ELÄMÄNKAARI

                          Juoksu vapauttaa. Se antaa tilan syvemmille ajatuksille. Paljon juoksevat katsovat maailmaa, ympäristöä ja asioita ajatuksella. Pintaa syvemmälle. Toki voi joskus "revitellä" ja todeta vain parin sekunnin ajan nähneensä hienot kengät jollakin jalassa tai hatun päässä.

                        Kyetäkseen juoksemaan yhtämittaa tuntitolkulla, on kyettävä myös ajattelemaan syvemmin, sillä silloin ei riitä vain hetken kestävät kiimaiset ajatukset. Olen pohtinut mm. juoksemista meidän I-SR2014 koko reitillä. Onhan se hurjaa hommaa pusertaa siellä noin 8h. Pitkissä suorituksissa on mukana aina ripaus myös masokismia.

                       Kirjoitin pari päivää sitten juoksun löytyneen. Tunne ei ole ollut katovaista vaan se on suorastaan riehaantunut. Tuntuu, että voisin "juosta vaikka kuuhun". Toisin sanoen on hienoa löytää omat jalat kolmen kuukauden kadoksissa olon jälkeen. On selvää, että hyytyy se Cosmoskin, kun juostaan tarpeeksi monta tuntia (tai päivää), mutta se voimaantumisen tunne, se on harvinaista tässä harrastuksessa ja siksi siitä pitää osata nauttia. Jumia, väsyä, kipuja ja dille-dongia on tässä +5000km/vuosi -tahdissa muutoinkin tarpeeksi.

                       Kannustan kaikkia mukavuusalueella (1000-3000km/vuosi) juoksua harrastavia altistamaan itsensä likoon ja lisäämään määriä +4000km ja siitä ylöspäin. Mitä muuta sen aidan takaa löytyy kuin jumia, väsyä, kipua ja dille-dongia? Moni sanoo/kirjoittaa, että se pitää itse katsoa. Totta sekin, mutta tänään kuunnellesani Juice Leskisen kappaletta kaksoiselämää, löysin vastauksen edelliseen: -"TIEDÄN MITÄ HALUAN, TIEDÄN MITEN VÄHÄÄN KYKENEN".  Paljot kilometrit opettavat tuntemaan itsensä upealla tavalla. Tiedät rajasi, tunnet voimasi ja näet elämäsi voiman.

                       Harvinaista kyllä, olin taannoin tv:n ääressä, josta tuli retrohelmet -ohjelma. Siinä näytettiin Kake Randelinin ikivihreitä kappaleita. Sitten haastateltiin Kakea. Hyvä kun miehen enää tunnistaa. Elämä on raadollista. Täällä ollaan vain tietty aika. Saati puhumattakaan elämän tähtihetkistä; kuten juoksuharrastuksen parhaat vuodet - ne ovat kiitävää hetken hurmaa.

                       Kuten juoksussa, myös elämässä alku ja loppu on helppoa - välillä on vähän vaikeaa. Sitähän se elämä on. Se alkaa usein vaipat jalassa - ja siihen se monesti myös loppuu. Vauvana ja vaarina kaikki tulee alle, eikä itse tarvi/voi tehdä mitään. Rehellisesti sanoen se on raadollista. Vanheneminen on väistämätöntä. Silti se on julmaa. Ihmisen vanheneminen näkyy 99% myös juoksussa. Kun katsoitte kenties eilen Alisa Vainion (17) upeaa askelta Kalevan Kisojen 10000m juoksussa niin onhan siinä kontrastia kun otetaan joku 70-vuoden ikäinen koukkuselkä/polvi juoksemaan siihen perään. Eikä kyse ole kunnioituksen puutteesta vaan raadollisesta faktasta, joka on hieman tabu. Mutta juoksemalla paljon, voit nähdä itsessäsi myös asian itseironista, humoristista katsantaa. Juoksu vapauttaa, se ei anna puristaa pään sisältä.

                       Tunnen erittäin hyvin erään paljon juosseen ja vanhenemisen teoriaan iloisen poikkeuksen tekevän juoksijan. Mies, jonka juoksutekniikka ihailee moni nuoruuden kiimassa harjoittelevakin. Vai mitä tuumitta pian 64-vuotiaasta juoksijamestarista joka pistelee tonnin vetoja aamu seitsemän jälkeen parhaimmillaan 3:35min aikaan? Tässä kohtaa voidaan palata Juicen tekstiin: "tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen". Haluaisin itsekin juosta 23 vuoden päästä tonnin yhtä mojovaa kyytiä, mutta samalla tiedän miten vähän kykenen. Realismi on pystyä ottamaan tuolloin muutamakaan juoksuaskel ja elää ylipäänsä.

                       Kyvykkäät nuoret juoksijat voisivat tehdä RENTOJA tonnin vetoja alla olevan kappaleeen nousevan kiihkon mukaisesti KIIHTYVÄNÄ aikaan 2:55min.     

Onni Vähäaho, Nivalassa 3.8.2015