tiistai 15. heinäkuuta 2014

HAEMATOPOTA UUSIN LENKKIKAVERI

                      Aste hellerajaan. Ilma väreilee - kuumuutta. Pilviä ei näy auringon kirkkauden sokaistamassa horisontissa. Polku edessäni näkyy kuitenkin. Varvikko on kuollut, väki on kulkenut. Taulu vaihtuu kaiken aikaa, olen liikkeessä. Pysähtyminen tietää aina voimistuvaa kipua. Minua seurataan. Minun ei tarvi laulaa Meiju Suvaksen "Pure mua" -kappaletta, sillä minua purraan alinomaan - varsinkin jos pysähdyn. Välillä pieni tuulenvire antaa minun laskeutua metsäisellä hölkälläni kävelylle..vain välillä, kunnes prässi palaa. Se on armottomampi kuin Italian jalkapallomaajoukkueella 90-luvun kulta-aikoina...

                     Syvät metsät, kuumuus ja keskeneräisyys uuvuttavat. Olen ollut edellisen päivän sikiöasennossa. Nousen hetkeksi pölyiselle hiekkatielle. Maavara on olematon. Yksikin isompi kivi ja olisin tutkimassa tien pinnan syvintä olemusta. Erityistä tässä tilassa on se, että nautin juuri tästä - itseni ahtaalle laittamisesta. Se on selvästi tärkeämpää kuin se miten voisin hakea jotain järkevää. Olen päättänyt elää järjen sijaan. Valinta. Olen hyvilläni uskaltaesssani elää elämääni semmossaan, hymähdän ja kaarran vasemmalle metsän vähäiselle polulle joka vie minua kohti vellikuppia. Vielä on kuitenkin monta muttaa ennen sitä.

                     Mahassa kurnii ja möyrii omituisen ontto kaiku, luulen ajoittain lähellä olevan hirvilehmän kunnes hoksaan sen olevan mahassani. En ole syönyt hirveä pitkään aikaan, hirveästi kylläkin, liian hirveästi. Olisiko jollain palasta?...no ehken nyt... Saavun lammelle jonka yli kävelin talvella pari kertaa. Se onnistuisi melkein nytkin, eri syystä tosin. Saavun suolle. Sekin lähes huutaa minulle: vettä! Sitä ei ole tullut pitkään aikaan taivaalta käsin. Vielä sitä tulee. On ollut pitkään kuivaa... kaverit seuraavat edelleen, lajikirjo paisuu, mutta suppopaarma pitää miehistöylivoimaa yllä. Tällä Israelin länsirantakin olisi miehitetty. Näen itseni Gnuna, joka on alistumassa leijonalauman kynsissä. Tähänkö minun on kellistyttävä? Rimpinevan laitaan? Annanko itseni heille? Päätän vielä pyristellä. Saatana, uskallan sanoa, onhan minullakin syntini - "sitähän sinä kysyit"?! Sykkeet ovat takoneet jo toista tuntia yli 160:n. Ei auta, haluan elää, on mentävä. Vauhdin määrää se, ettei "suppo-esat" ehdi istua iholleni. Silti minua purraan jatkuvasti - oikealta ja vasemmalta - takaa ja eestä. Joku voisi osata nauttia tästäkin. Tämä on rajua seksiä.(<-uskaltaaa kilikata, ei sisällä hardcorea)... Tämä jos joku on itsensä riisumista - näiden edessä, mutta en halua antaa itseäni heille...

                      Voin jo melkein nähdä pyöräni. Pian neljä tuntia Harrison Fordin "Takaa-Ajettu" realityshowta. Harrison sai sentään välillä levähtää. Näyttelijät, tässä ei auta näytellä, se ei vaan mene läpi... Sitten tulee piste i:n päälle. Totaali nöyryytys. Hirvi sisälläni päättää tulla ulos. Lehmän on synnytettävä vasikka, hieman polulta syrjässä. Tämä ei ole minun tilaisuus, tämä on suppopaarmojen juhlakattaus. Etumusta vai ahteria - he ahmivat. Olen noutopöytä. Olen todella gnu kyykyssä. Näen äkkiseltään toistakymmentä suppopaarmaa reisilläni. Suljen silmäni enkä lähde arvaamaan paljonko heitä on takanani. Nyt minut todella otetaan takaakin päin. Tunnen sen kivusta, se tulee viivottimesta ulos, kipumittarista. Kyykyssä ollessani näen Laura Närhen laulun soivan kiitävänä hetkenä. Tämä on totta! Takanani voisin toivoa olevan jotain muuta.

                     Kotona huokaisen hyvin monitahoisen huokauksen jonka voi kuulla vieläkin hengittävän. Puntari kertoo paarmoja olleen liian vähän. Mielipuolista. Olen todella kaukana hakemastani. Tämä kestää nyt. Sitä ei voi kiirehtiä. Ihmisessä on paljon säädeltävän lisäksi myös elementtejä joita ei voi hoputtaa. Ne tulevat omalla ajallaan, sitten kun tulevat, stabiloituvat. Se on palautumista ylipitkistä. Samalla pitkä aika tätä voi ehtiä vaikka muuttaa mielitekojani.

                Olen nimittäin jo neljä vuotta tuntenut sisälläni jonkilaista metsästys viettiä. Siis ei mitään kaksmielistä, vaan sitä perusmetsästystä. Mahakas mies, termospullo, kannonnokka ja alati löystyvä vyö. Se voi olla yksi mahdollisuus, jos en muotoudukkaan tästä. Tahdon tällä sanoa, että en elä yhdestä tiestä - juoksusta - vaan minulla on aina monia teitä... Menin jo eteenpäin. Olen tuulen alla. Olen tullut harjun katveeseen hiljaa. Metsäpeura minusta tietämättömänä märehtii heinää vähäisestä puskasta. Ulospäin työntyvät silmämunat vain muljahtelee hänen päässään. Yhtäkkiä huomaan ajattelevani: Raahinko ampua? Vai teenkö reilun pelin? Lasken tussarin jäkälälle ja sitten juostaan - kilpaa. Vielä kerran - ja se joka katsoo ensin taakse, häviää. Siinä olisi sitä jotain aitoa, alkukantaista. Tarahumarathan elivät siitä... no, se on toinen juttu se. On tilipäivä. On aika maksaa laskut.

Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 15.7.2014

5 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Joskus on hyvä antaa vain sormien tehdä työ. :)

      Poista
  2. Haematopota naaraat tykkäs minustakin tuolla Syyryn puoleisella lenkillä, erityisesti verille raapiutuneet paljaat sääreni oli niiden mieleen. Erehdyin välillä tarjoaan evääksi hyttyskarkotetta ja kihelmöinti oli lähes sietämätöntä. On se retkeily vaan kivaa kesähelteellä. Tuli mieleen, että lauantain vaellus saattaa olla liian raakaa huvia, jos sääennuste pitää paikkansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perushaematopota harrison ford otatus luvissa. #valitse 6h/8h/10h otatus. Paljon nestettä - ja energiaakin - niin ei hätää.

      Poista
    2. Laitelkaa vain ilmoja I-SR2014 takalenkin vaellukselle. Päivittelen niitä kun tulen pe-iltana härmästä lomareissulta back to bussiness vai miten se menee?!

      Poista