Helmikuu menee perinteisesti nopeasti. Päivät pitenee ja onhan siinä pari päivää vähemmän ihan konkreettisestikin. Ulkoilua olisi tullut hieman enemmänkin, jollen olisi kuun alkupuolella lentänyt pyörän selästä jäiselle/kovalle tielle työmatkalla. Se ja 32 vuoden tauon jälkeen hiihdon uudelleen virittely vetivät yläkropan lihakset turhan hankalaan jamaan, joten hiihtokerrat jäi ajateltua vähemmäksi. On ollu pakko vähän passata, vaikka halua olis. Ulkoilu on niin kivaa. Kai se vähän sairauden puolelle menee sekin. Mutta onkai niitä huonompiakin pakkomielteitä?
Koska olen kiinnostunut tilastoista ja numeroista niin Helmikuun ulkoilujen keskiteho oli 122 keskisykkeellä. Se on noin 69% maksimista. Tunne vastaa aika hyvin tuota, sillä kuukausi tuntui enempi retkeilypainotteiselta. Eikä siellä kovin montaa tehokkaampaa lenkkiä ollutkaan. Varmaan nuo aerobisen kynnyksen yläpuolella tehdyt mäkireenit matolla olivat parhaimpia "tehoharjoituksia", vaikka niissäkin tunne oli varsin maltillinen.
Pidempään blogiani seuranneet muistanevat varmaan minun aikaisemmat vuodet, jolloin olin jo tavanomaisesti maaliskuun alkupäivinä 1000 juoksukilsassa, kerran jopa helmikuun puolella. Nyt monipuolistuneen ulkoilun ansiosta liikuntatunnit ovat jakautuneet useampiin aktiviteetteihin. Mielenkiintoista kyllä, olen liikkunut 13,5h enemmän tammi-helmikuussa kuin viime vuonna. Toki tällainen kevyt chillailu ei rasita samalla tavalla kuin määrätietoinen harjoittelu. Harjoitellessa olin tietysti jatkuvasti paljon, paljon tiukemmalla, kun nyt tämä on oikeasti pääasiassa mukavaa nautiskelua, luonnosta ja liikkumisesta nauttien.
Iloista maaliskuuta kaikille ja terveyttä ennen kaikkea!
Kevät toi, kevät toi muurarin - kevät toi, kevät toi maalarin... Laulu alkaa iloisen oloisesti, mutta pinnoille tarttuu laulun edetessä monelaista. Ajat on muuttuneet rohkean raikkaasti tähän päivään, joka ei ole silti ollenkaan pois menneiltä klassikoilta. Klassikot kertoo mistä tähän on tultu. Tietysti näkymä on kuin kahden jylhän vuoren laki. Väliin jäävän rotkon elämä jää hieman mysteeriksi.
Aamulla oli käyty aamu -tv:ssä läpi 50 vuotista telvisiossa esitettyä sää osuuden historiaa. Melkoinen kehitys ja myllerrys on tapahtunut 50 vuoden aikana. Vielä 80-luvulla sääkartoilla oli irrotettavat / siirrettävät (osin tippuvatkin) sää merkit. Vesisade vaihdettiin manuaalisti räntäsateeseen ja toisinpäin. Säämalleja tuli yksi kappale noin viiden kilometrin korkeudesta Ylen sääohjelmien alkutaipaleen metereologeille, kuten ohjelmassa kunniavieraana olleelle Martti Mäkelälle. Vieressä istunut Joonas Koskela, 50 vuotta Marttia nuorempi, kertoi tänäpäivänä säämalleja tulevan koko ilmakehän alueelta noin 0-10km väliltä noin 90 kappaletta. Säämallejen päivitysväli oli Martin aikana kolme tuntia, tänään kymmenen minuuttia.
Kaikki asiat eivät kehity ihan yhtä nopeasti. Tai ei ainakaan maalikon silmään. Yksi niistä näyttää olevan eduskunta. Se kestää kuin Daruden Sandström jäähalleissa. Olkoonkin, että tuhkakupit on saatu pois ja sisällä ei tupakoida. Ajatus sadasta kansanedustajasta kahden sadan sijaan kuulostaisi tehostamiselta. Nyt kaksi sataa edustajaa on hämmentänyt saman kauhan varressa läpi vuosikymmenten yhden Suomen suurimman suojatyöpaikan uumenissa. Päätöksiä jarruttaa politiikka ja ehkä liian monet kädet kauhan varressa. Valtapeli. Ei nopeasti tule mieleen mitään muuta työpaikkaa, jossa kaikki muut paitsi itse asia ovat niin isossa roolissa.
Mikä näyttää hyvältä? Kauneus on katsojan silmissä. Silti on joitain oletuksia tai sitten ne vain ovat omiani. Usein ruskettunut iho mielletään paremmannäköiseksi kuin kalpea iho. Ruskeampaa pintaa haetaan usein terveyden uhallakin, vaikka aikakausi on hyvinkin terveyshakuista lähes kaikella muulla tavalla. Eikä ruskea värinä ole kivannäköistä kaikkialla. Brutaalimmat esimerkit voi jättää, mutta hankikin on valkoisena paremmannäköinen kuin ruskeana. Väri on toisaalla eri tuntuinen aivojen syvimmissä sopukoissa.
Kevät tuskin tuo uutta SOTE:a, mutta meidän Iso-Sydänmaanreitti alkaa näyttää jo paikoin kovin keväiseltä, vaikka edelleen enimmillään on noin puolimetriä lunta aukkopaikoilla.
Kuva: Tuomo Junttila
Ensi kesän niin sanotun perusmatkan (171km) osallistujalistalla on tällä hetkellä kaksi osallistujaa.
Tommi Sulader(kuvassa oikealla), Helsinki ja minä.
Mikäli kisa pidetään, täytyy listoilla olla 1.kesäkuuta mennessä vähintään viisi osallistujaa. Toivon tässä lopuksi, että kertoisit minulle vihiä, jos olet aikeissa tulla Super PEP 2019 tapahtuman perusmatkalle. On aina parempi, jos asiat varmistuvat aikanaan.
PS. Super PEP2019 polkutapahtumassa palkinnot jakaa Nivalan suuri kestävyysjuoksulupaus ja jo viime vuonna miesten sarjassakin SM -pronssia 3000 metrin esteissä voittanut Miika Tenhunen.
Päätin keväällä 2010 haluta alkaa ultrajuoksijaksi. Ultra -etuliite
kuulosti ex-keihäänheittäjän ja voimailijan korvaan tarpeeksi ärhäkän
miehekkäältä. Kovalta ja kiehtovalta. Heinä-elokuussa osallistuin vain
muutama kuukausi ultrajuoksijaksi alkamis päätöksen jälkeen 24 tunnin
juoksuun. Se oli todellakin kovaa ja kiehtovaa. Liki nolla pohjilla.
Mukana vain kova halu olla ultramies. Ei kuntoa, ei kokemusta.
Siiville
sain, enkä jaksanut kuin pienen matkan yli 100 kilometriä liikkua
vuorokauden aikana. Usko ultrajuoksijaksi kasvamiseen sen sijaan vain
yltyi. Hankala sanoa miksi. Se oli vain sisällä. Vahva tunne ja halu.
Sittemmin tulin tietoiseksi eri lähteistä, että olisi hyvä olla lenkillä
liki niin paljon kuin ehti ja jaksoi. Tietynlainen harjoittelu hulluus
oli tuttua jo ristiaskel ajoilta keihäänheitosta.
2012 vuodesta alkaen aloinkin juosta jo sen verran kuin monet ajoivat
vuodessa autoa. Määrää ja sitten vähän lisää määrää. Välillä myös
ryppäinä ja/tai ihan poikki ollessaankin ja jopa mielelläänkin ihan
sippiin vetäen, sekä ehkä vielä sittenkin vielä lisää. Haettiin sitkeyttä. Haussa
ultajuoksija. Ultramies. Illuusio eli vahvana.
Kuten
monessa muussakin asiassa, myös tässä, pääsin aika pitkälle voimakkaan,
jopa sairaanloisen, halun ansiosta. Juoksin toukokuussa 2015 Unkarissa 6 vuorokauden aikana 524km. Olen juossut lisäksi 57-83km polkumatkoja kansallisellakin
mittapuulla ihan hyvää vauhtia. Kasvoin ultrajuoksijaksi lajissa nimeltä
ultrajuoksu. Vanhaa Spede Show sketsiä mukaillen;
-"Entäs sitte?"
Ultajuoksu ja vaikkapa ultrapolkujuoksu ovat edelleen
mielestäni erittäin kiehtovia ja vaativia lajeja. Tarkoittavat
alamitaltaankin yli maratonin mittaisia matkoja tiellä tai poluilla.
Mitä pidempi matka, sen kiehtovampi ja kovempi. Mutta nyt uskallan sen
omakohtaisesti kokeneena sanoa myös, että ei välttämättä niinkään
terveellinen. Kroppaa laitetaan likoon äärimmilleen. Äärimmäiset
suoritukset eivät ole terveellisiä. Silti niitä tehdään, koska ne ovat
kiehtovia. Ne ovat kuin liikunta huumetta.
Itselläni
on tullut nyt ilmeisesti liian rajun hiihtämisen vuoksi kova lihasjumi
hartiaseudulle. Täysin juoksusta poikkeavat lihakset ovat saaneet liian
paljon ja kovaa liian nopeasti. On tullut liki tulehduksenomainen jumi
hartiaseudulle. Se yhdistettynä samalle alueelle kohdistuneeseen
törmäykseen pyörätapaturmassa on nostanut verenpainetasoni ainakin
toistaiseksi aivan liian korkeaksi. On syytä nostaa jalkaa kaasulta. On
panostettava kropan vetreämmäksi saattamiseen ja sitä kautta
toivottavasti myös verenpainetasojen normalisointiin.
Pidin tämän vuoden ensimmäisen viiden viikon aikana yhden lepopäivän
urheilusta, vaikka olen itseasiassa juossut yli puolet vähemmän kuin
aikaisempina vuosina tähän mennessä vuotta. Olen sen sijaan
lumikenkäillyt aika paljon ja hiihtänyt liian kovaa siihen nähden mitä
lihaksisto oli uusina liikkeinä valmis vastaanottamaan. Aiheestakin
työterveydessä hoitaja katsoessaan verenpaine ja liikunta seuranta
päiväkirjaani kysyi: -"missä välissä sinä lepäät?". Hyvä kysymys. Olin
katiskassa. En yrittänytkään kiemurella sieltä pois, sillä se oli hyvä
ja aiheellinen kysymys. Mies, jonka verenpainetasot ovat pois
raiteiltaan, täytyy minun kohdallani hieman hellittää.
Juoksuvuosieni aikana minulle on tullut hiljalleen myös oma käsitys
ultrajuoksu harjoittelusta. Ensinnäkään ei ole ultraihmisiä.
Sepporätymäinen aika kausi on mielestäni ollutta ja mennyttä.
Suomalaiset on niin hullua kansaa, että kaikki, jotka tosissaan innostuu
lajista osaavat ja voivat kyllä harjoittella paljon - ja todella
paljon, sekä aivan varmasti myös liikaa. Jumisena vedetään, että saadaan
saatana sanoa, että on vedetty, ja niin perkeleen kovaa. Ei se tee
kenestäkään parempaa. Ei se että ollaan kovia sanallisesti ja
suorituksellisesti. Kovin on sittenkin se joka harjoittelee viisaimmin.
Ja viisaaseen harjoitteluun kuuluu myös lepopäivät. Se on uskallusta.
Kaikki osaavat kyllä kiroilla ja juosta.
Olen juossut pian kertaalleen maapallon ympäri ja yritän kertoa sen
olevan toisaalta ihan yhden tekevää. Sen sijaan sillä on sellainen
kuvainnollinen merkitys, että koen kiertäneeni ympäri juoksun kanssa ja
tulleeni alkupisteeseen. Aluksi halusin vain liikkua voidakseni
paremmin. Sitten tuli tavallisia tavoitteita. Sitten ultratavoitteita.
Sitten tuli ymmärrys mikä on kaiken tarkoitus ja tulin mielestäni
järkiini ja liikun enää voidakseni paremmin. Samalla olen saanut viime
viikkoina huomata, että minulla on vielä hieman matkaa ympyrässäni.
Minun pitää oppia lepäämään enemmän. Onneksi minulla on nyt se halu.
Luotan siihen, että onnistun myös tässä suunnassa.
Olen siis nyt matkalla kohti alkuperäistä tavoitetta: -"liikun voidakseni paremmin". Liika on liikaa. Se on monessakin asiassa hankala tunnustaa. Koitan tällä kirjoituksella rohkaista kaikkia punnitsemaan oman elämänsä tasapainon. Uskallatko levätä tarpeeksi? Minäkin tuun varmasti tekemään ultrasuorituksia, mutta koitan myös vastapainoksi antaa itselleni enemmän lepoa. Nähtäväksi jää miten onnistun tässä uudessa tavoitteessani. Urheilutavoitteet olen jo jättänyt ja sekin on yksi osa matkalla tähän uusimapaan tavoitteeseen.
KATSOKAA HIDASTUS. MIETTIKÄÄ: TUO KAIKKI TÄYDESSÄ VAUHDISSA. HUH, HUH... Onni Vähäaho, Nivalassa 20.2.2019
Päivän uutisointia: Anne Berner ei hae jatkokautta. Pärmäkoski
jättää sprintin väliin. Toisten kohdalla ei tarvi mainita etunimiä. Ihan
loogista. Vaikka Berner on tuonut itsensä kansan tietoisuuteen omalla
tavallaan. On keskitytty siihen mitä ei ole tiedossa. Hauska kulma sekin. -"Onni ei ole huomennakaan töissä". Jos ottaa toisen kulman niin; -"Onni juoksi talvietulenkin keskiviikkona".
Lumivyöry Sveitsin alpeilla. Otsikko jättää
iltapäivälehtien kaltaisen tarpeen klikata. En kuitenkaan aio lukea.
Edelleen saa valita ja ennen kaikkea kannattaa. Edellisen otsakkeen
alla: Muotiguru Karl Lagerfeld on kuollut. Haetaanko tässä yhteyttä
edelliseen. Joku voi jo klikata, mutta en jaksa innostua. Sveitsin
alpeilla voi olla lumivyöryjä ja muotigurutkin voivat kuolla. Parin
viime viikon aikana menetettiin julukisuuvessa Matti ja Olli, sekä
henkilökohtaisesti tuntemiani Nivalasta kaksi. Voisi keskittyä
seuraavaksi juuri syntyneisiin. Voisiko joku synnyttää? Ai-niin Tuure
Kilpeläinen... tai tarkemmin Manuela Bosco pyöräytti tulevaisuutta.
Onnea!
Kun on melkeen enempi vapaalla kuin töissä olen kuullut
monen miettineen miten saan päiväni kulumaan. Itse mietin enempi miksi
vuorokaudessa on edelleen vain 24 tuntia, kun nykyihmisillä on aikaa
enemmän. Kaikki on niin teknistä ja helppoa. Hyvällä säkällä sinkkukin
voi keplotella itselleen seuraa tinderistä juodessaan olutta
kotisohvalla. Minä kaipaisin vain muutamaa lisätuntia niin ehtisi
paremmin ulkoilla pari kertaa päivässä. Se on jotenkin niin mukavaa.
Eilen
onnistuin siinä. Kävin ensin vasta iltapäivällä salilla juoksumatolla
irvisteleen 42minuuttia ja 9km verran. Sitten pikku levot ja pimeään
metsään lumikenkäileen myöhään illalla vajaaksi kolmeksi tunniksi.
Lenkin loppupuolella sattui hyvin erikoinen tapaus, sillä minua
tuupattiin joko "kuonolla tai sauvan tupella" keskelle oikeaa pakaraa.
Säikähdin tietysti julmetusti, sillä olin mielestäni yksin liikenteessä.
Käännyin nopeasti eikä takanani ollut ketään, eikä mitään, mistä olisi
moinen töötti voinut tulla. Siinä sitten aika monasti tuli katottua
taakse. Puhuinkin omaan tyyliini pienellä huumorilla: -"äläpä Topi töki
siellä". Joku veikkasi Eliasta. Mene ja tiedä. En ole koskaan uskonut
mihinkään tuonpuoleiseen. Pitää käyä vielä tässä valosalla kahtoon se
kohta tarkemmin. Vaan olipahan jännä töötti.
Jo kauan sitten on
osattu - jokka on osannu - jäsentää mikä on Itelle ja ehkä hyvälle
kaverillekkin parhaaksi. On osattu tuntea mikä on itselleen tai
kaverille parhaaksi. Ei ole kuunneltu tai apinoitu muita. On osattu
luottaa omaan juttuun. Itsekin kuulun tuohon jääräpäiseksikin nimettyyn
lahkoon. Niin kuului aikoinaan Eero Mäntyrantakin, joka valmensi
siskonsa poikaa Pertti Teurajärveä. Pertti oli kysyny Eerolta
mielipijettä mitä tehä, ku muut venyttelee illalla kämpillä. Eero oli
kysyny Pertiltä, että pärjääkö ne sulle? Pertti oli sanonu, että ei.
Eero: -"Anna poikien sitten vaan venytellä".
Perinteisen paikallisen liikuntatapahtuman aattona kantautui korviini suru-uutinen pienen-suurenmiehen poistumisesta keskuudestamme. Toivo "Hauta-Topi" Hautamäki oli mitä suurimmissa määrin yhtä kuin kuva Nivalan liikuntatapahtumien identiteetistä - hyväntuulinen ja lämminhenkinen. Topi teki tapahtumin aitoutta, Topi teki tapahtumiin jatkuvuutta, Topi teki tapahtumiin leikkimielistä otetta. Topi oli aina mitä suurimmassa määrin läsnä.
Olin pari kesää sitten omalla vauhtilenkillä. Lähdin jahtaamaan omaa parasta menoani. Topi tuli vastaan vain vajaan kilsan juostuani. En empinyt hetkeäkään vaan hiljensin arvostamani urheilupersoonan viereen. Topi hiljensi myös. Topi ajoi pyörällä. Topi hymyili ja tervehti tapansa mukaan iloisesti. Tuskin hän oli päässyt pyörän selästä pois, kun suunpielien asento kertoi jo hänen innostaan tulevaa Kapinaviikon vaellusta kohtaan. Hän kysyi minulta mielipidettä mikä pätkä kannattaisi vaeltaa. Itse asiassa keskustelussa selvisi, että Topihan siellä oli meistä viimeisimpänä käynyt. Eikä missään Vinnurvan nurkan takana vaan syvällä syvänmaalla. Mies oli ikiliikkuja ja mitä aidoin urheilumies. Hänen seurassaan ei ollut koskaan kello mielessä eikä tylsää hetkeä. Hitsi, siinä oli iso henkilö, vaikka taisi olla (?) hyvän matkaa alle sadanseitsemänkymmenen.
Päätimme muutaman kaverin kanssa laittaa mustan surunauhan käsivarteen Kyöstin hiihtoon tänään Topin muistoa kunnioitaaksemme. Topi elää mielessämme ja tämä tapahtuma jää mieleeni syvästi - muistona Topista. Hiihdin edellisen kerran tässä tapahtumassa ehkä 32 vuotta sitten. Kunniakirjat ovat hukassa, mutta osallistuin muistaakseni tähän tapahtumaan kaksi tai kolme kertaa ollessani ala-asteella. Sen muistan, että eka kerralla lähdettiin Tuiskulasta ja yhdellä kerralla silloiselta Squash-hallilta. On hienoa palata tapahtumaan, vaikka kaipaan entisaikojen kapeita metsäuria, jossa perinteisen latu puikkelehti tunnelmallisesti.
On tämä aamu. Tämä Kyöstin hiihto. Kirjoitan sen ja hiihdän sitten. Koska voin. Sekä että - hiihtää ja kirjoittaa - kummin päin vain. Ennen lauloi kynä, nyttemmin sormet saa koviksi ja kuiviksi.
Verenpaine voisi olla napsun matalempi ja matalempi. Molemmista päistä. Voihan verenpaine. Mutta hankala se on jos se kokonaankin loppuu. Joten mennään näillä. Eki pyyhkäise nokkaa. Se on tämän päivän lähtöpaukku. Asetun letkan hännille. Joudun hieman taistelemaan ehkä paikastani. Edessäni kaikki näyttää helpolta. En halua tietää miltä se näyttää takanani. Hiihdän. Tai yritän ainakin sivakoida.
Vinnurva, sitten Rimpineva. Voisin nähdä tuon männyn juurella hymyilevän pienen miehen. Katson ylös: paistaa. Oikein. Lykkään ja imaisen letkan kiinni. Lähestymme pistettä. Siellä ei mitata verenpainetta vaan tarjotaan mehua. Kelpaa. Kelpaa näköjään kavereillekin. Kukaan ei puhu vielä Norjaa. Ollaan mukavuusalueella.
Kuten vaellusreitilläkin, myös tällä, hieman nousee Pyssymäelle. Kukaan Nivalan ulkopuolella ei voi ymmärtää näitä "nousuja". Pitääkö alkaa käyttään sanaa "kallistus"? Joku pieraisee. Tuulee. Haihtuu. Unohtuu - kunnes taas. Takanani ei tule ketään. Hyvä niin. Mieto. Mämmi. Maistuu ja ennen kaikkea toimii. Kierros täynnä. Vajaa 22km. Piti olla 25km. Kuka näitä laskee. Tämä on ulkoilua.
Toinen kierros alkaa. Pientä neuvottelua letkan järjestyksestä. Kaikki jatkavat toiselle kierrokselle. Myös Jonte! Muistetaan. Tämä ensin kirjoitetaan ja sitten hiihdetään. En käy hiihdon jälkeen käsiksi tekstiini. Se saa kestää. Ehkä lisään jonkun kuvan kuitenkin jälkeenpäin. Katsotaan.
Vauhti kiihtyy. Silti hiihdetään ensimmäisen vartin aikana lyhempi matka kuin eka kiekalla. Voimat ehtyy, syntyy illuusio joka joko kantaa tai sitten ei. Lopulta taas suolla. Jo viidettä kertaa olen näkevinäni mehupisteen. Ehkä tarvitsisin sitä verenpaine pistettä. Lopultakin - mehupiste. Nyt juodaan jo keskittyneemmin. Kiire katoaa kun matkaa kertyy. Tämä on tuttua myös juoksuhommista. Nyt olen hetken hiihtoniilojen kanssa. Itseäni en vielä oikein osaa sellaiseksi laskea. Ehkä niilotun tässä. Mene ja tiedä.
Lopulta saan kunniakirjan 32 vuoden tauon jälkeen. Hymyn kare ja reilun maratonin verran sivakoituja kilometrejä. Nyt tarvitsee enää hiihtää ne. Palataan illemmalla.
Reipas 43km tuli hiihtelyä. No 10km reippaaammin, muuten ihan jutustelua ja paljon seisoskeluakin. Upea ilma, joskin tuuli oli navakka ja puuroskaa paljon ladulla joissakin paikoin.
Upeasti oli 192 liikkujaa hienossa tapahtumassa. Hyvä hiihtäjät!
Etsin päivää jolloin uskon omiin jalkoihin, jotta ne voivat antaa mielelleni vauhdin hurmaa. Tämä chek. Sitten annan kapuloideni lämmetä ja odotan miten usko omasta hurjasta vauhdista ylettyy korvien väliin saakka. Tämä chek. Olen juossut ehkä vartin. Lähestyn mutkaa joka kääntää minut myötätuulen puolelle. Tunnen kuinka kesäinen seitentoista asteinen lämpö hönkii sopivana juoksushortsejen alle hyvänlaisen tuulen kera. Samalla tajuan, että pian alkaa uusi puhdas kilometri. Pinkaisen omaan kovaan juoksuun ja tunnen hetken olevani jotain. Tämä chek. Juoksen lopulta kilometrin vauhdin kaiken aikaa hieman hiipuen 3:35min/km. En antanut kaikkea, mutta paljon enempäänkään en olisi pystynyt. Ja sama toiseen suuntaan... Olisin tullut kenties ilman lenkkareita kotiin. Samalla viisisataa kilometriä etelämpänä ystäväni Don vetää futistreenejen jälkeen tai ennen samaa vauhtia 15 kilometriä rentoa reipasta funtsien ostaisiko uudelle pimatsulleen huomenna keltaisen vai punaisen ruusun. Siinä on semmonen ero.
Toiset ovat hyviä jossain ja toiset toisissa asioissa. Pääasia on olla sinut itsensä kanssa, oli sitten jossain hyvä tai huono. Itse tykkään nauraa omille heikkouksilleni. Toiset kaataa kymppikassin pettymyksiin. Itse tykkään tuulettaa onnistumisiani. Niin ei suomalaiset käyttäydy. Aistin, kun sitä paheksutaan. Kun epäonnistutaan pitää olla joko nöyrä sen edessä tai surra kymppikassin kera. Kun onnistutaan pitää olla hillitty tai vähättelevä. Se on suomalaista normia. Itse tykkään nähdä asiat aina positiivisesti - onnistuin tai töpeksin. Siinä on semmonen ero.
999 ihmistä tuhannesta, ehkä suhde on vieläkin harvinaisempi. Toiset on taiteilijoita, toiset tavallisia. Tavallisuus on siis normia. Älä välitä, jos olet normi, normi on oletus - normaali. Taiteilijoissa on kuitenkin jotain joka saa asiat näyttämään erilaiselta, kiehtovalta. Ei ole sattumaa, että Juhani Leskinen oli "Juice", eikä se, että hän kirjoitti monille artisteille biisit. "Juice" näki asiat, kuten taiteilijat näkee. Normi ihminen kuvailee, että "-kadulla on paljon ihmisiä". Juice kirjoitti: -"katu täyttyy askelista". Siinä on semmonen ero.
"Juice" oli suuri taiteilija.
Joskus huippu-urheilijatkin saavat näyttämään itsensä taiteilijoilta. Huippu-urheilija on jokainen, jota se on ihmisen silmissä jossain tilanteissa. Tänä talvena NHL:ssä on nähty jotain, jota ei ole nähty koskaan aikaisemmin. Kun kaukalossa on Edmontonin numero 97 on vastustajan puolustajat varpaillaan kuin vaanivaa leijonaa vartovat hyppy-antiloopit. Jos 97 lähtee vierestäsi, olet hävinnyt. Jos 97 lähtee 2-3 metrin takamatkalta, olet hävinnyt, jollet ole täydessä vauhdissa ja ota jäähyä. Useimmiten 97 on mennyt puolustajien ohi joka tapauksessa. Vain maalivahdin hyvä torjunta on voinut pelastaa. Siinä on semmonen ero. Yksi mies kaukalossa on ollu menneellä kaudella yksinkertaisesti vain liian nopea.
LOPUKSI - KIRJOITAN
Koska voin. Ja voisinko myös vain olla? Sananhelinääkö siitä tulisi? Tyhjiin imaistuna, neljä tuntia nukkuneena, juuri kuolon kourasta vapauduttuani, kiipeän kohti pesääni. Mietin tuota - voisinko myös vain olla. Tuossa tunteessa on tullu oltua lukuisia kertoja. Kaipaanko sitäkin, yhtä paljon kuin... mitä se on? Voisin vastata uskottavan oloisesti, mutta yhtä lailla se voisi olla politiikon laskiasipuhe vaalien alla. Saatana! Helpotti. Sinä päätät mikä, ja minä tiedän mikä.
Hallinta. Yksi tyhjä olut tölkki. Yksi tyhjä kilometri. Onnistuu harvemmin. Miltä tuntuu? Hävettää kertoa siitä. Tiedän liian hyvin, miten monet pyrkivät saavan hyvää elämään - edes vähän. Minulla on sitä varmaan liikaa. Minulla on kaiken aikaa ilo sisällä. Hihkun ajaessani töihin, hihkun ajaessani kotiin, hihkun lähtiessäni lenkille, hihkun palatessani lenkiltä, hihkun nähdessäni lähimmäiseni. Tottakai on otettu onnea poiskin, mutta vetäessäni haitaria kasaan, näen käyrän ison kuvan. Se on erittäin positiivinen. Elän elämääni kaksi metriä sen yläpuolella. Anteeksi vain. Alaskaan ei pääse.
Olen vanhin. Olin kerran myös toiseksi nuorin. Vanhin olen veljeksistä ja kerran olin toiseksi nuorin nykyisellä työpaikallani. On hienoa nähdä, kun jotkut nuoret ovat juuri täyttäneet tankkinsa. Me, joiden tankki on täytetty ja tyhjennetty muutaman kerran jo liian usein olemme auttamattomasti menettäneet tuon neitseellisen innon ja sitä kautta tilanteen aidon hallinnan. Setä selittelee ja täti taputtelee. Nuoret yleensä tekee, koska he ovat menossa - me olemme jo tulossa.
En tiedä olenko itse osannut oikein koskaan mitään erityisen hyvin. Silti olen erittäin sinut itseni kanssa - kaksi metriä elämän yläpuolella. Iän myötä en sano oppineeni tai opiskelleeni edes mitään erityisesti. Tottakai mukaan on tarttunut ja osa myös tippunut. Jotain on kuitenkin kenties iän myötä puhjennut. Puhun eri lailla. En osaa vastata suoraan. Minulta saatetaan kysyä: -"Mitä olet suunnitellut huomiselle". Ja vastaan usein: -"Mitä sinä olet suunnitellut". Peitän nykysellään usein oman laukaisukulman. Jotkut vastaukseni ovat jopa - uskallanko sanoa - taiteilijamaisia. Minulta kysytään: -"Moneltako meinaan herätä". Vastaan: -"Sitten kun silmät aukeaa". Olenko vaikea, ärsyttävä vai kiehtova? Mikä minä olen sitä miettimään. Minä olen se jota mietitään.
Se joka toista moittii, ei ite osaa tai uskalla. Se joka toista syyttää on itse. Se miten lehdet kirjoittaa kenestäkin on aina enemmän tai vähemmän fiktiota, sillä sitä ei ole koskaan kirjoittanut se, josta kirjoitetaan. Kuten Teemu Selänne on sanonut: -"Koskaan et ole niin hyvä tai huono kuin lehdet sinusta kirjoittaa". Ja mitä tällä kappaleella tarkoitin? Sen tarkoitus oli tyhjentää sinun ajatuksesi. Ehkä muistat jotain tästä kirjoituksesta. Ehkä haluat lukea jonkun kohdan uudestaan. Ehkä sait tämän avulla unohdettua sen pahan asian tai sen mitä olit aikeissa seuraavana tehdä. Toivottavasti se mitä uhohdit oli kuitenkin jotain hyvää.
Kiitos lukuisista kommenteista blogini jatkoa koskien niin edellisen blogikirjoituksen kommenttikentän kuin muidenkin yhteydenottojen tuomina. Olen erittäin otettu runsaista, hyvin perustelluista ja osittain jopa koskettavista palautteista. Kiitos.
Ironista edellisen kirjoituksen otsikossa oli, että se olisi voinut jäädä viimeiseksi teoriassakin. Aina ei tiedä mitä tulevina päivinä sattuu ja tapahtuu. Hyvä ja iloinen mieli voi muuttua hyvinkin pian kuoleman kuilun reunalle. Äkkiä arvaamatta, enempiä kyselemättä.
Hetki ennen tajunnan menoa on kuin tiukassa humalassa viimeiset muistikuvat. Suloista surrausta päässä ja tiedät, että hetkenä minä tahansa filmi katkeaa. Kova törmäys ja ilmalento - tai itse asiassa toisinpäin voi toimia eteisenä moiseen olotilaan. Ja se tunne, kun heräät siitä, eikä aikaa ole oikeasti mennyt kuin ehkä pari minuuttia. Tilanteen hahmottamisen hauska yksinkertaistaminen ajatuksissa, joka ei ehdi kunnolla kirkastua sinun uinuessa uudestaan juuri tulleilta saariltasi. Tunne siitä, että olen etenemässä päämääräni tuntuu minun sisälläni rauhalliselta. -"Onni, onko kaikki hyvin, mitä on tapahtunut"?
Näen kaksi ihmistä. Toisen tunnen heti. Ja mikä parasta, hän oli tuntenut jo minut ollessani vielä vaunuissa hänen hoidossaan. Toisen skannaamiseen menee hieman enemmän aikaa. Olen pahoillani. Muistikon edes tarpeeksi kiittää? Olen tokkurassa. Itseäni hieman huvittaakin, sillä kuulostan itsestäni hyvässä siivulta olevalta aamuyön kulkijalta. Lopun rajaan teiltä. On pakko leikata, sillä jossain menee raja.
Töihin olin tietysti menossa selvinpäin ja jatkohoidon hoidin kotona, vaikka sairaalakeikkaa suositeltiin. On erilaista olla toisella puolen kuin toisella puolen, mutta nyt tiedän viimeistään sen, että tajuttomana on syvää ihanaa unta. Ja kun kuollaan, ei olla tajuissaan, joten jollei edeltävästi ole keljua oloa niin kaiken järjen mukaan kuoleminen on ihanaa unta. Joskus lapsena pelkäsin kuolemaa, pelkäsin luonnon eläimiä. Enää en pelkää kumpaakaan. Mutta onhan hieno olla hereillä, mutta ei aivan heti tajuttomuuden jälkeen, jolloin olo on kuin krapulaisella.
Monenlaista sähellystä on jo elämääni mahtunut. Liekö noita tapaturmiakin tullut sen verta paljon, että vaimo alkoi kyselemään jo minun testamentti toiveista. Kuten arvata saattaa, ne ovat hyvinkin persoonalliset hautajaisten suhteen. Olenhan omalla tavallani kaikkea muuta kuin tavallinen persoona. Kasettia ei voi tässä tapauksessa kelata alkuun. Niin kuin ennen vanhaa Jaakko Tepon C-kasettia, jolloin kaikki alkoi aina työttömän laulusta. "-Ääää, em-mää oo Römppäisen Veikko...
TESTAMENTTINI
* En halua ruumiin aukasuun. Tulin kokonaisena ja lähden miellään kokonaisena. Maadun ja aikanaan hieman unohdunkin. Sillä tavalla normaalia.
* Hautajaisiin voivat tulla kaikki sukulaiset ja ystäväni. Ne jotka tietävät olevansa minulle sukua ja/tai kokevat olevansa ystäviäni. En halua luetella, koska en voi tietää miten kukin itsensä määrittelee suhteessa minuun. Joku voi olla vähemmän ystäväni kuin luulen, joku enemmän ystäväni kuin luulen. Samaa saattaa esiintyä myös sukulaisuudessa.
* Toivon, että hautajaisissa ei tarvi ainakaan pidätellä naurua, sillä ilo on ollut se, jonka kautta olen halunut elää ja toivon tänne jäävien elävän. Paras kunnioitus on olla oma itsensä.
* Haluaisin ehkä metrin pituisen kepin (maan pinnalta metri ylös päin) Pienen Suojärven rantaan Iso-Sydänmaan reitille, jossa reitti kääntyy pois päin järveltä. Kepin päähän ehkä siilin kokoinen noppa ja nopan silmä numero kuusi taivasta kohden. Se saa kuvastaa minun sydämeni paikasta tuolle reitille ja paikalle. Siinä kohdalla voi vaikka kulkijat kusasta ja/tai niistää nenäänsä. Tästä onkin poikain kanssa puhuttu. Joten osa tietää tarkankin paikan muistomerkille.
* Hautajaisten haluan olevan mahdollisimman yksinkertaisten tarjoilujen osalta, sillä en ole koskaan pitänyt ylensyönnistä juhlissa. Haluan, että hautajaisissani tarjotaan ainoastaan hyvvää kahavia ja korppuja. Sokeri ja maito ovat sallitut lisukkeet. Korppuja pitää olla niin, että ei ole santsaus kattoa. :=)
* Hautajaiisin ei tarvi pukeutua. Lenkkivaatteet ovat minulle myös juhlavaatteet. Elämä on yhtä juhlaa. Jokainen päivä.
Iso kiitos mielenkiinnosta. 28.3.2012 kirjoitin ensimmäisen blogitekstin tähän nykyiseen blogiini, jossa siis tänään täyttyi 400 000 katselukerran raja. Ensimmäisetä kirjoituksesta on aikaa 6v 10kk 11päivää, eli 2508 päivää sitten. Eli noin 159 katselukertaa /päivä keskimäärin. Kuulostaa aika tavanomaiselta. Välillä, kun on hiljaisempia ja välillä vilkkaampia päiviä. Joukossa on oikeasti sivuille hakeutuneita, sekä vahingossa ajautuneita, että roskasivustojen pyrkimyksiä. Eli normaalia blogimaailmaa kaikkinensa.
Lokakuussa 2017 olin perustamassa Nivalan Polku ry yhdistystä. Yhdistyksellä on myös hyvin päivittyvät facebook -sivut (itse en ole facebookissa), jossa ilmoitellaan mm. tulevista tapahtumista, Iso-Sydänmaan vaellusreitin tilasta ja yhteislenkeistä. Kaikki tämä vähentää minun oman blogin tarvetta ainakaan nykymuodossaan.
Lopetin myös viime vuoteen tavoitteellisen kuntourheilun. Jatkan toki liikkumista, mutta vailla tulostavoitteita, lähinnä ulkoilun tuomasta hyvästä olosta nauttien. Joskus on toki kiva käydä myös salilla, sillä vanhetessaan on hyvä huolehtia myös lihaskunnosta. Tämä kaikki vähentää minun tarvetta kirjoitella täällä ainakaan nykymuodossa juoksuista ainakaan totulla tavalla.
Olen pohtinut jopa, että onko tämä pian 7-vuotta täyttävä blogi edes tarpeellinen enää? Mitä mieltä sinä olet? Jos saan yli 20 hyvää perustelua eri ihmisiltä tämän tekstin kommenttikenttään niin saatan jatkaa kirjoittelua. Joka tapauksessa otteeni tulee muuttumaan. Poistan juoksumäärä tilastot ja viikko seurannat. En näe enää pelkkää ulkoilua harrastaessani niillä arvoilla mitään isompaa merkitystä. Pohdin, onko minulla enää mitään uutta annettavaa. Miksi sinä seuraat blogiani? Kuinka moni blogiani lukee? Ilmaise kommenttikentässä itsestäsi.
Eli, jos haluat minun jatkavan tätä blogia - kerro miksi. Perustelut kommenttikenttään. Minimi 20 eri henkilöä. Hyviä perusteluja.
