Viime viikkoina kohtaamani ihmiset eivät ole katsoneet kauaa silmiin, kun katse on kääntynyt jo nilkkoihini: "Joko nilkka on toipunut, joko akilles on toipunut?". Tuon tyylisiä kysymyksiä on ollut vastattavana valtavan paljon. Kiva, että ihmisiä on kiinnostanut tempaukseni. Mitä sitten jalalleni kuuluu? Pieniä tuntemuksia ajoittain, mutta kestää sellaisia 1-2h lenkkejä matalilla tehoilla, mutta jalka vaatinee muutaman päivän levon tullakseen normaaliin harjoitteluvalmiuteen. Kaikki ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertaista, sillä suurin ongelma ei olekaan enää jalka.
Olen saanut nyt kokea - ja koen parhaillaan - mitä on palautuminen, kun ylitetään reilusti edellinen korkeus. Aikaisemminhan pisimmät suoritukseni ovat olleet 24h/150km. Nyt 6d/332km. Muutos on lukemina melkoinen, eikä sitä näköjään elimistö jättänyt huomioimatta.
Aluksi näytti, että palaudun taas supernopeaa. Jo reilun viikon päästä tuollainen n5:30/km -tahti tuntui lähes leikittelyltä ja sykkeetkin olivat normaalit. Olin siis edelleen omaan tasoon nähden erinomaisessa kunnossa. Ilo oli kuitenkin lyhyt aikainen. Alkoi elimistön edelleen jatkuva protestitila. Vasta nyt olen havahtunut, ettei tämä nyt kulkemani polku johda ulos tästä tuuheasta metsästä. Päätin tänään istua tuuheassa metsässäni kannon nokkaan, pienen lammen reunalla. Soitin parille kaverilleni, sillä elimistön poikkeustiloissa olet monesti yksin hukassa metsässäsi. Keskustelu avarsi ja näen taas kartassani kuitenkin muitakin polkuja, ja mahdollisia syitä, joiden vuoksi nyt ajauduin tilaan, jossa olen. Kiitos Joni ja Pasi!
Mikä sitten on pielessä? Varsinkin viimeisen viikon ajan olen kärsinyt varsin reiluista turvotustiloista. Turvotus on kertynyt laajalle vatsanalueelle. Nesteet ja ravinto - varsinkaan nesteet - eivät ole lähteneet läheskään aina eteenpäin. Jos olisin nainen, olisi huhut jo liikkeellä syysvauvasta. Enkä edes liioittele. Asioidessa voi aina vetää vatsaa hiukan sisään, mutta kotona on vapaampaa. Painoa on ajoittain jopa tuollaiset 2-3kg tavanomaista turvotustilaakin enempi, eikä paino muutenkaan ole palautunut 6vrk juoksun jälkeen, joten sitä on kokonaisuudessaan 5-6kg enempi kuin normaalisti. Elimistö on arvioni ja kavereideni arvioiden mukaan saapunut (ehkä) taanehtivasti vastareaktiotilaan, jossa elimistö laittaa vastaan tarjotulle harjoittelulle.
Tämä epätila on siksikin kiusallinen, koska puhkun valtavasti hajoitushaluja. Elimistö suojelee? Reaktioita vastaan ei parane tapella liian pitkään vaan on reakoitava. Siksipä olenkin nyt päättänyt toimia seuraavalla tavalla: Huomenna vielä käyn matalatehoisen 4h hölkkälenkin I-SR2014 etulenkillä. Sen jälkeen su, ma, ti ja ke täysin vapaata - siis täysin. Torstaina sitten hiljaa (alle 120 sykkeillä, mielellään 110) 30min hölkkää J9+K1-rytmillä. Perjantai taas vapaata. Lauantaina sitten sovittu I-SR2014 vaellusreitin takaosan kierto, joka kestää noin 6h ja on sangen matalatehoinen. Katsotaan sitten taas uudestaan. Nyt tässä epätilassa ei voi kovin pitkälle mennä kerralla. Olen uudella alueella. Olen toipumassa elämäni pisimmästä suorituksesta. Joskus 10km tai 30min kin lisää aikaisempaan suorituskattoon voi muuttaa palautumisen täysin.
Harvat (ehkä) näkevät tässä paljoakaan positiivista, mutta itse olen toista mieltä. Tämän ultrajuoksun yksi päämäärä onkin nimenomaan oppia tuntemaan laajemmin ja nimenomaan syvemmin itseään. Ilman rohkeaa yrittämistä ja kokeilua - ja välillä rajojen takanakin partiointia - et voi saada koskaan tietoon todellisia rajojasi - tuntea itseäsi. Voi tietysti tietää mikä riittää, mutta ei sitä, mikä on jo liikaa, oikeasti, konkreettisesti. Olen ollut tavallaan tähän asti yhtä aikaa taidokas ja onnekas, kun olen välttänyt tämänkaltaisia kokemuksia tähän asti... tai pikemminkin vielä keskeneräinen menemään näin paljon ulos kartalta.
Tällainen epätila, valtava vatsa, reilusti kohonnut paino, yhdistettynä valtavaan harjoitteluintoon ei ole niin helppo yhdistelmä, etteikö tässä tilassa kannattaisi hakeutua keskustelemaan tilanteesta ystävien kanssa. Edellä mainitun kahden herran lisäksi olen keskustellut asiasta myös muiden ystävien kanssa. Kiitos myös heille vuodatuksieni kuunteluista. Ne kaikki ovat auttaneet soutaessani eteenpäin. Keskustelu rikastuttaa aina näkemyksiä.
Huumoriefektiä olen koittanut pitää tässä tilanteessa erittäin korkealla. #suurinpudottaja ja #thebiggestloser kaltaisin hastagein. Ehkä voisin tämän vuodatukseni jatkoksi tarjota loppuun lyhyen tarinan...
Hoitaja palaa töihin pitkältä, lähes viiden viikon lomalta. Aika tuntui pitkältä, mutta yhtälailla kyseisen ajan jatkuminen olisi ollut toivottua. Yhtä kaikki, realismi on läsnä. Yövuoro alkaa potilashuonekierolla raportin jälkeen. Monet nukkuvat, hyvä niin. Yksi soittaa kelloa, jo vuosien takaa tuttu potilas. Vaimea ääni, mutta vangitseva katse: -"Pitäs käyä vessassa". Pitkä historia pitää huolen, ettei juuri muuta tarvita. Asiat hoituu telepatiassa. Sitten reissu on ohi ja potilas kysyy vielä: -"Joko nilkka on parantunut?"... Toisaalla...
Pitkältä nuorelta mieheltä kysytään, haluaako hän lähteä vesitorniin. Kysymys tuo yhtäaikaa kauhun ja uteliaisuuden kuvia kasvoille. Pieni, tiitterä tyttö tsemppaa vierellä. -"Kyllä sinä siihen totut, ei siellä tarvi pelätä". Vihdoin nuori mies rohkaistuu ja pian hän ottaa portaan kerrallaan kohti tornin huippua. 198 porrasta ja ensimmäiset hapuilevat askeleet laella. Mahakas mies puhuu rauhoittavasti ja pian nuori mies hieman rentoutuu. Varovaisia kurkistuksia, jotka keskeyttää "pikkumyymäinen" into: -"Hei, kato tuolla näkyy lidlin katto". Nuori mieskin innostuu ja pian hän kurkkii alaspäinkin jo lähes tottuneesti. Tästä reissusta taisi jäädä voittotiketti taskuun hänelle.
Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 11.7.2014
Kiva kirjoitus ;-). Tämä on nyt sitä "kolmatta" matkaa valmistautumisen ja suorituksen lisäksi. Auttaa ihan mahdottomasti, jos sen näkee osana toimintaa. Tavallaan että on olemassa se normaali (hyvä) arki, josta nousee joku yllyke ja sitten ajatus jotenkin ohjautuu näkemään apajan toimia jollain tietyllä tavoin silloin ja silloin.
VastaaPoistaJotenkin siinä tilanteessa pitää vaan pyrkiä ottamaan vastuu tapahtuneesta ja hypätä tähän myötäaaltoon kyytiin ja sovittaa se allolla ratsastus arkeen. Sitten se aalto murtuu pohjan noustessa ja siinä mennään ihan aina mukkelismakkelis. Ollenkaan aina ei mene vettä henkeen eikä hiekkaa silmiin, mutta nivusissa ja kankkuvaossa sitä hiekkaa on aika kauan vaikka miten koettaisi pestä. Pitää vaan laittaa salvaa ja tässä kohtaa se osaaminen ja tilannevastuu on kai lähinnä uskallusta istua taas koko painolla.
Matka päättyy sitten, kun tavallinen arki palaa tavalliseksi. Se on vähän aikaa taas hyvä, mutta toisaalta se poikii taas uuden prosessin. Isäni nimittää ilmiötä "innostuksen perkeleeksi". Minusta se on aika hyvin sanottu.
Asiaa on saanut tässä pyöritellä, sillä koen itse orastavaa intoutumista kun sujuva arki alkaa taas tuottaa ekstraenergiaa.
Voidaan hyvin T: Petteri v.
Kyllähän se näin on, että suoritusten pidentyessä on tämä suorituksen jälkeinen stabiloituminen pidempi prosessi. Mielenkiintoista nähdä miten kauan se kestää. Onneksi henkinen palautuminen tapahtui hyvin nopeasti, jollei sekin puoli iske jälkijunassa. Lihakset ovat myös palautuneet jo ajat sitten. Sydän palautunut suorastaan jo loistavasti <- viime yönä yöhugissakin istualtaan suoraa 45lyöntiä ja minsan istunnolla 43. Sen sijaan aineenvaihdunta on edelleen sekaisin - ja pahasti. Eiköhän se siitä ajan kanssa. Juoksemiseen olen tällä hetkellä mielestäni liian painava ko. syystä. Paikat on olleet jo tähänkin asti kovassa paineessa suhteellisen ison kokoni vuoksi.
PoistaPetteri - Innokasta eloa sinulle! Ja kiitos tekstistä!