Lähtökohta tähän ultrapolkujuoksuun oli hyvin erikoinen. Olin edellisenä viikonloppuna (pe-su) liikkunut kahdeksantoista tuntia. Eikä tietenkään viisi palauttavaa päivää riitä tuollaisesta liikuntaryppäästä palautumiseen, etenkin, kun siitä oli yli neljätoistatuntia vaativilla poluilla juoksua ja myös hieman kävelyä. Hyvä ja aiheellinen kysymys tietenkin on - kannattaako näin valtaviin haasteisiin lähteä noin pian isojen liikutaryppäiden jälkeen. Vastaus on helppo: Ei tietenkään.
Lähtötunnelmia aamu kuudelta Olkkosesta
Totuus oli toinen ja seisoin ennen kahdeksaa jälleen Koirasalmessa, Kivijärvellä. Vain kahdeskan päivää edellisestä yrityksestä, joka päättyi valvotun yön jälkeen nilkkojen taittumiseen useaan otteeseen. Tietoa haastavasta reitistä oli kertynyt ja yritin sitä parhaani mukaan hyödyntää toisella yrittämällä.
Kello 7.45 lauantai aamuna starttasin liikkeelle. Huoltomiehenä toimi jälleen Tuomo Junttila. Lähdin liikkeelle tietoisesti edellistä yritystä kevyemmällä otteella. Se näkyi aika tasaisesti noin kaksikymmentä sekuntia hitaampina kilsoina viikon takaiseen verraten. Yritin keskittyä puhtaaseeen askellukseen, jottei nilkat taittuisi. Kolmen kilsan kohdalla piti vähän päästä nestettä letkusta ja hetkeä myöhemmin tein parin sadan metrin pummin.
Tuomo oli muutaman sadan metrin päässä kivikkokilsalla kuvaamassa.
Homma sujui ok. Alusta asti kuitenkin oli selvää, ettei viisi palauttavaa päivää riittänneet palautumaan edellisen viikonlopun isosta liikunta-annoksesta. Toisaalta kaikki perushommat sujui hyvin, joten jolkottelin vain menemään. 18km huoltoon saavuin ajassa 1h54min. Juoma riitti nippa-nappa. Lämmintä oli aamusta asti. Yhdesti kaaduin huolimattomuuttani helpossa paikassa.
Ahvenlammen laavulla tein alle sadan metrin pummin. Jossain Vähä-Valvatin pitkoksilla näin Metsäpeuran, mutta en ehtinyt saada sitä kuviin. Komeahkon suokuvan kuitenkin. Tämä osuus meni myös aivan perustekemisen äärellä. Kaksi lötköä (yksi litra) nestettä riitti juuri ja juuri, vaikka osuus oli noin vain noin 14,5km pitkä. 32,5km kohdalla tulin huoltoon ajassa 3h34min. Edessä oli raskas 15,5km mittainen osuus kohti Valkeista.
Metsäpeura tuolla jossain. Kaunis suonäkymä.
Lehtosenjärven pitkä rantaseutu meni hyvin, vaikka pitkokset oli tehdä taas tenät. On ne uskomattoman arvaamattomat, eikä millään muistanut jokaisen irti olevan pitkoksen kallistus suuntaa. Pääsin kuitenkin pitkoslabyrintin läpi loukkaamatta itseäni. Jossain 38 kilometrin kohdalla meni jotain sälää kenkien sisälle, vaikka laitan kengät aina niin tiukkaan sivuista kiinni, ettei sinne helpolla mitään isompaa pääse. Kilometrit 40,41 ja 42 on kuin Syyryn kivikot jatkuvana tivolina. Hurja pätkä! Tuolla kaikki kilsat vielä tosi hyvävoimaisena noin 10min/km.
Edellisellä viikolla vääntyneet nilkat kipeytyivät osuuden loppupuolella todella hankalalle mallille. Samalla jopa kolme lötköpulloa nestettä oli liian vähän. Otin lisäsuolaa. Olin päästänyt letkusta vettä vain kahdesti. Särkylääke ei tullut kysymykseen, sillä munuaiset on kovilla näissä keleissä ilman niitäkin. Mietin viimeiset kilsat mitä teen. Pystyin kuitenkin juoksemaan, vaikka sattui kovasti joka askeleella.
Valkeisjärven rantaa. Useampaa olutta oli väki minulle ojentamassa.
Valkeisjärven rannan merkkaus oli siksi harvaan ja alkoholipitoisen juoman tarjoajia tämän tästä aurinkopiknikkien ääriltä, etten saanut oikein kiinni mistä pitää kääntyä tien ylitykseen päin. Lopulta näytti, että tästä, mutta se olisikin ollut vähän myöhemmin. No, matka oli sama, mutta huoltomies oli mennyt oikeaa reittiä ja tuli autolle pari minuuttia minun perään. Tuosta ei haittaa, sillä sain kaksi minuuttia lisä-aikaa miettiä mitä keksiä nilkkojen kanssa. Huoltoon ajassa 5h48min. Ulos 6h1min. Tässä keräsi kulkija itseään nilkkojen vuoksi.
Taas suolasta suuhun ja aitoa pepsi-colaa isoilla hörpyillä plus alkoholiton olut. Huoltomiehen suu oli sen sijaan messingillä vasta nautitun pizzan jäljiltä. Mulla oli huonompi käsi. Liivi täynnä kaurakeksejä ja geelejä yms. Nakkeja ja sipsejä. Sitten päätin kokeilla vaihtaa Hoka One One Torrentit saman merkin ATR Challenger 5 -malliin. Torrent on sukkela, pitävä ja kevyt kenkä ja vaimennuskin alkaa nykysellään minulle riittämään, mutta kiertojäykkyys on niin vähäinen, ettei nilkat kestäneet kengät löysyyttä. ATR Challenger 5 on puolestaan jäykempi ja hieman vaimennetumpi. Edessä oli hieman enempi myös tiepätkiä ja aivan jotain muutakin.
Jokin ihme tapahtui, sillä nilkkakivut meni lähes kokonaan ohi kengän vaihdolla. 50:s kilsa oli 5:46min. Eli olin liki yhtä tuore juoksullisesti kuin alussa. Helppoa jolkottelua. Nestevaje vain hirvitti. Merkkejä oli ilmassa ja koitin sitä parhaan kokemukseni avulla korjata. Laitoin myös lisää aurinkovoidetta iholle Valkeisen huollossa. Ihon suojaaminen on yksi hyvä lisä. Tiedossa oli kenties nopein osuus väli alustallisesti. Silti väli oli hyvin monivivahteinen. Oli sitä tietäkin, oli hyvää/kohtuullista polkua, mutta oli myös todella hidasta - ja myös sitä kivikkoa.
Jalkojen piti todella pystyä muuntautumaan kuhunkin tilanteeseen. Kaiken aikaa palauduin hämmästyttävän hyvin aina raskaiden pätkien jälkeen helpommilla. Hiipi puseroon tuosta itseluottamusta ja varmuutta. Alkoi tulemaan kaikki voipa kuvitelma. Tuosta pitää näin jälkikäteen ajatella, että se oli hyvä asia, sillä näin vain onnellisen lopun, enkä uhkakuvia lainkaan, nilkan vääntymisiä lukuunottamatta. Tämä siivitti minua pala-palalta eteenpäin, vaikka maastollisesti raskaat pätkät koittelivat fysiikan lisäksi myös päätä.
Lopulta Kuivajärven P-paikalla. Matkaa takana 62km ja aikaa mennyt 7h48min. Nesteen kanssa taas nippa-nappa, vaikka tälle 14km pätkälle oli taas kolme lötköä (1,5L) juotavaa. Energia maistui hämmästyttävän hyvin. 20 minuutin välein alusta asti. Juomaa 10 minuutin välein - alusta asti. Silti suu oli rutikuiva aina ennen seuraavaa juoma kertaa, etenkin keskipäivällä. Tästä alkoi Peuranpolun viimeinen ja vaativin pätkä. Kuivajärvi-Petäjämäki.
Iso-Vänttäläisen jälkeen reitinmerkkaukset olivat vahvempia ja selkeämpiä. Eteläpäässä polkua merkit oli haaleampia ja paikoin vähäisempiä. Vaatii paikka tietoisuuttakin hieman pärjätä tuolla. Ihan ilman perehtymistä tuolla ei välttämättä osaa kulkea, mutta pienellä perehtymisellä ja karttasovelluksilla kyllä. Toki verkko ei toimi puhelimissa useissakaan kohdissa, joten perehtyminen ja paperikartta hyviä lisiä.
Onneksi olin vast´ikään käynyt tutustumassa Kuivajärvi-Petäjämäki väliin, joten sen kivisyys ja teknisyys ei päässyt yllättämään. Väli oli vain fyysisesti raskas, sillä usko maaliin pääsyyn oli tällä välillä ehkä korkeimmillaan. Homma toimi ja vaikka en ollut palautunut edellisistä, pystyin kuitenkin kohtuulliseen etenemiseen. Ja mikä ennen kaikkea tärkeintä - ei ollut perusasioissa mitään ongelmia - imeytymisissä jne.
Tuoreena tällä kivikko pätkällä juoksin muutama viikko sitten vähän päälle 7min/km keskarilla aika napakalla otteella, joten nyt tuollaiset 9min/km vauhdit tuntuivat hyvinkin olevan linjassa. Lisäksi maaliin oli matkaa, joten missään vaiheessa ei ollut varaa alkaa hevosteleen. Nuo vauhdit tuntuu uskomattoman hitailta, mutta käykääpä tuolla kokeilemassa. Sirkuskoulutuksesta voi olla hyötyä.
Neljä kilometriä ennen Peuranpolun loppua horjahdin ja vasen polvi raapaisi isoa kiveä kyljestä. Hyvä muistutus, että juoksu voi päättyä milloin tahansa. Luulen, että polvi olisi mennyt paskaksi, jos se olisi osunut muutaman millin jyrkemmässä kulmassa, sillä tuo tuli myötämaassa, jossa vauhti noin 9-10km/h. Muutaman askeleen onnuttuani pääsin taas menoon ja juoksuun kiinni. Peuranpolun maalissa olin ajasssa 9h 53min. Vastassa oli maaselänladun Helena Kinnunen ja Heli Hilliaho. Kuva "maalintulosta" alla. Tosin lopulliseen maaliin oli vielä matkaa noin 54 kilometriä ja seuraavaan huoltoon noin viisi kilometriä.
Peuran polun maalissa ajassa 9h 53min. (gps 75,5km)
Raskaan kivikko-osuuden jälkeen yllättäen noin 6min/km juoksu tuntuu rennolta ja edelleen yllättävän helpolta. Vaikka videon perusteella lennokkuudesta ei ole enää tietoakaan niin kuitenkin yli kymmenen tuntia takana.
Hieman ennen reilun 80 kilometrin huoltoa viereeni pyöräili juoksutietoisesti puhuva nainen. Luulin ensin häntä Reisjärvi lehden toimittajaksi, josta minulle vihjattiin hetkeä aikaisemmin. Hän oli kuitenkin paikallinen aktiivi ja Nivalaislähtöinen Hanna Tölli. Kertoi omista kokemuksistaan mm. iso-sydänmaanreitiltä ja kyseli matkan sujumisesta. Taas nesteen juontia joutui hieman rajoittamaan, kun neljä (!) lötköäkään ei riittänyt. Olin nestevajeessa, mutta homma toimi vielä.
80km huoltokuvaa Reisjärven terveyskeskuksen vierestä.
Reilun 80km huoltoon saavuin ajassa 10h24min. Huomasin, että vähän huippaa ja teki mieli istua - ja istuinkin hetkeksi. Nestevajeesta ja lämmöstä. Joonas Jyrkkä oli tullut juoksemaan seuraavan noin 18 kilometrin osuuden kanssani. Todella iso merkitys sillä tuleva pätkä olisi reissun raskain ja TÄYSIN POLUTON. Kelkkareittiä, suota, umpimetsää, risujätettä täynnä olevia hakkuu-aukioita. En silti arvannut (onneksi) miten raskas tuo väli oikeasti olisi, sillä olin juossut sen vain kevään jäisen maan aikaan.
Suo upotti ja lypsi huolella.
Jo kelkkareitille (sille osuuden helpoimmalle pätkälle) saapuessani huomasin miten vaikeaa siellä oli löytää juoksuaskelille sijaa. Joonaksen seura ja hyvä tilanteen mukainen puhumisen taito auttoivat. Sitten tuli ne reilun puolen kilometrin mittaiset suo-osuudet. Niitä oli ainakin kaksi (?). Yli kilometri kuitenkin. Todella upottavia, vaikka välillä muka löydettiin askel pari vain nilkkaan asti upottavaa sijaa askelille. Eteneminen oli noin 3km/h. Pahinta oli suossa nilkan vääntyminen. Taas piti irvistää hartaasti. Ja olihan tilaa irvistää. Käppyrä mäntyjä ja kellertävän ruskeaa suota silminkantamattomiin.
Iso kivi kelkkareitin varrella.
Suolta kelkkareitille (no kelkkareittiä se oli suollakin, mutta..) noustessa jalat liikkui hitaasti kuin hidastetussa filmissä. Jalkojen liikkeelle saaminen oli hankalaa. Sitten tuli umpimetsä kahlausta Viululammen ympärillä. Sieltä noustessa, 90km kohdalla törmäsin seinään, johon luulin jääväni. Kämmenillä autoin reisistä itseäni kävelemään noustessamme tiellä. Huh-huh, voih-voi jne. Jotenkin ihmeenkaupalla selvisin tuostakin allikosta. Juuri sopivasti taas oli 20 minuuttia kulunut ja tällä kertaa Twix suklaapatukka meni kitusiin nesteen kera.
Polutonta nousua umpimetsässä
Lopulta pääsin jo vähän juoksuun kiinni! Sitten rämmittiin taas umpimetsässä vajaa puoli kilometriä. Sen jälkeisellä tieosuudella juoksu tuntui taas jopa kohtuulliselta, jollei hyvältä. Sitten tuli todella sitkeä hakkuu-aukio. Kiviltä kiville "pomppimista". Jatkuvien risukasojen ylittelyä jne. (kuva alla). Olin taas superlypsetty. Ja loppu vajaa neljä kilometriä oli kelkkareittiä ja umpimetsää. Yhtä.. no jääkööt kirjoittamatta.
Kuva 94km kohdalta ryteikön helpotettua. Oksaa ja kiviä on vähän vielä tässäkin
Lopulta 98 kilometrin huollossa, jossa hyvä huumori ja tunnelma. Laskeskelin, että verttitonni täyttyy. Ja se, että sais kait sen lyhyemmäskin ajassa. Aikaa oli nyt mennyt 13h47min. Eli 18 kilometrin osuuteen oli mennyt 3h23min. Ja tietenkin se 2 litraa juomaa. Juomaa oli tähän mennessä mennyt pelkästään reitillä yhdeksän litraa ja huollossa kaksi litraa, eli kaikkiaan 11 litraa 98kilometrin ja vajaan 14 tunnin aikana ja silti se oli vähän. Olin käynyt laskemassa letkusta vain 3-4 kertaa tähän mennessä.
Ilma viileni ja oli jopa pimeän/hämärän uhka tuleville tunneille, joten laitoin varalta otsalampun ja pitkähihaisen juoksupaidan. Rasvaa lisäsin hieman aamulla lisättyihin kohtiin, vaikka ihon rikki menon merkkejä ei vielä suoranaisesti ollutkaan. Kengät toimi hyvin. Jatkoin niillä. Huollosta lähdin varsin hyvävoimaisena ja iloisena astuin iso-sydänmaanreitille. Vihdoin tutulla polulla. Ultralegenda ja persoona
Pasi Koskinen soitti ja tsemppasi, sekä kyseli miten menee. Unohdin toivottaa Pasin päiviä, jotka oli eilen, mutta saattavat lämmittää muutaman tunnin myöhässäkin :)
Vaimolle soitin lyhyen "nalle puhelun" laihakankaan kivikolta, josta laskeudutaan Vähä-Juurikkaan. Mäyränpesäkankaan kivikot on sitä ennemmin. Akussa virtaa 39% joten "nalle puhelu" pysyi ytimessä - rakkaudessa. Tänään jatketaan - rakkautta. Fiilis vain tuntui nousevan. Pää oli siis hyvällä moodilla. Ajattelin tuossa vaiheessa ainoaksi uhaksi nilkan vääntymisen tai jonkin muun isomman tapaturman. Vähä-Juurikassa fiilis oli ehkä korkeimmillaan reissun aikana, 102 kilometrin kohdalla, josta alla kuva.
Vähä-Juurikka ja auringonlasku
Jossain 105 kilometrin kohdilla jalat loppuvat. Tulee toinen seinä (90km kohdalla ensimmäinen) vastaan. Pää on Pyssymäellä, joten alan vain ratkomaan jalkoja meno kuntoon. Suolaa, nestettä ja energiaa. Jalat ei kuitenkaan ala toimimaan. Niistä on suoraan sanottuna eväät syöty. Luonnollisesti yritän laittaa liikaakin energiaa sisään - ja myös nestettä. Alkaa tekemään pahaa. Samalla yhtälöä hankaloittavasti minua alkaa myös huimata. Hoipertelen. Koitan puhua ääneen. -"No,nyt! Ei muuta kuin siitä vaan". En heti hoksaa, että pää menisi, mutta jalat ei nyt mene.
Pää uhkaa mennä pidemmälle. Iso-Juurikan laavun ohi menevää tietä lähestyvällä suolla soperran itselleni, että vielä yritetään jalat. Vielä annetaan mahdollisuus Pesänevantielle saakka (sinne noin 3km tuosta). Lopulta (onneksi) tajuan, ettei jalat ehkä kanna edes sinne saakka ja taivun vaikeaan päätökseen ja soitan huoltajan hakemaan pois. Kävely on tielläkin hankalaa. Urakka päättyy 109,7km kohdalla. 16h19min. Keskivauhti kaikkineen huoltoineen päivineen 8:56min/km. Keskisyke oli 131-132-128 välillä ekan 80 kilometriä,mutta sekin vaelsi Reisjärvi - Syyry välin toivottamalla pätkällä alas. Ei liikettä, ei sykkeen ylläpitoa asetetulla tasolla.
Joidenkin autossa istuttujen kilometrejen jälkeen on pakko nousta hetkeksi autosta. Istuminen on kivuliasta. Seisominenkin on kivuliasta, enkä tahdo jaksaa seistä. Hetkessä tulee kylmä, vaikka käyn ulkona vain minuutin breikin. Letkusta ei tule nestettä, vaikka sitä on laitettu sisään yli 12 litraa päivän aikana. Tämä on vaativaa leikkiä. Olen tyytyväinen, että pystyin ratkomaan monet haasteet ja ongelmat tuonne saakka. Maasto oli vaativin mitä olen koskaan mennyt. Kerta kaikkiaan. Kerta kaikkiaan. Kerta kaikkiaan.
LOPPU AJATUS
Hienoin hetki ja oivallus tapahtui Reisjärven urbaanissa taajamassa pitkän ja vaativan kivikko-osuuden jälkeen tullessani tielle. Kesätuuli, laskeva aurinko ja peltojen välissä hiekkatie. Juoksen kymmenen tunnin uurastuksen jälkeen rentoa, noin 10km/h vauhdissa nuuskien kesäistä ilmaa. Tämä on se juttu, mihin pyrin. Yritän siirtää tätä tilaa pidemmälle ja pidemmälle. Tässä erittäin vaativassa maastossa paukut riitti tuossa tunteessa noin 83 kilometrin kohdalle. Loppu oli jo pois omalta alueelta - rämpimistä - ja kuten Joonas hyvin tiivisti, vaellusta.
Mutta tuo edellisen kappaleen tunne - pystyä juoksemaan jopa yli kymmenen tunnin jälkeen helppoa kutosen vauhtia on se juttu. Sitä lähden hetken huilattuani jalostamaan.
ISO KIITOS KAIKILLE MYÖTÄELÄNNEILLE JA KOTIVÄELLE ISOSTA TUESTA!
Näihin kuviin...
DATA SAUNA LENKISTÄ
Onni Vähäaho, Nivalassa 31.5.2020
