maanantai 30. maaliskuuta 2015

RIIPPUVUUTENA JUOKSU, OSA 2.

                       Ymmärtääksesi tämän kirjoituksen, suosittelen sinua lukemaan ykkösosan TÄSTÄ.



                        Käyn yhä levottomammaksi. Mietin, menisinkö sydänmaalle raivaamaan reittiä. Ääh, päivä on jo sen verran pitkällä, ettei Keijokaan varmaan enää innostu. Jatkan polun tekemistä kotona. Vaimoakin naurattaa. Nauramme välillä yhdessä. Siivosin eilen 3h rauhoittuakseni. Se oli eilen, nyt on nyt. Olen mies jolla pitää olla tekemistä ja sitäpaitsi en ole voinut juosta päiviin...kahteen päivään.

                        Sattumalta törmään vaimoon kotona. Olemme kahden. Kysyn: "-Mitä tehtäis?". Vaimo: "-Mitä pitäis?" Mitäpä sitä, avioliitossa on jo vuosia... Vaimo: "Minulla on nämä verhot - mene lenkille?" Tuttu hymy, huumoria meillä on aina kosolti.

                         Aivopieruhan se on, lähteä kokeilemaan juoksua, tietämättä onko terve vai toipilas. Riippuvainen jatkaa selitystään: miten sen voisi muuten tietää kuin kokeilemalla? Siis puhun juoksusta, jos joku uinuu vielä edellisessä kappaleessa.

                         Olen pukenut. Lähden liikkeelle. Jalat painaa kuin lyijy, lihastahan niiden pitäisi olla. Järki keskustelee, mutta päätän juosta pidemmästi kuin 500m. Vastatuuli, juoksen kaakkoon. Täältä päin on joskus tultu kaukaa kotiin, juosten. Juoksu tarjoaa muistoja. Jotenkin pärjään, hölkkään kankeasti eteenpäin. Kello näyttää vastatuulessa ihan jees lukemia suhteessa.

                         Päätän mennä 14min hölkkää ja 1min kävelyä rytmillä. Ihan tarkkaan en tiedä, juoksenko 8km vai 10km - mieli tekisi enempi, se nyt on sanomattakin selvää - vissiin. Käsiä nousee autosta. Harvoin sitä tunnistaa jalkakäytävältä autoon ihmisiä, mutta käsi nousee silti, tottakai. Ehkä heillä on hauskaa, sillä juoksu tuntuu jäykältä.

                          Saavun Haapaperän risteykseen. Käännyn takaisin. Hölkkä muuttuu heti helpommaksi. Vauhti lipuu huomaamatta jopa alle 5:30min/km. Myös hengitys alkaa helpottuun, keuhkot ikään kuin vapautuvat. Vai onko tämä vain toiveajattelua? 6km jälkeen hengitys tuntuu todella hyvältä. Samalla huomaan askeleen pidentyneen sekä tihentyneen - alan liikkumaan siis nopeammin. Innostun 7km:lla ja juoksen sen hurmiossa huomaamattani 4:51min/km. Otan homman alas, menkööt tuo nyt vaikka karstojen irroitteluna, mutta pidempään ei passaa.

                         Paikallinen "laatikkomies" pysäyttää vuodessa n.20 000km liikkuvan pyöränsä ja kysyy onko tulossa pitkiä juoksuja. Kerron Unkarin 6vrk kisasta. Hän toivottaa tsemppiä matkaan. Mies pyöräilee joka päivä noin 50km, joskus enemmänkin, huvikseen. Hän tarjosi minulle kokonaisen levyn suklaata viime syksynä 100h juoksussa. Molemmin puolinen arvostus on kohdillaan.

                          Hieman syvempää flashbackia on tarjolla viimeisellä kilsalla. Mies joka osti minulle ensimmäiset viinani noin 27 vuotta sitten tulee vastaan. Hän oli 27 vuotta sitten juuri aloittanut ammatissa jossa on yhä: laitapuolenkulkija, eli alkoholisti. Hiljainen mies, joka tupisee itsekseen. Pieraisemme kohdatessamme yhtä-aikaa. Kenties muistojen kunniaksi.

                          Ajatus karkaa yhä kauemmas ja kaarrankin vaistomaisesti tielle, jossa otin ensimmäiset kävelyaskeleet, synnyintielleni. Juoksen hiljaa tien läpi. Lopussa painan urheilukellosta stop-nappia 9km kohdalla. 5:35min/km. Olo tuntuu lenkin jälkeen ihan hyvältä. Riippuvuus jatkuu.
 Onni Vähäaho, Nivalassa 30.3.2015                       

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti