perjantai 6. maaliskuuta 2015

UNKARI TJ61 ELÄMÄN HAJUISTA

                          Minkä ajattelet olevan hyvän loman määreen? Minulle hyvän loman määre tulee pienistä palasista, kuten varmasti monelle muullekin. Eilen kadotin hetkeksi viikonpäivän, jolloin ollaan kategoriassani hyvinkin lomalla. Ja olenkin ollut. Tyttöni on kaiken aikaa osa minua, mutta nyt sain pojankin kahdeksi päiväksi meille viettämään aikaa - ja touhua on riittänyt. Nämä ovat todella päiviä, jolloin ihminen, isä, saa puhtia taas tulevaan.

                         Kirjoitin viimeksi vaivasta. Vasemman jalan jalkapohjasta. Jollakin on ehkä alkanut soida toi "vasemman puolen" korvassa - aina vasen. Vasemmalla jalallani on jääkiekkotermein paljon "kovia maileja" takana - todella paljon. Oikeastaan vasen jalkani on elänyt jo varmasti kahteen kertaan elämäni mailit, silti se täytyy tuoda tuossa oikean jalan vieressä völijyssä. Miksi näin?

                        Nuorena poikana harrastin paljon yleisurheilua ja vasen jalka oli tuki/ponnistavajalka niin seiväshypyssä, kuulantyönnössä, korkeushypyssä kuin kiekonheitossakin - puhumattakaan keihäänheitosta, josta kuvittelin joskus aikoinaan voittavani Olympiamitalin. Olen joskus lukenut jostain, että aikuinen mieskeihäänheittäjä voi kohdistaa jopa 1000kg törmäyspaineen tukijalalleen. Vasen on tukijalkani, vaikken ole enää keihästä heittänyt "herran aikaan". Mutta silloin kun heitin, tein sitä paljon - siis todella paljon, ja kovaa.

                        Myöhemmin nostin vielä painoja kilpaa. Ja arvatenkin, tempauksen vedin kyykyn kautta, mutta työnnössä tukijalka oli - niin, se vasen. Se, joka on nyt oirehtinut viimeisen kahden vuoden aikana aina aika ajoin. Ne voivat olla kenties "vain" aavekipuja? Eikös juoksussa törmäys ole kaikissa olosuhteissa PALJON kevyempi kuin koskaan aikaisemmin keihäänheittourallani esimerkiksi? Oli miten oli, mutta vasen jalka välistä kummittelee.

                        Kävin eilen illalla myöhällä erittäin varovaisesti juoksemassa 11km lenkin. 64 minuutin kuluttua tein kotiportilla onnistuneen lenkin jälkeen tyypillisesti lyhyet venytykset. Silti tuntui, että jänitin jalkoja enempi kuin normaalisti, minua jännitti. Jäämme seuraamaan, mihin suuntaan asiat menevät. Nyt näyttää kuitenkin taas valoisammalta.

                       Ehdin jo käydä eilen kokeilemassa vesijuoksua pitkästä aikaa uudelleen, kun se ei viimeksi onnistunut. Ei se vain onnistu edelleenkään. 10 mummua juoksee kaikessa rauhassa altaassa, mennen kaiken aikaa eteenpäin, minä taistelen samaan aikaan "kaikessa rauhassa" ainoastaan hukkumista vastaan, menemättä senttiäkään ainakaan eteenpäin. Sen sijaan olin kaiken aikaan kaikkien edessä!
                     On sama millä tekniikalla, ja millä vesijuoksuvyö säädöillä vedän niin siitä tulee aina henkiin jäämis taistelu. Olen aina mr.Bean altaassa, kun yritän vesijuosta. Tänään tuntui, että A-P-U-V-A-tyyppi. Minua neuvottiin nimittäin viemään kädet pitkälle eteen kuin sauvakävelyssä ja koukistamaan jalat kunnolla juoksuaskelta ottaessani. Ainakin hengenpelastajat valpastuivat aina minun irrottaessa otteeni laidasta. Yritin myös rauhallista tyyliä, mutta koin vain vaipuvani nopeammin veden alle. En halunut luoda hysteriaa ja nousin altaasta. Ehkäpä terapia-altaat ovat minua varten.

                      ...61 päivää Unkariin. On näinä juoksupuolen koettelemuksen päivinä tullut vakavasti käytyä läpi myös sitä vaihtoehtoa, ettei jaloilla voikkaan juosta. Kukaan ei ole särkymätön, enkä varsinkaan minä. En valmistele tällä selityksiä vaan katson asioita realistisesti. 6vrk juoksu vaatii onnistuessaan jo lähtökohtaisesti 110% onnistumista ja myös paljon onnea. Mahdollisuuksia epäonnistumiselle on onnistumista vastaan noin suhteessa 95% - 5% . Silti jokainen haluaa olla tuossa 5%, niin minäkin.

                        Menneenä talviharjoitteluaikana kaikki on sujunut pääasiassa erinomaisesti ja etenkin tasaisen varmasti eteenpäin. Nämä kipunostot, joita matkalla on ollut ovat tietenkin suhteellisia. Unkarissa monista nuista ei paljoa meteliä pidetä. Siellä täytyy olla valmis paljon enempäänkin. Johonkin on silti raja vedettävä. Sen tekee jokainen itse. Sanotaanko, että kun n.900m kierroksella alkaa menemään n.20 minuuttia, täytyy siellä olla jo jotain todella pahasti pielessä. Kun juostaan yli 10 maratonia putkeen kerralla niin sattuu ja tapahtuu.

                         LOPPUSITAATIT


                         Sekä Sami Jauhojärvi että Janne Ahonen käyttivät lähes samaa purkitusta omista MM-Falunin viimeisistä suorituksista, kun heiltä kysyttiin mitä siinä tapahtui? -"Siinä tapahtu se, ettei siinä tapahtunut mitään".

                         KANSANKUVA?


                        MM-Falun, Miehet 50km. Infernaalinen kisalatu. Todella raskas hiihto. Voittaja Petter Northug antaa haastattelun hymyillen, ja jopa säälivästi vieressä omaa vuoroaan odottavaa Matti Heikkistä katsoen. He ovat olleet siis samassa kisassa. Minulla on sellainen käsitys - en tiedä olenko väärässä - että meille on kasvanut kulttuuri, jossa ihannoidaan tajunnan rajamaille vetäneitä sankareita. Ehkä se on perua sota-ajoilta? Mielestäni hienoa olisi se, missä kunnossa Northug oli kisan jälkeisessä haastattelussa, jossa katse oli eloisa ja varsin virkku. Kun taas Heikkinen antoi haastattelun kuvainnollisesti viimeisillä voimillaan  ja käsittääkseni pyörtyi hetki haastattelun jälkeen. Minua käy enempi sääliksi kuin että ihannoisin. Miten muut ajattelevat?

                          Vertauskuvainnollisesti, jos itse annan Unkarin kisan jälkeen haastattelun 550km tuloksella, pyörtyen pian sen päälle ja vieressä englesmanni, joka on vetänyt rapiat 700km, antaa virkkuna haastattelun niin kyllä minua hävettää.
                               Klikkaamalla saat kuvan isommaksi


                              Suomessa on osattu myös kivun ja kärsimyksen ihannointi tajunnan rajamaille vetämisen lisäksi....
                              Alla olevan videoklipin ensimmäiseen 22 sekuntiin tiivistyy hyvin yllä mainitsemani kulttuurin siemen - mitä kansa on ihannoinut menneet vuodet.
                   Joku ehkä saattaa tietääkin, miten paljon esim. Seppo Räty on saanut kärsiä uran jäljistä: Todella paljon. 50-vuotiaana sairaseläkkeelle. Miettikää näitä. Kaikella on hintansa. Jokainen valitsee tiensä.

                  Niin tosissani en itse halua olla minkään harrastuksen kanssa, että joutuisin saman kupongin täyttämään viiskymppisenä. Aikanaan lopetin keihäänheiton, sitten painonnoston, siitä syystä, ettei paikat kestäneet. Vielä jalat ovat onneksi kestäneet juoksua aika hyvin. Sitten kun ne ilmoittavat, etteivät kestä, lopetan myös juoksemisen. Esimerkiksi minua ei ole koskaan leikattu minkään harrastuksen vuoksi, eikä tulla leikkaamaan. Jokainen vetää itse rajansa. Kivut ja juoksutauot ovat ok, jos tauot parantavat aina vamman.

Onni Vähäaho, Nivalassa 6.3.2015

5 kommenttia:

  1. Ai sinulla on painonnostotaustaa! Se on kyllä myös raaka laji keholle jos harjoitellaan maksimitasolla päivästä toiseen. Näin kuntoliikkujana pidän sitä kyllä erinomaisena paikkojen avaajana ja liikkuvuuden lisääjänä kun ottaa vaikkapa syviä tempausvalakyykkyjä. Hyvää vastapainoa junnaavalle kestävyysjuoksulle.

    Viisaita sanoja hämärän rajamaille vetämisestä. Sitä tosiaan ihannoidaan, myös näissä ultrapiireissä. Tottakai on hyvä että pystyy ottamaan oman parhaan tasonsa ulos mutta kaikella on kyllä hintansa.

    Kaksi kuukautta enää Unkariin? :)

    VastaaPoista
  2. Joo, painonnosto oli kivaa niin kauan kun vaihtoehtona oli leikkaus tai lopettaminen. Lääkäri piti tuolloin rakentavan puhuttelun, jossa jätti kuitenkin minulle avaimet. Ostin lääkärin ajatuksen, enkä ole katunut.

    Kiekonheitto, seiväshyppy, kuulantyöntö, keihäänheitto ja 10-ottelu. Siinä oli Yu-lajit, joita enimmäkseen harrastin ja siis keihäänheitto oli "leipälaji". Kiekonheitossa tosin ainoa piirinmestaruuteni.

    Myöhemmin sitten painonnostoa, voimannostoa ja jopa voimamieskisoissa kävin, sijoittuen 2:ksi noin 10 voimailijan kisassa.

    Unkari on toivottavasti sopivan matkan päässä. :) Hyviä treenejä, Mika!

    VastaaPoista
  3. Löysin vasta blogisi, ja koukutuin tähän ihan täysin! Tosi hienoa kun kirjoitat ultra-harrastuksesta, ja vielä näin tiiviillä päivitystahdilla. Itse olen tavallinen juoksun harrasta, ei siis mitään ultraan verrattavaa, ja luettueni tuon pakkasessa vedetystä perheultrasta kertovan postauksesi, niin ei voi muuta kuin nostaa sulle hattua. Hienon kuuloista meininkiä ltuo perheultra. Kovasti potkua treeneihin matkalla Unkariin! t.Ripsu

    VastaaPoista
  4. Kaikella on hintansa ? Se ei ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa ?

    Ultrajuoksu on siitä ihmeellinen asia, että jos tekee niinkuin minä eli ottaa sen elämäntavaksi, niin matkan varrelta saadut kokemukset menevät kirkkaasti yli kaikesta tavanomaisesta, loppujen lopuksi myös vaikeuksista.

    Onkin sitten henkilökohtaista mitä saa uhrauksiensa tilalle - saako enemmän vai joutuuko antamaan vielä enemmän saadakseen enemmän.

    En suosittele kenellekään mutta itse en vieläkään valitsisi toisin -päinvastoin !

    ps. Mummut on monissa muissakin asioissa ohittamattomia...

    Malttia sen jalan kanssa.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista myös Ripsulle ja Pasille. Olen otettu, että blogi kiinnostaa. Kiitos.

    VastaaPoista