torstai 28. tammikuuta 2016

MIKÄ RIITTÄÄ?

                      Olen juossut jo neljättä tuntia. Niistä kaksi edellistä lumisella polulla - niin lumisella, että välillä tarvii tarkkailla olevansa meidän omalla polulla - sillä oranssilla. Jälleen tulee hieman avonaisempaa. Hanki syvenee, syke nousee ja hienoinen vastamaa painaa katseen pitkälti hyvin lähelle eteen. Pian kaveri menee vetämään. Miehen askel on vaivattoman näköinen ja se vie häntä puhe-etäisyyden yli. Hienovaraisesti hän hiljentää ja puistaa katajasta lumet (odottaa minua). Miehellä ei ole enää kelloa kädessä. Minulla on.

                      Ystäväni viimeisin maraton on ollut Suomen mestaruus. Hän on antanut itselleen luvan sen riittää - kaiken sen, mitä hieno ura toi kilpailumuistoihin ja palkintokaappiin. Toki ovi on raollaan edelleen, mutta se kaikki tulee olemaan bonusta. Ote juoksuun näyttää vapautuneelta - mielenkiintoista, mutta myös askel kevyemmältä. Tulee tunne idealista tilasta, jossa on hyvä olla. 

                      Milloin sinä saavutat päämäärän? Tiedätkö itsekään? Juoksusta, kuten monesta muustakin koukuttavasta voi tulla pakkomielle? On vain juostava - niin saatanasti - ja aina vain enemmän ja kovempaa? Juostaan kohti tavoitetta - sitä kovaa tavoitetta? Voiko kovista tavoitteista laskeutua "tavallisesti" liikkuvaksi ennen kuin nitkahtaa niin, että oksentaa koko hommalle? Sille mihin alunperin rakastui juuri sen 5km saunalenkin tähden?

                      Olen aina aika ajoin miettinyt mihin olen itse juoksemassa. Tietysti se johtuu siitä, että on menty jo välillä limiteillä. On tullut hiljaisia hetkiä juoksukaverin tietämättä, että on tajunut irronneensa tavallisuudesta. Toisinaan omiin harjoittelumääriin hätkähtää kahvipöytäkeskusteluissa tai lukiessaan jonkun tavallisen juoksun harrastajan harjoittelumääristä. Samalla muistaen, että se 1000km oli joskus kova sana vuodessa.

                      Onko päämääräni juosta yhteensä kerran maapallon ympäri? 40 000km? Vai onko se 200km tulos vuorokaudessa? Vai onko se 7h alitus I-SR2014 -vaellusreitillä? Vai 20min alitus 5km:lla vai maratonin juokseminen alle 3h? Afrikan tähti pelikin loppuu, kun löydät sen tähden. Jos jäät seilaamaan liiaksi ahneudessaan, voi rosvo pakottaa nostamaan kätesi ylös. Sillä rosvolla on muuten buffihuivi kasvojen peitteenä. Onkohan se juossut niin kauan, että on joutunut vaipumaan niin alas?

                     Kun juoksee näin paljon kuin minä juoksen, on siinä jo ajoittain muutakin kuin pelkkää nautintoa. Viikko on lähtenyt varsin tavallisesti käyntiin, mutta saatko sinä(???) tästä tavallista?  ->> Maanantai. Töissä iltavuoro. Ennen sitä 16,6km juoksua. Tiistai. Töissä iltavuoro. Jo toinen suhteellisen kiireinen iltavuoro putkeen. Ennen sitä lyhyet vedot. Juoksua 12,3km. Keskiviikko. Yövuorot alkaa illalla. Ennen sitä aamulla juoksua 41,2km, josta 12km umpihangessa ja 26km vaellusreitillä yleensä. Ollaan keskiviikossa. Juoksua takana rapiat 70km. Harjoitustunteja vuoden ensimmäiseen 27 päivään 54kpl. Tavallista? Kyllä. Viimeiset reilut 2-vuotta. Vähintään 5000km vuodessa kahden vuoden ajan, yli 600h vuodessa - ja sitäkin ennen yli 4500km vuosi.

                      Ja kyllä onnistuu. Ei ongelmia. Ja kyllä kehittyy, mutta paljon tarvii satsatakkin. Kaikki mahdollinen oma jouto aika. Enpä tiedä juuri mitään uusista elokuvista tai paljon muustakaan. Mutta kysykääpä miltä on näyttänyt vaikkapa välikoskensaarella, rimpinevan laidalla viime viikolla - tai milloin vain. Keskustelijoita ei vain ole jonoksi. Enkä tiedä haluanko vuosi-vuodelta käyttää kaiken vapaa-aikani juoksemiseen jotain päämäärää kohden. Olen kokenut ja saanut juoksulta jo melkolailla kaiken, joten en koe mitään äärikokemusta kaipaavani kokemuksen takia.

                      Juokseminen vapauttaa, joten se tuskin loppuu kokonaan koskaan, jollei siihen tule terveydellistä estettä. Tällä hetkellä tavoitteet - ja nimenomaan omien rajojen mittaaminen (vielä) kiinnostavat, mutta samalla olen saanut huomata miten paljon joudun puristaan sitruunaa päästäkseni asettamiini, mielestäni koviin päämääriin. Parasta tässä on se, että on vielä siinä määrin homma hallussa kyetäkseen pohtimaan harrastustaan lähes ulkoapäin katsoen.

                     Aina ei ympäristö helpota todellisuudessa pysymistä. Minulle toivotettiin Joulukuun puolivälissä ulkoportaissa Hyvää Joulua ja hyvää isäinpäivää. Siinä olisi voinut lähteä vasemman ja oikean jalan kenkä juoksemaan omiin suuntiinsa. Enkä tiedä mitä ajatella, kun liki satavuotias vireä nainen kysyy nimeäni - ja hetken mietittyään tuumaa: -"Ei me taijettu olla samalla luokalla"... Jep, jep, eikös sitä mennä kesää kohden? Annetaanpa rumpan kalakattaa - sen mitä se haluaa kalakattaa!

                      Cheek kysyy, tajuatko kuka edessäsi seisoo. On myös tajuttava, miten siihen on tultu seisomaan. Ja aikooko siinä seistä miten kauan. (Hä? Hä?)
 Onni Vähäaho, Nivalassa  28.1.2016              

3 kommenttia:

  1. Pätevää pohdintaa, tällaista ihminen ja juoksija joskus tarvitsee. Ennemmin tai myöhemmin niillä pitkillä kilometreillä itselleen saa kyllä aina selvitettyä sen mihin ne askeleet vievät. Pitää vain uskaltaa antaa mennä eikä pitää väkisin kiinni vanhoista uskomuksista, tottumuksista, ajatuksista ja tavoitteista.

    VastaaPoista
  2. Niin kauan kunnes sisältäsi henkiseltä puolelta menee jotakin rikki - sitten tiedät mikä riittää.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista, Mika ja Pasi :) Varmasti rimaskaala on laaja - riippuen keltä kysytään. Siis mikä riittää. Blogin kirjoitus oli osaltaan oman kohdan jäsentämistä, mutta ehkä enempi lukijoille suunnattu kysysmys - mikä teille, arvoisat lukijat, riittää?

    Oma rimani on siinä, missä kohtaa katson reilumman satsauksen riittävän. Kuten kirjoitettua - kokonaan en juoksua jätä, vaikka jossain vaiheessa reilumman satsauksen lopettaisinkin.

    Pasin ajattelutapa on tuttu minulle keihäänheittoajoilta. Silloin menin rikki sekä että. Juoksun kanssa loppu tulee olemaan (jos saan olla niin onnekas, että saan sen itse päättää) pehmeä ja rauhallinen kuin vaimon poskinukan silittäminen. :)

    VastaaPoista