Kesken ajatusten huomaan lähteneeni liikkeelle. Lähtövaate näkyy toki vielä takanani - oletan, jaksamatta (pystymättä?) sinne katsomaan, mutta matka on vasta alussa. Ensimmäiset minuutit ovat lopulta pirteimpiäni. Maisema on tuttu, eikä se vaihdu vauhdilla. Silti olen taas matkalla. Tuntuu hyvälle. Vasen, oikea - lonkkaa särkee ja olkapääkään ei ole äänetön. Mitäpä pienistä, sillä kuulen minua kannustettavan. Se tuntuu hyvälle - ainakin seuraavan henkäyksen ajan.
En ole pitkään aikaan edennyt vauhdikkaasti. Enempikin nämä ovat olleet hiljalleen hiipuvia reissuja. Harvoin olen edes selvinnyt perille, ainakaan omin voimin. Ei ihme, että hirvittää aloittaa aina kaikki tämä alusta. Tämä on minun tyylini, minun tasoni. Tärkeintä on sittenkin yrittäminen, ei aina tulos? Joskus tunnen, että minulta odetaan enemmän kuin mihin voin pystyä vai estänkö itse sinne pääsemistä, ajatuksin?
Huomaan tuijottavani samaa kohtaa. Heikko hetki. En ole edennyt enää hetkeen. Maali on vielä ties missä. Ei ole edes mitään hajua kuinka pitkästi sinne on. Onnekseni huomaan vain ajatusten olleen niin syviä, että ne ovat pysäyttäneet liikkeeni. Jatkan tämän oivaltaessani matkaani. Näen mutkan. Siitä vasemmalle? En ole varma, ehkä siellä on jokin opastamassa? Uteliaisuus mutkan takaisesta kasvaa ja tuntuu, että vauhtini kasvaa. Hyvä hetki.
Juuri ennen mutkaa muistan menneeni tästä eilenkin. Valitettavasti samalla muistan, että siitä alkoi tuskien taival edellisellä kerralla. Liekö ajatusten luomaa, mutta taas alkaa heikottamaan ja vauhti hiipuu. Asento tipahtaa melkoisesti ja huudan isosti! Vaivun epätoivoon, jossa keskiössä on huuto, jota toistan. Haen sillä armoa itseltäni ja muilta. Samalla olen tosi pettynyt siihen, että jäin taas samaan mutkaan.
Saan heti empatiaa. Voisi olla toisinkin. Olen itse pettyneempi kuin luokseni rientänyt auttaja. Auttaja huikkaa ohi menneelle toiselle toimitsijalle: -"Pitkälle se Aune taas ehti, vaikka on jo yli yhdeksänkymmenen". Karvainen käsi kannattelee minua. Se tuo muistooni ajan, jolloin samanlainen oli minun "oma". Paavo onkin saanut levätä jo liki kakskymmentä vuotta. Nyt minun pitää tyytyä satunnaisiin karvakäsiin.
Lopulta huomaan maalissa, että olin tullut valmiiksi jo matkalla. Saan uudet pehmukkeet housuihini ja taas tuntuu mukavalta. Se on minun päivän tähtihetkiä - niitä harvoja... Nyt puhun höpöjä. Onhan täällä paljon hyvää. Ja illan kruunaa vaalea puikulatabletti, jonka avulla pääsen aina matkalle, jossa näen Paavon niittävän heinää sarkahousuissaan ja paitapuserossaan. Heinä suussa ja aijastunut lierihattu. Tuosta kuvasta on aikaa. Se on iältään muistona kohta eläkeiässä. Yli kuudenkymmenen.
Ehkä huomenna jaksan taas yrittää uudestaan. Nyt en jaksa. Odotan vain iltaa ja puikulatablettia. Ristin kädet ja toivon pääseväni joskus tältä radalta. Minun ratani on lyhentynyt. Siinä on enää yksi mutka, enkä pääse yli siitäkään. Muistelen vielä aikoja, jolloin ensimmäisen mutkan jälkeen vasta päivä alkoi. Nyt se usein päättyy sinne.
Onni Vähäaho, Nivalassa 20.6.2018
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Kommentti julkaistaan, mikäli se läpäisee valvontaseulani.