RISKISTI USKOEN...

                     ELÄMÄÄN...

                     Kauppa jono on tavanomainen. Vanhanajan tyylinen työmies on jonossa edelläni. Heijastintyöpuku. Sopivasti likainen, kuten kasvot ja kädetkin. Kauppakorissa kymmenkunta oluttölkkiä. Ehkä perheen (jos on perhettä) emäntä on hakenut muut jääkaapin täytteet. Yhtä kaikki, mies on selvästi hyvällä tuulella. Veikeä ilme päällä. Kassaneidin ilme viestii: "hoh-hoijjaa, ei vois vähempää kiinnostaa". Tämä ei haittaa miestä. Työpäivä pulkassa, kaljaa liukuu hihnalla ja kortin saldokin näyttää riittävän. Mies ostaa myös muovipussin. Sormet on työmiesmäisen pulleat - pussi ei aukea kätevästi. Tästä rakentuu miehen mielestä oiva aasinsilta ja syötti kassaneidille: -"Aukasekko sinä tuon pussin suun ko...sulla on varmaan karhiammat sormet". Kassaneiti ei voinut näyttää enää synkemmältä. Mies jatkoi vain hyväntuulisena matkaansa. Mies uskoi riskisti asiaansa. Jos ei antanut niin ei ottanutkaan.

                    Tämäkin kaveri taitaa tietää minne on menossa? Usko on kova. 

                    Minun laajassa kaveri ja tuttavapiirissä on väkeä laidasta laitaan. Nopeasti mietittynä ei yhtään ensimmäisen kappaleen kaltaista, vaikka värikkäitä persoonia riittää. :) Joukossa on myös eri tavoin uskonnollisia kavereita/tuttavia. Usko on hyvin henkilökohtainen juttu, ja sitä on monenlaista sorttia. Eikä uskonto tai sen puuttuminen ole ollut koskaan hidaste kanssakäymisissä. On rikkaus kuunnella erilaisia elämänarvoja ja ajatuksia, jopa ateistisia. Itse uskon - kuten olen varmaan aikaisemminkin kirjoittanut - elämään. En oikein ymmärrä sitä, että noin 2kk ikäisenä pidetään päätä vesiastian päällä ja päätetään hepun uskonto. Mutta ei siitä enempää.

                   Monet hengelliset ystävät/tuttavat ovat melko velmuja laillansa. Yksi kaveri juoksutti kerran yli 2h lenkin seassa minua umpihangessa ja tuuppi vielä selästä vauhtia... Toinen kaveri huhuili pimeässä kuusen takaa täysin arvaamattani, täysin äänettömässä metsässä... Kolmas kaveri soitti kerran minulle kertoen, ettei jaksa mennä lenkkiä loppuun - ei jaksa ottaa enää askeltakaan. Kaveri hoiperteli suolla. Jotenkin sain hänet uskomaan, että kyllä sitä vaan jaksaa. Ja niin kaveri jaksoi. Riskisti uskoen.

                  Tänään päätin hävitä! Sadasosalla. Menin ns. "mietaan alueelle" ja ostin mämmiä. Kaksi rovetta heti, kun kerran ensimmäinen meni toissapäivänä huomaamatta. Kauppaan mennessäni näin tutun auton pihassa. Arvelin auton omistajan kysyvän oonko juossu. Aloin valmistautua siihen. Ajattelin olla nokkela ja heittää jotain nasevaa. Vaan ei kysyny. Sano vaan että terve. Niin...mitäkö olisin sanonu? Vielä ei oo tuhatta kilometriä tälle vuodelle. Enkä olisi valehdellut.

                 Eilen päättyi salaharjoitteluineen noin 130km juoksuviikko. Paljon polkua taas ja uutena tunkkausta. Kruununa eilinen hallittu testivitonen, vähän varaa jättäen. Tuo taisi olla hyvä veto, sillä tänään on tuntunut reidet paljon paremmilta. Tänäänkin on tullut nimittäin taas liikuttua. Aamulla kahden legendaarisen alle 3h maratoonarin kanssa yli 4h lumikenkäkävely.

                      Voi hitto, että on hyviä tyyppejä! Sellasta juttua ja tarinaa, että oksat pois. Kyllä sai nauraa. Kiitos, ystävät. :) Tuli monta elämänviisautta ja totuutta. Kaikkea ei vihti tähän kirjoittaakkaan (heh,heh..). Mutta sanotaanko vaikka näin tiivistetysti, että kukapa sitä pieremättä kusee. Loppu jää polulle... Oli kyllä joko jaloille oudompaa hommaa toi lumikenkäily tai sitten varusteet ei sopineet minun koipeen. Rakon alut tuntu jo ½h kohdalla ja lopputulos oli varsin tuhti:

          
                      Mutta eipä noista haittaa oo terveelle immeiselle. Compeedin rakkolaastari vain ja meno jatkuu... ja niin jatkui.

                      Iltapäivällä vielä vähän tankattuani ja pienet nokoset otettuani uskaltauduin lähtä vielä hölkkään rentoa Pk2:sta perhereitille. Olipas yllättäen varsin raikas jalka! Pikkasen vajaa 12km tuli verta kierrätettyä ja elämää tuoksuteltua. Ihan joka lenkillä ei ole voinut olla noin huoleti. Oli tässä nimittäin yhellä lenkillä minun takana mies joka puhui amfetamiini juttuja, ja jälkimmäinen oli voittanut nyrkkeilyssä Ruotsin mestarin kaikin tuomariäänin. Ihan ei tohtinu hartioita päästää rennoksi.

                       Täytyy kyllä sanoa, että ilman tätä melko tuhtia harjoittelumäärää en olisi koskaan kokenut elämässä näin paljon aitoja asioita. Olen saanut kuulla monenlaista tarinaa ja päässyt jakamaan monet onnistumiset ja kompastumiset. Olen saanut kuulla aika ajoin monenlaisia myyttejä itsestäni. Toisaalta en ihmettele - onhan sitä melkoisia lenkkejä välistä tullu tehtyä. Totuus on kuitenkin varsin valju: Hyvin tavallisen kuolevaisen tapaisia lenkkejä teen aika usein - ja varmasti myös yllättävän rauhallisella vauhdilla. Tosin niitä lenkkejä tulee tehtyä aika usein. Usein kaksi kertaa päivässä - ja joskus jopa kolmasti, mutta harvemmin.

                      Nyt tuntuu taas oikein hyvältä ja jaksavalta. Kahdella edellisellä viikolla tuli reenattua kovaa ja kohtuullisen hyvästi tuli myös määrää harjoitusten kovista sisällöistä huolimatta. Kahteen viikkoon tuli noin 246km juoksua. Nyt on kevyt viikko. Se alkoi tosin 5h15min harjoituspäivällä. Mutta se oli kyllä helppoa tekemistä. Treenin rasittavuus tuleekin tehoista. Jopa tuollainen yli 200km juoksuviikko pelkkää kevyttä on paljon helpompi kuin kova juoksuviikko 120-130km väliin. Ainakin omalla kohdalla. Yksilöllisiä eroja tuonkin suhteen varmasti on.

                    LOPUKSI

                    Minulle sanottiin tänään, että oon justiinsa parhaassa iässä. Oon kuulema justiin siinä iässä missä ihminen on SITKEIMMILLÄÄN. Oon siis SITKEÄ kaveri. Tuolla sanallahan on tosin monenlaista tarkoitusta. Jotta se tarkoittaa vain SITKEYTTÄ juoksun kanssa niin lopetetaan tämä SITKEÄ jauhaminen :=)

                   JOS OIKEIN USKOO - VOI SYÖDÄ VAIKKA NETFLIX SARJOJA PURKISTA - MIKÄLI SANNIIN ON USKOMINEN

Onni Vähäaho, Nivalassa 8.2.2016