YLLÄTYS

             Yllätys on ja ei yllätys myös sen tullessa, jos ei ole ollut valmis siihen, että elämässä tulee aina olemaan yllätyksiä - sekä kivoja, että ei-toivottuja. Kokemuksen, joka usein tarkoittaa elettyjä vuosia, myötä ihminen omaa paremmat valmiudet valmistautua yllätyksiin. Ja mikä sitten on edes elämässä yllättävää? Jos naapurin Seijalla lentää lakki päästä alkukesän tuulisena iltana, on kai se enempi ilmeistä kuin yllättävää. Joskus kuitenkin tulee eteen asioita, joista itsekin vielä yllättyy. Tai niin, ehkä en vain ymmärrä vielä kaikkea, jonka senkin ymmärtäminen vaatii tiettyä kompetenssia. 

            Lopetin päämäärätietoisen juoksemisen viime lokakuussa, aloittaessani yötyöt. Tarkoituksella ja mielellään. Ämpärini oli ollut jo pitkään täynnä, eikä täyteen ämpäriin lisäämällä tulee parempaa. Niinpä tein 10L ämpäriin reiän noi 3L kohdalle ja olen pärjännyt sillä. Liikkumiseni on siis noin kolmasosan aikaisemmasta. 

            Kuluvan kalenterivuoden viitenä ensimmäisenä kuuna pisin juoksulenkkini oli ollut 26km. Sain kuitenkin idean yrittää juosta haastavalla Iso-sydänmaan vaellusreitillä 56km lenkin. Ja yllätyksekseni jaksoin sen kramppituntemuksista huolimatta ja vieläpä ihan kohtuu ajassa (8h37min), vaikka kevyesti mukamaste menin. Se oli yllätys. Ja saman merkin yllätys jatkui tuosta viiden päivän kuluttua, kun sujuttelin saman reitistön ns. etulenkin (25km) alle kolmeen tuntiin liki pelkällä vedellä. 

 

            Eilen yhteislenkillä pohdittiin paljon kokeneiden ihmisten kesken elämän ei-toivottuja yllätyksiä. En tiedä, olinko lakoninen, kun totesin niiden vain olevan väistämättömän jokaisen elämän aikana, muodossa, jos toisessakin. Jossakin vaiheessa elämää voi tulla paljonkin haasteita, mutta jotkut niistä voivat jopa parantaa elämää. Ainakin itselläni on niin käynyt. Onko juuri sinulla?

            Iloinen yllätys oli myös se, että kuulen usein tätä blogia luettavan ja näiden kirjoituksieni herättävän vielä ajatuksia. Se on hyvin palkitsevaa. Pääperiaatteenani on välttää kirjoituksissani jänisten tempomista hatusta, mutta sen sijaan yritän sanoittaa elämän ajoin vaikeasti ymmärrettävää säveltä. Sävellys ja sanoitus kun ovat kaksi eri asiaa, mutta yhdistettynä pysäyttämättömät. Minulla näkyy olevan näissä kirjoituksissani kaksi päävaihdetta - joko NHL tai sitten filosofia. 

            Mitä pidempään täällä tallustaa, sitä enemmän sitä myös alkaa näkemään itsensä ja välillä se voi jopa hieman ärsyttää. Itse olen omasta mielestäni liiankin innokas kääntelemään kohtaamiani asioita. Etsin usein nelisivuisesta kappaleesta viidettä ja kuudetta sivua. Olen vain sellainen. Osa voisi pärjätä yhdelläkin sivulla. Ollaan kaikki sellaisia kuin olemme, sillä sellaisena olemme parhaimmillani. 

            Hyvää alkanutta kesää juuri sinulle!

 

Onni Vähäaho, Nivalassa 8.6.2023

 

 

 

 

 

MONENLAISET MESTARIT

       Monet toki tämän tietääkin, mutta olen yksi neljästä Nivala-lehden kolumnisteista. Tässä viimeisin kirjoitukseni. En ole juurikaan Nivala-lehden kolumneja täällä julkaissut. Toki ne voi lukea Nivala -lehdestä :=)

Nimikirjoitus Jorma "Jope" Ruonansuulta vuodelta 2016

       Kesäisen leppoinen ilta. Haen kaverin lenkille. Kysäisen mieheltä ketä heidän kotitien uuden karheissa taloissa asuu. Mies luettelee nopeasti talot tien molemmin puolin. Ihan varma en ole montako jäi mieleen, mutta eräs yksityiskohta kylläkin. Hänen puolen kaikki kolme naapurin taloa peräjälkeen oli rakentanut yksi ja sama mies. Ja asuipa hän vielä niistä keskimmäisessä. Tuolla miehellä täytyy olla melkoista lahjakkuutta ja intoa rakentamiseen. Hienoa jälkeä.

       Itse asiassa maailma on aika pieni. Tapasin nimittäin tuon samaisen rakentajan reilu kaksikymmentä vuotta sitten päiväkodissa. Jo silloin huomasin hänen katsovan puuverstaan puunkappaleita syvemmälle kuin muut. Onneksi annoin poikien käyttää vain omaa innovaatiotansa, sillä itselläni ei tuolla elämän osa-alueella olisi ollut paljoa annettavanakaan. Sain siis seurata läheltä tulevaa mestaria, rakennusmestaria. Oikeastaan olen ollut onnekas saadessani nähdä niin monen erilaisen mestarin itse toimessaan tai aivan muuten vain kasvokkain.

         Piirin kuulantyöntökisoissa olin järkiään toinen tulevan olympiavoittajan, Arsi Harjun jälkeen. Älkää kysykö montako metriä hävisin. Keihäänheitto puolella olin usein samoissa Sm-kisoissa tulevan maailmanmestarin, Aki Parviaisen kanssa. Taitelija puolelta mieleenpainuvin on ollut mestari Kari Tapion tapaaminen Nivalassa. Mestari tuli vaimonsa kanssa puhuttelemaan ja rupatteli kiirettömän oloisena pitkän tovin.

         Itse tykkään eniten tarinoiden mestareista. Parhaimmillaan ne elävät puhuttelevina sukupolvilta toisille. Parasta niissä on kuulijalle jäävä omavastuu ja eteenpäin kertomisen verraton lysti. Yksi mestari on omakohtaisesti kertonut minulle käyneensä viidessä tunnissa soita ja metsiä pitkin oman arvioni mukaan liki kuudenkymmenen kilometrin lenkin. Ei ole tällä vuosituhannella moisia menijöitä noilla mannuilla nähty. On ne ennen olleet urheilijat kovia. Lakkia päästä.

          Toinen mestari, yli puoli vuosisataa sitten, oli pahantekijöiden puhuttelua edeltävästi nostanut toisella kädellä ladon kulmaa ja laittanut työhanskat ladon kulman alle odottamaan. Tosin iso mies ei ehtinyt edes kunnolla suoraksi nousta, kun tuon näkeminen oli laittanut pahantekijät juokseen pakoon täyttä ravia. Näin asia ratkesi saman tien ja rauha palasi niille tienoille

           Jotkut mestarit tuntuvat osaavan puolen valtakunnan taitorepertuaarin, kuten heinäkuussa maan päällisen matkan päättänyt Jope Ruonansuu. Jope osasi soittaa kitaraa, bassoa, rumpuja, hanuria, saksofonia ja poikkihuilua, sekä laulaa laajalla skaalalla, näytellä, tehdä komiikkaa ja imitaatiota. Kansantaiteilija.

Onni Vähäaho

EHTIÄ - JUOSTA JA EHTIÄ

        Ehtiä. Aamusta alkaen täytyy ehtiä, juosta ja ehtiä. Illalla hetken huilattua - vieläkö ehtisi, juosta tai ehtiä? Jotenkin voin ymmärtää juoksuhäkissä alvariinsa ravaavia hamstereita. Pikku tauko ja taas. Kiirekkö se ihmistä tyhymänä pittää? Ehkä se toinen elämä jää vähemmälle. Toinen elämä? Kun en saa eletyksi tätä yhtäkään. Jope ja Juice, elivät myös lyhyesti, mutta jättivät jälkeen monen ihmisen mittaiset jäljet.

       Alku ja loppu on sama, jos ei aleta saivarteleen. Aluksi rääkäsy ja lopuksi pari metriä maata päälle. Ok. jokunen tuhkataankin. Väliin jäänyttä ei saa kai mukaansa? Ei edes elon aikana tärkeiltä tuntuvia elämänkokemuksia? Mihin ne voidaan viedä? Kai ne täytyy vain elää? Ne kokemuksetkin, napostella mielessä kuin suklaakuorrutteiset popcornit Uuno-leffan äärellä. Ei niissä ole viimeistä käyttöpäivää. Tämä kaikki voi loppua yhenäkkiä - pahimmillaan. Tai voi loppua terveys sillä tavoin, ettei muista koskaan juosseensakaan.

       Ehtiä. Juosta ja ehtiä. Toisessa elämässä on mm. änäriä ja muuta mukavaa, komiikkaa, jota toki on elämä täynnä kaikkinensa. Sitä vain on helppo heittää itsensä samaan hamsterin häkkiin ja antaa mennä - juosta ja ehtiä. Tehdä vaikka super peppiä. Siitä kyllä tuleekin satumaista settiä. Tyhjä metsä täytyy ihmisistä, tavoitteista ja haaveista - elämästä. Tilanteesta, jossa juostaan ja ehditään. Tai sitten ei ehditä, mutta koetaan, matkalla...

      Sata vuotta etteen tai taakse, katsotpa kumpaan suuntaan vain, on sinulla edessäsi uudet ihmiset. Ei tänne kukaan jää. No, ok, Arvo Ylppö taisi jaksaa vähän toiselle sadalle, mutta kyllä sadan jaolla saa laulaa: "-tässäkö tää oli". Eikä tarvi odottaa niinkään pitkään. Tämä on kuin avaraluontosarjan lampi savannilla; mikään eläin ei siellä iäti kule. Kulkijat vaihtuu. Mitä jäljelle jää? Onnistuessa viesti tuleville polville, tarina omanlaisesta kulkijasta. Ehkä siinä tarinassa se kulkija lopulta hieman himmasikin ennen kuin potkaisi tyhjää.  

Onni Vähäaho, Nivalassa, 29.7.2020

SOLMU

          Siskon veljen äiti oli hänenkin äiti. Äiti joka rakasti poikansa isää ja hänen tyttöään. Yksi ei kestänyt lopulta noissa kahdessa lauseessa. Isästä tuli yksinhuoltaja ja pian poikansa kautta pappa ja tytön kautta appi. Isä ja hänen pojan poikansa kuolivat onnettomuudessa. Jäljelle jääneet olivat löytäneet biologisen isän siskolle, joka oli pojan kastanut pappi. Sittemmin pappi meni uusiin naimisiin ja hänestä tuli pojan pojan isäpuoli. Tämä tapahtui ehkä onneksi vasta pojan isän kuoleman jälkeen.

         Tyttö saikin nyt kaksoset, mutta ei omalle miehelleen vaan papille, joka heitti tämän vuoksi liperit nurkkaan ja alkoi ajamaan roskia. Kymmenen vuotta kesti ajaa ennen kuin hän oli ilmeisesti sinut oman roskakasan kanssa. Onnetonta oli kuitenkin entisen papin vetää itsensä hirteen. Kaksosista tuli musikaaleja. Siskon veljen poika ei kestänyt elämää vaan joutui mielisairaalaan.

         Kaksosten kohtalo oli soittaa heidän äitinsä hautajaisissa, sillä heidän äiti hukkui mystisesti eräänä juhannusyönä. Lopulta kaksosetkin kyllästyivät soittimiin ja heistä tuli hoitajia mielisairaalaan, jossa heidän enovainaan poika oli potilaana. Sitä ei kestänyt lopulta heistä kukaan. Jälkeen jäi vain tämä tarina. Musta tarina, jossa kaikki asiat meni solmuun. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 4.5.2020

LUISTELUTYYLI -AJATTELU

             Maailma menee eteenpäin - haluttiin sitä tai ei. Ihmiset tulee tutkitustikin ajan jäljessä. Muutokset tapahtuvat usein kymmenen vuoden viiveellä. Tuo johtunee siitä, että halutaan pitää vanhoista, tutuista asioista kiinni ja pelätään uuden oppimista, muuttumista ajan mukana. Jokainen sukupolvi syntyy erilaiseen maailmaan. Oma sukupolveni syntyi maailmaan, jossa Kekkonen oli presidentti, hiihtotyylinä oli perinteinen ja useiden talojen sisällä oli kasvatusvälineenä koivuniemen herra, jopa remmistäkin puhuttiin.

            Tänä päivänä noista ei toimi kuin perinteinen hiihto - onneksi. Luistelutyyli on tosin suositumpaa ja ajattelupuolella jopa suotavampaa. Antaa ajatuksille tilaa liikkua laidasta laitaan. Suoraviivaisella, näin on aina tehty, ajattelulla ei kehity itse eikä ympärillä olevat. Kokeilemalla erilaisia tyylejä elämässään eri osa-alueilla voi yllättyä iloisesti. Keskustelujen päätteeksi voi vaihtaa "katellaan ja palaillaan" heiton sijasta, vaikka "mukavaa päivänjatkoa" tai muuta erilaista.

            Yksi lempivertauksistani on ihmisen vertaaminen eläimiin. Eläimien puolelta olemme olleet pitkään aika lähellä gnu-härkiä. Menimme pitkään samoja valmiita teitä, samaa rataa, näkemättä metsää puilta. Nyt olemme viime vuosina kehittyneet näkemään metsän ja ennen kaikkea löytämään luonnon - ja osittain jopa siitä välittämisen. Jälkimmäisessä olisi vielä kehitettävää. Nyt olisi luistelupotku tarpeen - puhtaaseen suuntaan. Luonto palauttaa ja täyttää tankit henkisesti että fyysisesti.

            Suomessa ollaan tunnetusti osaamisen puolella hyvin kartalla maailman eteenpäin menossa. Suomalainen osaaminen tunnustetaan globaalisti ja maassamme on monen alan guruja. Sen sijaan kestävyysurheilussa on saatettu jäädä liian pitkäksi aikaa samoille raiteille. On tehty pitkään tietyt asiat vain siksi, kun on aina niin tehty. Missä on luistelu-ajattelu? Teho, nopeus ja voimaharjoittelu on tällä hetkellä se millä tehdään ero pistesijoilta mitalisijoille. Enää ei ole välttämättä tämän päivän juttu heittää seinälle slaidia, jossa ykkösjuttuna on 80% aerobista harjoittelua.

            Edellisen kappaleen jatkoksi en malta olla ottamatta kantaa keskusteluun pitkän lenkin maksimitasta. Jari Isometsä piti kestävyysurheilu sivustolla järkevänä maksimittana kahta-ja-puoltatuntia. Ja voihan se tosiaan ollakin juurikin niin hiihto - ja kestävyysjuoksu puolella. Ultrajuoksussa onkin sitten jo vaikeampi määritellä järkevää maksimimittaa. Jos kohta voidaan toki luistelutyyli -ajattelulla avata tarvittaessa koko ultrajuoksulajin (onhan se oma lajinsa kuitenkin) olemassa olon järkevyyttä. Kontekstina kuitenkin se, että Jari Isometsän kilpailusuoritukset kesti maksimissaan reilu kaksi tuntia, kun minulla viimeisimmässä kisassa kesti juosta soisia polkuja pitkin vajaa kaksikymmentäyhdeksän tuntia putkeen, nukkumatta.

            Voisikohan Nivalassa olla mahdollisuuksia nähdä vieläkin paremmin useamman vuoden päähän? Pidän nykyistä nivalalaista tahtotilaa uudistua hyvänä, mutta missä on kevyenliikenteen verkostot? Esimerkiksi liikuntapyhättö Pyssymäkeen. Samalla yhdistyisi tulevaisuuteen vastaamisen lisäksi turvallisuus, liikuntaan innostaminen ja liikenneverkostojen ajanmukaistaminen.


Onni Vähäaho, Nivalassa 23.4.2020

SYYTÖNTÄ VIIÄÄN

          Nyt syytöntä viiään kuin hullua tukasta! Koen menettäneeni koko lenkkeilyharrastukseni jaloilleni ja pään toiselle osalle, joka on ottanut täyden vallan harrastuksestani. Ei auta kuin vikistä ja koittaa pysyä mukan. Jotenkin tämä on karannut nyt pahasti lapasesta. Tähän istuin juuri tultuani keittiöstä. Söin juuri pääruoan (pasta-kinkkua-ateriaa salaatilla) jälkeistä mämmiannosta silmät suurina kuin tyhjää vain vaniljakastikkeen kera. On pakko koittaa täyttää kennoja, koska ei tiedä milloin on taas mentävä, minulla itselläni kun ei ole paljoa tässä enää osaa eikä arpaa. Katsotaanpa mitä minun kropallani on lähipäivinä tehty.

         Viime perjantaina 15% kulmalla mattojuoksussa vertikaalitonni ennätys. Ensimmäistä kertaa koskaan alle tunnin. Aika 57:17min. Heti seuraavana aamuna saatuani silmät auki pää kertoi, että ohjelmassa on Talvi PEP 26km lenkki. Ei muuta kuin weetabixejä lautanen täyteen ja maitoa päälle kyytipojaksi. Lisäksi ehdin juoda ennen lenkkiä noin neljä isoa kuppia kahvia ja käydä muutaman kerran pöntöllä. 2h44min lenkki ja huh,huh, olipas siinä vaan edellisen päivän jälkeiseksi päiväksi arbeettia. Oltiin siis lauantaissa ja ohjelmassa oli myös yövuoroon meno. Vielä ennen sitä sain kuulla, että pitää käydä vielä tunteroinen huoltavaa pyöräilyä. Ok, ei kai siinä.

        Sunnuntaina oli kahden yövuoron välipäivä. Sen pääsin vaivihkaa jalkojen ja pään toisen puolen suunnitelmissa vain reilun kympperöisen tosi kevyellä hölkällä. 10,2km lenkkiin taisi mennä noin 58 minuuttia. Tuo tuntui omastakin mielestä hyvältä tähän väliin. Ajoittain olen siis samaa mieltä jalkojen ja pääni toisen osan kanssa.

        Maanantaina loppui yövuorot. Satuin herään jo puoli kaksi. Ajattelin, että saisin toipua rauhassa ja LEPPOISASTI yövuoroista. Hah, pää oli taas keksinyt kivaa ilta-aktivitettia. Kas, yllättäen, verttitonni matolla! Taas? Jep, jep, nyt 10% kulmalla 10 kilsaa. Sain kuitenkin sen verran armoa, että nyt vain lupsakkata reipasta. Silti tuli ennätys taas. 72:51min. Jännä homma. Tunnen olevani tähän kovin osaton. Tämä on hieroja Lauri "Lätsä" Hyvärisen ansiota pitkälti ja veitikka koutsin, pään toisen osapuolen ideariiheä. Kiitollisena tästä hierojan suuntaan etenkin.

       Eilen tulikin sitten uni kuin pölkyllä päähän lyötynä. Toki ehdin puoli rovetta mämmiä syödä. Samalla totesin, että jännästi vaan paino pakkaa tässäkin myllyssä ylöspäin, mutta ei se vain näy "ladulla", kuten hiihtäjät sanoisi. Kulku on vähintäänkin tyydyttävää. Tänään varmaan kevyt päivä eilisen illan mattotonnin jälkeen? Hah, juuri tulin Talvi PEP 26km lenkiltä taas. Pää on kait tämän verttitonni + talvi pep 26km yhdistelmän todennut jotenkin hedelmälliseksi. Minulta ei ole tosin kysytty mitään.

       Toisaalta juoksu ei taaskaan hullumpaa ollut. Aika pitkiä pätkiä talvi pep 26km reitillä on nyt jopa hengenvaarallisen liukasta. Otin vanhemmat nastakengät. Se oli iso virhe, sillä ei-niin-terävät nastat teettivät ylimääräisiä voimisteluliikkeitä. Näiden lenkkejen tarkoitus on kehittää jalan vientiä ja polun lukua helpolla, mutta imevällä askeleella. Joka sekunti pitää lukea pari-kolme askelta eteenpäin. Virheitä ei saa tulla - tai saa - mutta sitten ollaan nurin, tällä kelillä. Paikoin on myös tosi teknisiä pätkiä, jotka ovat melkoisia sudokuja ratkottavaksi. Paljon päätöksiä ja aikaa tosi vähän. Esimerkkinä Lintulan aukion myötäle kimurantteineen.

       Seuraavana ajattelin mennä päiväunille. Saa nähdä mitä tapahtuu, kun sieltä kömmin ylös. Kokeilisko näytellä sairasta, ettei tarvis illalla lähteä mihinkään?

Onni Vähäaho, Nivalassa 14.1.2020

VIRRAN VIEMÄNÄ

              Lainehdin holtittomasti. Välillä olen yrittänyt ottaa rannan oksista kiinni virran viedessä hervottoman hauskasti elämääni eteenpäin. Vuosi vuodelta koen olevani enemmän taiteilija, joka ei halua tai yritäkään olla konservatiivinen. Elämä hetkessä on aidoimmillaan ja parhaimmillaan. Siinä sitä on asian ytimessä, kun on kiinni hetkessä.

            Eilen värjöttelin noin viisi tuntia ulkoroihutapahtumassa kympin pakkasessa, jossa muuten kävi peräti 313 liikkujaa. Siitä lisää täällä. Sen jälkeen tuntui, etten taivu nivusista mihinkään suuntaan ja jalat kramppaili kotia päästyäni. Oliko minulle tullut patologinen vamma? Telakka? Siis hä, aamullahan kävin ongelmattoman reilun 15 kilsan lenkin. Ehdin jo hyväksyä ajatuksen. Tyydyin.

            Tänään taitelijan yöstä selvittyäni olo olikin yllättäen ihan ok, jos ei nyt ihan vetreä. No ei muuta ku lenkkikamat niskaan ja Pyssyyn. Siellä ne asiat aina selviävät, sad-da-na. Auto parkkiin Kokkola-Kajaanitielle ja kevyttä letkutusta perhereitille päin. 15 minuutin välein oleva hälytys ei sitten vissiin tullutkaan päälle. No ei siinä mitään.. mutta sitten 15 minsan hälytys piippaskin. Katsahdin taaksepäin. Oho, näin kauas vartissa. Ilmankos jalka heilahtikin niin kevyesti eteenkäsin takaa eteen tullessaan. Lenkin serpentiini osuudella tunsin olevani läsnä. Nopea kontakti ja kivan heilahtava että helppo askellus toivat vahvaa länsä olemisen tunnetta. Parasta, on parasta just nyt, ei sitten joskus. Hetkessä elämisessä on elämän idea.

             Lopulta lenkki meni noin viisi minuuttia nopsempaa kuin edellisenä päivänä. Nivusessa ei tuntemuksia. Elämä jatkuu. Jotenkin oon jossain jumissa, mutta se ei estä juoksemista. Jotenkin kuitenkin tunnen koko ajan, että homma on hyvässä huomassa. Juoksu tuntuu koko ajan hieman paremmalta. Vauhti on kasvanut. Kovaa en ole hirveästi juossut. Välillä jotain pikku käyttöjä. Vajaan viidenkympin ruho ei näköjään aivan pysy ajatuksen tahdissa. Täytyy vähän antaa siimaa, vaikka kuulin eilen, että moni nuori urheilijatähtikin on dille-dong tilassa, kun treeni on mennyt yli. Itse en oikein taida enää päästäkään yli, kun paikat jumii jo hyvissä ajoin ennen ylimenon mahdollisuuttakaan.

             Jotenkin älyttömän kivaa isossa kuvassa. Koskaan ei ole kaikki asiat mallillaan, mutta iso kuva on sopivan hyvä. Tekemistä on uskomattoman paljon, vaikka leipätöitä ei ole kuin nimeksi. Siviilielämän nämä "höpöhommat" on sillä tavoin rentoja, että voi tehdä aina sitä mitä milloinkin haluaa. Taiteilla. Ominta onkin nykyään, ettei minulla ole juuri mitään suunnitelmia mihinkään asiaan. Menen ja teen. Tekemistä on riittänyt ja kirjanpidon mukaan oon käyny välillä lenkilläkin. Ja kuntokin näyttää vain nousevan.

            Virran viemänä näyttäisi olevan minulle sopiva malli elää. Nytkin minun piti työskennellä NHL-tilastopohjien kimpussa ilta kymmeneen, mutta teinkin vaellusreitin sivuille kirjoituksen ja nyt aloin kirjoittaan tähän omaan blogiin. Vähän ehdin tilastopohjia tehdä ja ehkä hyppään toisesta erästä pelin kyytiin. YouTubesta soi äsken Freukkareita ja nyt Pojua. Teksti-tv:ssä Usa-Rus nuorten pelin tilanne ja muija duunissa. Tyttö chättää huoneessaan ja aikuinen poika on äidillään. Vieressä hieman haalistunut kahvi. Hörppäänpä sen loppuun. Noin. Sehän olikin jo kylmää.

           Odotan ensi vuotta jo tosi paljon. Se kiima joka on sisälläni, siitä ei voi tulla muuta kuin hyvää.  Nyt voi jo odottaa, koska on vuoden kolmanneksi viimeinen päivä. Oikeasti luulin että jo toiseksi viimeinen. Mistä sitä voi tietää huomista, ja onko tarpeellistakaan? En lakkaa nauramasta huvittuneena Kummelin vanhalle sketsille: -"Heleppohan se on eilisen sää ennustaa, mutta ennustappa huominen".

Onni Vähäaho, Nivalassa 29.12.2019

RUKAHOLISTI

           Päätin kolme päivää sitten kolmen kuukauden harkinnan jälkeen vetäytyä kilpailuista/tapahtumista. Olin jo ilmoittautunut aikaisemmin NUTS Karhunkierros 166km kisaan. Olen ollut tuossa tapahtumassa kolmena aikaisempana vuonna. Ja kyllä pitää todeta, että olen saanut olla. Vuonna 2017 palellutin varpaat helmikuussa. Oli melkoinen ihme ja voitto selvitä vain kolme kuukautta myöhemmin maaliin 83km kisassa. Pärjäsin jopa hieman, olin peräti 16:sta. Se on minun tasoiselleni isokokoiselle harrastepolkujuoksijalle hyvä saavutus. Suurempi juttu oli kuitenkin jo tuolloin ne maisemat, se tunnelma ja ihmiset, jotka tekivät Rukalla käytävän tapahtuman ainutlaatuiseksi.

         Vuonna 2018 kaaduin jossain vajaassa kolmessakymmenessä kilometrissä pahasti ja menetin tajunnan kahteen kertaan. Taitoin mm. sormen niin, ettei siihen mennyt vihkisormus muutamaan kuukauteen. Matka päättyi 110km paalulle. Ei sormen takia vaan ettei reisissä riittänyt potku.

         Viime vuonna (2019) kärsin krampeista 35km:sta eteenpäin. Matka tyssäsi jälleen 110km kohdalle. Silti mikään näistä reissuista ei ollut pettymys. Ja se syy on yksinomaan niiden upeiden maisemien ja ihmisten, jotka tekevät tuosta tapahtumasta ainutlaatuisen. Missään tapahtumassa ei taida nähdä kerrallaan niin paljon tuttuja kuin NUTS Karhunkierroksella.

         Heti, kun olin tehnyt päätöksen vetäytyä tämän vuoden tapahtumasta aloin voimaan pahoin ajatellessani, etten näkisi noita maisemia, lukuisia tuttuja ja samanhenkisiä ihmisiä ja loistavasti järjestettyä tapahtumaa. Huomasin ajatelleeni turhan yksioikoisesti. En arvannut ennen kuin "päätöksenteon" jälkeen miten hankalalta tuntuisi ajatus olla pois Rukalta NUTS Karhunkierroksen aikaan. Ehkä tässä on osittain "rukaholistisuutta", riippuvuutta, joka tulee esille vasta, kun sinä yrität irti siitä. 

          Joku voisi tuomita, että tuuliviiri tai ei se tiedä mitä se haluaa. Näen itse, että olen avoin ajatuksille ja tässä tuli sattumoisin tämä jaakobinpaini käytyä julkisesti. Toisaalta taidan olla juuri se reppana rukaholisti, joka ei osaa olla ainakaan vielä ilman NUTS Karhunkierrosta. Joten ystävät, kyllä minä olen tulossa. Juostaan ja nautitaan maisemista! 

         Sen sijaan juoksun seuraamista olen keventänyt. Stravaa en juuri seuraa jne. koska juoksu itsessään on parasta. Tietysti silloin tällöin on kiva katsoa miten frenden ja tuttujen juoksukamujen treenit menee ja mitä uusia innovaatioita he ovat keksineet. Tämähän on oma taiteenlaji.

         Hieman tässä jo odottelen, että pääsisi hiihtämään. Joo, onhan tuossa 15 kilsan päässä tekolatu, mutta luonnonlumikin ois kivaa. No, viimeistään parin viikon sisään Pyssyssä, kun sinne tekolumilatu aukaistaan. Tuskin sitä ehtaa ihan heti tulee riittävästi. Liikkuminen on huippua, eritoten juosten, mutta myös hiihtäen ja pyöräillen välillä. 

         Kävin tuossa juuri ensimmäistä kertaa hierojalla, joka on kiertänyt Suomen yleisurheilumaajoukkueen hierojana jo 17 vuotta. Usein halli-arvokisat ainoana hierojana. Uskomaton määrä hiljaista tietoa ja ymmärrystä. Oli kyllä uskomaton kokemus tuossa käsittelyssä. Selvästi tunsi, kuuli ja näki, että nyt vedetään "pikkusen" eri tasolla. Uskon, että yhteistyö alkaa tämän herran kanssa. Lauri "Lätsä" Hyvärinen. Sanoisin, että onpa "seppä". Toki lopullinen hyöty selviää myöhemmin, mutta kyllähän tuo tuntui jo näppien alla aivan erilaiselta kuin mihin oli vuosikymmenten saatossa tottunut. Suomen huiput turvautuu "Lätsään", kuten tässä jutussa Simo Lipsanen kertoo.

          Päivän ajatuksen aihe

        Tiedätkö mikä on luku 5479 vuodelta 2017? Se on Suomessa syöpään kuolleiden määrä. Nuorena sitä usein ajattelee, että säästän ja teen paljon töitä, jotta voin sitten eläkkeellä. Kun karu fatkta on se, ettei sitä eläke-ikää välttämättä näe ja syöpä vaikuttaisi olevan yksi mainittava karman kauha. Toinen on eliniän odote, joka oli pojilla v.2018 vajaa 79.v ja tytöillä vähän yli 84.v. Käsi ylös, joka uskoo olevansa eläkeiässä +66.v parhaassa iässä nauttimassa elämästään oman kuntonsa ja vireydensä (henkinen ja fyysinen) puolesta. Itse tein tämän päätelmän vajaa kaksi vuotta sitten ja vähensin heti töiden määrää, jotta ehdin nauttia elämästä enemmän. Onhan useilla (ei kaikilla) muutakin kuin työ.

         Ei mulla muuta. Tänään en juossu. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 22.11.2019    

HAVAINTOJA

 TÄSTÄ pääset SUB - JUOKSUHAASTE sivulle.


        Tänä päivänä joutuu harvoin kiipeliin. On monta kanavaa. Joskus viestintäkanavina oli vain kirjeposti ja puhelinkopista soitetut puhelut daameille. Tänä päivänä kanavia on paljon, mutta silti tulee joskus tenkkapoo. Esimerkiksi, jos tietoliikenne verkko kaatuu. Silloin on hyvä ottaa se kynä... mutta se postilakko. Tämä kappale taisi tukehtua tähän.

        Avauskappale oli nykyelämääni aidoimmillaan. En suunnittele vaan teen ja katson miten asiat etenevät. Niin tänäänkin, kun olin sub 6 juoksuhaasteessa. Itse asiassa en ollu varma teenkö juuri tuota haastetta vai esimerkiksi sub 5. Annoin asioiden selvitä matkalla. Lämmitin varalta kuitenkin neljä lötköpullollista 50% tuoremehua, joista kaksi ajattelin ottaa aluksi mukaan. Kenties hakisin jossain vaiheessa juomaa lisää. No en hakenut ja valmiina olleet banaanit söin lenkiltä tullessani ja join myös tuon litran juomaa. 35 kilsaa sai tänään riittää. Ei ollu maittia juosta pidempään. Juoksu sinällänsä oli ihan jees.

        Tapasin joku päivä sitten erään miehen paluumatkalla suksien viennistä voiteluhuoltoon. Mies oli hyvin tuttu, mutta mies oli hyvin poikkeuksellinen olemukseltaan ja osin puheiltaankin. Ei vain siksi, että hänellä oli rento toppatakki ja löysähkö pipo päässä. Kehonkieli oli jäätävä. Tämä mies puhui keholla sanomatta mitään plus puheet, joiden vahvuus kertaantui olemuksen ansiosta hurjasti. Jos joku voi olla samaan aikaan saaneen näköinen, onnellinen, tasapainoinen, jäätävän rauhallinen, itseluottamusta uhkuva, kiireetön, hauska ja harjoituksellisesti äärimmäisen nälkäinen niin tämä oli sellainen. Olisin voinut nähdä yhtä-aikaa tämän miehen hampaissa stringit ja maitohappoja vaahtona suunpielissä hymyn kuorruttamana. Ja ne vähät sanat oli kuin kilo mansikoita kakun päälle. Mikä mies, mikä motivaatio.

         Tuo mies on ollut viime viikot poikkeuksellisen kiireinen. Hänelle on sopinut yleensä vain heti tai ei ollenkaan. Nyt tuokin selvisi, vaikkei siitä isommin puhetta ollut. Mies joka reenaa noilla silmillä ja pääsee tuohon kehonkieleen kaikkinensa ei voi kovin paljon hiihtää enää muita latuja. Saatara, että oon naurannu tälle tapaamiselle. -"vitun työt".

          Lopuksi pala nhl:ää. Edmonton voitti pari yötä sitten Coloradon 6-2. Connor McDavid teki itse kolme maalia ja syötti loput kolme. Ainoa syy miksi hän pelaa nhl:ssä on se, kun ei ole parempaa liigaa. Hän on liian hyvä nhl:n, mutta minkäs teet. Minä ainakin nautin katsoa hänen uskomatonta peliä. Jotkut tv-kanavat ovat sen sijaan jopa lopettamassa hiihdon näyttämistä kanavillaan, koska Therese Johaug on liian ylivoimainen. Erikoista. Eikä Johaug ikäänsä hiihdä. Kandeis nauttia, kun näkee hänen tikkaustaan. Siinä mennään eikä meinata.


         Ps. Illalla kävin vielä kympin hölkkään palautteluksi. Tämä päivä siis aamu: 35km, ilta 10km. Hyvä päivä. Nyt toinen peli NHL:ää menossa. Sitten vielä kolmas ja koisimaan. Tälläistä. Ei optimia, mutta ehtaa eloa. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 16.11.2019

MAHDOLLISUUKSIEN PALJOUS

          Pitäs laihuttaa. Pitäs jumpata, mutta oon äijjä, enkä tee kumpaakaan. Lopetin hifistelyn ja aloin vain eleleen. Olen kuin vesilelunorsu, jonka joku on unohtanut puro pahaseen ajelehtiin. Sen sijaan, että murehtisin mitä olen, keskityn vain siihen mitä näen. Myös lenkeillä.

         Oon hyvä neuvoon miten kannattais juoksua harrastaa, mutta en ole nykyisellään innostunut ite sillä tavoin juoksemaan. Menen fiiliksellä. On oikein huvittavaa, etten nykyään tahdo tietää mihin juoksen tai mitä lenkistä tulee. Se muovaantuu nykyään useimmiten vasta jo paidan kostuttua. Tänään juoksin perhereitin. Kotoa lähtien. Rapiat 25km. Ei mitään ajatusta. Kunhan kävin ennen Pittsburgh - Edmonton peliä.

          Olen harrastanut liikuntaa tänä vuonna yli 600 tuntia. Jos en kyllästy erityisemmin loppu vuonna niin saavutan eka kertaa +700 tunnin vuosimäärän. Ensimmäinen koko kalenterivuosi osittaisella työajalla näkyy ja mahdollistaa sairastumisen liikunta hulluuteen. Tosin viimeisen kuukauden aikana yksi monista rakkauksistani, NHL, on vienyt tunteja pois liikunnalta. Jos kukkuu yöpelejä, on se pois päivältä, mutta ei sen väliä. Pääasia on nauttia elämästä ja se on kaikkea sitä mistä tykkää.

          On Halloween. On Pyhäinmiestenpäivä. Varalta kirjoitin molemmat isolla, ettei loukkaannu kummitukset, eikä vainajat. Huomenna vois yrittää käyä hauvalla. Talvikelejen tultua on vaimon autokin ajoittain lämmitysroikassa. Eilen unohdin sen, vaikka vaimo asiasta muistutti vielä minuuttia aikaisemmin kuin starttasin auton. Euroja paloi, eikä kaikki herttaisen vaimoni tuumaukset asiasta olleet positiivisia. Aiheestakin. Uppoudun liikaa ajatuksiini, enkä ajattele useinkaan mitään järkiperäistä.

          Kello on kohta puoli 12 illalla. Yövuorot päättyivät aamulla. Pari vapaata edessä. Voisi mennä nukkumaan tai kerään pantteja. Eikä yön NHL -pelejen alkuunkaan ole enää kahta tuntia. Elämässä on mukavaa enempi kuin tarpeeksi. Vaimo on yön töissä ja tyttö tiktokissa tai jossain sen tyylisessä. Ai, mikä se on? Ei kaikkea tarvi tietää. 

 

Onni Vähäaho, Nivalassa 2.11.2019

ELÄMÄN KULMAT

         Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Yllättävän lähelle voivat tulla yllättävätkin, jos ei ongelmat niin haasteet. Voisi luulla minunkin vuodesta toiseen 600-700h liikkuvana saavan olla huoleti painoni kanssa. Voin kokemuksen syvällä rinta-äänellä todeta, että pelkkä liikunta ei pidä painoa kurissa, saati alakanttisena. Olen taas saanut pari lisäkiloa viimeisen kuukauden aikana kuin juuri synnyttäneet äidit konsanaan. Syy ei ole liikkumattomuuden vaan puhtaasti syömisen. Minulla ei ole ruoka-aikoja tai pikimminkin kaikki kaapit on auki koko ajan. Täytynee jälleen kerrran ryhdistäytyä.

          Elämä on monilta osin yhtä uudelleen ryhdistäytymistä monessakin asiassa. Oikeasti ihmisillä on isompiakin haasteita kuin pari kiloa. Ehkä kaikki ei tiedä, että elämä on yhtä haasteellista ammatista, osaamisesta tai liikuntamäärästä, saati kunnosta riippumatta. Tänä päivänä ihmiset osaavat hakia paremmin apua, sillä avun hakemisesta on tullut hyväksytympää. Terapioissa käyvät niin lääkärit, johtajat, duunarit kuin terapeutit itsekin. Iso askel, vaikka voi aluksi näyttää toisenlaiseltakin. Silloin puuttuu vielä ymmärrys siitä, mitä elämä voi olla.

          Julkisuudessakin on ollut paljon esillä pahoinvoivia ihmisiä kertomassa tarinaansa. Ymmärtämättömät lynttäävät vitsaillen. Todellisuudessa maailma on muuttunut ja ärsykkeiden määrä on kasvanut. Kovin vähän on enää suojassa eläviä. Teknologia kehittyy ja maailma vaatii ihmisiltä enemmän. Monesti mietin julkisuudessa olevia, että ihmeen moni kestää sen. Nyky rakenne pitää huolen, että harva julkkis pääsee ilman juorulehtien osumia. Ajattele jos sinun elämääsi seurattaisiin samalla tavalla kuin vaikka jonkun Patrik Laineen. Se ei helpota yhtään, vaikka Patekin nauraa koko matkan matkalla pankkiin.

          Raadollisuus ja ymmärtämättömyys on suurin ongelma. Maailma kaipaa enemmän hyvää. Yhtä lailla kuin jätteettömyyttä ja päästöjen minimoimista. Kaikki eleet näissä asioissa ovat minusta kauniita. Ja positiivisuus ennen kaikkea. Kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta voisimme olla aina parempia ja inhimmillisempiä.

          Oma ajattelu on uskoakseni kehittynyt vuosien saatossa oikeaan suuntaan. Paljon parannettavaa on silti. Aina voisi olla parempi ihmisenä. Juoksun osaltakin olen mennyt maisemalliseen suuntaan. Tarkoitan tällä sitä, että matka on entistä tärkeämpi kuin päämäärä. En ole aivan varma tavoittelenko enää oikeasti mitään. Se voi ehkä tuntua hieman hassulta, kun kehitystä on tullut kaiken aikaa. Tykkään vaan liikkua ja kaikki ylimääräinen mikä sitä ohjaa on ehkäpä turhaa. Tarkoitan ylimääräisellä lähinnä tavoitteita.

          En ole itse saanut koskaan nauraa matkallani pankkiin, mutta seuraan mielihyvin niitä jotka voivat niin tehdä. Olen alkanut taas seuraamaan enemmän NHL:ää. Olen tutkinut tilastopohja tietojani viimeisen kuukauden aikana mittaamattoman monta tuntia. Aivan varmasti enemmän kuin olen juossut. Olen tavallaan uudelleen tutustunut pelaajien taustoihin. Voi tuntua hassulta, mutta minulla on paljon muistoja etenkin jo uran päättäneistä pelaajista. Muistoja on kiva kerrata. Tilastot ja mm. wikipedia ovat olleet kovassa käytössä.

           Olen paljon vähemmän nykyään juoksussa kiinni kuin kukaan arvaakaan. Olen ilmottautunut NUTS karhunkierroksen 166km matkalle ensi toukokuun kisaan. Tunnen sisälläni rauhallista oloa aikaisempien vuosien jännittävän valmistautumisen sijaan. Tiedän, että nyt pääsen tuon läpi ilman loukkaantumisia tai sairastumista, eikä tuo kisa tule sillä tavalla olemaan yhtä speciaali kuin aikaisemmin. Tuossa kisassa minulla ei ole mitään tavoitetta edes. Kunhan hölköttelen sen läpi. UTMB on ollut mielessä ja lähinnä sen takia KK166km, mutta katsotaan nyt sitä sitten vuoden päästä, onko niitä pisteitä, ja jos on, niin tuleeko laitettua nimeä arvontaan. Ei näiden tavoitteiden ole enää väliä. Kiva vain elellä menemään. Voin sanoa puolestani, että nauran joka kerta matkalla poluille tai mäkeen. Ja se on se juttu.

Ps. Muistakaa elää omannäköistä elämää ja olla positiivisia läheisille, sekä ympäristölle. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 19.10.2019

VALUVIRHE

INTRO

           Onko se kaikki minussa? Se, mikä tuntuu olevan kadonnut. Laulujen ja kirjojen takaa löytyy minusta turhan usein nykyisellään oma tarina tai mielenhalu. Mihin on kadonnut vapaa teksti - vapaa tarinoista, mielenhaluista? Onko se kaikki minussa? Omat tarinat ja mielehalut voivat olla, ja osin ovatkin, hyvää luettavaa. Miksi se on kuitenkin lähtökohta? Eikö kirjoittamisessa ole parasta, kun voi antaa vain mennä? Mihin katosi mielikuvitus ja revittelyn taito? Mitäpä minä enempää kyseleen, sillä minä annan nyt vain mennä.

VALUVIRHE

           Poika (Peke) kulkee pitkin kanavan vartta. Pikkusisko (Iita) oli mennyt äidin kanssa kauppaan ja isoveli (Pate) isän mukaan. Isä oli muurari ja äiti hoiti kodin. Kaikki lapset olivat ala-asteikäisiä. Nopeasti reimahtanut vanhempien rakkaus oli laantunut lehmän henkäykseksi. Oli parit; isä ja Pate, sekä äiti ja Iita. Peke oli usein yksin. Pekeä se ei haitannut, eikä muitakaan liioin, mitä nyt isä ei ymmärtänyt auttavastikaan miksei poikaa kiinnostanut muurarin hommat.

          Peke viihtyi yksin. Vuosi vuodelta isän suhde Pekeen muuttui vihamielisemmäksi. Peke itse haaveili taidemaalaruudesta. Se oli kuin suolaa haavoihin isän korville. Isä syrji Pekeä ja äiti koitti vaivihkaa korvata isän tekemää kuoppaa. Äidin elämä pyöri täysin kotona ja lasten kanssa - sekä tietysti kaikkien kotitöiden, sillä isä näki oman hommansa siksi raskaaksi, ettei laittanut kotona tikkua ristiin. Jollei sitten lasketa joka lauantaista saunan lämmitystä, jonka teki jaloviina pullon kanssa. Usein isä ei ehtinyt saunata vaan viina nukutti miehen. Nukkumaan mennessä hän usein muisti huutaa Pekelle, että tästä tuli valuvirhe.

          Sunnuntaisin koko perhe kävi aina kirkossa. Edestäpäin katsottuna istumajärjestys vasemmalta lukien oli aina sama.  Pate, isä, Iita, äiti ja Peke. Kirkossa Pate ei tahtonut rauhoittua olemaan, mutta isä sai Paten aina jotenkin pysymään aloillaan. Iita ja äiti katselivat usein toisiaan. Peke ihaili kirkon maalauksia. Paten ollessa kotvan rauhassa isä oli vain hiljaa pieni kyynel silmissä. Koskaan ei ollut puhetta miksi.

LINNUT PESÄSTÄ

            Vuodet vierivät. Iita perusti parturiliikkeen ja sai nopeasti liikkeensä toimimaan. Jo parin vuoden jälkeen hän ei itse ehtinyt juuri enää edes parturoida vaan kahdeksan parturin liikkeessä riitti kylliksi logistiikan hoitoa. Iitalla oli myös yksi lapsi, Into, joka kulki päiväkodissa äidin ollessa töissä. Inton isä ei kestänyt vanhemmuutta vaan alkoi päivästä yksi alkaen maksaa elatuslaskuja olematta äitiin ja poikaan missään yhteydessä.

            Pate jatkoi isän muuraus hommaa. Raha oli kortilla, mutta Patesta ei tullut sentään viinamiestä. Pate eleli vaatimattomassa rantamökissään joen varrella ja kalasteli usein kavereiden kanssa. Patea ei seurustelut kiinnostaneet.

            Isä sairastui maksasyöpään ja joutui pian sairastumisen jälkeen jättämään työt Patelle. Isälle ei oltu luvattu enää pitkästi elämää. Hän pärjäsi vielä juuri ja juuri kotona äidin tuella.

           Pekestä tuli lopulta sisustustaiteilija. Hän suunnitteli moniin julkisiin tiloihin seinämaalaukset ja kuviot. Hän oli sangen vauras ja vapaa. Ja kun lapsuutta katsoo niin ihme kyllä myös tasapainoinen. Hän ei ollut koskaan vihainen isälleen, vaikkei hän ollut koskaan häntä arvostanutkaan. Peke maalasi isälleen taulun piristykseksi hänen sairastuessaan ja jättäessään työt. Siinä oli muurauslasta, tiiliskivi ja saunakiukaan pesän luukku auki, jossa tuli paloi. Isä kiitti ja katsoi suurimman osan päivistään taulua.

           Äiti kävi siivouspalvelufirmassa tuntisiivojana aina silloin tällöin. Isän heikentynyt kunto laittoi kuitenkin palkkatyöt jäähylle. Nuorempana äiti oli opiskellut farmaseutiksi, muttei ollut tehnyt päiväkään niitä hommia.

VIIMEINEN HUUTO

            Lopulta isä joutui sairaalaan, josta ei enää kyennyt yhtä lyhyttä kotilomakäyntiä lukuunottamatta kotiin palaamaan. Alkoi kivunhoito, alkoi saattohoito. Äiti kävi päivittäin sairaalassa, usein illalla. Iita aina, kun ehti ja Pate pari kertaa viikossa. Peke kävi kaksi kertaa päivässä. Toisin kuin muut, Peke istui pitkiä aikoja isän huoneessa. Aluksi, kun isä oli vielä hieman "paremmassa kunnossa" sairaalassa hän usein kysyi Pekeltä: -"voit sinä mennä, jos sinulla on jotakin muutakin". Peke vastasi joka kerta aina samalla tavalla: -"minulla ei ole nyt kiire mihinkään".

            Parin viikon päästä isä oli täysi vuoteen oma. Voimakkaiden kipulääkkeiden haittavaikutuksena oli ajoittaiset sekavuudet. Isä huusi usein yöllä unissaan, puolitajuttomana. Peke! Peke! Peke oli sanonut hoitajille, että hänelle voi soittaa, jos isä ei rauhoitu. Usein hän tulikin loppuaikoina keskellä yötäkin pitämään isänsä kädestä kiinni. Se rauhoitti aina isän.

            Viimeisinä päivinä myös muut kävivät päivittäin isän tukena. Aina, kun Peke lähti käymään kotona tai asioilla, kysyi isä muilta, missä Peke on. Pekestä oli tullut isän kivijalka. Niin kauan kuin isä oli kivijalkojen päälle muurannut, oli hän unohtanut omansa. Lopulta isä kuoli Peken pitäessä isäänsä kädestä kiinni. Muutkin olivat paikalla. Isän ja Peken radikaalisti muuttunut suhde isän puolelta elämän viime metreillä antoivat paljon muillekin perheen jäsenille. Kaikista tuli enemmän toisillensa.



Onni Vähäaho, Nivalassa 15.10.2019 

MUSTAN AJAN VALO

            Mielen voima. Valo pimeältä ja mustan ajan synkkyys kääntyy voimaksi sisälläsi. Näet enemmän kuin värin. Näet värit - ennen kaikkea mielesi värit. Pyh, sanoo monet ja sukeltavat pian näkymäänsä:  töiden jälkeen alkaa pian hämärtää. Ilta on yhtä mustaa. Sisältä ei näe ulos. Olet sisällä. Menet nukkumaan. Pimeään - taas pimeään. Käyt yöllä vessassa. Hapuilet pimeässä valokatkaisijaa. Valo häikäisee silmät ja istut silmät kiinni kaakelille. Aamulla lähdet töihin pimeässä. Kerrot muille miten on väsyttävää, kun on vain pimeää. Unohdat katsoa ulos töissäsi ja kun lähdet, on taas hämärää.

             Noinhan se on? On, jos niin haluat asian nähdä. Pimeää on, ei sitä tarvi etsiä, joten etsi valo ja värejä. Mielen värejä. Pliisua? Mitä sinulla on tarjota? Mustaa? Pimeä aika on hyvä aika kehittää itseä - joko fyysisesti tai henkisesti. Alkaa liikkumaan, pudottamaan painoa tai vaikkapa lukemaan. Lukeminen auttaa keskittymään elämässä. Pysähtymään. Minun pitäisi lukea enemmän, sillä käyn kaksi kertaa päivässä lenkillä, jos olen vapaalla. Mutta nyt olen pysähtynyt. Kirjoitan. Voisitko sinäkin? Sinullakin taitaa olla kymmenen sormea? Anna ajatusten virrata. Ei tämä niin vakaava ole. Jokainen sana on omaa taidetta.  

             Pimeys sulkee häiriötekijöitä. Horisontti on selkeä. On lupa voimaantua, antaa ajatusten jäsentyä. Pimeä antaa suojaa aloittaa vaikka liikkumaan. Keväällä valon vallatessa voi tulla pimeästä ajasta paremmassa kunnossa uuteen valoon. Näin ajattelen, ja on toiminut. Parempi kunto on aina myös henkistä. Pimeys on mahdollisuus johonkin uuteen. Vain sinä päätät mihin. Mahdollisuuksia on kuin pelikortteja kädessä konsanaan.

             Hyvä biisi jää soimaan päähän. Tekijä on ollut taitava. -"Souda kesä mies souda - möksä näkyvissä". Kesän uutuus soi tänään päässä molemmilla lenkeillä ilman soitinta. Ajatus on vapaa. Sisäinen rauha ja horisontissa mahdollisuuksien talvi. Nyt on maanantai 14. lokakuuta. 71 päivää Jouluaattoon. Niin se on. Sitten alkaa jo päivä pidentymään taas. Siitä ei mene sitten enää kauaa, kun lasketaan taas mietaan mämmiropposia. Sitten saakin pohtia onko maa jo liian kuivaa kokojen polttamiseen. Ja kohta polttaa taas ihoa. Kukaan ei muista enää sitä pimeää. Päässä soi ikivihreä Pekka Ruuska: -"Kuka sanoi, että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento".



                 KESÄMIES

                 RAFAELIN ENKELI

 Onni Vähäaho, Nivalassa 14.10.2019

NAVIGOINTIA

          Huomenta, päivää vai iltako lie? Kolmivuorotyöläinen yrittää yövuorojen jälkeen ymmärtää missä mennään. Pöydällä on sanomalehti. Perjantai? Olikohan tämä tässä eilenkin? Voisi kysyä googlelta, mutta olisiko hyvä tietää muutenkin? Otan kahvia ja unohdan mitä mietin hetki sitten. Avaan rullaverhon ja istun ymmälläni alas. Pimeää!

          Muistelen mitä olin ajatellut. Lyö tyhjää. Hörppään lisää kahvia. Tältäkö tuntuu sitten, kun muisti menee? Ai niin, oli tarkoitus käydä hölkkäileen tunteroinen palauttavaa. Kävelen kahvikuppi kädessä. Ei tunnu hassumalta - jalat siis. Kuppi on tyhjä ja vaihdan veteen, mutta otan rinnalle toisen kupin kahvia. Ei riitä, että silmät on auki. Täytyy herätäkki. Oikeasti.

         Käyn lopulta siellä lenkilläkin. Tiedän jo, että on keskiviikko. Lenkistä ei jääny paljoa mieleen. Katson kiemuroita mäessä ja poluilla jälkikäteen. Kakstoista kilsaa ja 76 minuuttia. 322 nousumetriä. Keskisyke 122. Puhutaan palauttavasta liikunnasta noilla nousumetreillä. Ja lopulta syön ja nukun taas hieman lisää vain herätäkseni pian uudestaan.

         Tärkeintä on löytää sisäinen levollisuus. Kun mietin mitä se on parhaimmillaan niin näen vaimoni ja lasteni silmät. Niissä rauhoittuu. Useimmiten. Kirjoitan tätä, koska halusin loikoilla hieman lisää. Kirjoittaminen jäsentää mennyttä ja tulevaa. Parhaimmillaan teksteissä on ripaus totuutta, fiktiota ja tajunnanvirtaa. Rentouttavaa, ei vakavaa.

         Jatkan. Palataan asiaan. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 25.9.2019

KAHDEN MESTARIN VÄLI

           Kun aloitin juoksuharrastuksen, pidin kahden runolegendan merkkipäivien väliä kevyemmän otteen lepojaksona. Aleksis Kiven ja J.L. Runebergin. Noiden 1800 -luvun mestareiden merkkipäivien väliin jää 118 päivää. Kiven merkkipäivästä (10.lokakuuta) on alkanut aina minulla talviaika ja Runebergin merkkipäivänä (5.helmikuuta) alkaa päivä selkeämmin pidetä, matka kohti kesää alkaa.

            Nykyään tuo väli on muuttunut mahdollisuudeksi nostaa omia ominaisuuksia kohti tulevan kesäkauden koitoksia. Sikäli, kun tuo jakso on kääntynyt osin merkitykseltään harrastuksen edetessä päälaelleen, on sen jaksokin hieman siirtynyt. Sanoisin että 10.joulukuuta - 5 huhtikuuta olisi nykyään kuvaavampi, eli kaksi kuukautta myöhäistettynä.

            Viime talveksi sain vihdoin hommattua perinteisen tyylin suksikaluston. Hiihto, tosin lähinnä tasatyöntö, antoi minulle sopivaa vaihtelua harjoitteluun ja valmisti lihaksistoani kokonaisvaltaisemmin juoksuun. Tulevana "118 päivän" jaksona aion yhä enemmän pitää ns. talvikauden, joka voidaan nähdä eräällä tavalla myös lepokautena juoksuun. Juoksun osuus vähentyy. Hieman Kilian Jornet tyylistä talvi-kesä-ajan jaottelua iloisen liikkumisen pysyessä pääjujuna.

             Aikoinani harjoitellessani keihäänheittoa, kuului siihen suurimmaksi osaksi muuta kuin keihäänheittoa. Punttisalia monipuolisesti, loikkia, kuulanheittoja, juoksuakin (tosin inhosin yli kaiken tuolloin esim. 400m vetoja), kuntopallon heittoja ja mm. kuntopiirejä. Jotenkin olen erehtynyt nykyisessä juoksuharrastuksessa liian paljon vain juoksemaan. Pääasia on kehittää juoksua, ei kuluttaa juoksua vaan kehittää ominaisuuksia juoksua tukevilla harjoituksilla. Tätä on tarkoitus kehittää. Ja ainahan hieman uudistetut tulokulmat piristävät touhua, vaikka ei tylsää ole missään kohdassa ollutkaan.

              Toki vaikka noin kirjoitan, en ole muuttamassa otettani harrastukseen. Se tulee olemaan edelleen rento ja lähes suunnittelematon. Fiilispohjalta, mutta sisälläni on nyt vain eri softa. Se sylkee erilaisia ehdotuksia, mitä kunakin kertana voisi tehdä. Nautin tästä nykyisestä otteesta joka on uinut myös ylipäätäni elämääni. Otan asiat, jos mahdollista, vieläkin rennommasti. Lähes kaikkia asioita voi tehdä toisin. Ei ole yhtä totuutta vaan paljon mahdollisuuksia ja harva asia maailmassa on pysyvää tai tarpeeksi tehokkaasti käytettyä.

              Positiiviset asenteet pitää saada vielä voimakkaammin trendiksi. Maailmassa on paljon posea, kunhan se sieltä nähdään. Negalle ei hirveästi voi tehdä, mutta paljon voi siihen aikaa ja energiaa haaskata. Hyvä terapia malli on muistella lapsuusajan voimakkaimpia riemun purkauksia, mennä vaikka metsäpolulle ja antaa palaa!

              Tiesitkö TÄSTÄ? Ainakin minulle tulee tuosta sellainen positiivinen oivallus. Ihmisen rajat ovat todella kaukana, jos niin haluaa.

             SYKSY

            Kauneus iskee tajuntaan. Vaahteralehden taiteellinen jäykistyminen mykistää katsojaansa, kuura antaa maahan jäykistyneille hohdokkaan kimalluksen. Pihlajat notkuvat marjoista. Muhkeat tertut tuovat muistiin hetki sitten kerätyt viinimarjat. Maa on napakka. Hetken tunnen itsenikin lähes jousimaisen jänteväksi sen päällä kulkiessani. Syksy antaa voimaa alta ja päältä.

            Kesän kiihkein kiima on takana. On mahdollisuus rauhoittua, hakea itseään - löytää itsensä. Syksyssä on piilevää, kevään kaltaista voimaa. Voit laittaa itämään itsellesi jotain josta saat nauttia kenties loppuelämän. Pimeyskin antaa suojaa, jos paineet ovat olleet esteesi. Pimeässä saat olla oma itsesi. Voit viedä siementäsi läpi syksyn ja talven kuoriaksesi sen keväällä tai kesällä. Se voi olla parantunut kuntosi, se voi olla lyhentynyt vyösi tai vaikkapa uuden ihmisen alku.

           Katso vielä kerran pihaljan anteliasta terttua. Oivalla ja anna mennä!

 

Onni Vähäaho, Nivalassa 23.9.2019