Lähdin viemään omaa lottokuponkiani sisään. Edessä olisi 168km haaste. Karhunkierros kahteen kertaan. Aikaa suoritukseen oli varattu 36 tuntia. Minua ei jännittänyt, mutta kihelmöi - ehkä siis kuitenkin olin sentään latautunut. Tunnelma lähtöpaikalla oli epätodellinen. Punainen matto ja älytön spektaakkeli loi älyttömän kontrastin tulevaan, kuten kisan kolmanneksi tullut Juha Jumisko lähtöpaikalla minulle luonehti. Jokaisen mieli oli jo juurakoissa ja kivikoissa, poissa loistosta, jossa seisoimme.
Annoin alun 20 kilometrin aikana itselleni tunnustusta, että maltoin valtavasta hypetunnelmasta huolimatta lähteä liikkeelle suunnitellusti - rauhallisesti maisemista nauttien. Kaikki toimi kuin rasvattu. Keho otti vastaan nesteitä ja energiaa ja myös kello tykkäsi. Olin kuin vapaamatkustaja. Ruka - Juuma väli (24km) vei minulta vain kolme tuntia. Kyllä, kaikki taakse jääneet vaarat mukaanlukien. Valtavaara, Konttainen ja Kumpuvaara.
@onevision.kuvat.fi /Juha Saastamoinen (Ei vapaassa käytössä)
Lotossa harvoin voittaa, mutta tässä se on ennen pitkää mahdollista. Tämä on syytä ottaa huomioon myös yli sadan mailin mittaisissa haasteissa kansallispuiston jylhissä maisemissa. Olin juossut reilut 31km. Menin rotkon reunamilla hieman kivikkoista ja juurakkoista polkua. Hieman helpomman kohdan tullen katsahdan kellooni. Virhe. Jalka tarttuu juurakkoon lievässä myötäisessä oikeaan jalkaani. Lennän samassa silmänräpäyksessä maahan ja vasen käsi jää kropan alle. Ainakin vasemman käden nimetön on osin violetti. Juuri kun ehdin tuntea, että menee taju niin pyörryn. Onneni on, että takani tulee pieni letka juoksijoita joista kaksi ensimmäistä ottaa minut kiinni kaatuvilta. Muistan osittain heränneeni ja pyörryn samantien uudestaan. Sen jälkeen herään syvemmästä unesta vain kuullakseni, että järjestäjät haluavat minun keskeyttävän.
NUTS on vastuullinen organisaatio ja ymmärrän täysin heidän molon. Olen kuitenkin harjoittellut tätä varten systemaattisesti seitsemän kuukautta, 3000 juoksukilometriä ja noin 20 000 nousumetriä siinä ajassa. Kerron heille, että olen hyvässä kunnossa ja voin jatkaa, ja että pyörtymiseni johtui vain kipushokista. Jotenkin saan soperrettua asiat niin, että päätös muuttuu ehdolliseksi jatkamiseksi. Minulle soitettiin vielä, mutta hieman höplän olon kera jatkoin matkaa huojentuneena.
On selvää, ettei kukaan ole entisensä neljän tunnin juoksun ja sen jälkeen tapahtuneen tuplapyörtyilyn jälkeen. B-tason Onni, toinen persoona, jatkoi matkaa. Mutta ihan kelvollista. Oulangan huollossa (56km) olin virkeä ja kevytjalkainen. Nopea huolto ja matka jatkui. Olin nähnyt Oulangan luontokeskuksen aikaisemminkin ja tarkoitukseni oli palata samaan paikkaan paluumatkalla.
Kevyttä menoa 56km kohdalla (Kuva: Jussi Mökkönen)
10 kilometriä ennen Karhunkierroksen pohjoista lähtöpistettä kisan kärki tulee keijumaisen keveällä askeleella vastaan. Ihailen. Samalla auringon lasku salpaa, puhumattakaan maisemasta, joita olen nähnyt joissakin upeissa tauluissa. Olen keskellä tätä. Olen onnekas. Seitsemän tuntia aiksemmin olin pyörtyillyt ja nyt juoksen kohti kääntöpaikkaa Lapin lumoissa.
Hautajärvelle saavun viittä vaille kaksitoista. Aikaa siis eka kierrokseen meni 11 tuntia ja 55 minuuttia. Ihan kelpo aika kevyeen retkeily menoon? Pizzaa syödessäni ja kahvia juodessani Hautajärvellä hyräilin tyytyväisenä. Minulla olisi aikaa liki vuorokausi paluumatkaan ja olin hyvävoimainen.
Paluumatka käynnistyi suunnitellusti. Kivikot ja juurakot rauhassa. Jätin voimia tasaiselle, jossa voisin hyödyntää vahvuuttani, hyvää myötämaajuoksua. Kiutakönkään riippusillan jälkeen seuranneiden nousujen jälkeen alkoi kuitenkin pian minun Via Dolorosa, kärsimysten tie. Etureisissä lihaskipu alkoi muuntua sellaisiin sfääreihin, että kävely oli hankalaa jopa tasaisella neulaspolulla. Lopulta viimeinen kolme kilometriä ennen Oulangan huoltoa kesti tunnin ja meno heikkeni kaiken aikaa. Puolen metrin pudotus oli mentävä sivuttain maasta kädellä tukien. Olin jättänyt oman osani reitille tällä kertaa. Taakse jäi 112km Suomen suosituimmassa kansallispuistossa. Oli pakko tunnustaa, että haaste voitti vielä minut, mutta kuka uskoo voittavansa ensimmäisellä kerralla lotatessaan? Tarviiko unelmien täyttyä joka kerta? Elämä ei ole satua, vaikka minulla on sen niminen vaimo. Olen onnekas, kun voin yrittää. Kaikki ei voi.
Jokainen ultrajuoksu opettaa, sekä tiellä että polulla. Se ohjaa tulevaa harjoittelua, kertoo missä teit virheitä ja mitä sinun täytyy muuttaa. Mutta ennen kaikkea se kasvattaa sinua ihmisenä. Tasapaino kasvaa, itseluottamus ja itsetunto. Nuo kolme asiaa ovat jokaiselle tärkeitä. Ne ovat niin tärkeitä, että niistä harvoin uskalletaan puhua. Kannustan kaikkia unelmoimaan ja yrittämään pelkäämättä epäonnistumista. Itse olen eritoten tyytyväinen siihen, että onnistuin niin monella osa-alueella. Nesteet ja energiat upposi tosi hyvin, eikä ollut pahoinvointia. Yksi haaveri alkumatkalla (onneksi vain venähdys ja sormet liikkuu taas!) ja yksi virhe harjoittelussa vesittivät tällä kertaa unelman toteutumiseni. Täytyy nähdä positiiviset asiat ja oppia. Kaukana on se Suomi, jolloin lotossa voittamattomat menivät sitä suremaan puuliiterin taakse tähkäviina pullon kanssa. Positiivisuus on uuden sukupolven voima. Hyvää kesää!
Lähtö oli sangen rauhallinen - suunnitellusti
Onni Vähäaho, Nivalassa 27.5.2018