torstai 26. tammikuuta 2017

ULTRAJUOKSUN VOIMA

                    Pysähdyin katsomaan elämää ja aistimaan ystävyyttä, sekä tuntemaan itseni todellista mieltä, kun jouduin(sain) käymään läpi tällaisen kokemuksen. Ihminen voi pysähtyä, ja ihminen voi pysähtyä. Jälkimmäisessä ihminen usein pysähtyy ajattelematta pysähtyä. Siihen tarvitaan usein jotain dramaattista.

                    Monet ultrajuoksijat puhuvat pysähtymisestä. Monet ajatustyössä olevat psykologit, terapeutit, hoitajat tai muuten vain mietiskelyä harrastavat/harjoittavat ihmiset puhuvat pysähtymisestä. Syvempi tarkoitusperä vaihtelee jargoniasta lähes uskonnolliseen katsomukseen.

                    "Ilman rahaakin voi olla onnellinen, ihminen ei tarvitse paljon. Kunhan on reppu, hieno sää ja vähän vähemmän hyttysiä, voi olla iloinen." - Ultrajuoksija, Pekka Aalto.

                     Talvella taivaltaessa on todellakin vapaa hyttysistä. Tuolla metsäpoluilla vain hanki anelee armoa allasi, kun juokset vapaana keuhkojen ottaessa raikkaan ilman sisään. Samalla hiljaisuuteen ja omiin ajatuksiin tottuu. On vaara jopa fiksoitua, alkaa kaivata sitä rauhaa, jonka rauhaisat metsäpolut alati tarjoavat.

                    Tulin eilen Oulun Yliopistollisesta Sairaalasta (OYS). Paluumatkan taksikuskia kävi sääliksi. Kunto oli niin huono, ettei hän kyennyt puhumaan hengästymättä. Elopainolla oli vaikutuksensa. Mies oli kuitenkin sangen eloisa sisältä. Ehkä hän oli huonon kuntonsa "ansiosta" ehtinyt usein pysähtyä miettimään asioita. Toiset voivat tehdä sitä juostessakin. Taksikuski oli hyvin humoristinen ja lupsakka. Aika perussuomalainen (ei poliittisesti) mies. Omat lait ja niin edelleen. Peltipoliisit tekevät nopeusrajoituksista noudatettavia, ei esim. 80:n lätkät. Turvavyö oli kuitenkin paikallaan.

                    Kuskilla oli hauska keräilyharrastus. Hän oli kuvannut jo pitkän aikaa itsensä ja taksinsa eri kaupunkien ja kuntien kirkkojen edessä. Mies puhui innostuneesti asiasta. Asia tuli puheeksi, kun ajoimme Ylivieskan ohitse, ja puheet kääntyivät viime pääsiäisenä palanneeseen kirkkoon. Todella isänmaallinen ihminen - kenties kirkkollinenkin. Myös kova kärppä-fani. Aika tyypillinen suomalainen siis. Näin hänessä lahjakkuutta huumoripuolella, kenties StandUp-lavoille asti. Minulla oli hyvä show vänkärin paikalla. Paljon rankkaa, mustaakin, huumoria. Hän kertoi mm. entisestä kolleegastaan edellisessä työssä. Hän oli sammunut pakkassäässä juovuksissa kädet taskuissaan. Vain peukalot olivat pelastuneet. Mies oli silti halunut jatkaa työtään vaikka hänelle olisi ojennettu eläkepaperitkin. Mies oli postinjakaja.. tai miksipä ei olisi edelleenkin, mikäli asenteesta voi jotain päätellä. Kahdella peukulla viikonloppuhesari laatikkoon.

                   Nivalaan tultaessa saavuimme Nesteen liikenneympyrää kohti. Kuski pyysi vinkkiä mitä kautta kannattaisi ajaa kotiini. Kehoitin kääntymään liikenneympyrästä oikealle, sillä edessä saattaisi olla kello viiden ruuhkaa. Oulusta oleva kuski katsoi huvittuneena horisonttiin: -"Onko tuossa nyt ruuhka päällä?" Kaksi autoa liikenne ympyrässä ja kolme lähestyy sitä - nivalaista ruuhkaa. Auto täyttyi naurusta. Ehkä metsän rauha on tehnyt minusta sellaisen, että näen sivilisaatiossa paljon ruuhkaa tyhjästä. Toisaalta pitkät suoritukset auttavat mielenhallinnassa. Jos juoksee 6vrk 900m rataa niin ei pitkästy oottamaan paria minuuttia vaikka liikennevaloissa tai kassajonossa. Ultrajuoksijalla on kyky huvittua.

                   Kokemukset vahvistaa, jos kaikki on terveellä pohjalla. Jotenkin tunnen, että tästä koettelemuksesta tulee olemaan minulle vain hyötyä. Olen taas hieman vahvempi. Sain myös taas huomata, että olen onnekas, kun minulla on paljon hyviä ystäviä, jotka välittävät. Kiitos teille kaikille siitä! Etenkin tuolla poluilla viimeisen reilun kolmen vuoden aikana liikkuneista on tullut kuin yksi perhe. Olemme ja pidämme yhtä. Meidän juttu. Tämä on kuin Nivalan sydän joka sykkii, polku joka vie aina perille, polku joka koettelee, mutta vahvistaa, polku joka on yhdistänyt ja tehnyt meistä yhteisön.

                   Tänä aamuna heräsin hieman eloisimmin varpain. Matkaa on silti edes normaaliin kävelyyn. Tyttö näki minut eilen aku ankkana. Tuo näkemys oli helppo ostaa, sillä onhan jalkanikin kuin räpylät, kun niissä on tuota hoitotuotetta. Heti kun toivun ja menee vähän aikaa niin aion palata asiaan, eli kiertää saman lenkin jossa vahvistuin, Iso-Sydänmaan reitin kokonaisuudessaan. Tuo on minulle SE polku joka kutsuu minua, ja jossa olen vahvistunut. Minulla ei ole siellä mitään pelättävää, eikä hävittävää - vain voitettavaa ja vahvistavaa.

Ps.1 Olen tullut siihen lopputulemaan pohtiessani paleltumista, ettei siihen olisi voinut reagoida muuten kuin jatkamalla niin kuin tein. Kaikkia on varmasti jossain vaiheessa montakin kertaa nipistellyt varpaita. Paleltumisessakaanhan ei tunnu sen isompaa merkkiä vaan sitten ne alkavat mennä tunnon alentuessa siedettävämmäksi. Samalla sen voi tulkita jalkojen lämpenemiseksi yhtä hyvin, sillä liikkueessa jalat lämpenee. Eli tulkinta on täysin mahdotonta, johtuen paleltumisen etenemisen prosessin luonteesta. Eli spekulaatio on mielestäni aivan turhaa. Matkalla sormiakin paleli välillä, mutta se palelu loppui aina ajan perästä sormien ollessa hanskan sisällä - samalla tavalla kuin jalkojen osalta teki. Lopputulemat vain olivat täysin päinvastaiset. Paleltuma on salakavala prosessi. Huono tuuri.

         Muistakaapa lenkkeillä! Tämän äärellä olette istuneet jo turhan kauan. Lenkille siitä!

Ps.2 Wayne Gretzky täyttää tänään 56-vuotta. Niin se aika vain rientää. Tämäkin kaveri on jo 55-vuotta.

Onni Vähäaho, Nivalassa 26.1.2017       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti