HERMO PETTI

           Olen puoli vuotta liikkunut, ulkoillut, miten on milloinkin tuntunut. Hyvin harvoin olen edes seuraavan päivän lenkeistä tiennyt mitään. Yksi kuvaava lenkki oli viime viikon lauantaina. Läksin autolla Pyssymäelle päin tietty lenkkiajatus mielessä. Pyssymäentielle päästessäni käänsin lenkin ajatuksissa eri poluille, mihin olin kotoa lähtiessäni ajatellut meneväni. Sitten päätin muuttaa hieman sisältöäkin. Jotakin reipastakin kuitenkin halusin lenkin lomassa tehdä.

         Pitkää alkulämppää tehdessäni muutin reippaan osan taas aivan eri polulle mihin olin hetki sitten sen mielessä vaihtanut. Hyvin luovaa? Niinpä läksin itseasiassa pep12km reittiä menemään hieman alakynnyksen yläpuolella. Katsoin tällä lenkillä kelloakin. Karhunkierroksen lähestyessä huomaan alkaneeni valvomaan mitä teen ulkoillessani. Mikä minuun on nyt mennyt? Pettikö hermo viime metreillä? Enkö rohjennut kuitenkaan summan mutikassa antaa venheeni liukua lähtöportille?

          Lopulta tuo harjoitus oli aika hyvä, sillä reitti oli tosi raskaassa kunnossa lumisateen ja sitä seuranneen lämmön jäljiltä. Näin ollen ei tarvinnut paljoakaan ponnistella päästäkseni 140-150 sykevälille. Hengitys ongelmat tuntuu poistuneen pikku hiljaa. Perinteiset kevään astmaatikon painaisviikot alkaa hellittää. Se tietänee, että saan käyttöön liki pois vajaan kaksi kuukautta olleen ylärekisterin, ylimmän sykealueen. Tosin sitä ei nyt tule vähään aikaan juuri käytettyä 166km kisan vuoksi. Mutta hyvähän se on olla resursseissa. Helpottaa se niitä alempiakin alueita.

         Eilen se sitten tapahtui; tempasin seinäkalenterin ja aloin katsoa mitä teen minäkin päivänä ennen NUTS Karhunkierros 166km starttia. Tein siis ohjelman! Hermo petti! Toisaalta se oli yli puolen vuoden tauon jälkeen taas aika hauskaa. Toki olen muille ohjelmia tehnyt tässä välissäkin, joten ei kuitenkaan ihan vierasta hommaa, mutta että itelle.

        Kun kisaan on aikaa enää 15 päivää, ei kyse ole enää avainharjoitteiden sijoittamisesta vaan sopivan valmiuden säilyttämisen suunnittelusta, ja siitä, että kokonaisuus on sopiva. Pientä verenkierrätystä pienin vaihteluin. Annetaan ikäänkuin normaaleja harjoitusärsykkeitä, mutta vain pitääkseni lihaksiston normaalissa tilassa ja aineenvaihdunnan aktiivisena. Jos tähän asti on kaadettu kahvia kuppiin urakalla, tarvii sitä nyt lähinnä enää vähä lämmikkeeksi lisätä.

        Määrittelin lenkkejen maksimimitaksi viimeisille päiville pääasiassa 80 minuuttia. Siinä on se 20 minuuttia väliä rajaan, jossa kuntourheilijan hiilihydraattivarastot on tyhjentymässä, jollei nauti lisää matkalla. En viitsi ajaa enää tankkia tyhjiin. Kaksi kertaa tulen tuon rajan yli vielä menemään, mutta ne tulee olemaan hallittuja ja osin lisäenergialla varmistettuja. Syvällä sisälläni on edelleen myös tämä puoli muistissa, vaikka liikkumiseni on ollut viimeisen puoli vuotta kaikkea muuta kuin suunniteltua. Tapahtumiin on mukava mennä valmistautuen ja jonkun suunnitelman kanssa. Niin tehdessäni nautin niistä enemmän, sillä tykkään laskea ja suunnitella. Se on osa minua.

       Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut. Käyn nykyään näitä juoksutapahtumia kokeakseni, ei tavoitteet edellä. Se, että minulla on tavoite, on vain minun tapa päästä tapahtuman sisälle ja tiettyyn tunnemoodiin, josta pidän. Tykkään seurata tapahtumissa suunnitelmaani ja laskea kaikenlaista. Se on osa viihtymistäni, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä tavoitteen toteumisen merkityksen kanssa. Ne ovat minulle kaksi eri asiaa. Ehkä sitä on sivullisten vaikea ymmärtääkään. Enkä minä tiedä tarviikokaan. Pääasiahan on aina, että vain itse tietää mikä on tärkeää ja miten missäkin asiassa haluaa viihtyvän.

       Entä se tavoite, jolla ei ole merkitystä toteutuuko se? No siitä voin sen paljastaa, että maaliin ois kiva päästä, mutta edes se ei mittaa sitä mikä on oikeasti tärkeintä. Eli se kokeminen. Se on SE minun juttuni. Minulla on hauskaa kyllä myös aikatavoite. Se johtuu taas siitä, että tykkään laskea matkan varrella ja aikatavoite antaa siihen kivan alustan. Sitä tavoitetta en tule kuitenkaan kertomaan etukäteen. Pidän sen itselläni matkaviihdykkeenä. Lukijat tottakai haluavat myös viihtyä seuratessani kisan pallukoiden liikkumista tai liikkumattomuutta. Arvatenkin tekin pohditte miten tulen reissusta selviämään - ja selviänkö edes pahasesti - ja jos selviän, minkä aikaa se ottaa.

       Ne, jotka eivät ole menneet Karhunkierroksen Rukalta lähtevän eka kympin vaarativolia eivät voi tietää mitä se on. Nousut ja laskut ovat paikoin erittäin jyrkkiä, eikä niistä oikein pääse läpi kulumatta - ei mitenkään. Se on kuin kimpaantuneen mehiläistarhan mehiläisten ohi menemistä. Hiki ei saa haista, eikä pistoksiltakaan oikein voi välttyä, mutta silti voi yrittää löytää viisauden kiven, mutta olla kompastumatta. Mulliköydet jyrkimmissä rinteissä eivät ole pelkkää rekvisiittaa. 

Lauantaina järjestämme Nivalan Polun porukka ylläolevaa kivaa :=)  

      Super PEP 2019 tapahtumaan ilmoittautuminen on hyvässä vauhdissa. Viime vuonna tapahtumaan oli tähän aikaan ilmoittautunut 10 osallistujaa, nyt jo 40. Naulaa sinäkin tapahtuma tavoitteeksi ja ilmoittaudu mukaan samantien ja osallistut samalla tuleviin arvontoihin!
Super PEP 2019 ilmottatuminen.

Onni Vähäaho, Nivalassa 9.5.2019

PERSPEKTIIVISSÄ

               Lähden kerrankin kiireettömänä pyörällä kohti kokousta. Sisälleni tulee hyvä olo jouto kymppiminuuttisesta. Kuin tilauksesta huomaan kotitielläni tutun hahmon kävelevän samaan suuntaan, jonne olen matkalla. Hiljennän huomaavaisen hiljaa itselleni arvokkaan vanhan herran viereen. Yksi harvoja vanhoja urheilumiehiä, joita ei vain voi ohittaa vaihtamatta muutaman sanan. -"Miten olet voinut viime aikoina", kysyn mieheltä, jonka maraton ennätys taitaa olla 10 minuuttia parempi kuin minun tai ehkä se on 15 minuuttia, en tarkkaan muista. -"Kiitos hyvin, olen saanut liikuttua säännöllisesti ja nyt olen menossa hartauteen".  Muutama arvostava sanojen vaihto ja lopuksi vielä kertasin; -"Minkä verran sinulla olikaan ikää?". Tyylikkäästi ja nuorekkaan letkeästi astellen mies vastaa: 86.

                Mietin erkanuttuaemme, että hän on 41 vuotta minua vanhempi. Tulee toive hänen kunnostaan, hänen iässään. Vaatii jo kosolti tuuria päästäkseen noille lukemille, jos se riittää sittenkään. Tavatessani näitä vanhoja ihmisiä tunnen eläväni historiaa. Olen kiinnostunut kuulemaan heidän tarinoitaan, ajatuksiaan. Olen tulossa itsekin ilmeisesti vanhaksi. Huomaan sen joistakin asioista, vaikka koenkin olevani aika nuorekas. 45-vuotiaana huomaan, etten voisi enää harjoitella kuin nuoret kollit. Kroppani ei kestäisi. Siksikin on kiva olla "vain ulkoilija".

                Juoksin eilen aika nopeasti kehkeytyneen idean seurauksena paikallisen järven, Pidisjärven ympäri (tasan 22km) reippaasti. Mukavaa rallatelu reipasta, ei ahdistavaa menoa. Tuuli meinasi vain tehdä kierroksesta hieman haasteellisen. Edellisten viiden viikon isot ulkoilumäärät painoivat lisäksi kintereissä, mutta halusin välillä vähän pidemmästi juosta reippaammin - ainaisen kevyen hipsuttelun vastapainoksi. Ja olihan se kivaa. Viisi viimeistä kilsaa pystyin vielä suunnitellusti lyömään löylyä, vaikka vastatuuli söi siitä kyllä vauhdin pois, mutta kiuas kuumeni kuitenkin hieman.

               Järvenkierrossa kesti 1:42:39. Keskivauhti oli 4:39min/km. Keskisyke hieman tavanomaisia maratonkisojeni keskisykkeitä alempi, 148. Eli sellaista aika helppoa reipasta. Tuo aika tuntui kuitenkin mutu tuntumana ihan hyvältä. Pitikin oikein tarkistaa Garmin Connectin suodattimella, että mihin aikaan olen sen aikaisempina vuosina reippailla lenkeilläni juossut. Seuraavaksi paras oli kahden vuoden takaa, 1:47:30 -luokkaa, eli noin viisi minuuttia hitaammin, samoilla tehoilla.  Ehkä hieman yllättävääkin. Suodatus väli oli 2012-2019 vuodet.

              Tänään sain ilokseni hetkeksi juttuseuraa ollessani palauttavalla ulkoilulenkillä. Minulta kysyttiin miksi pidän "turhana" juosta paljoa 70-80% välisillä tehoilla. Ehkä joku muukin on voinut sitä miettiä, joten kerrataan se tässä. Eli näen, että kevyet lenkit olisi hyvä tehdä pääsääntöisesti ALLE 70% tehoilla maksimisykkeestä. Esim. minulla maksimi (ehkä se vielä on sen) 177 niin 70% on silloin noin 124. Eli 123 keskisykkeellä tai sitä alhaisemmilla tehoilla. Tänään keskisyke oli osittain maastossa juostulla 14,5km lenkilläni 118.
              Mikäli juoksee paljon esim. 75% tehoilla on jalat kaiken aikaa herkästi raskaat, eikä jaksa juosta niin paljon määrää kuin jos juoksisi samat lenkit alle 70% tehoilla. 70-80% väli on puurouttavaa lenkkeilyä. Ja syö paukkuja, sekä rentoutta sitten tehokkaimmilta lenkeiltä, yli 80% tehoista. Tämä on siis filosofiani mielestäni järkevästä harjoittelusta. Toki muistin tälle hyvälle kuntoilija tutulenikin korostaa, että säännöllinen liikkuminen on toki kaikista tärkeintä, ja että aluksi, jos kuntoa ei ole paljoakaan niin on aika vaikea asua alle 70% tehoissa. Tärkeintä on liikkua, hifistely tulee vasta sitten, joka niin haluaa.

              Itse olen ollut jo vuoden katsomatta kelloon lenkeilläni. Jätän sen hauskan lenkin jälkeiseksi hauskaksi. Varmasti tapahtumissa, Karhunkierros 166km:lla ja PUF 171km:lla tulee seurattua, jotta pysyisin paremmin mukana noiden retkien poluilla loppuun asti. Noin pitkät retket tarvivat hieman suunnitelmaa ja suunnitelmassa on kello apuna. Kello lenkkeillessäni ei enää yllätä minua jälkikäteen. On kiva nähdä, että tunne ja data ovat mukavan lähellä kaiken aikaa. Siitä tulee jotenkin selittämättömän hyvä olo. Tavallaan se on palkinto pian 40 000 juostusta kilometristä ja rohkeudesta opiskella itsestä tarpeeksi.

             Huomenna olisi tarkoitus käydä aamuvuorossa ja sitten levätä loppu ilta. On kiva olla välillä perheen kanssa rauhassa. Ehkä voisi myös vähän venytellä. Ensi viikolle on ulkoilusuunnitelmia. Maanantaina on Nivalan Polku ry:n mäkipäivä, jossa tulee ainakin käytyä. Eikä ensi viikon ulkoilut varmaan siihen jää. Sitten, kun siirrytään toukokuulle kalenterissa niin alan keskittyä saamaan jalkani keveiksi huhtikuun tuhdin ulkoilusession jäljiltä. Onneksi siinä on yli kolme viikkoa aikaa keventää. Toukokuussa ei enää kuluttavia ulkoiluja.

             Palataan asiaan! Terveyttä ja liikunnan iloa - siitä se kaikki lähtee!

Onni Vähäaho, Nivalassa 20.4.2019 

ULKOILU INNOSTUS

          Huhtikuu näytti kalenterissa väljältä töistä. Ja se on kyllä tuntunutkin siltä. Olen ollu paljon vapailla. Olen ajautunut sen ja kevään edistymisen myötä ulkoilemaan pääasiassa kahdesti päivässä. Liikuntatunnit ovat kasvaneet ja hiihtokelit heikentyneet. Se on tiennyt vaivihkaa hölkän lisääntymistä. Maaliskuussa tuli hölkättyä jo yli 400kilometriä ja nyt meno on ollu huhtikuun kahdella eka viikolla vielä reilumpaa. Kahteen eka viikkoon 235 hölökkää.

         Ihan fiiliksellä on tullu edelleen mentyä, millon mitäkin. Okei, tietty kierto on näköjään seurannut ulkoiluteemoja vahingossa: mäki, kevyt päivä, lepo, vauhti, pitkä, palautus, pidempi jossa myös reipasta, palautus, mäki... Reilu viisi viikkoa Kuusamon kovaan retkeen. Kahteen kertaan karhunkierros, 166km. Etukäteen tehdystä ulkoilusta on hyötyä siellä. Edellisvuodesta on opittu. Nyt kääntäessäni toukokuun kalenterista loppuu kaikki kuluttavat ulkoilut. Retkinälkää on jätettävä.

         Peruskuntoa ei ehdi juuri enää nostaa. Tällä viikolla on jo pakko ottaa kevyempi viikko, jottei lihakset mene liian jumiin. Jumi ei ole voimaa, vaikka 90-luvulla itsekin toisin ajattelin. Elastisuus ja kimmoisuus on. Tuoreus. Karhunkierroksen 166km retki ei tee kummoistakaan poikkeusta mihin tahansa erittäin vaativaan retkeen. Hyvin pitää valmistautua ja sittenkin pitää pystyä vielä äärimmilleen päästäkseen perille. Mutta tuo on kiva haaste. Tykkään opiskella itsestäni lisää ja tuo mahdollistaa sen. Siitä tulee taas hyvin opettavainen retki. Kaikki ovat olleet.

         Kävin eilen aamulla viimeisen kerran tälle keväälle hiihtämässä Nivalassa. Kaksi päivää aikaisemmin näkemäni perusteella olin yllättynyt miten valtavasti latu oli sulanut noin lyhyessä ajassa. Enää ei edes yöpakkaset pelasta. Kyllä latu on mennyttä. Jo nyt joutui muutamassa paikassa miettiin/taiteileen, kun vain yhtä jalkaa pystyi nostamaan kerrallaan.

          Hiihtomajalla, Hiitolassa (Seppolassa), oli jo aamu seitsemän jälkeen yhdeksän autoa parkissa. Olin joukon nuorimmaisia. Vanhin mies (88.v) hiihteli varsin hyvää vauhtia hymy huulilla, tarinoiden parhaat vitsit. Itseäni hämmästytti vanhan herran erittäin nopea tilannetaju ja huomiointi, sekä sanavalmius. Yksi vitosen lenkki ei tuolla ole mitään, edes hänelle. Melkoisia ukkoja! Jotenkin älyttömän kunniakasta saada hiihtää noiden veljien seassa. Ensi syksynä sitten taas. On se vaan kivaa tuo hiihtäminen.

        Tällä viikolla on kiva koittaa jo opetella vähempään ulkoiluun. Se on haaste, sillä tykkään ulkoilla paljon, mutta täytyy tulevia retkiä kunnioittaa ja yrittää oppia edellisistä. Täytyy toivoa, että yli kahden vuoden terveenä olo putki saisi vielä jatkoa ja saisi retkeillä. Jotain on ehkä elämässäni siis oikeinkin menny tai sitten mulla on vain älytön tuuri terveyteni kanssa.

         Ilmakin lämpenee taas reilusti ja jo kerran alkaneet shortsikelit saavat jatkoa. Kevyen viikon ratoksi oon suunnitellu pieneksi välipalaksi kiihtyvän järvenkierron (22km) perjantaille mikäli tuntuu jalat edellisenä päivänä siltä. Tänään rauhallista mäkeä DanHillillä. Ja tiistai sekä keskiviikko leväten/vähän liikkuen. Torstaina ehkä jotain pientä vauhdinvaihtelua. Määrät kuitenkin alas. Nyt on edellisten viikkojen kovan menon aika antaa upota lihaksiin rauhassa. Välillä on hyvä vähän tankata. Sitten noin viikko vielä pienellä käsijarrulla reilumpaa menoa ja sitten reilu kolme viikkoa retki-innon kasvatusta vain pienin ylläpidoin ja härnäyksin. On se hienoa kun pääsee tuollaisia tupla karhunkierros retkiä yrittään.

Onni Vähäaho, 15.4.2019 Nivalassa

KAHDELLA VEELLÄ

                  Vaietut asiat ja verot. Kahdella veellä.


                  Elämässä maksetaan muutakin veroa kuin sitä perinteistä. Palautuksista en tiedä, mutta pulittamaan saattaa joutua joko heti tai ajan päästä.
                  Katsoin tänään ilmeisesti minua jotain kymmenen vuotta nuorempaa miestä. Kohtuullinen hermostuneisuus (kiire? tauolla jostain?) paistoi hänen olemuksestaan ja ilmeistä. Posket lommolla hän veti savuja röökistään. Yhä imutus rekvenssiä tihentäen ja samalla jo katseellaan ympärillensä kuulantyötö ringin kokoista tumppaus alustaa etsien. Tässä vaiheessa en ilennyt katsoa enempää. Tumppi ympäristöön ja kohti tukehtumiskuolemaa ehkä. Tupakka tekee pahaa jälkeä. Sekä ja että.

                 Muistan, kun katsoin joskus isän kanssa lauantaisin alkuillasta Englannin nykyistä valioliigaa, silloista 1.divisjoonaa. Ja tietenkin Aulis Virtasen selostamana. Minulla oli limukkaa ja isällä kossu kroki. Rauhallista nauttimista pelistä toki. Hienoja muistoja yhteisistä hetkistä isän kanssa. Rauhoittumista. Isä ehkä noin 60 tunnin työviikon jälkeen oli krokin ansainnut. Usein jaksoi vielä pelata 14 tunninkin työpäivän perään minun kanssa sukkapalloa. Upea isä. Kova istumatyö toi yhdessä tupakan kanssa kuitenkin muita ongelmia. Työ tappoi isän, voidaan sanoa. Vero oli kova.

                  Tuohon aikaan kaikki yli 2:40h maratoonarit oli ostoruuan tienpäälle haaskaajia. Eikä heitä paljon ollutkaan. Useimmat meni alle ja kävivät vielä töissä, sekä useimmmat osasivat aukaista väkiviinapullonkin. Tiedän näiltäkin seuduin muutaman. Veroja on maksettu. Ja paljon.

                   Nykyään on toista. Kukaan ei enää meinaa päästä edes alle kolmen tunnin. En itsekään. Tuskin koskaan pääsen. Enkä ole järjin innostunut edes yrittämään. Ei kaikkea tarvi yrittää. Kaikella on veronsa. Myös minun matkoillani, ultrapolkujuoksussa. Ja siellä vasta veroa maksetaankin. Voi jestas, laji on trendinä niin tuore, ettemme tiedä vielä mistä meitä haetaan seuraavien vuosikymmenten aikana, kun pää alkaa hurttaan. Me tunnemme polut. Pääsemme todella hukkaan tarvittaessa.

                    Kerroin yhdelle kavereistani huomioni hänen lenkeistään. Kaverini lenkkeilee aivan omalla tyylillään. Taitaa olla viisi maratonia nyt takana ja aina uusi ennätys. Viimeisin taisi mennä jo 3:34h. Ehkä teidän kannattaa seurata miehen tyyliä Stravassa. Tämä kaveri totesi, ettei seuraa trendejä vaan luo niitä. Totuus hyvällä huumorihännällä.

                    Minua vaivasi useamman viikon Elo-Syyskuun vaihteessa lonkanseudun (etenkin vasemman puolen) lihaksisto. Sitkeä jumivenähdys tai jotain. Nyt se oli yli kuukauden pois. Monet kovat ponnistukset on sen jälkeen menty ja noin 500 kilsaa oireetonta menoa. Kunnes tänään mäkisellä lenkillä oli melkoisesti mutaa ja alustan pettämistä pehmeyden vuoksi. Ehkä venäytin lonkanlihaksia taas? Katsellaan. Iltakasin kävin palautteleen. Alku tuskanen, mutta kivutonta - joskin jäykkää - loput seitsemän kilsaa. Verot.

                  Olen juossut vaivihkaa paljon tänä vuonna. Jo 4428 kilsaa tänä vuonna. En ole kyllä yhtään kilsoja kerännyt vaan yrittänyt löytää oman tieni kehittyä. Mielestäni olen kehittynyt. Joo - kaksi keskeytystä pääkisoissa, mutta pitää nähdä tulosten taakse. Viime tiistaina I-SR2014 koko lenkki 6:25:28. Liki puolen tunnin parannus perushölkällä reittiaikaan. Kelpaa. Ehkä tuossa on jo veronpalautuksen makua?

                  Mutta se toinen V. Vaietut asiat. Ja kaikki sen tietää ja lähes kaikki sitä välttelee. On ihan sama miten paljon juokset, jos sinun keskivartalo ei ole betonia. Kaikki lähtee keskivartalosta. Ainakin itselleni jumppaliikkeiden teko on aina ollut pakkopullaaa. Vähä samalla tavalla kuin aikonaan keihäänheittoaikoina juoksuharjoitukset. Sepporäty kulttuuria.

                 Ei lienee sattumaa, että suoritustasoni lähti jyrkkään nousuun parin viikon keskivartalotreenin jälkeen. Pyssymäki Ultra Festivalissa varmasti purin lihasvoimaa ulos, mutta keskivartalon jämäköitymisellä olen saanut parempaa kulkua vajavoimaisilla jaloillakin. Ja totuushan on myös (joskin vaiettuja sekin osin) se, että mitä enempi meille tulee ikää, sitä enempi pitäisi panostaa lihasvoimaan.
               Ja se metsässä, soilla tai mäessä tunkkaaminen ei vain riitä. Olen itsekin joskus niin luullut vain huomatakseni olevani todella väärässä. Olisi sama kuin pitäisi katiskaa joen penkalla. Ei sinne hauki hyppää. Ei pitäisi kusettaa itseään. Mutta miten pitää tämä hyvin alkanut lokakuun keskivartalokuuri? Jokin kuukausittainen minimi? Tunti lankkuja?

                  Ja jos joku miettii lankkujen jumittavaa puolta niin kuka on käskenyt tekemään sen staattisena? Itse teen monenlaisia aavikkoliskoliikkeitä niitä kohdentamis ja vetreytys tarkoituksella. Tässä video (oliko viime vuodelta) aiheesta. Ei muuta kuin kaikki innolla keskivartaloa kohentamaan.

                 Lopuksi. Tiesittäkö, että Super PEP2019 16-17.8.2019 ilmoittautuminen aukeaa 2.1.2019 klo.0.00. 57km ja 171km matkoille rajoitetusti paikkoja. 26km, 57km ja 171km matkoille hankitaan noin 100 GPS-seurantalaitetta. Nopeimmat saavat ne kisaan. Kannattaa siis laittaa toi ilmon aukeamis päivä ylös (sama kuin Liikkumalla Uuteen Vuoteen "LUV" kampanjan aloituspäivä), sekä varata ensi elokuulta tuo viikonloppu vapaaksi jo hyvissä ajoin.

Valoa syksyyn! Kahden kuukauden päästä alkaa päivä taas pidentyä!

Onni Vähäaho, Nivalassa 22.10.2018      

KAAOS

                 Meren ulappaa reunustaa iso mäkinen ja kivikkoinen ranta. Kaveri seisoo mäen harjalla ulapalle päin, välillä olan yli vaivihkaa taaksensa katsoen. Takana toinen tuo kotiinsa rakennuskiven ja lähtee enempiä ihmettelemättä hakemaan lisää kiviä. Mäen harjalla seisova kaveri käy samantien anastamassa uutteran lajitoverin kiven. Sen jälkeen taas rosvokaverin sama feikki tuijotus ulapalle päin jatkuu ja tätä jatkuu ties kuinka kauan. On kyse pingviini lajista ja avaraluonto ohjelmasta. Samalla kerrotaan myös, että uroksien vartioidessa yhteistä kotipesää käyvät naaraat tekemässä kauppaa pesäkivistä tarjoamalla seksipalveluja vastineeksi yksinäisille uroksille. Uskolliset urokset eivät tästä tiedä mitään. Sitä ei kerrottu miten naaraat käsittelevät syyllisyyden tuskansa vai kestävätkö kävellä päivästä toiseen väli arkana takaisin pesälle, maksettu kivi mukanaan.         

                 Suuri lauma eläimiä pienehköllä alueella antaa kaaosmaisen vaikutelman. Monilla eläinlajeilla meno onkin aika brutaalia, kun vaikkapa hyljeurokset taistelevat haareminsa puolesta. Yläkroppa hampaaniskuja täynnä he pääsevät sitten bylsimään ehkä jopa kahdenkymmenen naaraan kanssa. Tuo voi täyttää jo pervommankin fantasiat?

                Kaaosta on montaa sorttia. Myös pimeyden voi nähdä kaaoksena. Lähdet aamulla töihin - on pimeää. Tulet iltapäivällä töistä - on pimeää. Kahden pimeän välissä voi alkaa voimaan pahoin, jollei vintiltä tuoteta positiivisia ajatuksia kulkijalle. Tänä teknologian aikana ihmisiltä katoaa olennainen asia - keskittyminen hetkeen. Työ on monilla (lähes kaikilla) hektistä ja pilkottua. Vapaa aikakin on monilla sinkoilua täynnä. Lyhytkin pysähtyminen voi alkaa tuntumaan vaikealta. Milloin olet viimeksi lukenut antaumuksella tunnin tai enemmän? Suosittelen. Jokaisen on hyvä pysähtyä säännöllisesti. Kukaan ei kestä loputtomiin suorittaa fyysisesti eikä henkisesti.

               Tänään on 74 päivää siihen, kun päivä alkaa taas pidentymään. Tykkään positiivisuudesta ja nautin siitä lahjasta. Nautin elämästä ja siitä, että aina on mahdollista nähdä valoa, vaikka omassakin elämässä on ollut paljon viime aikoina haasteita. Ja jos joku nyt luulee niiden tarkoittavan kesken jääneitä kisoja, on pihalla kuin lumi-ukko. Elämän todelliset haasteet eivät mielestäni saa olla harrastuksessa vaan harrastuksien pitäisi tukea elämän haasteissa jaksamista. Uskon, että juoksu antaa minulle voimaa.

               Suomen pisimmän polkujuoksun loppumisesta kohdaltani on aikaa nyt reilu kaksi viikkoa. Olen alkanut palautumaan varsin hyvin. No, löysää hölkkää/etenemistä vajaa 18 tuntia. Retkeilyotteella etenemistä. Ei mitään raastoa tai väkisin yrittämistä. Voimia oli vielä lopettaessa vaikka kävellä pidemmästikin, joten palautumisen hyvä sujuminen on lopulta aika loogista. Ylipitkä kevyt lenkki enempi kuin rankka kisa. Toki en halua millään tavoin vähätellä sen vaikutusta tai merkitystä, mutta en toisaalta buustatakkaan.

               Henkinen palautuminenkin on edennyt kivasti ja ilmoittauduin tänään NUTS Karhunkierroksen 166km matkalle, eli Suomen toiseksi pisimpään polkujuoksukilpailuun. Ensi kaudellakin toinen kisani on sama kuin tänäkin vuonna eli ns. PUF171km, Suomen pisin polkujuoksukisa, joka juostaan ensimmäistä kertaa Pyssymäki Extreme Polkujuoksun yhteydessä 16-17.8.2019. Ilmoittelemme aikatauluista lähiaikoina lisää.

               NUTS Karhunkierroksen ilmoittautuminen on ollut auki nyt vajaa kolme tuntia ja listoilla on jo 2200 nimeä! Eli melkoinen kaaos taas tulossa Kuusamon Rukalle, mutta hauska kaaos. Kiva päästä taas kokemaan upeat maisemat ja kisan kiva taika. Lähes yötön yö oli viimeksikin upea kokemus juosten. Koitetaan päästä ensi vuodeksi taas parempaan kuntoon niin saatan jopa päästä jommassa kummassa - tai ehkä kummassakin - maaliin. Tavoitteita on hyvä olla, kunhan ne ovat vain juoksutavoitteita.

                Nautin nyt tehdessäni osittaista työaikaa. Ehdin elää paremmin elämää, joka meille kaikille on annettu elettäväksi. Rahakin tuntuu riittävän jopa paremmin kuin ennen, kun sen käyttöä joutuu nyt tarkemmin tarkkailemaan. Luulenpa, etten palaa enää koskaan 100% työhön. Sen sijaan edelleen vähentäminen on kyllä vaihtoehto. On ihanaa, kun voi keskittyä elämään enempi hetkessä ja pysähtymäänkin välillä. Itsellänikin on tarkoitus lisätä lukemista ja syventää näin keskittymiskykyä, joka meillä kaikilla on tässä hetkitsessä arjessa vaaravyöhykkeellä.

                Mukavaa syksyn alkua! Nauttikaa väreistä ja lähellä olevista ihmisistä ja liikkukaa sisäisen äänen mukaan - joko vähän tai vähän enemmän!



FLASHBACK reilun viiden vuoden takaa!!!

Onni Vähäaho, Nivalassa 9.10.2018

YKSI KAKSI NELJÄ

                  PUF. Suomen pisin polkujuoksu. PUF2018 tunkeutuu pään sisälle sopivasti ottaen hallinnan keskusyksiköstä. Viime vuosien pitkissä kisoissa olen päässyt mielestäni aina sopivasti sellaiseen hyvään transsiin, jossa suljen ylimääräisen pois ja nautin siitä, että kilometrit ja tunnit kuluvat. Osa niistä on onnistunut hienosti ja pari on päätynyt keskeytykseenkin. Nyt lähestyy taas se hetki, kun on aika yrittää.

                 Olen käynyt kisan kulkua läpi mielessäni. Miten hoidan minkäkin asian. Mitä laitan repun mihinkin koloon ja sopukkaan. Vaatetusta eri keleille. Pitkän kisan etenemisotteen - vauhdin ja rytmin. Olen kuin tehdaspesukone, johon voi syöttää pitkän, noin 30 tunnin pesuohjelman. Nyt ohjelma alkaa olla syötetty. Kroppa, kun tästä herkistyy niin ohjelmassa on kiva nautiskella. Tunnit ja kilometrit menevät kuin siivillä, mutta silti linkous tulee olemaan varmasti äänekäs ja työläänkin kuuloinen. Ja miksipä ei. Tavoite on kova ja sitä kautta haastava. Tuskin haluan kisan jälkeen hetkeen laskea kolmeen (kisassa juostaan KOLME kierrosta jo legendaarisen maineen saanutta PEP -reittiä).

                 PUF on kaukana formuloista. Itse asiassa liki vastakohta. Silti renkaat kuitenkin ratkaisee myös PUF:ssa. Niiden osalta käyn vielä tunnustelua. Ideaali olisi - päinvastoin kuin formuloissa - ettei renkaita tarvitsisi vaihtaa koko kisassa. Sitä säätelee tietysti ihan sääkin. Kuka kysyi varpaistani? Ehkä ne kestävät. Tämän kaliberin myllyt ovat aina haaste myös niille. Varpaat ovat yhä heikko kohtani tästä syystä. Tässä toinen teksti aiheesta.

                 Pitkät kisat ovat pitkälti jo eri asioiden tunnistamista etukäteen ja kisan aikana. Reagointi on tärkein ja rehellisyys omia tuntemuksia kohtaan. Minulta on kysytty viime viikkoina, että eikö siinä tunnu jossakin vaiheessa pahalta ja vaikealta. Olen vastanut, että ihme olisi jollei ei. Tärkeintä on Marko Forsell´in ohje/ajatus: 15 minuutin päästä tuntuu jo paremmalta. Ja näinhän se usein on. Pitkissä kisoissa pitää pystyä toimimaan. Siellä ei tuskastelu auta kovinkaan pitkälle.

                  Reilu viikko sitten alkanu vasemman lonkanseudun lihasvaiva alkaa olla pian taakse jäänyttä saaga. Ainakin siltä se on nyt muutaman päivän tuntunut. Hyviä singaaleja. Silti se muistutti löysäämään tarpeeksi. Akut pitää ladata kaikin puolin, jotta jaksaa puristaa. Fyysinen puoli ei enää paljoa ehdi muuttua suuntaansa, mutta nälkää voi vielä kasvattaa - niin ihmeelliseltä kuin se voi tuntuakin, etenkin lajin ulkopuolisten ajatuksissa.

                 Starttiin on aikaa 18 päivää. Ilmoittautuminen on auki enää viikon. Seitsemän nimeä listalla. 21 mahtuisi. Kisa on brutaali ja siksi se täyttyy varoen. Moni yllättyisi kokemuksesta, jos uskaltautuisi, sillä PUF täyttää varmasti brutaalisuudessaan monenkin sortin kokemusnälän. Viestin viejiä reitillä on käynyt. Mia Tuoriniemi, Marko Mattila, Pasi Koskinen, Tero Ruokolainen, Visa-Pekka Larivaara, Jyrki Leskelä, Mika Leppälä ja Jaakko Eskelinen - vain muutaman marinoituneen ultrapolkujuoksijan mainitakseni. Rohkaistukaa! Voin taata, että kannattaa, mikäli hakee tivolin possujunan vastakohtaa. PUF on Suomen Barkley Maraton. Kukaan ei ole vielä päässyt maaliin. Haluatko sinä tehdä historiaa?

                 Lopuksi. Julkinen onnittelu Ville Maksimaiselle, joka juoksi kaikkien aikojen nopeimman ajan ja parhmaimma sijoituksen (69:s! yli 2500 kisaan joukossa!) kenties maailman suurimmassa ja kauneimmassa polkujuoksukisassa, Ultra Trail Mont Blanc´illa (UTMB), jossa matka on noin 170km ja noin 10 000 nousumetriä. Lue Villen uskomattomasta suorituksesta tästä. Upea kirjoitus myös, josta huokuu ainakin omalle kohdalle samankaltaiset arvot. Kiitollisuus kotiin päin ja perimään. Tänään katson Villen tavoin ylöspäin. Isä täyttäisi tänään 89 vuotta. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 4.9.2018

VAIVAA PUKKAS

                     Katson harjoituspäiväkirjaani ties monennettako kertaa. En usko silmiäni. Aivan normaalia treeniä, jopa enemmin järkevää ja kohtuullista kuin vaivalle altistavaa. Lonkanalueen/Lonkanpään lihakset sekä reiden, että vatsanpuolella lonkanpäätä ovat arkoina tai jopa hieman jollain tavalla venähtäneet. Jonkinlainen lihassäikkäys on tapahtunut. Ilmeisesti reisilihakset ovat olleet altistavasti jumissa ja jokin nopea korjausliike/epä-edullinen liike ehkä vauhdikkaassa alamäkijuoksussa alusti vaivan.

                     Tein etenkin alaspäin juostuna aika rajun mäkireenin viime tiistaina. Tarkemmin muistellessani se oli aamupäivä, eikä lihakset olleet välttämättä aivan lämpimillään. Juoksin kyllä pari tunkkausrata kierrosta hieman normaalia keveymmin, mutta sitten juoksin jopa 3min/km -vauhtia mäkeä alas. Pyssymäen savitekomäki on lyhyt, mutta jyrkkä. Toisaalta sitä on kyllä tullut sahattua paljon ja joka kuukausi, joten syyttävällä sormella ei mäkeen päin voi viittoa.

                    Mäkireenin jälkeen pidin oikea-oppisesti pari kevyttä päivää. Ei mitään tuntemuksia mistään vaivasta. Tunsin kyllä, että tavanomaista etureisijumia tietysti oli kovasta alamäkijuoksusta, mutta ei muuten mitään ihmeempää. Niinpä viime perjantaina tein suunnitellusti aamupäivällä 16km asfalttilenkin, jossa lenkin keskellä juoksin 12km mukavaa reipasta 4:28min/km keskivauhdilla ja vain maratontehoilla. Tuon lenkin jälkeen tunsin voimakasta arkuutta juurikin kuvaamallani alueella, vasemman lonkanpään ylä -ja alapuolella.

                  Usein ns. säikähdysjumit ovat hellittäneet varovaisella, matalatehoisella hölkällä. Niinpä kävin samana iltana reilun 25km lenkin viemässä heijastinnauhoja puf-reitille. Aluksi kipu oli aivan helvetillistä - niin kuin olisi puukolla työnnetty luun alle. Kipu lievittyi kuitenkin jo ensimmäisen kilsan aikana ja loppulenkistä askel oli jopa rennon tansahtelevaa. Aika luonnollinen tulkinta ajatella tuon edistäneen jumin lähtemistä. Ei ollut siis aihetta isompaan huoleen.

                 Lauantaina kävin palauttavan. Tuntemuksia hieman, mutta seassa myös edellisen päivän yli 41km hölkkä-annoksen tuomaa normaalia harjoitusjumia. Keitossa paljon aineksia, mutta alas meni. Sunnuntaina oli sitten suunniteltu lepopäivä. Ensimmäinen lepo kahteen viikkoon. Eilen (maanantaina) juoksin vain jalkoja tähän päivään herätelläkseni 6km siivun. Hieman tuntemuksia, mutta aina vain vähemmissä määrin. Enempi sellaista lihasjäykkyyden kaltaista.

                Tänään on tiistai ja 28.elokuuta. En ole taikauskoinen, mutta 28.huhtikuuta puhkesi vastaavanlainen vaiva. 6.toukokuuta juoksin jo puolimaratonin, eikä vaiva enää heijastellut. Silloin kivut olivat 28.päivä paljon isommat kuin tänään. Mitä sitten tänään tein?

                 Ajelin aamutuimaan Pyssymäelle herroiksi autolla. Olin aamulla todennut venytysliikkeissä jalat kivuttomiksi, mutta toki jumisiksi, muttei pahasti. Rentoa hölkkää hyvänlaisilla kävelypätkillä ja ohjelmassa koko pep57km lenkin kierto. Kunto on ollut omaan tasooni nähden sen verran kivalla kantimilla, että ajattelin lenkin menevän noin seitsemään tuntiin - kenties vähän allekkin.

                 Lenkki lähti käyntiin kohtuullisesti. Hieman aamujäykkyyttä jaloissa, mutta muuten ei mitään. Keskityin pysymään pystyssä, sillä pienikin jäykkyys herkästi madaltaa askelta, joten polkutanssiin täytyi keskittyä hieman normaalia tarkemmin. Vauhti ei ollut hyvää, jos kohta ei aivan surkeintakaan. Aika lailla tuntemusten mukaista - aamujhäykkää. Aurinko paistoi ikävästi silmiin, eikä normaalit vahvuuksilla olevat aurinkolasit paljoa auttaneet. Oli ajoin kuin olisi huivi silmillä juossut. Pole-pole, hoin vain, kyllä sitä pystys... ja kopsista. Ehkä näin ei kävisi jos olisi fotokromaattiset aurinkolasit vahvuuksilla. Voihan vittu sanon minä, mutta eihän sitten olisi ollenkaan näitä upeita pötkötysasentoja ja geologisia aistimuksia maanpinnan äärellä, kun äyriäinen kutittaa maahan työntynyttä sierainkarvaa koko lenkin vauhtikeskarin etunumeron ollessa vielä viisi!

                  Ehkä lenkkeilen jatkossa aina vain edulliseen suuntaan auringon paistaessa tai sitten jatkan tätä älyttömän varusteltun harrastuksen varustamista vielä noilla laseilla.

                  Pelastuspiste 2:lle (hieman vajaa 12km) saavun hieman alle 70 minuutissa. Keskivauhti peruskestävyys otteella ja puolisokkona juostessa kohtuullinen 5:56min. Jos lukija on juossut isr-reitillä niin voi suhteuttaa. Ihan ok jumista menoa. Mutta askel on muuttunut jo tovi sitten inhottavan varovaiseksi. Lonkanpään lihakset alkaa jäykistyyn ja siellä täällä ns. "huonojen askelten" kohdilla tuntuu hieman kipua. Pesänevan ylityksessä keskivauhdin etunumeroksi vaihtuu kuusi ja samalla tunnen syksyn ihanat tuoksut. Iloitsen olla täällä, mutta mieltäni hieman kaihertaa tämä kohtuuton jäykkyys.

                 Ajassa 1:45h olen Pelastuspiste 3:lla. ns. PUF-huollossa numero yksi, jonne olin eilen vienyt PUF-huoltaja Gugin kyydillä täydennysjuomia. Voi herra paratkoon! En meinnanut löytää omaa kätköäni. Koomista. Sitten löydän vihdoin ja samalla jo 17:s kilsakin tärähtää valmiiksi pulloja etsiessäni. Hieman extrakiemuroita paikallaan ollesssa. Täytän liivin ja haluan vielä leikkiä huollossa lisää; niinpä teen vielä kyykky geo-kätkön, jota en suunnittelekaan etsiväni, ja toivottavasti en koskaan sitä löydäkkään. Kaiken kaikkiaan kässehdin paikallani retkimääreet täyttävän kuuden minuutin ajan. Jos jotain kiinnostaa niin kellossa keskivauhti 6:31, kun nostan housut ylös ja suuntaan reitille. Kukaanhan ei polulle pasko, paitsi metsän eläimet.

                 Jatkan matkaa. Kaiken aikaa juoksu supistuu ja supistuu. Vauhti laskee ja tunnen itseni kaiken aikaa vanhemmaksi, sillä aistin, ettei tämä ole hyvä suunta. Liike on kuitenkin jatkuvaa ja tasaista. Mummut ja papatkin karkaa, kun tarpeeksi pitkäksi aikaa käntää selän. Pienellä Suojärvellä täyttyy 21km ja minä nappaan kuvan. Olenhan retkellä!

                 Matka jatkuu ja näennäisesti kilsa-ajat on ihan ok. mutta entinen tasoni ei ole nykyinen tasoni ja huomaan kyllä miten askel on mennyt vaikeaksi. Jos olisi lonkassa saranat, ne varmaan narisisi kaiken aikaa. Syyry 26km. Melekolailla tasan 3h. Vasemman jalan nostamis liikkeet alkavat tuottaa tuskaa ja kipua. Se tietää, että vasenta jalkaa ei voi juuri nostaa. Hah, meidän reitillä. Ei hyvä. Kun toinen jalka laahaa niin sitten kaadutaankin jo, ja kun kaikki ponnistelu tuo kipua oikean lonkanpään alueelle on tie lohduton. Kipu yltyy ja yltyy, pian se tuntuu joka askeleella enemmän ja enemmän. Sitten päätän, että tämä on tässä tällä kertaa. Jossain 30km kohdalla.

                Kipu ei ollut kuitenkaan läheskään yhtä paha kuin viime perjantaina heijastinnauhoja lisätessäni 25km etulenkillä. Sen sijaan kivun suunta (paheneva) oli se mikä vaikutti, että ainoa järkevä päätös oli lopettaa harjoitus. Viimeinen erikoispitkä jäi lopulta vajaaseen 38kilometriin. Jouduin kävelemään noin 8km kipeällä jalalla, sillä liikkeellä oli oltava. Paikallaan ollessa tulee kylmä, eikä lihas ole parempi jähtyessä muutenkaan.

               Lopulta tuttu mies tulee minut pelastamaan. PEP ja PUF- raatokuski päivystää myös muina aikoina. Keijo "Hietapuolen Bekele" Nivala. Vajaa viisi tuntia ja 38 kilometriä. Retki on paketissa. Lopuksi perinteinen käärmekuva. Tähän liittyy sisäpiirin huumoria kesäkuun takalenkiltä.

               Eli tällasta. Nyt vähän rauhotellaan. En jaksa uskoa, että tässä montaa päivää menee niin vaiva on pois. Yksi hyvä merkki on se, että kipu on jo nyt lieventynyt reilusti siitä, kun tulin kotiin. PUF2018 kisa on 3½ viikon päästä, joten nyt pitää jo olla malttia vaivan kanssa. Hurskasteluun ei ole varaa. Muutenkin ollaan jo niin lähellä kisaa, ettei kunnolle voi juuri mitään enää tehdä. Sen sijaan terveyttä pitää toivoa.

               Mikäli kävisi niin, että vaiva muuttuisi vammaksi, eli estäisi harjoittelua ja sitä kautta osallistumista PUF:iin niin sitten se olisi niin. Eikä siinä ihmeempää. Oikeastaan aika jännä tämä vaivan ajoitus, sillä muutama päivä sitten pohdin, josko puf2018 olisi viimeinen kisani juoksuharrastuksen puitteissa. Käyn sitä pohdintaa yhä. Kilpaileminen, kun ei itselleni ole ollut enää pitkään aikaan saavuttamista vaan kokemista. Ne pienet perhoset, jotka ilmestyvät vatsan pohjalle lähtöä ennen, vaikkei tiedä miksi ne tulee. Hauskat tilanteet kilpailuissa kilpaveljien ja siskojen kanssa. Muistot kisoista. Ne ovat varmaan ne tekijät, jotka ovat saaneet minut kilpailemaan. Väheksymättä tietysti itsensä voittamista - maaliin pääsemisen tavoittelua uljaasti juosten pitkissä kisoissa.

                Juokseminen on tuonut paljon hyvää oloa, mutta samalla se on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa. Siinä on toinen pohdinta jota par´aikaan käyn. Yksi ajatus on vähentää juoksemista ja lisätä muuta elämää. Elämässä on niin paljon muutakin kuin juoksu. Pohdin, ettei saisi jäädä jumittaan. Ultrajuoksu on pitkälti kuin tehdastyötä, jossa laitat hihnalle uuden tavaran ja taas uuden. Tässä juokset uuden lenkin ja taas uuden. Hihnaa katsoessasi ei välttämättä huomaa mitään muutosta. Elämää voisi ajatella rikkaamminkin? Etenkin, kun on vain omaksi iloksi juokseva reilusti jo veteraani-ikäinen ja muutenkin varsin tavallisen tasoinen hölkkääjä. Miksi haaskata näin iso aika elämästä toistamalla samaa liikettä? Näitä on hyvä välillä pohtia.

                Minulla on niin paljon erilaisia inspiraatioita elämässä, etten usko kaipaavani juoksua, jos sen laitan syrjään. Voisin kuvitella olevani ennemminkin innoissani uudesta ajasta. Tykkään niin paljon elämän eri asioista. Olen jopa ihmeissäni, että olen toistanut tuota samaa liikettä 10 vuotta ja yli 37 000 kilometriä. Sen on kaltaiseltanin ON/OFF -ihmiseltä aika hyvä määrä. Ehkä muutan blogini jossain vaiheessa COSMOS LIFETIME:ksi.

                Katsotaan. Nautin siitä, kun en ole riippuvainen mistään. Joskus olen ollut mm. tupakasta. 30 norttia päivässä. Juoksu auttoi nostamaan kuntoani. Ehkä se 5-6 kilometriä kolme kertaa viikossa kuitenkin riittäisi? Tai perhereitti kerran viikossa hieman hengästyen? Mutta katsotaan nyt vielä PUF:iin päin. Siellä on taas perhosia vatsassa, jos starttiviivalle toivun tästä.


Onni Vähäaho, Nivalassa 28.8.2018

HELLE KÄRPÄSEN SILMIN

                  Helteet hyväilivät ja piinasivat pitkään, riippuen keltä kysyttiin. Osalle helteet olivat niin kovia, etteivät he enää ole vastaamassa. Tunnen olevani adonis kiven päällä, sillä selvisin helteistä ja voin nakella kirjaimia täysin mielivaltaisesti tähän vaalealle alustalle. Välillä täytyy keskittyä, jotta blogi pysyy tarpeeksi kiinnostavana. Täytyy kyetä puolustamaan haaremia kuin Patagonian merillä hylje uros. Olette kaikki minun! Ja minulla on käytössä kaikki aakkoset! Aloitetaan peijjaiset.

                  Ilmassa on odotusta. Kesken ajatuksen voimakas syystuuli lennättää muutaman risun ohitse. Ajatus sekoaa ja nainen kaivaa käsilaukustaan peilin. Hiukset ovat voimakkaassa puuskassa lennähtäneet valtoimenaan, mutta nainen hymyilee. Tuossa hymyssä on samaan aikaan huikea määrä itsevarmuutta ja kenties jotain mystistä. Oikea käsi ujuttautuu taskuun ja hän haukkaa palan omenasta, kävellen kohti auringon kajoa.

                 Toisaalla pinttyneet tennissukat lojuvat tahmaisella parkettilattialla. Sohvalla makaava mies on selvästi ohittanut lakipisteensä. Kaikesta päätellen kenties jopa luovuttanut ja aloittanut norsun matkan kohti viimeistä pysäkkiä vailla sisältöä - näin ulkoapäin katsottuna. Lapset ovat lähteneet maailmalle, mutta soittavat vain marraskuussa. Vaimon lähdöstä on jo niin kauan, ettei miesraunio sohvalla muista oliko hänen nimi Liisa vai Laura. Enemmin mies tykkäsi käydä sorsajahdissa, muttei enää. Ajokortti meni keväällä ja kaislikot eivät aja hänen luokseen. Hiljalleen oksat miehen puusta ovat vähenneet.

                  Mies hakee postin isolla muovipussilla. Edellisestä kerrasta on aikaa. Nainen kävelee omenaa haukaten ohitse. Miehen mielen valtaa valtaisa määrä energiaa. Sisälle tullessaan hän kävelee vessaan ja katsoo peiliin. Likaisin sormin hän sipoo hiuksiaan. Peilikaapista hän ottaa rutikuivan hammasharjan ja harjaa hampaansa. Elävä näky ohi kävelleestä naisesta jäi todella hyrräämään mieleen ja mies villiintyy sohvallaan. Hetken päästä on lisää tahmeaa lattialla. Mies voimaantuu ja siivoaa koko huushollin. Jatkossa hän hakee postin päivittäin ja ostaa kaupasta omenoita. Elämä on sattumaa ja ajoitusta.

                  Elämässä seuraavilla askelilla ja liikkeillä on merkitystä. Kuten myös niiden jättämisillä väliin. Jokaisella pitäisi olla viikko kivi, jonka päälle istua viikottain katsomaan kohti tyhjää lampea vartiksi ajatuksen kanssa. Onko elämä sitä mitä haluat? Jossain vaiheessa voi olla jo hieman vaikeampaa kääntää venettä, kun huomaat kulkevasi kuolon kolmiota edestakaisin. Keittiö, vessa, sohva, keittiö, vessa, sohva...

                  Aikoja sitten eräs kuolemansairas mies unelmoi vielä kerran pääsevänsä katsomaan edes autosta käsin miten hänen ajokoiransa ajaisi jänestä. Muistaakseni se toteutuikin. Joskus aikaisemmin olisi voinut koittaa vaikka toisinkin päin? Koira katsoisi, kun mies juoksee rusakkoa takaa. Olen muuten kokeillut. Kivasti siinä saa veren kiertämään ja elämisen ehdan tunteen.

                  Lopulta usein on kyse siitä mihin ainakin haluat kyetä, vaikka jossain vaiheessa olisit kyvykkäämpi tekemään jotain rajumpaakin. Eräs ultrajuoksu ystäväni totesi minulle haluavansa juoksu vuosien jälkeenkin kyetä vielä kiipeämään veneeseen omin voimin. Kuin myös kyetä mustikkametsään aidosti omin voimin. Nilkka, polvi ja lonkka. Jokainen haluaisi niiden pelaavan, eikä aina ole välttämättä mielekästä olla vain alla valojen sammuttua. Jokaisen mieli halajaa välillä kamuta päällekkin? Siihen tarvitaan toimivaa lonkkaa, eikä terveestä polvestakaan ole haittaa. Hermosäryt on jo sitten aivan oma lukunsa. Olen nähnyt, kun maksimi opiaateista huolimatta hampaat narisee suussa ja irvistys kasvoilla ei hellitä edes naurun puskiessa kivun vierestä. Näky on valitettavasti tragikoominen.

                   Halusin välillä kirjoittaa, enkä vai kertoa omasta tilanteestani. Minulla jalat ja kroppa ovat ehjät. Olen ollut onnekas. Samalla olen hyvilläni, että mieleeni tulee mitä kirjoittaa. Minun pitäisi enempi kirjoittaa ajatuksia ylös, sillä pääni jauhaa kirjoitettavaa lähes kaiken aikaa. Ongelma on, etten millään voi muistaa mitä mielessäni on ollut, kun kaiken aikaa tulee uutta. Olen joutunut paljosta luopumaan voidessani juosta niin paljon kuin olen juossut. Ja luopumisella tarkoitan nyt lähinnä muita harrastuksia, esimerkiksi juuri kirjoittamista, josta pidän.

                   Suhteeni juoksuun on jotenkin muuttunut. Olenko iän mukaan pehmentynyt? Harjoitellessani laitan enää harvoin ihtiäni ahtaalle. Liikun mukavuusalueella. Juoksen yleensä sen verran, kun tuntuu kivalta, enkä sen verran kuin on ollut tarkoitus. Toisaalta joku voi sanoa, että on silti haluttanutkin, sillä esimerkiksi heinäkuussa juoksin noin 555km. Täytyy myös muistaa mitä varten olen viimeisen vajaan vuoden harjoitellut. Olen harjoitellut päästäkseni Karhunkierroksen 166km ja Pyssymäki Ultra Festival 171km matkat maaliin. En onnistunut ensimmäisessä kisassani. Toinen on vielä juoksematta. Kenties onnistun siinä tai sitten en. Kuka tietää? Ja mitä sillä on väliä? Se, että juoksen, sillä on väliä. Nautin elämästä ja usein nimenomaan juosten. Juoksu on minun päihteeni. Se voisi olla sinunkin? Ehkä se onkin. Riippuu kuka lukee, mutta kiva mikäli luit.


                    Kohti hyviä seuraavia askelia ja liikkeitä, 

kannustaen, Onni Vähäaho, Nivalassa 21.8.2018

37 000 KILOMETRIÄ SITTEN

                     15 päivä elokuuta 2008 ostin uudet Niken lenkkarit. Älkää kysykö mitä mallia. Oisko olleet jotkut Nike Air tai vastaavat. Nike Air Zoomit oli toiset kengät jotka ostin. Ne olivat punaiset. Ensimmäiset olivat vaaleat/harmaat. Tosiaan 10 vuotta tuosta aikaa ja sen jälkeen on tullut juostua noin 37 000 kilometriä. Tosin esimerkiksi ensimmäisenä kalenteri vuonna elo-joulukuu vain rapiat 400km. Nyt se on helppo määrä kuukaudessa, kun usein se on paremminkin yli 500km kuukaudessa.

                  Ensimmäinen päivä syyskuuta 2008 olin noin 10 kiloa painavempi kuin 10 vuotta myöhemmin. Olin jo silti ehtinyt tiputtaa painoa liki 15 kiloa edellisen vuoden keväästä ja tytön syntymästä. Kirjasin tuona syyskuun ensimmäisenä päivänä reilun 11 kilsan lenkillä 6:29min/km keskivauhdin ja perässä lukee "PB" = Personal Best, oma ennätys jollain reitillä, jota en nyt jaksa muistaa. Keskisyke oli ollut myös mukavan reippaan oloinen 150.

                 10 vuotta ja 37 000 kilometriä ovat nostaneet kuntoa. Eilen kävin iltasella päivän toisena lenkkinä 16 kilsan lenkin, josta 12km mukavaa reipasta - vähän kuin 10 vuotta sitten. Nyt oli vain jo aikaisemman viikon harjoituksista - pitkistä polkureippaista ja mäkireeni yhdistelmästä - lihakset terveesti rastittuneet. "Juoksu" rullasi kuitenkin jonkunlaisella reippaan ja rullaavan hölkän koodilla, jos ei sitä aivan juoksuksi osanut leimata. Kahdella ojanpohja kyykyllä keskari 12km osalla 4:46min/km keskimäärin. Ojanpohjakyykky kilsat pois lukien 4:30min/km. Keskisyke sama kuin 10 vuotta sitten reilun 11km lenkillä, 150. Kilsavauhti parantunut noin 2min/km.

                  Kun ikävuodet nousee jo aikuisurheiluliiton määrittelemistä veteraanisarja ikänumeroista 34 kymmenellä vuodella numeroihin 44, ei kehitys ole itsestään selvää. Täytyy siis tyytyväisenä katsoa taaksepäin ja hyvillä mielin sen vuoksi eteenpäin. Täytyy olla tyytyväinen, että voi ja saa. Monelle liikunta on edelleen pitää ja tarvii. Liikunnan riemun sanaa on koitettu kylvää samalla tätä harrastusta (juoksua) harrastellessa. Yhteislenkkejä on tullut pidettyä 357 kappaletta marraskuusta 2012 alkaen. Pyssymäki Extrme Polkujuoksuja neljä kappaletta. Sittemmin jo perustettiin kavereiden kanssa yhdistyskin hieman sitä varten. Nyt sykysllä toista kertaa Suomen pisin polkujuoksu.

                  Hieman vastenmielistäkin luettelointia. Tykkään enempi tehdä kuin kertoa mitä olen tehnyt.

                  Tunne sisälläni on, että olen jo noussut vuoren huipulle. Niin kuin tulikin tehtyä tuossa heinäkuun lopussa, kun monien vuorien päälle ystäväni kanssa juostiin. Määrät ovat tapissa, niiden tarve on mitä ilmeisemmin enemminkin laskutarpeissa kuin nousu. Laskeskelin eilen, ettei ihan 4000 juoksukilsaa ehdi tulla ennen 22-23.9. järjestettävää Pyssymäki Ultra Festival 2018 tapahtumaa. Mutta sitäkin ilmeisemmin juuri tuossa kisassa 4000 juoksukilsaa tulenee täyteen tälle vuotta. On se tällaiselle harrastajalle vähintäänkin hyvä määrä. Tuonkin jälkeen on kuitenkin vuotta vielä jäljellä yli kolme kuukautta, joten ennätysmäärät tulee, jos ei tule isompia sairasteluja. Ehkä korkein määrä mitä tulee koskaan harrastukseni aikana tulemaan. Tietysti vannomatta paras, mutta näin tällä hetkellä tuntuu.

                  Loppuun voisin laittaa eilen ottamani kuvan kengistäni, jotka ovat allani juostessani. 

                  Kuvassa on kahdeksat parit Hoka One One kenkiä, kahdet perus polkunappulakengät (Inov Race Ultra 270 ja Salomon SG 4 ultrat), sekä neljät nastakengät, joista kahdet on tienasturit ja kahdet polkunasturit. Tällä kuvan kavalkaadilla mennään varmasti muutama kuukausi eteenpäin. Ehkäpä jopa ensi vuoden puolelle. Kenkä tilanne on varsin hyvä tällä hetkellä. Ja niin saa ollakkin, sillä teen 1.8.2018 - 31.5.2019 osittaista työaikaa ja rahaakin jää sillä tavoin selkeästi vähemmän käytettäväksi kuin normaalisti. Ehkä tämä on sitä uutta normaalia? Katsotaan miten riittää.

Ja vielä yksi kuva. Vuoden 2009 Kuusaan maratonilta. Ensimmäisen täyden juoksuvuoden toinen maraton. 4:09 ja jotain ehkä? Muistaakseni.

                Sama Penguins lippis löytyy edelleen ja myös käytöstä.


Onni Vähäaho, Nivalassa 18.8.2018     

PALAUTUMINEN

                    Mitä on palautuminen. Tiedätkö sinä? Vai oletko vain lukenut mitä kuuluu palautumiseen vai oletko tunnustellut itse itseäsi? Kenties lyödäksesi päätä seinään tai onnistuaksesi? Netti on pullollaan yhtälailla harjoitusohjelmia kuin ohjeita palautumisesta. Etenkään palautumiseen ei vai ole olemassa mitään ohjetta joka sopisi yleispätevästi mihinkään tilanteeseen, jollei se ole, että lepää kisan jälkeen kesä ja aloita syksyllä sitten hissukseen. Mikäli olet harjoittanut kuntoasi kenties 500-700h vuodessa, on palautuminenkin erilaista kuin vaikka harjoittelemalla 200-300h vuodessa. Yksilöllisistä eroista puhumattakaan. Emme ole Ford ja Opel.

                   Kyse on aina kokonaisuudesta. Mistä palaudutaan? Palaudutko kovasta harjoituksesta, kovasta viikosta vai palaudutko kisasta, ja minkälaisesta kisasta? Kisamatkakaan ei aina kerro, miten tulet palautumaan vaan suorituksesi ja millä tavoin sait itsestäsi irti mitäkin. Mikä kului ja mikä ei.

                   Minä palaudun parhaillaan 16 päivää sitten loppuneesta Karhunkierroksen 166km kisasta, jossa juoksin 112km ja keräsin noin 2300 nousumetriä. Olin kisan loputtua tietysti "hieman" voipunutkin, mutta kisan varsinaisesti lopetti etureisilihaksiston loppuminen. Ei tällä kertaa riittänyt. Kuten varmaan moni on huomannut, en ole palautunut pelkästään vain lepäämällä. Olen pyöräillyt, kävellyt ja hölkännytkin noin 145km kesäkuun kymmenen ensimmäisen päivän aikana. Se on 14,5km/päivä, eli n.435km kuukausi tahti, joka on minulle vielä maltillista harjoittelua - palautumista. Rima on noussut. Olen kuunnellut kehoani, tunnistanut monia merkkejä. Kaikki on sujunut ongelmitta. Olen hyvää vauhtia palautumassa. Myös voima-arvoni ovat palautumassa. Itse asiassa keveillä tehoilla Kuusamon vaaroilla kilimuaminen saattoi jopa hieman tuoda potkua jalkohin kunhan ne ensin palautuvat kunnolla.

                    Juoksu alkaa tuntua jo melko normaalilta. Tunnen kuitenkin, etten ole vielä valmis jatkuvaan päivittäiseen harjoitukseen. Sitä ei kroppa vielä kestäisi. Askel kerrallaan. En seuraa mitään taulukkoa vaan omia tuntemuksia. Lenkkieni suhteelliset vauhdit alkavat olemaan jo niillä nurkilla mitä ne oli ennen kisaa - ainakin ennen ihan sitä viimeistä kevennystä. Olen siis ns. perustilassa. Hiljalleen alan ripotella normaaleja harjoitteita. Tähän mennessä olen juossut käytännössä vain peruskestävyysalueella keveitä lenkkejä. Eilen juoksin kilsan helpolla vauhtikestävyysalueella lyhyen lenkin loppupuolella 4:19min 145 keskisykkeellä. Ihan jees tässä kohtaa. Ehkä juoksen ensi viikolla jonain päivänä 10-12km tuota helppoa reipasta ja katson miten siihen kroppa reagoi, mikäli tuntuu siltä. Myöskään mäkitreeniä en ole vielä tehnyt. Sen sijaan peruslenkeillä en ole mäkiä väistänytkään.

                    Olen harjoitellut vasta noin kaksi vuotta enemmän mäkitreenejä hakien ja kaiken aikaa hieman nousumetrejä lisäten. Tasoni ei vielä riittänyt tällä kertaa Karhunkierroksen 166km kilpailussa, mutta ensi vuonna riittää. Siitä lähdetään. Osa lihaksiston loppumisesta saattoi tietysti johtua myös 31,5km kohdalla tapahtuneesta pyörtyilystä, jonka jälkeen aloin turhan päiten vaistomaisesti varoa askelta, joka varmasti ainakin jonkin verran jäykisti ja ehkä myös kulutti etureisiäkin.

                   Hyvältä siis näyttää. Henkisesti olen tilassa; innoissani. Olen intoa täynnä! On hienoa nähdä palautuvansa ja taas pääsee hiljalleen reenaamaan vähän paremmin. Mikäpä sen parempaa? Seuraava pääkisa on 22-23.9.2018 Pyssymäki Ultra Festival (PUF2018), Suomen pisin polkujuoksukisa (171km). Se on huikean hieno haaste. Viime vuonna pääsin tässä kotikisassa 109km saakka. Nyt uskon vakaasti pääseväni maaliin. Tunnen olevani taas valmiimpi ja tässä on vielä mukavasti aikaa treenatakkin ja opiskella reittiä muistiin. Kisa saattaa tulla hyvinkin täyteen (21 paikkaa), sillä jo nyt on ilmoittautuneita kuusi kappaletta. Kilpailussahan on gps pallukka seuranta, joka lienee nostaa osaltaan kisan kiinnostavuutta.

                    Sitä ennen on La 11.8.2018 jo neljättä kertaa järjestettävä Pyssymäki Extreme Polkujuoksu tapahtuma. Ilmoittauneita on alkanut virrata jo kivasti ja näyttää siltä, että pääsemme pian arpomaan gps sykekellon! Jee!

                     Oikein mukavaa kesän alkua kaikille!

Onni Vähäaho, Nivalassa 11.6.2018 

KK168km TJ 15 - VIIMEINEN UIKUTUS

                    Leevi and the Leavings lauloi aikoinaan: Itkisinkö onnesta... En ole itkenyt, mutta uikuttanut kyllä muutaman kerran menneen harjoituskauden aikana. Uikutus alkaa, kun joutuu äärirajoille harjoituksensa kanssa. Edellisen kerran uikutin joillekkin harjoituskamuille reilu neljä viikkoa sitten, kun juoksin 194km viikkoon. Viikko oli raamatullisia voimasanoja käyttääkseni perkelellinen kaikkine sisältöineen. Äärirajoilla harjoittelu tunkeutuu mieleen epäuskona jopa omiin suunnitelmiin. Mieli pyytä ja ehdottaa kevennystä. Kuitenkin aina uuden aamun tullessa reppu nakataan selkään ja nenää niistetään, sekä sylkäistään määrätietoisesti kohti ojan ravin tunkkaa.

                  Taas uikutan - viimeisen kerran ennen Karhunkierroksen perusmatkan (168km) pyhiinvaellusta tuskan porteille. Olen jumissa. Viikon takainen askelkeveys on loistanut poissa-olollaan. Tämä on pyörien täyttämistä ilmalla. Kompuran suutin on kiinni kumeissa. Sitten ajetaan, kun suutin irrotetaan. Vielä kuitenkin pumpataan, vielä kerran - huomenna. Sitten löysää ja vajaan viikon päästä enää yksi - toivottavasti iloisten jalkojen - tivoli lenkki, jossa huudan Pyssymäen tunkkausradan harjalla kukku-luuruu ja painelen nelosta alas kohti Suutarinkujaa näytellen bongareille kengänpohjien kuvioita.

                 Piti oikein kerrata harjoituspäiväkirjoja. Ja kyllä. Juuri tällaisen uikutus tilan porteilta olen ollut 1,5-2 viikon päästä lentokelissä. Huomenna siis vielä kompura hurisee Pyssymäellä. Huominen laulu ilman bassoa on seuraava: 1000 nousumetriä tunkkausradalla rauhallisesti. Ehkä vaatii 18km Nivalassa. Jos vetristyy niin vähän voi rullata, mutta olen asennoitunut, että kävelypainoitteisesti. Sen perään mäkinen Kärpänlenkki (7,5km) rauhallisesti. Sitten PEP12km lenkki mukavaa/helppoa reipasta. Tässä mennään tunteella. Naivi toive olisi askellennosta, jonka ainoa realiteetti voi olla korkeintaan kompastumisesta aiheutuva ilmakaari.

                Tämä on toistunut usein. Tuntuu, ettei jaksa juosta. Silti tänäänkin juoksin sillä tunteella noin 5:30min/km vauhtia. Koti oli lähellä, mutta ei meinannut tulla millään vastaan. Jos yrittäisi kuvitella miltä tuntuisi juosta talista tehdyillä jääkiekkomaalivahtien polvipatjoilla niin se tunne olisi lähimpänä. Raskasta ja tönkköä. Huolella talven aikana tehty talviharjoittelu on tuonnut sen ominaisuuden, että jalat kevenevät jo iltaa kohden aamun kankeudesta. Toive huomisesta alkaa sarastaa. 

                Palataanpa asiaan ainakin vielä kerran ennen Kuusamon juhlaa. Nyt on tunne, että tästä tulee vielä hyvä homma. Katsotaan vaikka ensi viikon tivoli Vk-lenkin jälkeen miltä tämä kaikki sitten tuntuu.

               LOPUKSI

                Ystäväni Pasi Koskinen juoksi 3-9.5.2018 Unkarissa 6vrk (144h) juoksukilpailuissa upeasti oman ennätyksen. 554km ja risat. Miettikää. 6 vuorokautta. Eli alle viikko. Aika vähän löyty populaa, jotka ovat edes tuon määrän juosseet yhden kuukauden aikana. Arvostan erittäin paljon tuota saavutusta. Pasi on upea idoli nuorille - ja miksei meille vähän vanhemmillekin - juoksun harrastajille. Erityisesti hänen omistautuminen lajille on vertaansa vaille. Pasi on aina valmis auttamaan muita kolleegoja. Pasi on äärimmäisen hyväntahtoinen, sekä samalla armoton harjoittelija ja asioiden loppuun saattaja. Pasin kisa ei ollut mikään riemukulkue, mutta hän nousi vaikeuksista ja juoksi upeaan lopputulokseen. Sitkeys. Perikisi antamattomuus. Usko omaan tekemiseen. Siitä se koostuu.

             ONNEA PASI

                  PASI KOSKINEN NELLIMIN PYRY


Onni Vähäaho, Nivalassa 10.5.2018

KOHTI KUUSAMOA

Viikko maratonista. Olen notkea ja vitaali. Hah, yritänkö olla heti kärkeen hauska? Ihminen joka kokee ja elää, ei pelkää virheitä. Aina ei jälki ole ollut ideaalia, mutta iltoisin peilistä on irvistellyt pääsääntöisesti tyytyväinen mies. 

14 tuntia liikuntaa seuraavalla viikolla heti maratonin jälkeen. Vasemman jalan varvasta jomotti aika huolella viime yönä. En valvonut siksi, sillä olin töissä. Mietin mikä on kellekin kipeän määrre ja raja. Jouduin puremaan ajoittain hammasta, ottamaan kenkää jalasta. Nauhoja en ollut edes sitonut kahteen  päivään. Olisin voinut huutaa, mutta käännyin sisäänpäin. Olihan tämä silti melko pientä reilun vuoden takaiseen, jolloin samasta varpaasta tihkui nestettä ja pakotus oli aivan omissa sfääreissä. Kaikesta on selvitty. 

Reilun vuoden takainen paleltumaepisodi on laittanut - ja laittaa edelleen huomioimaan varpaitani uudella tavalla. Ultrajuoksussa tummuvat, irtoilevat kynnet ja hankaumat ovat aina vaanimassa, kun juostaan tarpeeksi pitkään jalan turpoessa rasituksessaan. Myös jalan yksilöllisyydellä, iholla ja profiililla on vaikutuksensa. Toisilla varpaat ovat jo valmiiksi "pottumaisen muotoiset". Lapanen nousee täältä. 

Menneellä viikolla juoksua vain noin 52km. Laitoin tämän vähän provosoivastikin. Harjoitustunteja 14. Lumikenkäilyä (osa juosten) yli 30km. En katso enää kilometrejä. Katson mitä voin tehdä kehittyäkseni. Tarvin toki myös kilometrejä, mutta ne eivät ohjaa tai määrittele enää minun harjoittelua. Haluan olla nopeampi, kestävempi ja vahvempi. Yritän liikkua harjoittelussani siihen suuntaan, että nostan tasoani kilpailuissa suhteessa harjoitteluun. Juoksen ne parhaat kilometrit - ja pisimpään, numerolapun kera. 

2-3viikon alkujakso uudelle, karhunkierroksen 160km kisalle alkaa ensi viikolla. Kroppa kertoo alkaako se huomenna vai perjantaina - kenties jonain muuna päivänä. Olen palautumassa viikon takaisesta maratonista. Kroppa kertoo ottaako se jo ohjelmaa vastaan, ei kalenteri. Luulen, että me kuntoilijat emme harjoittele koskaan liian vähää vaan meiltä puuttuu riittävä rohkeus odottaa oikeaa hetkeä. Olen sätkinyt itsekin usein liian malttamattomana. 

On aina jännää aloittaa uusi jakso harjoittelussa. Koskaan ei voi tietää miten ohjelma alkaa puremaan. Ehkä se on vähän kuin hiihtäjillä suksien kanssa? Ensi potkut juuri voidelluilla suksilla ovat jännittävimmät. Sinä joko alat luottaa niihin tai kaarrat voitelukopille hyppimään tasajalkaa. Ultrajuoksija ottaa kupin kahvia ja katsoo hieman tyhjänoloisella katseellaan ohjelmaansa vielä kerran läpi. Miettii ja tekee ehkä jonkin muutoksen tai uskoo siihen vielä. Ehkä pitää vielä ottaa pari päivää kevyesti?

Fyysinen valmius on vain yksi osa. Usein psyykkinen valmius on ratkaisevampi. Siltä osin katson ilolla ohjelmaani. Olen tyytyväinen sen sisältöön. Uskon olevani yhtä sen kanssa viimeistään torstai-perjantaina. Ainakaan se ei jää energiasta kiinni, jos on uskominen puntariin. Varmasti osa vielä turvotustiloja kropassa, mutta myös ruoka on maistunut, sekä eritoten "kausiherkut", kuten mämmi ja vaniljakastike. Olen todella antanut itseni latautua viikon ajan. Olen taas valmiimpi askeettisempaan elämään - näkemään mistä se lirinä pönttöön tulee. Huomaan kilpakumppanieni olevan hyvässä kunnossa, joten mikäli... onneksi tavoiteeni on vain maaliin pääsy. Sekin vaatii jo melkoista kuntoa. Se vaatii myös melkoista onnistumista itse kisassa. Mutta mitä parempaan kuntoon pääset, sitä paremmin menee yleensä muuttuvien tekijöidenkin kanssa. 

Huomenna alkaa kropan varovainen aistiminen. Tiistaina huolletaan. Keskiviikkona ja torstaina poistellaan vielä kuona-aineita pois kropasta ja perjantaista alkaen kaikki käynnistyy kohti Kuusamoa. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 11.3.2018

Ja huumoria vielä...