Aloittaessani
juoksuharrastuksen 2008 elokuussa oli mielessä paljon numeroita, joista osa on
edelleen mielessä, sillä olenhan sisimmässäni tilasto-ihminen. NHL -tilastoja
olen tehnyt pian 30 vuotta ja sitä ennen Sm-liiga tilastoja. Olen aina tykännyt
numeroista. Niinpä ei ollu yllättävää, että juoksuharrastuksen alettua aloin
havitella aina vain parempia ja määrällisesti isompia numeroita. Se oli jana,
jota olin tottunut seuraamaan.
Jotain todella ennennäkemätöntä tapahtui kuitenkin viime vuonna. Aloin viime kesänä juoksemaan katsomatta kellooni. Kelloon alvariinsa katsominen oli ollut minulle viihdettä ensimmäiset kymmenen juoksuvuottani. Aloin aistimaan enemmän ympäristöä ja datan katsominen jälkeenpäin koneelta/puhelimesta olikin kiehtovaa ja kelloon katsominen lenkillä jopa pilasi jälki-ilon.
Kilpailin myös viime vuonna vähän. Juoksin ja nautin harjoittelusta. Aloin nauttimaan erityisesti viikoista, jotka ei olleet suunniteltuja. Aloin olla vapaa juoksun kanssa. Ollessani 10 vuotta tavoitteellinen, näkyi se vielä - ja on näkynyt edelleen - monilla ystävilläni uuden ajatusmaailmani tiedostamattomuutena. Tulokset ja kehittyminen eivät ole enää osa minua. Nautin juostessani vapaasti ilman tavoitteita. Se on erittäin voimaannuttavaa ja inspiroivaa. Minun juttu.
Aikaisemmin siis harjoittelin jotain kisaa varten. Nyt ulkoilen välittämättä mahdollisesti tulevista tapahtumista. Tykkään kuitenkin käydä tapahtumissa, sillä näen siellä ennestään tuttuja ja uusia polkujuoksun harrastajia. Erilaiset ajatukset ovat rikkaus ja niitä voi kuulla tapahtumissa ennen ja jälkeen tapahtuman, sekä usein myös tapahtuman aikana. Etenkin kun tykkään osallistua erittäin pitkiin tapahtumiin. Kisat ovat kohdallani taakse jäänyttä historiaa, mutta voin käydä niissä edelleen, sillä uskon nauttivani tapahtumista aikaisempaa enemmän juuri sisälläni tapahtuneen muutoksen vuoksi.
Eräs juoksuystäväni Keuruulta laittoi viime kesänä johonkin lenkkiini kommentin, miten hän kadehtii/ihailee (en muista kummin hän ilmaisi) sitä, että minulla ei ole kisoja lähellä ja voin tehdä hienoja pitkiä lenkkejä pelkäämättä niiden vaikuttavan mihinkään kisaan. En muista sana tarkasti, mutta ajatus oli kuitenkin tuo. En ollut osannu aikaisemmin kyllin tunnistaa kuinka minun juttu on esim. kiertää meidän omaa koko I-SR2014 vaellusreittiä juuri silloin kun tuntuu. Välittämättä miten se vaikuttaa mahdollisesti tuleviin "kisoihin ". Miksi tukahduttaa hyvää harrastusta hakemalla parasta mahdollista tulosta "kisoista" ja luopumalla samalla siitä mitä oikeasti haluat - liikkua vapaasti luonnossa juuri se matka mikä kulloisenakin päivänä tuntuu hyvältä?
Liki 40 000kilometrin pohja hieman yli 10 vuoden aikana on mahdollistanut minulle mukavan pohjakunnon liikkua suhteellisen paljon luonnossa juosten, lumikenkäilen, kävelten ja vaikkapa hiihtäen. Ja vaikka tuloshakuinen kiimani olisi jatkunutkin, en usko paikkojeni kestäneen tarvittavaa tehorynkytystä. Nauttimalla luonnossa liikkumisesta omalla tavallani uskon olevani myös terveempi. Kenties vähemmän vammoja ja enemmän juuri niitä lenkkejä, joita on niin monena vuonna joutunu jättään väliin, ettei ne häiritsisi kilpailuja. Oikeastaan on jälkeenpäin jopa hieman hauskaa, että jaksoin olla niin kilpailullinen 10 vuotta, vaikka tasoni ei koskaan ole ollut millään tavalla hyvä missään kilpailussa. Esim. Maratonilla hävisin parhaille ikäisilleni noin tunnin ja niin edelleen. Olin/olen tasoa nönnönnöö.
Jotain todella ennennäkemätöntä tapahtui kuitenkin viime vuonna. Aloin viime kesänä juoksemaan katsomatta kellooni. Kelloon alvariinsa katsominen oli ollut minulle viihdettä ensimmäiset kymmenen juoksuvuottani. Aloin aistimaan enemmän ympäristöä ja datan katsominen jälkeenpäin koneelta/puhelimesta olikin kiehtovaa ja kelloon katsominen lenkillä jopa pilasi jälki-ilon.
Kilpailin myös viime vuonna vähän. Juoksin ja nautin harjoittelusta. Aloin nauttimaan erityisesti viikoista, jotka ei olleet suunniteltuja. Aloin olla vapaa juoksun kanssa. Ollessani 10 vuotta tavoitteellinen, näkyi se vielä - ja on näkynyt edelleen - monilla ystävilläni uuden ajatusmaailmani tiedostamattomuutena. Tulokset ja kehittyminen eivät ole enää osa minua. Nautin juostessani vapaasti ilman tavoitteita. Se on erittäin voimaannuttavaa ja inspiroivaa. Minun juttu.
Aikaisemmin siis harjoittelin jotain kisaa varten. Nyt ulkoilen välittämättä mahdollisesti tulevista tapahtumista. Tykkään kuitenkin käydä tapahtumissa, sillä näen siellä ennestään tuttuja ja uusia polkujuoksun harrastajia. Erilaiset ajatukset ovat rikkaus ja niitä voi kuulla tapahtumissa ennen ja jälkeen tapahtuman, sekä usein myös tapahtuman aikana. Etenkin kun tykkään osallistua erittäin pitkiin tapahtumiin. Kisat ovat kohdallani taakse jäänyttä historiaa, mutta voin käydä niissä edelleen, sillä uskon nauttivani tapahtumista aikaisempaa enemmän juuri sisälläni tapahtuneen muutoksen vuoksi.
Eräs juoksuystäväni Keuruulta laittoi viime kesänä johonkin lenkkiini kommentin, miten hän kadehtii/ihailee (en muista kummin hän ilmaisi) sitä, että minulla ei ole kisoja lähellä ja voin tehdä hienoja pitkiä lenkkejä pelkäämättä niiden vaikuttavan mihinkään kisaan. En muista sana tarkasti, mutta ajatus oli kuitenkin tuo. En ollut osannu aikaisemmin kyllin tunnistaa kuinka minun juttu on esim. kiertää meidän omaa koko I-SR2014 vaellusreittiä juuri silloin kun tuntuu. Välittämättä miten se vaikuttaa mahdollisesti tuleviin "kisoihin ". Miksi tukahduttaa hyvää harrastusta hakemalla parasta mahdollista tulosta "kisoista" ja luopumalla samalla siitä mitä oikeasti haluat - liikkua vapaasti luonnossa juuri se matka mikä kulloisenakin päivänä tuntuu hyvältä?
Liki 40 000kilometrin pohja hieman yli 10 vuoden aikana on mahdollistanut minulle mukavan pohjakunnon liikkua suhteellisen paljon luonnossa juosten, lumikenkäilen, kävelten ja vaikkapa hiihtäen. Ja vaikka tuloshakuinen kiimani olisi jatkunutkin, en usko paikkojeni kestäneen tarvittavaa tehorynkytystä. Nauttimalla luonnossa liikkumisesta omalla tavallani uskon olevani myös terveempi. Kenties vähemmän vammoja ja enemmän juuri niitä lenkkejä, joita on niin monena vuonna joutunu jättään väliin, ettei ne häiritsisi kilpailuja. Oikeastaan on jälkeenpäin jopa hieman hauskaa, että jaksoin olla niin kilpailullinen 10 vuotta, vaikka tasoni ei koskaan ole ollut millään tavalla hyvä missään kilpailussa. Esim. Maratonilla hävisin parhaille ikäisilleni noin tunnin ja niin edelleen. Olin/olen tasoa nönnönnöö.
On erittäin vapauttavaa ja
palkitsevaa lähteä kulloisenakin päivänä juuri sellaiselle lenkille,
sellaisella liikuntamuodolla kuin haluaa. Ei kilometritavoitteita, ei
tuntitavoitteita, ei tulostavoitteita. Ei ole enää väliä menenkö tänään
liikkuen tosi kevyesti, kevyesti, normaalisti, reippaasti, kovaa tai täysillä.
Sillä ei ole enää minulle merkitystä. Vain sillä on, että voin ulkoilla omaksi
iloksi sen verran kuin tuntuu. Ehkä sitä ulkoilua tulee minulle ilman tavoitteellisuuttakin
kuitenkin kohtuu hyvä määrä? Eikä minulla ole enää edes päälajia, jollei
ulkoilua siksi halua laskea. Toki juoksemisen helppous (lähteminen) tulee aina
kiehtomaan eniten. Jalkaisin on hyvä lähteä tutkimaan mitä metsään kuuluu.
Kävin muutama päivä sitten ns. Pep26km reitin talviversiona, jossa ensimmäinen ja viimeinen reilu 2,5km mennään tietä pitkin. Huomasin aistivani luontoa ja sen muutoksia. Huomasin olevani enemmän kiinnostunut luonnosta kuin siitä, miten siellä liikuin - juosten hangessa. Tunne oli/on etuoikeutettu. On palkitsevaa kyetä liikkumaan pitkiäkin lenkkejä nauttien luonnon kertomista tarinoista. Miksi tänä talvena ei näy peurojen ja hirvien jälkiä? Missä susien jäljet? Ylipäänsä metsäneläinten jäljet ovat parissa vuodessa vähentyneet.
Nauttikaa liikunnasta, kukin parhaaksi katsomallaan tavalla.
LUV TULOKSET JA ARVONTAVOITTAJAT NÄET TÄSTÄ
SUPER PEP2019 ARVONTAVOITTAJAN NÄET TÄSTÄ
Onni Vähäaho, Nivalassa 11.1.2018
