KOHTA PURISTETAAN

          Uppoudun valmistautumaan nostamaan vauhtia. Huomaan ajattelevani askel kulmaa. Kyllä puhun itsestäni, 46 -vuotiaasta, hieman ylipainoisesta juoksun harrastajasta, joka iltalenkillä innostuu. Sokaistun hieman siitä, missä edellinen kilsa piippasi ja alan nostamaan lantiota valmiuteen jo liiankin aikaisin. No, ei siitä haittaa ole, vaikka jaksaisi aina juosta tyylikkäästi. Ai niin, se kilsahan päättyy tänne liki mäen päälle. Sitten pippaa!

          Liki kuotaisen asfaltilla ja alan latomaan, mutta en oikein tiedä millaista vauhtia jaksan kilometrin menemättä jo puolivälissä hapoille. Hallittu kova, ehkä jopa kiihtyvä ajatuksissa. Alla Hokan Tracer kakkoset. Ei juuri vaimennusta ja alamäki onkin aika metka pitää rytmi ja tekniikka kasassa. Päädyn "vain" rullaan mäen alas. Sitten tasaista, jossa vaikea löytää rytmi ja sitten tiukka mutka, jossa vauhti pääsi näköjään laskemaan reilusti. Pikku töyssy ylös siihen päälle. Sitten pidemmästi tasaista.  

          Jossain ehkä 600 metrin kohdalla tuntuu hyvälle ja innostun latomaan. Kädet alkaa jossain 800 metrin kohdalla hapottaan. Onneksi tulee myötäle ja nostan itseni loppukiriin. Mutta miksi kello ei piippaa? Aloitin kirin hieman liian aikaisin ja en aivan jaksa pitää vauhtia loppuun asti. Lopulta kilsa menee aikaan 3:55min. Hyvä. Kaikenlaista tässä on tullu tehtyä.

         Muistelen loppuliussa vuosien takaista tuloshakuista satsausta. Oli se aikaa. Se olisi paljon tällaista. Toisaalta eihän tämä hullumpaa ole, mutta ei tulosten tai kisojen vuoksi vaan siksi, että mikäli se tuntuu hyvältä raasta. Välillä tuntuu. Kyllä minä sitä kaipaan, mutta en kisoja, vaikka niissäkin on kiva käydä sosiaalisuuden vuoksi - ei tulosten. Tiedän paljon ystäviä, jotka tarvivat kisoja jopa treenimotivaatioon. Meitä on moneksi ja kaikille on tilaa. Ei tässä oikeaa tai väärää tapaa ole. Lopulta kaikilla on sama molo - se että tuntuu hyvälle - ainakin jälkikäteen.

         Hyväkuntoinen mies soitti minulle. Hän kysyi jaksaisiko vaeltaa 36 kilometriä Iso-sydänmaanvaellusreitillä. Hän kertoi, että 15 kilometriä menisi, mutta 36 kilometriä tuntuu pitkältä kävellä vaativassa maastossa. Tällaisissa tilanteissa sitä saa perspektiiviä normaaliin. Mikä on paljon, ja mikä riittävästi - se on jokaisen itse tunnistettava ja päätettävä.

        Tuossa aasinsilta seuraavaan. Minulla on tarkoitus juosta viikon päästä perjantaina (22.5.) pitkästi. Aion startata Peuranpolun eteläpäästä Koirasalmesta aamulla kello kuusi. Tarkoitus on juosta ensin peuranpolku Koirasalmesta Petäjämäelle. Tuo matka on noin 77 kilometriä. Siitä sitten jatkoreitti Syyryyn noin 23 kilometriä. Siitä vielä noin 31 kilometriä Pyssymäelle. Eli Koirasalmesta Pyssyyn noin 131 kilometrin matka. Olen aina tykänyt näistä omatoimi haasteista. En tarvi läheskään aina numerolappua. Motivaatio liikkua on sisäänrakennettu. Tuomo lähtee minulle huoltomieheksi, joka helpottaa valtavasti urakkaani. Myös alkumatkalle saattaa hyvällä lykyllä lähteä pacer.

         Tavoitteeni sen sijaan taitaa sittenkin olla sairas? Ei välttämättä kohdallani se, että juoksee metsiä pitkin 131 kilometriä vaan se, että jotenkin luulen selvittäväni tuon matkan alle 18 tunnin. Ok, onhan se aika flätti reitti, ehkä verttitonni, mutta tuskin paljon enempää. Silti tuo tavoite on hieman kovan kuuloinen, sillä esimerkiksi Vaarojen maratonin (Huom! Siellä kuitenkin 5000 nousumetriä) 131km voittajalla meni viime syksynä liki 19 tuntia. No, eipä voi ainakaan tavoitteen keveydestä moittia? Ystäväni Lasse juoksi Peuranpolun osuuden pari vuotta sitten aikaan 14:51h. Siihen päälle vielä se noin 54 kilometriä. Mutta yritetään - ja yrittänyttä ei laiteta.

          On selvä, että tuossa joutuu puristamaan oikein kunnolla. Tuo ei tule olemaan millään mittarilla mikään kiva retkijuoksu vaan ihan maksimiveto. Oon tuota hieman palastellut ja ajatellut, että yritän päästä tuon Peuranpolun super miehekkäästi noin kymmeneen tuntiin, korkeintaan vähän päälle. Siitä sitten Iso-sydänmaanreitille noin kolmessa tunnissa. No vähä päälle saa mennä, mutta ei kaikessa voi vain mennä vähän päälle, sillä lopun tekniseen 31 kilometrin matkaan varaisi mielellään lähemmäs viisi kuin neljä tuntia. Ja siinä vaiheessahan on jo se satanen takana.

          En tiedä miksi, mutta jotenkin vain uskon pystyväni tuohon. On kiva päästä juoksemaan vähän pidemmästi. Ja vieläpä polkuja pitkin. Mikä sen parempaa ja vieläpä hyvällä huololla. Katsotaanpa tätä sitten myös jälkikäteen, että miten kävi. Jos haluat liittyä WhatsApp -ryhmään, johon laitetaan väliaikoja matkan edistymisestä niin oleppa yhteydessä. Ehkä huoltomies voi sinne ryhmään heittää väliajan?

Onni Vähäaho, Nivalassa 14.5.2020

KOHTI UUTTA TAVOTETTA

           Lähestyn risteyksen jälkeen joen ylittävää siltaa. Alkumatka tuli kenties jälleen mentyä yli voimavarojen. Alan väsyä, juoksuaskel on raskas. Reitti on tasainen kuin Saarisen Jussin siilitukka. Silti ehkä puolen metrin vastamaa (nivalainen mäki!) tuntuu naulaavan juoksun lopullisesti. Sillan jälkeen on hyvä myötäle, johon kankein jaloin juoksu sammuu kuin aikoinaan Nissan Sunny - väärään kohtaan. Tuosta on aikaa 12 vuotta.

          Laihduttaessani tuolloin kävelten, koitin välillä epätoivoisesti juosta 5km lenkkiä yhteen kyytiin. Se oli pitkä prosessi. Mietin itseasiassa vasta nyt, miksen kävellyt tuosta suoraan kotiin (n.500m matka) vaan jatkoin reilun 5km lenkin loppuun kävelten. Ehkä olin niin päättänyt - en enää muista.

          Vielä nytkin silloin tällöin on sellainen tunne ennen lenkkiä, että selviänköhän perille. Enää se ei jää kiinni kunnosta, mutta ohjelma edeltävästi voi olla ollut niin raaka, että saatat aamulla huomata jalkojen olevan valmiiksi liian väsyneet. Tai on ollut joku pitkä kisa vast'ikään, eikä palautumisesta ole ollut oikein varmaa tietoa. Sitten yrität juosta esim. Iso-Sydänmaan reitin kokonaan ja kohtuu reippaasti. Silloin kohtaan noita tuntemuksia 12 vuoden takaa, vaikka ne ovat hieman eri muodossa.

          Aloitan nykyään aika harvoin kertomaan oma-aloitteisesti miten olen eilen tai tänään lenkkeillyt. Etenkin vähän liikkuvien on vaikea ymmärtää tätä minun hommaani. Harjoittelumääriäni ja tiheyttäni on vaikea mattimeikäläisen ymmärtää. Jos omia reenejä itekkin mietii paperille kirjoitettuna niin onhan ne välillä aika hurjan tuntuisia kombinaatioita.

          Eilen kävin 2h heräämiseni jälkeen Taunonmäessä, eli siis DanHill'llä. Vain 6,4km, mutta sen sijaan 1031 nousumetriä. Aikaa tais mennä joku 1h44min. Kevyt ote, mutta on tuossa tonnissa vielä sellainen reenin maku, vaikka vain kevyesti ottaa. 

         Tässä kuvassa Toivolan lahjakkaan suvun nuorin vesa

          Pitää tässä kohtapuolin alkaa ottaa 1500-2000m+ nousumääriä/reeni - aina välillä. Ja välillä vähemmän, mutta kovaa.

          Eilen illalla juoksin sitten kotoa Pyssymäelle ja nakkauksentietä takas. 16,1km. Gps heitti vain 100m alakanttiin. Yllättäen peräti 2min nopeampi kevyt lenkki n.120-125 sykkeen kategoriassa kuin viime syksynä palautuneemmassa vaiheessa loka-marraskuussa olleet lenkit. 88min lenkki. Yli 3 tuntia reeniä. Kaksi lenkkiä samana päivänä. 

          Minun maailmassa ennen lenkkiä on ollut lenkki ja lenkin jälkeen on lenkki. Aina välillä lenkin jälkeen tulee kuitenkin tunne, että nyt ois hyvä pitää seuraavana päivänä lepopäivä. Sitä on vaikea selittää. Siihen ei tarvi mitään vaivaa tai muuta erikoista. Tuntuu vain, että viime päivinä on tullu tehtyä kaikkia mahollisia lenkkejä ja jalat tuntuvat olevan sen verran harjoitusväsyneet. Eikä mäkitonnin jälkeen oikein pysty/kannata vetojakaan ottaa.  Niitä kun tekisi mieli jossain kohtaa ottaa, mutta tehot ei uppoa väsytettyyn lihakseen. Toisaalta kisasta ja kohtuu reippaasta pep57km kierrosta on siksi vähä aikaa, ettei vedot vielä oikein kanna ideana siltäkään näkökannalta. Niinpä tänään on lepopäivä ja työsaralla iltavuoro.

           Minulla ei oo ollu vuoteen mitään ohjelmaa. Tiedän mitä oon tehny ja mietin osin tuntemusten ja edellisten perusteella mitä tekisin seuraavaksi. Jonkun verran hyödynnän myös sään kulkua. Jos on mahdollista niin haen erilaisille harjoituksille erilaisia olosuhteita. Tämän ajatuksen sain guru Pappa-Tenhusen valmennusideologiasta. Oma pääfilosofiani on kuitenkin mennä vaistoilla ja ne ovat vieneet nyt hyvään suuntaan viimeisen vuoden aikana.

           Merkittävin yksittäinen tekijä kehittymiselleni on ollut mäkiharjoittelun reilu lisäys. Vuonna 2018 nousumetrejä tuli n.47 000m. Nyt niitä on tälle 2019 vuodelle tullu jo n.45 000m, vaikka on vasta syyskuun alku. Aion edelleen ensivuonna lisätä mäkireeniä. Myös hiihto oli tärkeä juttu ja sitä jatkan. Tasasen juoksun määrää tasasella vähennän, sillä en katso sen enää kehittävän minua tässä vaiheessa harrastustani, polkujuoksua.

          Tuleva iso tavoitteeni on Ultra Trail Mount Blanc (UTMB), eli noin 170km ja 10 000m+. Ensi vuonna yritän kerätä karsintapisteet, jotta pääsisin eka kertaa osallistumaan arvontaan v.2021 kisaan. Ehkä pääsen viimeistään v.2023 sisään. Mene ja tiedä, mutta olen innoissani pitkästä aikaa jostain tavoitteesta. Samalla tuleva iso/kova tavoite, UTMB:n läpäiseminen vaati sellaista harjoittelua jota tykkään tehdä. Kannustavaa on myös, että ystäväni Mika Leppälä pääsi tuon kisan tänä vuonna läpi hyvällä, reilun 32h ajalla. Pääasia on kuitenkin päästä tuo koko massiivinen reitti läpi, ei aika.


Tässä lyhyt kooste tämän vuoden kisasta. Kohtuu innostava?

Onni Vähäaho, Nivalassa 8.9.2019

PALAUTUMINEN SUPER PEP 171 KILOMETRISTÄ

                  Tässä samalla muistiin itselle miltä kisa tuntui kropassa ja mielessä. Kisa käytiin pe 16 - la 17 elokuuta. Juoksu alkoi perjantaina kello 9.00 ja päättyi lauantaina kello 13.41. Heti kisan jälkeisen yön nukuin hyvin.

                  Sunnuntai ja maanantai olivat täysiä lepopäiviä. Jo alkupäivien aikana olleet tuntemukset vahvistuivat oikeiksi. Lihakset pääsivät vähällä, joka selittyy erittäin matalalla tehotasolla. En käyttänyt sykemittausta, mutta epäilen kierrosten keskisykkeiden olleen noin 1. 120-125.. 2.110-115.. 3.105-110. Yksi syy lihasten vähäiseen kulumiseen on osaltaan varovaisuudessa. Oikeastaan aivan loppua lukuunottamatta ei mitään vauhdin/tehojen kiristystä oikein uskaltanut ottaa, jotta pääsee maaliin. Kokemattomuus sadan mailin polkukisojen maaliin pääsystä teki suorituksesta hyvin varovaisen, joka puolestaan säästi lihaksia.

                 Jalkojen päällä tuli kuitenkin oltua pelkästään itse kisassa liki 29 tuntia, joten nivelet ja jänteet rasittuivat, sekä vajaa kaksi vuorokautta jalkaterissä oli hieman turvotusta. Sormiturvotukset lähtivät jo kisan jälkeisenä yönä. Normalisoituminen tapahtui näin ollen nopeasti. Oikeastaan tuntemus jaloissa oli jopa parempi kuin yhden (57km) kierrosten kiertojen jälkeen, etenkin jos niissä on ollut enempi tehoja ja vauhtia. Aina yksikin kierros tuntuu hieman jänteissä ja nivelissä.

                 Mieli. Olo tuntui aivan alkupäivät epätodelliselta. Näinkö helposti se sitten lopulta meni. Odotin raastavampaa kokemusta. Lopulta 171km juokseminen ei sitten kovin vaikeaa ollutkaan. Sattui hyvä viikonloppu. Tietysti kuntokin on hiljalleen kehittynyt ja nyt se näköjään riitti. Myös mieli oli kaiken aikaa hyvä ja hallinnassa.

                Sydän ja verenkierto ovat myös palautuneet olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikka sitä hidastavasti on tullut myös onnistumista juhlittua. Parhaimmillaan syke on ollut levossa jo 37, kun se parhaillaan on 32-35 luokkaa.

               Parasta tässä kaikessa on, että tunsin jo keskiviikkona reittimerkkejä kerätessäni Keijon kanssa, että jalat ovat täysin kunnossa ja terveet. Edeltävästi tiistaina vähän pyöräilin ja jopa vajaa kaksi kilsaa kävelylenkillä hölkkäsin. Kisapäiviä vuodessa on kuitenkin vain pari-kolme ja loput on sitä mistä sitä eniten tykkää - lenkkeilyä, ja mielellään sekä aamulla että illalla, jos sitä muilta arkikuvioilta ehtii.

               Torstaina kävin jo pep12km reitin hölkkäämässä. Keskityin nauttimiseen ja rentoon, sekä kivaan perusjuoksuun. Tämä oli hieman kuin palkintolenkki jaloille - kiitos hyvästä yhteistyöstä. Lenkki sujuikin hyvin. Kelloon tuli 11,7km ja reilu 67 minuuttia. Todellisuudessa matka on hivenen pidempi, joten lenkin keskivauhti (@5:44) oli jopa todellisuudessa vähän parempi. Aika normaalia vauhtia minulle. Sykkeetkin oli vain vähän koholla. Osa siitä menee juhlaviikon piikkiin, joten aika lähellä ollaan normaalia kaikin puolin.

              Nyt on perjantai ja aion tämän päivän ihan lepäillä. Illalla makkaran paistoa laavulla talkoolaisten kanssa. Lauantaina taas jotain kevyttä. Katsotaan. Jotain vaihtoehtojakin on mielessä. Ehkäpä jatkankin tätä tarinaa vielä ainakin lauantaina. Palataan...

             Lauantai. Viikko kisasta. Kun katson taaksepäin mennyttä viikkoa, on suurimmat jäljet kisasta käsissä ja väsymyksessä. Erityisesti olkapäät ja olkavarret ovat olleet kipeät. Päivisin on tehnyt mieli torkahtaa. Nukuttua olen saanut kohtalaisesti, mutta nyt pe-la -yönä yli 9 tuntia ja olo on ollut heti paljon freesimpi. Mutta tuo ajoittain väsymys pitkin päivää kuuluu usein tällaisten pidempien ponnistusten jälkeiseen elämään. Kaikki tasottuu hiljalleen, omaa tahtia.

            Hetken aprikoituani lähdin Taunon mäelle, eli ns. DanHill´lle. Otin eilen ostamani OneWay´n 125cm sauvat ja ne tuntuivatkin hyvältä. Myös käsistä lähti kivut, kun ne sai vähän liikettä. Innostuin lopulta tekemään ihan kokonaisen verttitonnin. Sauvakävelten ylös ja kevyesti hölkäten alas. Tunne oli kevyt, mutta sykedata näytti, että ois ollu liki kova tonni. Keskisyke 147. Tuntu kyllä helpolta. Kenties käsienkäyttö nosti sykettä. Tottakai vielä palautuminen on kesken, sehän on selvää, mutta hyvä kun pystyy hyvällä ololla ja tunteella vähän liikkumaan.

           Huomenna on tarkoitus lähteä Iso-Sydänmaanreitin takaosan maastoon suunnistamaan. Kahdeksan minulle kokematonta lampea hakusessa. Katsotaan miten käy. Ehkä kirjoitan siitä joku päivä - ainakin jos löydän sieltä takaisin.

            Mukavaa viikonloppua kaikillle!


Onni Vähäaho, Nivalassa 24.8.2019

KOHTI SUPER PEP 2019 - OSA.3

        Ultrajuoksu on ja ei ole yksinkertaista. Parhaimmillaan simppeliä, mutta pahimmillaan melkoista solmujen setvimistä. Osa lukijoista on saattanut saada solmuista pientä esimakua ja jotkut yltäkyllin. 

        Ultrajuoksua harrastavat haluavat kokea juoksun avulla erilaisia asioita, oppia itsestään, omista voimavaroistaan - ennen kaikkea henkisistä. Ultrajuoksut ovat tavallisten harjoituslenkkejen ulkopuolella aina jollain tavalla suorittamista. Ylipitkät lenkit vaativat palautua normi kympin-parin lenkkejä selvästi enemmän, vaikka menisi kävelten. Lihakset jäykistyy, jumiutuu ja nivelet joutuvat ylipitkissä melkoiseen rasitukseen. 

       Ultrajuoksun harrastaminen on hankala taiteenlaji pysyä kuosissa. Äärimmäisen koviin suorituksiin valmistautuessa on liki pakko reenata yli normejen, jotta kroppa ja mieli tottuisivat epänormaaleihin suorituksiin. Suomen pisin polkujuoksu on yksi Suomen hankalimmista kisoista päästä maaliin. Voi olla eri mieltäkin. 

          Olen itse saanut tehtyä viimeisen kuukauden aikana paljon pitkiä lenkkejä. Yli 50km lenkkejä, yli 35km lenkkejä ja yli 3 tunnin lenkkejä, ja nimenomaan kisareitillä. Ja tottakai se näkyy myös jonkunlaisena harjoitusrasitteena, käyttääkseni hienoa nimitystä kankeudelle/jumille. Olen jälleen kerran totuttanut itseäni kestämään puf171km kisan. Kisan, jota en ole kahdella ensimmäisellä kerralla kestänyt. 

        Ultrajuoksun suoritus on kaikkea muuta kuin matematiikkaa. Vähemmän ylipitkiä kokeilleilla voi olla kenties hankala ymmärtää mikä kolmessa kierroksessa on niin vaikeaa, esimerkiksi kahteen verrattuna. Kolme ei ole 2+1. Ei tässä. Mikään seuraava kierros ei ole kuin edellinen. Mistä kaikesta syystä se viimeinen kierros voikin jäädä tekemättä on melkoinen hypoteesi, joka saa haromaan kulkijan otsaa. 

          Puhuttaessa Iso-Sydänmaan reitistä, usein unohtuu, että se yksikin kierros on kaikkea muuta kuin itsestään selvyys. mm. Puf171km kisahistorian ainoa finisher on haettu yhden kierroksen kisassa reitiltä pois keskeyttäneenä yhtenä vuonna. 

          Harrastamassani lajissa on toki niitä, jotka normipäivänä kiertävät Iso-Sydänmaan reitin kolme kertaa. Nimilista on yllättävänkin pitkä. Mutta luulen, että heistä jokainen yllättyisi siitä, miten paljon kolme kierrosta vaatii. Maaliin pääsy ei ole varmastikaan vain yksi muiden sadan mailin kisojen joukossa. Uskoisin. 

          Olen jälleen toiveikas. 26 päivää starttiin. Suurin työ alkaa olla takana. Kuten vaimoni sanoi: -"Ei se sinun kuntosi enää tuosta kummene, vaikka jo alkaisit löysäämään" Viisasta pohdintaa minusta. Kyllä se kunto mikä nyt on, on aika lailla tässä. Pientä viilausta ajankuluksi, mutta isossa kuvassa täytyy vain varmistaa, että on perjantaina, 16.päivä elokuuta kello 9 valmiina aloittamaan elämäni juoksun. 

Kolme viimeisintä viikkoa

Vko 27  Juoksua 105,3km, Harjoittelutunteja 19h, Nousumetrejä 2231m+
Vko 28  Juoksua 163,2km, Harjoittelutunteja 18h, Nousumetrejä 1783m+
Vko 29  Juoksua   95,0km, Harjoittelutunteja 14h, Nousumetrejä 824m+


Onni Vähäaho, Nivalassa 21.7.2019

KOHTI SUPER PEP 2019 - PUF 171KM - OSA.2

               Kun on yrittänyt kaksi vuotta päästä sadan mailin kisan maaliin omalla tyylillä on pakko mennä peilin eteen. Tosin sen edessä seisominen ei pidemmän päälle kovinkaan kiinnosta allekirjoittanutta. Joka tapauksessa lähestymistapani on nyt täysin eri kuin aikaisemmin. Olen lopettanut kaiken hys-hys-hyssyttämisen ja alkanut juoksemaan. En mitenkään yltiöpäisesti, mutta oikein, en laahustamaan jotain yli-ylikevyttä. Oikeastaan perusjuoksu on ultrajuoksijan reipasta ja kisassa sitten se löysä meno tuntuu kovin helpolta - näin haluan uskoa.

               Tapasin vanhan valmentajagurun tässä muutama päivä takaperin kaupassa. Valmentajaguru tuumasi, ettei ole pitkään aikaan minua nähnyt. Kerroinkin olevani paljon tuolla metsissä, enkä juurikaan sivilisaatiossa. Sitten guru heitti kysymyksen, joka sai minut hymyilemään hämmennyksestä. -"Montako mehtäpäivää sinulla tulee vuoteen". Enpä oo laskenu... "mehtäpäivää?". Tuo on kyllä hyvä että hauska. Montako päivää vuodesta olet metsässä? Pitäiskö alkaa laskeen? Ja montako tuntia pitää olla mehtässä, että se on mehtäpäivä? Ehkä pitää soittaa gurulle ja pyytää savusaunailtaa. Joskus on tullu istuttua siellä.

                Olen juossut paljon sellaista välivauhtia. Ei aivan kevyttä, mutta ei oikein reipastakaan. Justiinsa sitä, mistä aina varotellaan. Kuunnellassani vanhaa valmentaja gurua, hän totesi, että juoksijat menee pilalle, kun laahaavat maantiellä askeltaan, mutta metsässä ja poluilla joutuu pyöräyttään jalan takaa oikeaoppisesti ja juoksu on silloin juoksua - ei jalkojen laahausta. Hitsi, asiaa. Askeleen kuuluu kulkea oikein. Tehoja voi säätää, mutta ei kannata antaa jalkojensa halvaantua, laahauttaa. Välivauhdissa jalan normaali askeleentuonti on luonnollisemmillaan.

                Mustavalkoista tämä ei ole, sillä olen ollut aika tukossa tästä välimallin juoksusta ja olen kadottanut sen vähäisenkin vauhdin. Pitäis lähiaikoina koittaa löytää rako, jolloin sitä koittaisin vähän härnätä/kaivella esiin. Niinpä lanseerasikin vauhtileikittelyn "vauhdittomuuden vaihteluksi". Pohjalla seisoo kuitenkin aina päämäärä ja totuuden siemen. Olen matkalla 100 mailin kisaan. Ei siellä kuulkaa minun tasollani vauhtia tarvita. Kestävyyttä kylläkin, ja sitä oon koittanu parantaa juoksemalla enempi pitkiä lenkkejä. Myös väsyneenä, ja välillä myös sitä edes helppoa reipasta. Kello on tykännyt, mutta karmean kankealta on tuntunut.

                Vaikka oon kirjoittanut vähän "hällä-väliä" asenteella niin oon oikeasti tosissani yrittämässä taas. Kyllä minä maaliin haluan! Tulen olemaan erittäin motivoitunut kiertämään sen kolme kierrosta. On vain tultava välillä estraadille eri kulmasta, jos on kaksi vuotta tossu haukannut tyhjää. Tapasin menneenä sunnuntaina kaksi Suomen hiihdon kovaa Haapajärven nuorta miestä. Kävimme hölkkään ja käveleen Haapajärven Pitkälläkankaalla ns. "kärsimyspolulla", jossa aikanaan kovia harjoituksia teki mm. Helena Takalo ja Mika Myllylä. Pojilla ei ole koskaan ollut valmentajaa. Se vähän yllätti. Mutta toisaalta pojat on hyvin kehittyneet ja taitavat tuntea kroppansa, sen verran kovaa on ollut meno. Nuorempi heistä, Anssi "Moose" Koirikivi omistaa Iso-sydänmaanreitin perhereitin reittiennätyksen ns. "pulpetilta", 10,5km @3:47min/km. Saa kokeilla! 

                Tämä viikko alkoi väkevällä otteella. Tässä tämän viikon antia...

Ma:  Vapaa töistä.

         Aamu. Tiellä 25km kevyttä @5:27min/km (keskisyke 121) nousumetrit 62

          Ilta: Taunonmäellä 5,1km. Kevyehkö mäki. @13:59min/km (keskisyke 138) nousumetrit 760

Ti:    Yöksi menopäivä

         Pyörällä pyssyyn 7,5km  nousumetrit 61
         PEP 26km kohtuu kevyesti @6:25min/km (keskisyke 128) nousumetrit 115
         Pyörällä pyssystä 7,5km nousumetrit 13

Ke    Yövuorojen välinen päivä

         "Vauhdittomuuden vaihtelu" 16,0km, @5:10min/km (keskisyke 134) nousumetrit 62
           (reippaat osuudet mukavuusalueella. Kilsat 4:20-4:40min/km väliin, osin teknisillä poluilla)

To      Yövuorojen päättymisen päivä

          Takalenkki (36,2km) I-SR2014 reitillä. 4h18min48sek. 36,2km
          perushölkkää 10min välein kävelypätkä. @7:09min/km
          (keskisyke 131).

          Jalka viikon ohjelmasta väsynyt. Kunnon kaatumiset kertaa viisi.
          Polku on todella kuiva. Takaosa on tekninen, mutta jalkoihin
         saatu lisävoima auttaa. Juoksu etenee, ei jää asumaan aloilleen.

        Aika on iteasiassa keveistä tehoista huolimatta 9min parempi kuin
         mitä olen koskaan juossut tuota pätkää. Mutta reitti on kuiva, en
          sinällänsä tästä enempää innostu, mutta asiat menevät oikeaan
         suuntaan.




           Semmonen alkuviikko. Juoksua 108,4km ja nousumetrejä 1195. Ehkä tässä päästään ns. moodiin, jossa uskotaan päämäärään. On se tuo 100 mailia poluilla, etenkin Iso-Sydänmaanreitillä aina kova juttu. Senhän onkin läpäissyt vasta yksi ihminen koko maailmassa - Mika Leppälä.

Onni Vähäaho, Nivalassa 12.7.2019

31 KERTA ?

              Muutamilla läheisillä juoksukolleegoilla on ollut viime aikoina vaikeaa. Kun juostaan paljon läpi vuosien, on ensimmäisenä arvojärjestyksessä terveys. Ainakin meillä kuntoilijoilla. Jokainen meistä arvostaa eniten mahdollisuutta liikkua, ja mielellään paljon juosten, koska se on meidän huumeemme. Kun sinulta viedään juoksemisen harrastamisen pääsylippu vähän väliä pois käsistä lipastoon, on se hankalaa. Kysyy voimia ja kärsivällisyyttä. Tämä kappale olkoot tulevalle terveydelle, meille kaikille.

             Ollessamme terveitä, kuten olen saanut itse olla jo maaliskuusta 2017 alkaen yhtä soittoa, pakkaa juoksun rinnalle tulla meillä kuntoilijoillakin - jos ei nyt tavoitteita niin päämääriä. Minäkin olen menossa taas yhteen päämäärään. Tavoittelemaan elokuussa 16-17.päivä ensimmäistä sadan mailin maalia. Huomenna on taas yhden askeleen aika. Ja osin siksi tässä nyt naputtelen.

            Tykkään kirjoittaa ennen ja jälkeen jonkun isomman suorituksen tai lenkin. Sillä tavoin lukija pääsee ikään kuin kurkistamaan verhon taakse, mitä aidosti tapahtuu ultrajuoksijan pään sisällä ennen kutakin vähän isompaa lenkkiä. Ja miten me toimimme. On aina hieman epäreilua kirjoittaa vain jonkun ison lenkin tai kisan jälkeen siitä mitä tunsi tai ajatteli ennen kisaa. Helposti tulee tarkoittamattakin asioista käsiteltyjä. Kun kirjoittaa jo ennen tapahtunutta, on se silloin todennäköisemmin aidompaa. Kokeillaanpa taas.

            Huomenna aamulla noin kello kahdeksan minun on määrä seisoa Pyssymäen stadionilla. PEP57km lähtöpaikalla. Tarkoituksena on kiertää rentoa perushölkkää koko Iso-Sydänmaan kierros. Ei aivan kevyesti, mutta ei reippaastikkaan. Sillei vaan kivan rennosti. Ja sekös voikin jo laillansa olla haaste, sillä tein maanantai-iltana myöhään itselleni todella kovaksi muodostuneen nousuharjoituksen, jossa kiisin viimeiset 50minuutia yli 150 sykkeillä, keräten kaikkiaan 1000 nousumetriä. Jalkalihakset huutaa hoosiannaa vieläkin. Lähden siis hyvin todennäköisesti hieman kipein kintuin liikkeelle. Mielenkiintoinen yhtälö? PEP57km ja valmiiksi kipeät kintut. Näin tulee olemaan elokuussa puf171km matkalla. Ehkä tämä on jotain sellaista, miltä tuntuu kakkoskierroksella. Mene ja tiedä.

             Hyviin asioihin. Reitti on nyt ennätyskuiva ja sitä kautta saan helpotusta. Reitillä on toki vielä raivaamattomia pätkiä, mutta ne ovat onneksi aika lyhyitä, eivätkä paljoa hidasta, etenkin kun kyseessä on kuitenkin vain perus jolkottelu, eikä ajan juokseminen. Reippaassa vauhdissa peitteellisyys on paljon kiusallisempaa. Ja sitä peitteellisyyttäkään ei nyt enää onneksi muutenkaan ole enää paljoa jäljellä. Kiitos kaikille talkootyöntekijöille ja sinne halajaville jo etukäteen.

            Tarkoitus on juosta 10minuutin pätkissä ja juoda/syödä joka toinen kävely pätkä. Lähtiissä on 1,5L litraa juomaa ja kahdessa kätkössä on 2x1,5L lisää vettä. Eli kaikkiaan vettä on 4,5L. Pitäis olla aika hyvä määrä. Energioita en ole vielä ihan tarkkaan päättäny mitä otan. Sen verran usein on tuon mittainen pätkä tullu juostua, ettei siihen puoleen tarvi aivan niin paljoa keskittyä. Menee vähän niin kuin puuron keitto - silmämääräisesti.

           Luulen, että minulla menee noin 7h30min. +/- 15 minuuttia. Semmonen on tuntuma jaloissa. Ja tuskin nämä nyt paljoa tästä vetristyy. Valmiiksi kipeät jalat on aika haasteellinen asia etekin raskaimmilla pätkillä. Koitetaan jotenkin selviytyä. Juoksun jälkeen lisää aiheesta, mutta tässä etukäteis tunnelmat ja suunnitelmat.

           Niin ja se on 31. kerta Iso-Sydänmaan koko reittiä, jos perille pääsen. Kunnioitetaan tässä kivuliaassa tilassa sen verran reittiä, että jätetään tuo sana JOS, tuohon vielä. Huomenna lisää...

                     TOTEUTUS

           Aamulla heräsin virkeänä... Ja paskat! Kankeana ja jos mahdollista vieläkin enemmän lihaskipeänä kuin edellisenä päivänä. Kovimmat lihaskivut kovien reenejen jälkeen onkin yleensä noin pari päivää reenin jälkeen. Siinä ehkä noin viisi minuuttia olin järjen harjalla ja pohdin viisaasti, ettei taida nyt olla järkeä. Ja mitä tekee itse maalari! Lähtee silti. Voi vit... Onko tyhmempää kaveria jossain? Niin - hiljasta on.

           Kokosin aamulla surkuhupaisesti tavaroita kasaan. Näin ehkä kolmen metrin päässä mitä piti panna reppuun. Meinasin jättää pöydälle, sillä kolme metriä tuntui aika pitkältä matkalta köpötellä kohteeseen. Tätä tasoa oli vireys. Että 57kilometriä ehkä Suomen veemäisimmällä reitillä. Ei hyvää päivää. Mutta niinpä vaan mies Pyssymäelle läksi vaimonsa Opelilla täynnä naivia uskoa selviämisestä.

           Stadion oli tyhjä. Hyvä niin. Lähdin liikkeelle. Uij-juij ja oij-joij, kun oli kankeat ja kipeät lihakset hetkestä yksi alkaen. Ja sama tunne pysyi kuin iilimato iskettyään ihtensä ihon sisään parkkiin. Yksikään askel ei tarjonnut yllätyksiä, kello ei tarjonnut yllätyksiä. Tasasen hitaasti, mutta varmasti katosin sydänmaita kohden. Sillä tavalla reissu oli jo parin kilsan jälkeen taistelu pisteessä, että piti tosissaan keskittyä nostelemaan jalkoja, sillä kengän kärjet pakkas tökkimään jo ekalla kymppiminuuttisilla pienempiinkin törräkkeisiin ja kiviin. Mitä muuta oisi voinut odottaa? Miksen kuunnellut sitä järjen viisi minuuttista, kun pohdin tämän idean teilaamista?

            Garmin Fenix 5:seni aloittaa heti tasaisen reitin kokonaismitan lyhentämisen. Reitti on mitattu lukuisia kertoja niin omilla kuin kisaajienkin datoja kuunnellen niin kyllä tuo pep 57km on mielellään vähintään 57,4km. Nyt Fenix 5 tarjosi vielä kankean olon lisäksi myös pitkiä kilsoja. Kaikkeen nähden, etenkin tunteeseen, eka kymppi menee yllättävänkin nopeasti. 62min.

            Koppelon/pyyn poikueita (ja RUNSAITA) oli yhteensä kahdeksan. Oisko ollu puolet ja puolet. Parhaimmissa poikueissa ei tainnu 6-8 riittää. Tulipahan tämäkin nyt muistin aikana tähän. Jep, peitteellisyys oli lisääntynyt niillä paikoilla, joissa emme ole vielä ehtineet heilua raivuusahojen, rimmereiden ja vesureiden kanssa. Eniten pelotti, että polun pohjalla olisi jossain kohdassa kyykäärme, eikä paikon ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä polun pohjalla on. Hyvä tuuri kantoi. Ei pistänny käärme. Liekkö tuo ois parempaa menoa antanut?

           Itse juoksusta ei ole paljon kerrottavaa. Tasaisen heikkoa, kankeaa ja kipeää. Päivä, jolloin olisi ollut järkevämpi lukea, vaikka enemmin jotain kirjaa. Vajaan 18km kohdalta nappasin täydennysjuomia. Polku oli kuiva, mutta tekniset kohdat on ja pysyy. Useammin reitin kiertäneet tietävät mistä puhun. Ja nyt homma vielä korostui, kun ei ollut jalkaa tanssia teknisillä pätkillä. Mutta tasaista joo. Syyryjärven kohdalla, hieman ennen P5:sta tuli kolme tuntia täyteen. Puolivälin kyltillä ajassa 3:23:20. Mairitteleva aika. Jalat oli yhtä paskat kuin lähtiissä. Toivoin vain jaksavani tämän päättömän ideani loppuun saakka.

           Härkäjärven kohdalla yritän tähytä näkyisikö vettä. No ei näkyny, mutta meninpä siinä nurin tähystäessäni. Neljä tuntia takana ja jalkojen väsymisen syventyminen näkyy nyt siinä, että nilkat alkaa kääntyillä askeleen alla ajoittain. Ei vaan jaksa. Loppu se tulee aina jollakin konstilla, mutta kello se vaan jaksaa tykätä ja tarjoaa vallan ok kilsoja. No, ollaanhan sitä jo täällä asti. Ihmeestikkin mennyt - koitan valaa uskoa itseeni.

           P7 (Fenix vajaa 40km) oikeasti liki 41km. Otan loput täydennysjuomat puolivauhdista. Alkaa 8km sitkeä osuus, ainakin näillä jaloilla. Pesänevan seutu ja suon ylitys. Sen jatkoksi 3km vastamaahan, jonka päätekorkeus on koppelokankaalla. Melko pian P7 jälkeen alkaa tuntumaan pahoinvointia. Olen joutunut koville näiden jalkojeni kanssa. Otan reissun toisen suola -ja magnesium tabletin. Söin nyt vain nuo kaksi molempia, sillä juoksun ote oli aika löysä, vaikka sykkeet oli alakynnyksellä, johtuen kipeistä lihaksista enempi. Yleensä syön 5-6 suola -ja magnesium tabua, mutta nyt siis vain noin vähän. Ei kramppeja. Joka oli toisaalta ihme, sillä nyt jos koskaan jalat olisivat olleet otolliset niille.

           Viimein Koppelokankaan päällä. Kellossa vajaa 48km. Oikeasti 49km. Olen aivan rätti. Tuntuu, etten jaksa nostaa enää jalkoja pienempienkään kivien yli. Tulee kuusi tuntia täyteen. Mutta kuinka ollakkaan. Piristyn vielä kerran! Myötämaa-osuus rimpinevalle siivittää minut uuteen vauhtiin ja jo P8 selvältä näyttänyt seitsemän tunnin yli meneminen alkaa jopa tuntumaan, että menisikö jopa sittenkin piirun alle seitsemän tunnin. Tuntuu uskomattomalta, että puhutaan tällaisista ajoista näillä jaloilla.

         Lopulta lennokas askel kantaa aina Välikoskensaarille saakka, josta on 4km perille. 4km lennokas jakso on ohi ja jalat loppuu uudestaan, ties monenko kerran, ja nyt lopullisesti. Tulen kuitenkin soosi jaloilla suhteellisen asiallisesti lopun vastamaa-osuuden perille. Kello näyttää lopussa 7:02:39h. Ei hullummin? Garmin. Strava. Suosittelen katsomaan web-versiona niin saa noista enempi irti.

        Siinäpä se. Perille päästiin. Ja tavarat ovat edelleen kaukana sisällä, jos ne ovat kauempana kuin mihin käteni yltävät. Taidan mennä päiväunille.

                Vähä-Juurikkajärvellä uiskenteli Joutsen pari.



Onni Vähäaho, Nivalassa 4.7.2019

KOHTI SUPER PEP 2019 - PUF 171KM - OSA.1

             Tästä alkakoot loppukesän matkani. Matka Super pep 2019 polkujuoksutapahtuman perusmatkalle, puf 171km:lle. Aikaa starttiin on 7 viikkoa ja muutama päivä päälle. Edellisen, tuloksellisesti epäonnistuneen, haasteen jälkeen olen tehnyt liikunnallisesti lähinnä mitä on juolahtanut mieleen, eikä touhuissani ole ollut juurikaan mitään järkeä ajatellen tulevaa haastettani, puf 171km matkaa. Tosin kroppa on kestänyt monenlaiset hurjastelut ja häröilyt, joten eipä tästä toisaalta välttämättä kauaa kestä päästä ns. "kisakuntoon" taasen.

             Rehellisesti sanottuna juuri nyt en ole siinä kunnossa, että kolme kierrosta olisi mahdollista. Olen ollut mielestäni kaksi kertaa aikaisemmin, niin KK166km:lla 2018 ja 2019, sekä puf171km 2017 ja 2018 läpäisy kunnossa, mutta kertaakaan en ole maaliin asti päässyt. Niinpä päätin nyt lähestyä viidettä 100 mailin polkukisaa aivan eri tavalla. Olen vain tumputtanut aikaisemmin sitä hidasta ja pitkää, mutta nyt olen tarjonnut kropalle tehoja ja pitkääkin, jopa molempia yhdessä. Katsotaan onko tämä jalompi keino juuri minulle.

             Kävin tänään hieronnassa. Mennyt viikko olikin kenties hulluin koko kesänä. Kolmen päivän sisään VK:ta poluilla noin 6:30h yhteensä. Lisäksi liki kolme tuntia ihan lähellä VK-tasoa. Reilu 123kilsaa ja siihen pyöräilyt ja kävelyreissut päälle. Positiivista on, että pystyin eilen (maanantai) tekemään ihan ok reenin 10x1min vedot, minsan palautuksilla. Keskari kuitenkin alle nelosta, vaikka kyllähän tuommonen viikko lihaksistossa tuntui. Mutta jälleen poluilla juostujen VK-tehojen taika ja mahtavuus on siinä, ettei niistä jää sellaista lihasjumia, mitä jää esim. asfaltista. On se nannaa tuo polkujuoksu.

              Tällä viikolla on tarkoitus hieman himmailla viime viikon jätti (lähinnä tehollisesti) viikon jälkeen, jotta jaksaa painaa ensi viikolla hyvän viikon, sillä olen neljä päivää yksin kotona ja pääsen treenaan kaksi kertaa päivässä, sekä lepään muun ajan oman maun mukaan. Luxusta perheelliselle miehelle. Täytyy vähän pohtia miten jakaa erilaisia treenejä noille päiville. Pisin lopuksi jne. Katotaan tuleeko koko lenkki (pep57km) huitastua tuon 4pv jakson lopuksi. Joko sauvakävelten tai juosten. Katsotaan ja tunnustellaan. Paljon mennään edelleen tuntemusten mukaan, mutta rinnalle tulee jo vähän erilaisia harjoitus ajatuksia.

             Yleensä tulen kuntoon aika piankin, joten en sillä tavalla ole huolestunut, ettei tuntuma ole vielä kaksinen. Toisaalta monien lenkkien datat ovat olleet ihan jees, mutta tuntuma ei oo ollu kaksinen. Kutina, että paljon parempaan ois rahkeita, kun sais jalat vaan laulamaan oikiassa soinnussa. Mutta eiköhän se oikea sointu löydy. Ihmettelisin, jos ei.

             Toissapäivänä juoksin 3,5h raivuun jälkeen vain 2h palautuksella etulenkin sellaista mukavaa reipasta. Ei mitään ajanjuoksua, eikä vauhtijuoksun yritystä, mutta ei mitään jarrutteluakaan. Hankala sanoa paljonko jäi varastoon sillä kolme päivää aiemmin juostu liki 7h lenkki ja aamuinen raivuu painoivat siksi paljon jaloissa, että tuollainen maltillisempi reipas tuntui ihan soppelilta tuohon kohtaan. Jotenkin heti alusta asti tuntui, ettei ois ollu sinä päivänä tuoreuttakaan koittaa kovempaa. Aikaa meni 2h24min, joka on toisalta ihan ok, mutta eiköhän tuosta hyvä siivu lähde sitten, kun jalat virkkuu ja tehoja laitetaan lisää. Aina vähä tilanteen mukaan. On muuten pidempään vauhtiharjoitteluun hyvä tuo etulenkki/pep26km. Kunhan ei vedä ihan yli vaan jättää aina vähä varaa.

            Eli tästä nyt ootellaan, että tie veis vain ylöspäin. Täytyy toivoa tietysti, että terveenä pysyis. Täytyy olla kiitollinen, että on saanut olla sitten maaliskuun 2017 flunssan jälkeen terveenä, sekä ehjänä. Vamma peikkokin vaanii kaiken aikaa mukana, eikä tiedä milloin se iskee, siksi kavala on sekin, jos on sairaspeikkokin. Koitetaan pysyä terveinnä ja ehjinä. Kaikille kosolti tsemppiä! Ja jos pohdit vielä ilmoittautumista Super pep 2019 tapahtumaan niin elä suotta vaan tällää nimi listoille! :=)

           Lopuksi video puf 171km matkalle tulevan Sami Maunosen valmistautumisesta Super pep 2019 tapahtuman perusmatkalle. Toivottavasti Samin videot inspiroi sinuakin!

Onni Vähäaho, Nivalassa 25.6.2019

KUN VESIKAMPAUS KUIVUU

           -"Kyllä se hyvin menee kunhan vain otat maltilla alun"... -"muista malttaa"... -"muista ottaa rauhassa, vaikka muut"... -"älä lähe liian kovaa niin hyvin se menee".. -"rauhassa hautajärvelle ja sitten".. Monipuolisia ohjeita tulevalle 166km retkelleni. NUTS Karhunkierrosen perusmatkalle. Kukaan ei ole innostunut antamaan mitään muunlaista ohjetta.

            Ylläolevista ohjeista syntyy mielikuva: Iso tupa. Jokunen räsymatto lattialla. Kiikkustuoli, jossa isäntä keinuu ansaitun oloisesti. Emäntä keittää kahvia ja huusaa essu päällä. Poika ryystää jätkänvelliä sitä välillä leukaperiin tippuen. Tukka on sliipattu kammaten vedellä taaksepäin sivuilta. Vanhemmat antaa ohjeita lauantai-iltaan. Muista ja elä sitten siten ja täten -tyyliin. -"joo, joo", vastaa poika vanhempia arvostavasti ja tietäen, että tämä kannattaa vain ohittaa lusikoimisrytmiä muuttamatta.

             Poika sulkee muutaman tunnin päästä maatilan portin ja lähtee raitille. Kävelee kätkölle ja alkaa elämään. Poika on omillaan. Tukka on kuivunut. Poika tekee ratkaisunsa lauantai-illan tuoksinnassa mitä tekee ja mitä jättää tekemättä. Se on kuin elämää Turun joulurauhan julistuksen jälkeen. Jokainen päättää kuitenkin viime kädessä itse miten elää. Kädet tiukasti ristissä loppiaiseen asti vai jotenkin muuten.

             Sama tilanne on NUTS Karhunkierroksen 166km lähtölaukauksen jälkeen. Tukka voi olla vielä lähtiissä sliipattu, mutta vaaroilla tuulee. Luotan itse luontaiseen vaistooni ja taitooni tulkita miten kannattaa matkaa taivaltaa. Iloista sen sijaan on, että minun retkestäni on niin moni kiinnostunut ja sitä arvostavaa "isäntä/emäntämäistä" huolta ilmaisten. 166km on pitkä matka ja sisäinen palo, etten sanoisi jopa piru, saattaa ottaa oman tilan ja aikansa jossain kohtaa - ainakin hetkeksi. 166km ja 4000 nousumetriä on kuitenkin niin pitkä matka, että itsesuojeluvaisto on oltava sisäänrakennettuna vakiovarustuksena, muuten ei hyvä heilu. Tässä kohtaa maltin viljelijät (eli käytännössä kaikki) taputtaa käsiään ja nyökkäävät joka kolmannella läpsyllä.

            Matka on ajallisestikin niin pitkä, että perille pääsy on kaikkea muuta kuin varmaa. Ei riitä, että on hyvässä - tai edes riittävässä - kunnossa vaan tarvitaan myös hieman onnea ja hyvä päivä. Huonona päivänä tuo ei tule monellakaan onnistumaan. Siksi lähtökohtani on maisemien ihailu, tapahtumasta nauttiminen ja kokeminen. Luotan itseni syttyvän tähän liikaakin piiskaamattakin. Luulen tuntevani itseni ja tiedän, että tulen olemaan polulla erittäin innoissaan ja motivoitunut etenemään. Jos osuu hyvä päivä niin en pelkää niistää itsestäni kaikki mikä lähtee, mutta toki vasta lopuksi. Sen verran on ajatuksiani manipuloitu.

           Tällä blogikirjoutuksella ei ollut isoakaan sanomaa, mutta tykkään vaan kirjoittaa. On kiva tuoda ajatuksia julki, sillä tältä minusta nyt tuntuu -kirjoituksia ei ole koskaan liikaa?

           TJ 3 starttiin. Tuntuu, että olen siinä tilassa mihin halusin. Mukava, että tämä tunne tuli jo ite asiassa eilen, eli neljä päivää ennen starttia. Se antaa levollisuutta reissuun. 


SUPER PEP 2019 TAPAHTUMASSA TAAS UUSI ARVONTA!
TSEKKAA TÄSTÄ

                      Palataan kisan jälkeen.

Onni Vähäaho, Nivalassa 21.5.2019

UNI TOIVE TULEVILLE ÖILLE

Se tunne, kun olet viikon hegumoinut siitä tunteesta. Suihkun raikas iho. Horsman varret notkuu kevyesti iltatuulessa, joka on sekoittanu päivän hellemassan lähemmäs 20 asteen rajaa. Viimeiset pyyhkeen sipaisut väistäneet vesipisarat iholla kuivuvat. Jalat on nostettu rahille. On menossa toinen olut ja steroista soi hieman yllättäen Hanna Ekolan ikivihreä kappale; vieläkö on villihevosia.

Tuossa hetkessä on jotain samaa kuin nojatessasi etureiteen kämmenellä viimeisen ponnistuksen hetkellä kohti Valtavaaraa Rukan Karhunkierroksen 166kilsan ekan noususetin alkupuoliskolla. Olet päässyt makuun. Homma maistuu suussa asti hyvältä ja matka etenee kuin itsessään. Se on kuin piste, jossa ihmisestä ei ole enää auton rattiin. Olen transsissa. Siinä tilassa pää vie ja voi vain toivoa, että sinne on kylvetty toivottuja mielikuvia. "Toisen kaljan" (lue: vaaran) jälkeen alkaa "nousuhumala". Taistelet houkutuksia vastaan. Mukava ylipitkä myötäinen houkuttelisi rallattaleen ja tuntemaan tuulen iholla. Toinen puoli päässä pitää mukana eduskunnan kyselytuntia: onko tämä sopivan tuntuista.

Vielä parissa ekassa huollossa on tehdasnavetan kaltaista ruuhkaa juottohanoilla, mutta Oulangassa jo helpottaa. Alkumatkan takajalkojaan nakkelevat naudat ovat muuttuneet tien yli olan alta katsahtaviksi susiksi. Aurinko laskee. Alun keveys on poissa. Pitää olla iloinen jos jaksaa hiipien hölkätä, liikaa edellenkään kuluttamatta kohti Kiutaköngästä. Alkaa olemaan tuurissaan, jos näet metsässä lajotoverin. Kaikki muuttuu kuitenkin kymmenkunta kilometriä ennen Hautajärven kääntöpaikkaa.

Kärjen tullessa vastaan voisi luulla näkevänsä unta. Höyhenen kevyellä että lennokkaalla askeleella kärkikaverit painavat päinvastaiseen suuntaan suu messingillä. Eroa heihin on rapiat kolme tuntia. Kuin villivarsat he katoavat taakse jäävän mäen taa ja karkaavat ainiaan. Seuraa pitkä paussi ennen kuin alkaa vastaan tulemaan jo ihmisen lailla liikkuvia kanssajuoksijoita. Mitä lähemmäs Hautajärveä tulen, sitä tarkemmin koodaan, voisinko tuon nähdä myöhemmin samalla polulla vielä uudelleen. Se on uskoa tulevasta.

Perillä kääntöpaikalla touhu on kuin orpokodissa. Tuntuu, että lähes kaikki etsivät jotain ja eivät ole varmoja mitä syövät, ja mitä seuraavaksi tekevät. Edessä on vaihtoehtoja joita puntaroidaan pizzojen ja kahvin tuoksuissa. Tuo on niin kuin iso katiska - sieltä pitää päästä mahollisimman äkkiä takas sinne päin mistä tulinkin. Siellä ei kuule paljoakaan toivoa, mutta sitäkin enempi saavuttamatta jäämisen alku perkkaamista.

Palatessani metsä on synkimmillään hetken kunnes pian alkaa kirkastumaan. Oikeastaan yötä ei ole. Näen vaalean paidan vilahtavan aika kaukana edessä. Pian ohitankin miehen, joka ei tiedä mikä häntä jarruttaa. Lähdöstä on aikaa neljätoista tuntia. Olisiko se? Tämä on mieletöntä, mutta eteneminen auttaa. Taas Oulangassa.

Huoltopisteellä paikataan rakkoja ja osa värjöttää vilttien alla odottamassa pois pääsyä. Itse ajattelin mennä tällä kertaa metsiä pitkin. En halua nähdä nyt aamuisia autonkuljettajia. Oulangan hiekkakankaat ovat nyt eilistä pidemmän tuntuisia. Jalka ei oikein meinaa nousta ja jalat tökkää tämän tästä sangen mataliin juuriin. Hyräilen lauluja, mutta siitä ei oikein tuu mitään. Kello piippaa. 120 kilometriä ja puolen tunnin hälytys. Tulee mieleeni vitsi kaurakekseistä. 18 tuntia kaurakeksejä. Otan nyt suklaata. Mikään ei oikein maistu oikein miltään.

Vihdoin joen varressa. Tuntuu, että matelen, mutta olen ohittanut jo aika monta kanssaretkeilijää. Jännästi se piristää ja alan juosta aika hyvää vauhtia kunnes tajuan ettei loppukiriä voi aloittaa 35 kilometriä ennen maalia. En silti ymmärrä täysin miten palkitsevaa on riemastua omasta voinnista 131 kilometrin kohdalla.

Iso mäki ennen pientä karhunkierrosta on hankalaa syödyillä jaloilla. Tässä vaiheessa huomaan, että Koilismaan korpeen olen taas kaikki antamassa. Ei täällä pääse helpolla. Kunhan vain loppuun asti pääsisi... Vihdoin Juuman huolto. Paljon on tarjolla, mutta aika vähän mitään tarvin. Täytän leilit ja tungen suuhuni sen enempiä ajattelematta mitä käsiini sattuu osumaan.

Huomaan jaksavani hyvin. Pystyn yhä hieman juoksemaan ja hihkun sitä mennessäni. Loppureitti on aika hyvässä muistissa, mutta se, miltä se nyt tuntuu, on yllättävää. Katson kelloa ja mietin missä muiden sarjojen kaverit voisivat olla menossa. Samalla tuntuu oudolta olla näin lähellä maalia, mutta samalla vielä niin kaukana - etenkin ajassa mitattuna. Kumpuvaaralle menevät portaat haastaa jalat todella. Pian nuts kellot kilkattavat ja se on merkkinä viimeisestä huollosta vajaa 7km ennen maalia.

Haluan vain päästä jatkamaan pian matkaa. Kuulen sijoitukseni ja se täsmää puhelimesta luetun viestin kanssa. Paljon on tullut ohituksia, mutta moni on näköjään edeltä keskeyttänytkin. Voittajan nimi ei yllätä.

 Olen kiipeämässä Valtavaaralle aikaisemmin kuin olin ajatellut. Jatkuva liike vie eteenpäin, mutta samalla olen aika huolella loppu. Huh, huh, ei tule yksikään nousu helpolla. Valtavaaralla on innokaita katsojia kannustamassa. Se antaa lämmön tunnetta ja virtaakin hieman lisää. Ihmisellä on kaiken aikaa varastossa voimavaroja, joita se ei automaattisesti käytä.

Ikuisuudelta tuntuvat taistelun jälkeen laskettelen kohti Rukan toria ja maalia. Vahvat tunteet menevät lävitseni. Minä tein sen.

Onni Vähäaho, Nivalassa 18.5.2019

KEVÄ PEPPI

              Yksi mummu huokaili "akkojen viikolla", että; -"pitääkö ne sateetki laittaa naisten syyksi. Kaikki vaan kaajetaan meiän kontolle" - ja päälle sangen hyväntahtoista naurua. Kenties lähes sata vuotta tasa-arvotonta maailmaa katsoneena voi sille jo kenties nauraakin. Sanontoja on naisista, ja naisten nimistä lukuisia - sanontoja, jotka viittaavat erilaisia asioita ja ilmiöitä naisten piikkiin. Yksi sanonta tuli tänään mieleen, kun seisoimme Nivalan Polku ry:nä KEVÄ PEPIN tapahtumaa läpi vieden sateessa ja vinhassa tuulessa noin kolme tuntia. Tuli ihan nimi Esteri mieleen, sillä sen verran vettä saatiin päällemme. Sadetta piteli noin kolme ensimmäistä tuntia tapahtumasta. Oikeastaan koko sen ajan, jolloin väkeä oli paikalla.

                Aina ei käy tuuri säiden kanssa. En ihmettele, että lähes kaikki jäivät koteihinsa. Tiet olivat kuin luistinradat ja kymmenen sekuntia ulkona riitti tekemään sinusta uitetun koiran. Siihen pari lämpöastetta ja tuulta seitsemän metriä sekunnissa. Ei houkuttelevin resepti. Silti kahdeksan uskalliasta saapui paikalle ja heidät ilolla vastaanotettiin, sekä parhaamme mukaan kestittiin. Heistä viisi uskaltautui ripustamaan numerolapun ja haastamaan itseään 7km matkalla kelloa vastaan. Reitti oli kovapohjainen, mutta pinnaltaan suttaava, eikä kovin reiluille sivuaskelille ollut varaa, jos halusi pysyä upoutumatta. Kävin aamulla reitin kiertämässä ja ajattelin, että saisin itse tehdä hyvän juoksun, jos meinaisin tuossa kelissä 34 minuuttia alittaa. Onneksi olin tänään kellossa, enkä juoksemassa. Sopii paremmin minulle.

               Lähtöä edeltävää 15 sekuntia on aina kiva katsoa. Siinä on sopiva miksaus odotusta ja jännitystä. Viivalla oli neljä miestä ja yksi nainen. Oli etukäteen selvää kuka tulee metsästä takaisin ensimmäisenä. Tänään 18 vuotta täyttänyt Lasse "Rock" Raudaskoski oli kisan selvä suosikki. Arvioin Lassen menevän konstikkaalla kelillä noin 32minuutin aikaan, ehkä vähän yli. Vauhtia olisi vaikea pitää, kun askeleen alle laitettava voima valuisi läpi suttauksen myötä. Kuulin tietoa, että 500m kohdalla Pasi Laulumaa oli vain 10 metriä Lassen takana. Kuulosti uskaliaalta alulta.

              30 minuuttia lähdöstä mies metsästä putkahtaa pitkän loppusuoran päähän. Lantio korkealla "Rock" aloittaa lyönnin kohti maaliviivaa. Metsässä maitohappoja vastaan taistellut nuorimies saa nyt pitoa alle ja hahmo tulee kovaa kyytiä maalia kohden. Kello näyttää lukemia 31:18, kun "Rock" ylittää maalilinjan. Huikea aika päivän reitillä. Iso-Sydänmaan reitti on joka päivä erilainen. Tänään ei helpoimmasta päästä, joskaan ei hankalinkaan.

              Naisten sarjan voitto menee ajalla 47.05 Pirkko Ekdahlille. Kelpaa yrittää. Saa siinä juosta. Kaikki olivat lopulta tyytyväisiä juoksuunsa. Miesten sarjan voittaja (Lasse juoksi 2000-luvulla syntyneiden sarjassa), vasta reilu parikymppinen Pasi Laulumaa kellottaa ajan 37.33. Talven juoksematta ollut nuorimies omaa potentiaalia. 3300m armeijan Cooperin testissä ei ole ihan tavallista kauraa kaikille. Moni tekee oman ennätyksen. Mehu maistuu keksien kera. Urheilu kannattaa aina. Kellon kanssa tai ilman. Ja meillä NIVALAN POLKU oli jälleen ilo tarjota ihmisille mahdollisuus liikunnalliseen ajanviettoon. Ollaan kuulolla.

              KEVÄ PEPIN TULOKSET TÄSSÄ.


               Lopuksi. Sain eilen kuvan kesältä 1989.

          30 vuotta tuosta. Kyllä elämässä oli kaikki auki tuossa kohtaan. Huikea matka tähän pisteeseen. Tuohon kuvaan täytyy palata kenties seuraavan 30 vuoden päästä, jos olen niin onnellinen, että sinne saakka pääsen. Nostalgista.

          61 päivän päästä alkaa Karhunkierros retki. Kaksi kertaa komea Koilismaan legendaarinen reitti. 166 kilometriä. Huh, huh. Saa nähä riittääkö kunto, mutta mukava lähteä sinne maisemia taas ihaileen ja viettään laatuaikaa. Parasta on elää hetkessä ja se on sitä parhaimmillaan poluilla. Tapahtumassa tavoitteeni on (edelleen) nauttia sekä viihtyä. Jokainen kuljettu kilometri otetaan ilolla vastaan, mutta ei murehdita taakse jääneitä tai mahdollisesti käyttämättä jääviä. Ei mopolla mahdottomia.   


Onni Vähäaho, Nivalassa 23.3.2019

PERHEREITTI MARATON

             Viimeksi viime vuoden huhtikuun alussa olin juossut vastaavan maraton matkan talviperhereitillä. Datat: Strava ja Garmin. Tuli tälle päivälle hieman pidempi lenkki ajatus mieleen jostain syystä niin ajattelin vetää talviperhereitillä maratonin, kun en vihtiny (laiskuus) nyt lähtä uppuroimaan etulenkin umpihankeen.

            Talvisella metsäpolullahan on aina rattosaa viettää aurinkoista päivää. Polun pohja oli eiliseltä lumikenkäilyltä tiedossa: pohja kova, mutta polun päällä 2-5cm irtolunta, joka tulisi suttaamaan askeleen alla. Kelkkareitti oli ajettu uuden lumen jälkeen lanalla, joten se oli tosi raskas. Aluksi ihan soosia, mutta jonkusen kelkan mentyä jälkeen jo kohtuullinen. Ilma oli joka tapauksessa kuin morsian, jos polku oli hieman raskas ja hidas.

           Kiersin kolme kertaa talviperhereitin Pyssymäeltä ja kerran Vinnurvasta. Vinnurvan perhereitin kiersin ensimmäisen Pyssymäeltä lähteneen kierroksen lomassa. Kokonaismatkaa kertyi aika tarkalleen maratonin verran (42,4km) ja aikaa päivän retkeen meni 4h 29min. Keskisyke oli 126(71%). Keskivauhti 6:21min/km. Sellainen retkipäivä tänään.

          Pieni tiedote: Super PEP 2019 tapahtuman ultramatkoille olevien paikkojen tilanne:

57km jäljellä vielä 49 paikkaa ja 171km matkalle 23 paikkaa. Eilen tuli ilmoittautumisia Porin suunnalta. Varaa paikkasi elokuun polkutapahtumaan Pyssymäelle. Matka valikoimaa piisaa. Tutustu ja ilmoittaudu TÄÄLLÄ.

         Super PEP 2019 tapahtumaan tulee paljon jännää tekemistä ja seurattavaa mm. lapsille puuharataa, Tenhunsen Miika palkintojen jakajana, 57km reittiennätysten haltijat mukana jälleen tänä vuonna, kuten myös polkujuoksukenkiä esittelemässä niin ikään viime vuoden tapaan HOKA ONE ONE asiantuntija, Ismo Eskelinen!!! 

 57KM reittiennätysten haltijat: Jaakko Eskelinen ja Mia Tuoriniemi

            ISMO ESKELINEN HOKA ONE ONE



Onni Vähäaho, Nivalassa 12.3.2019

ULTRAJUOKSU

Kirjoitin myös 19.2.2019 TUNNISTA ITSESI
                        17.2.2019 61.KYÖSTIN HIIHTO
                        15.2.2019  SIINÄ ON SEMMONEN ERO

             Päätin keväällä 2010 haluta alkaa ultrajuoksijaksi. Ultra -etuliite kuulosti ex-keihäänheittäjän ja voimailijan korvaan tarpeeksi ärhäkän miehekkäältä. Kovalta ja kiehtovalta. Heinä-elokuussa osallistuin vain muutama kuukausi ultrajuoksijaksi alkamis päätöksen jälkeen 24 tunnin juoksuun. Se oli todellakin kovaa ja kiehtovaa. Liki nolla pohjilla. Mukana vain kova halu olla ultramies. Ei kuntoa, ei kokemusta. 

            Siiville sain, enkä jaksanut kuin pienen matkan yli 100 kilometriä liikkua vuorokauden aikana. Usko ultrajuoksijaksi kasvamiseen sen sijaan vain yltyi. Hankala sanoa miksi. Se oli vain sisällä. Vahva tunne ja halu. Sittemmin tulin tietoiseksi eri lähteistä, että olisi hyvä olla lenkillä liki niin paljon kuin ehti ja jaksoi. Tietynlainen harjoittelu hulluus oli tuttua jo ristiaskel ajoilta keihäänheitosta.

             2012 vuodesta alkaen aloinkin juosta jo sen verran kuin monet ajoivat vuodessa autoa. Määrää ja sitten vähän lisää määrää. Välillä myös ryppäinä ja/tai ihan poikki ollessaankin ja jopa mielelläänkin ihan sippiin vetäen, sekä ehkä vielä sittenkin vielä lisää. Haettiin sitkeyttä. Haussa ultajuoksija. Ultramies. Illuusio eli vahvana.

            Kuten monessa muussakin asiassa, myös tässä, pääsin aika pitkälle voimakkaan, jopa sairaanloisen, halun ansiosta. Juoksin toukokuussa 2015 Unkarissa 6 vuorokauden aikana 524km. Olen juossut lisäksi 57-83km polkumatkoja kansallisellakin mittapuulla ihan hyvää vauhtia. Kasvoin ultrajuoksijaksi lajissa nimeltä ultrajuoksu. Vanhaa Spede Show sketsiä mukaillen; -"Entäs sitte?"

           Ultajuoksu ja vaikkapa ultrapolkujuoksu ovat edelleen mielestäni erittäin kiehtovia ja vaativia lajeja. Tarkoittavat alamitaltaankin yli maratonin mittaisia matkoja tiellä tai poluilla. Mitä pidempi matka, sen kiehtovampi ja kovempi. Mutta nyt uskallan sen omakohtaisesti kokeneena sanoa myös, että ei välttämättä niinkään terveellinen. Kroppaa laitetaan likoon äärimmilleen. Äärimmäiset suoritukset eivät ole terveellisiä. Silti niitä tehdään, koska ne ovat kiehtovia. Ne ovat kuin liikunta huumetta.

          Itselläni on tullut nyt ilmeisesti liian rajun hiihtämisen vuoksi kova lihasjumi hartiaseudulle. Täysin juoksusta poikkeavat lihakset ovat saaneet liian paljon ja kovaa liian nopeasti. On tullut liki tulehduksenomainen jumi hartiaseudulle. Se yhdistettynä samalle alueelle kohdistuneeseen törmäykseen pyörätapaturmassa on nostanut verenpainetasoni ainakin toistaiseksi aivan liian korkeaksi. On syytä nostaa jalkaa kaasulta. On panostettava kropan vetreämmäksi saattamiseen ja sitä kautta toivottavasti myös verenpainetasojen normalisointiin.

           Pidin tämän vuoden ensimmäisen viiden viikon aikana yhden lepopäivän urheilusta, vaikka olen itseasiassa juossut yli puolet vähemmän kuin aikaisempina vuosina tähän mennessä vuotta. Olen sen sijaan lumikenkäillyt aika paljon ja hiihtänyt liian kovaa siihen nähden mitä lihaksisto oli uusina liikkeinä valmis vastaanottamaan. Aiheestakin työterveydessä hoitaja katsoessaan verenpaine ja liikunta seuranta päiväkirjaani kysyi: -"missä välissä sinä lepäät?". Hyvä kysymys. Olin katiskassa. En yrittänytkään kiemurella sieltä pois, sillä se oli hyvä ja aiheellinen kysymys. Mies, jonka verenpainetasot ovat pois raiteiltaan, täytyy minun kohdallani hieman hellittää.

          Juoksuvuosieni aikana minulle on tullut hiljalleen myös oma käsitys ultrajuoksu harjoittelusta. Ensinnäkään ei ole ultraihmisiä. Sepporätymäinen aika kausi on mielestäni ollutta ja mennyttä. Suomalaiset on niin hullua kansaa, että kaikki, jotka tosissaan innostuu lajista osaavat ja voivat kyllä harjoittella paljon - ja todella paljon, sekä aivan varmasti myös liikaa. Jumisena vedetään, että saadaan saatana sanoa, että on vedetty, ja niin perkeleen kovaa. Ei se tee kenestäkään parempaa. Ei se että ollaan kovia sanallisesti ja suorituksellisesti. Kovin on sittenkin se joka harjoittelee viisaimmin. Ja viisaaseen harjoitteluun kuuluu myös lepopäivät. Se on uskallusta. Kaikki osaavat kyllä kiroilla ja juosta.

         Olen juossut pian kertaalleen maapallon ympäri ja yritän kertoa sen olevan toisaalta ihan yhden tekevää. Sen sijaan sillä on sellainen kuvainnollinen merkitys, että koen kiertäneeni ympäri juoksun kanssa ja tulleeni alkupisteeseen. Aluksi halusin vain liikkua voidakseni paremmin. Sitten tuli tavallisia tavoitteita. Sitten ultratavoitteita. Sitten tuli ymmärrys mikä on kaiken tarkoitus ja tulin mielestäni järkiini ja liikun enää voidakseni paremmin. Samalla olen saanut viime viikkoina huomata, että minulla on vielä hieman matkaa ympyrässäni. Minun pitää oppia lepäämään enemmän. Onneksi minulla on nyt se halu. Luotan siihen, että onnistun myös tässä suunnassa.

          Olen siis nyt matkalla kohti alkuperäistä tavoitetta: -"liikun voidakseni paremmin". Liika on liikaa. Se on monessakin asiassa hankala tunnustaa. Koitan tällä kirjoituksella rohkaista kaikkia punnitsemaan oman elämänsä tasapainon. Uskallatko levätä tarpeeksi? Minäkin tuun varmasti tekemään ultrasuorituksia, mutta koitan myös vastapainoksi antaa itselleni enemmän lepoa. Nähtäväksi jää miten onnistun tässä uudessa tavoitteessani. Urheilutavoitteet olen jo jättänyt ja sekin on yksi osa matkalla tähän uusimapaan tavoitteeseen.


KATSOKAA HIDASTUS. MIETTIKÄÄ: TUO KAIKKI TÄYDESSÄ VAUHDISSA. HUH, HUH...
 
Onni Vähäaho, Nivalassa 20.2.2019