Eilen oli ohjelmassa 21km juoksupäivän keskiosassa 7km reipasvauhtinen lenkki. Päädyin tekemään sen -20 asteen pakkasen vuoksi juoksumatolla. Juoksin 2-3 vuotta sitten niin paljon matolla, ettei se tapana juosta eroa juurikaan kesäisestä stabiilin reitin asfalttireitistä. Tuntuma olikin heti tuttu. Jo verryttelyssä huomasin, että nyt kulkee. Helposti alle 5min/km vauhtia (@4:50/km) Pk1 -alueen sykkeillä verrytellen. Vauhdikkaan 7km pätkän aikana ajatus herpaantui ja mieliteko ylitti alokasmaisesti järjen. 7km @4:10/km. Vedin 10 sykepykälää liian reippaasti. Ihan pystyin koko Vk-treenin ajan puhumaan vierekkäisellä matolla juosseen kanssa, mutta jalkojen lihaksille se oli liian tehokas harjoitus - ei tavallisessa tilanteessa, vaan kahden päivän (eli huomista) päässä siintävää 24h -harjoitusta silmällä pitäen. Tänään aamulla ns. etureiden todella löytyivät. Auts!
Ainakin olen nyt todella varmistanut, että pääsen huomenna klo.9 alkavassa 24h polkujuoksuharjoituksessa tunnelmiin. Pakkasta on suorituksen aikana tuoreimman ennustuksen mukaan -19/-14. Se on pitänyt jo muutoinkin varsin nöyränä sään vuoksi. Pakkasta ei voi ottaa koskaan liian tosissaan noin pitkissä... lopuksi hieman erilaista tapaa kirjoittaa...
PÄÄN SISÄLLÄ
Istun tuolissa. Olen ainoa asiakas, saan siis kaiken huomion. Juttujen aihe soljuu kuin juoksija polunlaidasta toiseen. Koskaan ei tiedä mitä seuraava hetki tuo tullessaan. Hiukset lyhenee, huomenna voimat hupenee, hiljalleen - hallitusti...on tarkoitus. Hiuksiani käsittelevällä on itse homma hanskassa. Hänen ei ole temppukaan puhuttaa samalla tuolissa häntäluun päällä istuvaa. Ihailen hänen loputonta intoa puhua pakkassäästä. Sama aihe on pyörinyt hänellä yli 40-vuotta, eikä se näy yhtään. Into on käsin kosketeltavissa. Samoin raikkaus, iloisuus ja huomaavaisuus. Ammattilainen. On hienoa huomata arvostavansa. Sitä kautta voi tuntea onnistuneensa, on tajunut kanssaihmisen hyvyyden...
Sivut kuusmillisellä, päältä tasotellaan ja ohennellaan - häntä jätetään. Taidan olla helpoimmasta päästä. Lopuksi lämmin fööni hurisee harjallani, se vie ajatukset taas huomiseen. Lähes ääneen naurahdan miettiessäni föönin lämmön olevan kenties ainutkertaista lämpöä vähään aikaan. Huomenna pakkasen syliin... Fööni sammuu. Nyt minun on selvittävä ilman ulkopuolista lämpöä. Sitä on tuotettava itse... kunnes loppusauna ja kenties kipristelvät varpaat - tunne, jonka moni on elämässään kokenut. Niin, kokenut. Me halutaan taas kokea. Koe sinäkin.
Onni Vähäaho, Nivalassa 22.1.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti