesta kulkijasta. Ehkä siinä tarinassa se kulkija lopulta hieman himmasikin ennen kuin potkaisi tyhjää.  

Onni Vähäaho, Nivalassa, 29.7.2020

MITEN REENIT SUJUU?

        Viime syyskuussa, hieman Pyssymäki Extreme Polkujuoksun 171km voiton jälkeen, päätin lopettaa tavoitteellisen treenaamisen ja liikkua oman mielen mukaan. Jokunen varoitteli minua päätöstä seuraavista liikakiloista, jotkut harmittelivat, jotkut ymmärsivät. Vajaan vuoden aikana olen nyt liikkunut (treenannut?) enempi kuin koskaan ennen. Kuluvana kalenterivuonna olen menossa yli 700 tunnin määrään. Nousumetrit on liki tuplaantuneet.

       Arvatenkinhan se jossakin näkyy. En ole ehtinyt missään välissä palautua. Satunnaiset ylikevyet yhteislenkit eivät ole riittäneet, sillä sitä on aina edeltänyt tai seurannut kahta kovempi lenkki. Minun kovat lenkit ovat olleet kovia palautumisen kannalta, ei tehojen. Määrää ja mäkeä. Ja aina uudelleen. Välillä helppoa reipasta, mutta oikeastaan vain neljää vauhtia. Viides, kovatehoinen on jäänyt siksikin pois, ettei ne ole olleet edes mahdollista. Kun on koko ajan harjotusväsyneet lihakset tai liian jumissa, ei a) lihakset, eikä kroppa ota, eikä jaksa kovia tehoja b) niistä ei ole hyötyä rasittuneena. Niinpä yläkerta on jääny asumata. Varmaan tammikuussa viimeksi.

       Seuraus on ollut, etenkin minulle isot nousumetrimäärät lisättynä, että etureiden lihakset on lyhentyneet ja kiristävät takareisiä ja pakaralihaksia. Askel on ollut liikaa samalla tiheydellä ja hitaalla juoksulla supistunut, kun ei ole saanut vastapainoksi venyttäviä ja tai nopeita askeleita. Olen ajautunut hiljalleen kovan liikkumisinnon yhtälönä tilaan, jossa ajoittain tuon takaosan kireys jopa tietyissä liikkeissä sattuu ja pakaroita polttelee, kun vähäkään nostaa tehoja. Syy on 110% oma. Olen laiminlyönnyt palautumisen. Liika on liikaa. Aina ei voi vain nostaa ja nostaa määriä, eikä etenkään juosta näillä määrillä ihan vain fiiliksen mukaan. Alkaa jostain kohtaa muistutella.

      Hyvää asiassa on, että olen alkanut sitä hoidattaan yhdellä maamme parhaista asiantuntijoista, Lauri "Lätsä" Hyvärisellä. Se on jo hieman auttanut. Pystyn jo aavistuksen normaalimmin askeltaan, mutta en saa tiheyttä, enkä toisaalta askelvapauttakaan vielä läheskään täysin esille. Hyvä merkki on kuitenkin, ettei siellä ainakaan vielä mitään rikki ole. Pystyin kuitenkin tänään varovaisen hallitusti ja tunnustellen juokseen reipasvauhtisen 5km radalla. 21:09. Ihan lupaava, sillä tehot jäi osin vaivan vuoksi uskalluksenkin takia vain 153 keskitehoon. Esim. vajaa neljä vuotta sitten, kun juoksin ennätyksekseni (19:47), oli keskisyke 165 ja aivan eri ravi ja raasto päällä. Nyt menin kuin pilkkijä kevään viimeisillä jäilllä. Välillä meinasi naurattaa, että onko tässä edes kello päällä vai muutenko vain nautiskelen.

      Huomasin eritoten tuon askeltiheyden katoamisen muutama viikko sitten lenkillä. Tein 3x20 sekunnin "aukasut". Vauhti ei muuttunut, eikä askeltiheys juurikaan nopeutunut, vaikka ajatus oli kova - vain suu aukesi, muuten homma lienee näytti samalta. Havahduin, että eikai tämän juoksun nyt noin yksoikoiseksi tarvi mennä vaikkei vauhdeilla sinällänsä ole mitään merkitystä. Mutta kyllähän jokainen mies haluaa joskus vähän kiihdytellä elämässään.

      No katsotaan mihin tämä normaalin tilan etsiminen johtaa vai onko tämä suu kiinni ja suu auki minun ainoat uuden normaalin vaihteet. Häkkilän Asko kävi antamassa hyviä ajatuksia miten saisin asiaa edistettyä. Kiitos, Askolle siitä! Ultramiehen on pikkusen näin esivaivasena sovellettava, mutta yskä ymmärretty. Nellimin gurun, Pasi Koskisen, alusta vinkin otan tuohon mausteeksi. 150 metrin vetoja on tarkoitus alkaa syöttämään 1-2 kertaa viikossa, mutta hieman armollisemmalla alustalla kuin tartanilla. Hiekkatie hyvä. Puru ehkä liian pehmeä. Radalla sitten katsotaan aika ajoin onko tullu edistystä. Tonninkin voisi käydä testaan, että saa siihenki lähtölukeman. 3:24 meni v.2016, 5km ennätysvuonna. Ehkä 3:50 voisi alittua.

      Viime aikoina on ollut ajoittain haasteita nukkumisen kanssa. Kesäloman jälkeen töihin palaamisen ja treenirasituksen vaikutus yöuniin on ollut yllättävän konstikasta. Hieman on ollut nyt tivolia työvuoroissa ja asiaakin mielen päällä, kun taas on ENÄÄ KUUKAUSI aikaa Super PEP2020 tapahtumaan. Mutta eiköhän nuo unet tuosta tasaannu, mutta on täytyny vajaavaiset yöunetkin huomioida esim. tämän päivän 5km ratajuoksussa. Parempi jättää aina se sopiva vara. 

 

      Tämmöisiä kuulumisia harraste ultrapolkujuoksijalta. Välillä on siivottava vinttiäkin. Pääasia on edelleen, että pulssi tuntuu, kaikki muu on enemmän tai vähemmän plussaa.

Onni Vähäaho, Nivalassa 22.7.2020

ITSENSÄ ILMAISEMINEN

          Istun ison makkaran sisällä. Eikä tämä ole edes unta. Makkaran toisella puolella on kesäseurueen muut lajitoverit. Lopulta kerään rohkeuteni ja kiipeän makkaran toiselle puolelle.  Kuorma-auton sisäkumi jää paistattelemaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen on täytynyt kiivetä muutaman muunkin esteen yli. Elämä on melkoinen matka.

          Neli-viistoista kesäisenä hyppäsin korkeutta illan sisulisäkisassa. Se ei ollut koskaan minun lajini, mutta olin lähtenyt chillaileen. Rima oli ehkä 150 senttimetrin korkeudessa. Yli meni ja verryttelyhousujen taskusta tipahti Boston aski tartanille. Muistaakseni hyppy hyväksyttiin, mutta toimitsijan katse ei ollut kovin hyväksyvä taskusta tipahtaneen röökiaskin vuoksi. Takatukka peitti jo niskan ja kiharat ilmensivät vilkasta luonnettani jo silloin.

          Elämää tuli opeteltua monilla eri askelmerkeillä. Vaikka urheilukentät jäivät pitkiksi ajoiksi, saatoin silloin tällöin juosta. Kujajuoksu oli alalajina, jossa menestys vaihteli. Mietin välillä mitä haluan ja millaiseksi ihmisen pitää tulla isona. Tuntui, että töitä täytyy tehdä, jotta tulisi joskus isoksi. Olin mielestäni jollain tapaa väärässä. Täällä ei minusta tarvi välttämättä pyrkiä mihinkään vaan elää niin kuin haluaa elämäänsä elävän. Sen oivaltamiseen meni arviolta noin 30 vuotta.

          Muistan elävästi vielä aikuisikäni ensimmäisen nykypäivään johtaneeni juoksulenkkini vuonna 2008. Matka oli reilu viisi kilometriä. Olin juossut kilometrin, kun kuuliin paloauton ja ambulanssien sireenien huutoa. Jotain oli meneillään. Juoksin liki kolme kilometriä lisää ja näin onnettomuuden isossa risteyksessä. Paikalla näytti olevan enempi kuin tarpeeksi porukkaa, myös pelastushenkilöitä. Juoksin lenkkini loppuun. Sukulaismies oli siellä poikansa kanssa kolaroinut ja pojalle kävi pahasti. Isäkään ei täysin selvinnyt, ja myöhemmin katosi elämän tarkoitus ja hänen tie päättyi oman käden kautta. Elämä on joskus mutkaista.

           Tärkeintä olisi oivaltaa hetki, jossa elää. Välillä voi tarkoituksella hiukan hiljentyä ja miettiä miten tässä elelee. Pysähdyin eräällä lenkilläni liikennevaloissa. Se tuli tarpeeseen, sillä olin muutamaa tuntia aiemmin kiivennyt 1000 nousumetriä paikallisella Dan Hill´llä, eli perinteisemmin Taunonmäellä. Juokseminen tuo hyvää fiilistä ja euforiaa, mutta sitäkään ei kannata nauttia yli äyräiden.

          Minua kiinnostaa eniten tietää ihmisten oikea minä. Se on vaikeaa, sillä kaikilla meillä on aina jokin rooli. Isä, äiti, aviomies, puoliso, kilpailija, kuntoilija, työrooli, asiointirooli jne. Harva on joka tilanteessa täysin oma itsensä. Jo pelkästään esimerkiksi asiointi kaupassa tai jossain virastossa käynnistää jonkin roolin. Jopa puhekieli voi hieman muuttua vaikkapa pankissa versus kavereiden kanssa saunanlauteilla tai oman puolisonsa kanssa vällyjen alla. Olemme hieman erilaisia kaikkialla. Pohjalla on kuitenkin minä. Ja se kiinnostaa, mitä siellä on.

          Vast´ikään katsoin "elämäni biisi" nimistä ohjelmaa. Hyvä konsepti, jossa osallistujat avasivat omaa minäänsä uskomattomalla tavalla. Etenkin Tuukka Temosen ja Minna Kaupin heittäytyminen oli harvinaista aitouden herkkua tänä teatterin sävyisenä aikakautena. Ohjelma onnistui olemaan sitruunan puristin, joka sai silmät kostumaan osallistujilta.

          Ihmisen olisi hyvä olla mahdollisimman paljon oma itsensä. Itse saan usein palautetta omalta perheeltä, kun irrottelen tämän tästä. Se on sitä minun omaani - tykkään fiilistellä, vaikka olen huomannut, ettei se ole aina mahdollista, vaikka haluaisi. Onneksi jaksan juosta tarvittaessa, vaikka pesänevalla saakka, jossa on hyvin harvoin kuulevia korvia. Saa antaa mennä. Tänä päivänä mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Mieli ei kestä elämää. Yksi syy voi olla siinä, ettei eletä omana itsenämme riittävästi.

          Oletko tyytyväinen siinä olet juuri nyt? Jos olet niin ei ole välttämätöntä yrittää pyrkiä yhtään minnekkään. Ihminen on silläkin tavoin erikoinen, että se etsii jatkuvasti jotain uutta. Monista ihmisistä tuntuu koko ajan, että pitäisi tulla joksikin tai pyrkiä johonkin. Jos olet tyytyväinen elämääsi niin kysyn, miksi? Jos taas et ole tyytyväinen niin käsijarru pois ja vaihda ruutua. Ihminen tekee usein oman elämänsä liian vaikeaksi. Kun sinulla on pulssi ja pääset liikkumaan niin olet vain sitä mitä haluat olla. Liian moni löytää lopuksi itsensä kaaoksesta liian pitkäksi karanneen, henkilökohtaisen teatterinsa vuoksi. Osa ei pääse koskaan syvästä päästä vetämättä matalaan päätyyn.

          Uskalla olla oma itsesi. Aloita jo tänään.


Onni Vähäaho, Nivalassa  18.7.2020

SUPER PEP 2020 MUUTOS - TJ 41 PÄIVÄÄ

          Super PEP2020 muutti 57km pyöräsarjan 26km pyöräsarjaksi. Tällä pyrimme tekemään pyöräsarjasta yhä useammalle mahdollisen. PEP 26km reitillä on paljon ajettavaa baanaa. Joku oikein taitava ajaja voi ajaa reitin liki jalkautumatta pyörän päältä?

          Tänään on 11.heinäkuuta. Huomiseen mennessä ilmoittautuneiden kesken arvotaan taas ylläripalkintoja, joten nyt on hyvä hetki ilmoittautua tapahtumaan. Tarjontaa on laajasti. Perjantaina 21.elokuuta illan tunnelmavalaistu 7km yöpeppi klo.22.00. Lauantaina 22.elokuuta sitten kaikki muut sarjat. Uutuutena mainittu pyöräsarja ja nuorten 2km uusi polkujuoksureitti.

           Tutustu kattaukseen TÄÄLTÄ!!!


           26km ja 57km sarjaan ennakkoon ilmoittatuneille tarjotaan GPS-seuranta, joka on noussut tosi suosituksi jutuksi. 57km paikat hupenevat kovaa kyytiä, mutta vielä on joitakin paikkoja jäljellä.

Onni Vähäaho, Nivalassa 11.7.2020

MITÄ TÄMÄ SITTEN ONKIN

           Päässä vilisee asioita ja kaikki pitäisi muistaa. Koko ajan tulee kirjattua ylöskin, mutta silti häntä seuraa perässä kuin kissalla konsanaan. Muutama askel ja taas desifioidaan käsiä. Hetken päästä työnnän kahvikärryä. Joku puhuttelee, joku pyytää avuksi, muut tehtävät ovat jonossa pään sisällä. Menen avuksi ja minua huudetaan toiseenkin paikkaan. Käsimerkki riittää viestittämään tällä kertaa tilanteen seuraavalle.

           Miehen silmät kertovat olevan paljon asiaa sisällänsä. Kysyn onko teillä kotona kissa vai koira? Sana ei näy irtoavan nyt, mutta minun on mentävä. Kutsu käy, tällä kertaa järjestelmän kutsu. Vaistomaisesti lähtiessä desifiointia. Autan matkalla yhden uupuneen kohteeseen. Otan mittauksia. Nämä oli päivän mittaukset numerot kahdestakymmenestä kolmesta kahteenkymmeneen viiteen. Perus päivä.

          Tuutko kaveriksi? Kolleegan syvä huokaus ja pään kallistus kertoo mahdollisesti eteen tulevasta. Kolmas tulee paikalle sattumalta. -"Eikä"! Ja vartin päästä jo tullaan pois. Välissä on desifioitu muutamaan kertaan käsiä. Dokumentointia. Silti päätä ei tahdo saada tyhjäksi. Ai niin, ja taas pitää palata koneelle. Numeroita ja huomioita. Kellot soi. Nyt kahdesta eri osoitteesta. Yksi yrittää karatakin. Joskus voisi tehdä mieli itsenikin.

          Tilanne laukeaa taas hetkeksi, ikään kuin pallopelissä tuleva pieni suvantovaihe. Kävelen huoneeseen. Desifioin käteni. Lähimmästä sängystä kuuluu: -"Kissa". Ai niin, tätä tuli kysyttyäkin tunti sitten. Vähän pitää huulta purra, mutta järjestelmä hälyttää. Ja toinen kysyy tiedänkö minä - -"tuuppa kahtoon". Kolmestaan pähkäillään ja asia ratkeaa. Hälytyskin loppuu. Joku ehti irrottautua.

         Paikalla näkyy jo uusia kasvoja. Toivoa päästä täältä karkaamatta siis on. Sananlaskut keventää. Ajatukset käyvät jo illassa, mutta ympäristö simuloi äkkiä takaisin hetkeen. Väki menee levottomaksi. Yksi irvistää ja viittoo lahettaan ja toinen puhuu puuta heinää. Näen kolme jotka tarvitsisivat minua juuri nyt, mutta vain yhden luo voin ja ehdin mennä. Perus tilanne. Pian kello on pykälässä. Vielä sammutan lähtiessä yhden hälytyksen tilanteen jo purkautuessa.

        Mitä tämä sitten onkin, olkoot se sinun kuvasi tekstistä, mutta se voi olla muutakin, aivan kuten mekin joka päivä, kun katsomme samaa puuta yhä uudelleen. Tai sitten näemme aina sen saman pienen reiän josta menemme ja tulemme ajattelematta yhtään enempää sitä mistä menimme ja tulimme.


Onni Vähäaho, Nivalassa 11.7.2020