Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastelut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastelut. Näytä kaikki tekstit

lauantai 22. helmikuuta 2020

HEI - KOTUS JA UUSI ERÄ


      Kuvassa nilkasta poimitut ekg-lätkät. Ei vielä lappua varpaaseen.

Kaikki voi muuttua niin äkkiä ja odottamatta. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä. Kuitenkin muutoksen osuessa kohdalleen näkee elämän haurauden. Mikään romahdus ei isommin haittaa, jollei siitä jää mitään pysyvää. Aina tulee uusi erä. Jokainen erä on mahdollisuus uuteen nousuun.

On selvää, että kun liikkuu paljon ja vuosia (mm. viime vuonna yli 700 tuntia) niin ennen pitkää joltain osin kolisee. Viimeiseen kolmeen vuoteen yksi kahden päivän flunssa. Varpaiden paleltuminen. Muutama tajunnanmenetys eri tälleissä ja löysän olkapään kanssa joitakin haastetilanteita. Mielestäni normaalia vähemmän on ollut mitään haasteita näille määrille. Ennen pitkää niitä tulee, se on selvä, ja niiden aikana ehtii keskittyä muihin asioihin. Kuten olen aina todennut, minulla olisi kahdellekin Onnille mielekästä tekemistä. Eikä kaikki ole liikunnallista.   

Tiedostin kiristäneeni ruuvia peräti kuusi lepopäivää sisältäneen tammikuun jälkeen. Olen toki tehnyt sen lukuisia kertoja aikaisemminkin ja paljon tiukemmallekin jengalle ruuvia vääntäen. Ehkä olen tulossa vanhaksi, sillä ilmeisesti kroppa vaati selkeästi aika lisää. Mitä sitten tapahtui?

NÄIN TÄHÄN TULTIIN


Oli perjantai. Oli tarkoitus tehdä kova 1000m nousutreeni mattojuoksussa. Viittä päivää aiemmin olin tehnyt ennätykseni 10% kulmalla. Nyt oli tarkoitus tehdä ennätys 15% kulmalla. Tunsin olevani siihen valmis, vaikka tiukempi treeni oli pitänyt palautumista kortilla. Tässäkin viiden päivän välissä vauhtikestävyyttä tiellä, jolloin oli pieniä merkkejä harjoituskuormasta, palautumattomuudesta. Kuitenkin pari kevyttä päivää sen jälkeen Paljon pitkiä lenkkejä lisäksi lähiaikoina. Silti varsin normaalia minulle. Tehotreenejen määrä on ollut kuitenkin iso lisäys tälle vuodelle.

Heräsin peräti 9h yöunien jälkeen, mutta väsyneenä. Hieman merkillistä. Jospa sitä piristyis, ajattelin, kahvia juodessani ja aamupuuroa keittäessäni. Söin muutenkin vähän normaalia enemmän energiaa, jotta olisi sitten kennot täynnä matolla. Aloin latautua. Join vielä hieman lisää vettä ja kahvia. Normaalia aamun treeniin valmistautumista. Aloin kasata treenikassiin tavaroita. Kaikki ei ollut siinä vaiheessa aivan normaalisti. Tuntui kuin en olisi syönytkään. Energiavaje.

Kauhaisin salille lähtiissäni kourallisen suolasalmiakkeja suuhun. Jo on kumma jos ei tule puunlatvaan kiipeämisen tunnetta. Keskittyneenä ajelin kohti salia. Alkuverkkaa tämäkin. Juoksumattojen vapautumista odotellessani polin hyvin kevyesti 9min kuntopyörää. Tuntui jo niin kuin ois jonkunlaisen lenkin tehnyt. Jotenkin heikkoa, ehkä piristyn tästä, en erityisesti muutenkaan pidä kuntopyörän päällä olemisesta.

Sitten matolle. Matto 15% kulmaan. Kello käyntiin ja vauhtiviisari 7,0km/h. Ihan kelpo aloitus. Sykkeet normaalit. Ei hyvät, muttei huonotkaan. Jotain tällaista odotin. Kuitenkin vähän laiska olo. Juomaa otin varalta kulauksen kaksi jo eka kilsalla. Toiselle kilsalle 7,1km/h. Tätä(kin) loppuun (6,7km) asti niin alkais olla ennätys. Jo 1,5km kohdalla alkaa olla yllättäen valmis olo. Jalat ei tahdo jaksaa, vaikka sinänsä ei mitään erikoista ongelmaa. Syke nousee normaalisti. Happi kulkee ja jaksan liikuttaa jalkoja, mutta silti tuntuu, etten jaksa. Jospa tämä on psyykkistä velliä ja alan käskemään. Nyt äijjä mennään eikä vikistä joutavia. Kilsa menee loppuun. Ja alkaa kolmas. Lisään suunnitellusti vauhdin 7,2km/h.

Olo ei ole häävi, mutta tottelen käskytystä. Nupit ei ole vielä aivan kaakossa, mutta tahtoa on mennä hommassa eteenpäin. Voimattomuus kuitenkin ottaa valtaa ja uuvun kolmannen kilometrin loppuun mennessä aivan huolella. Käännän vauhdin 5,0km/h. Alan nopeasti palautua normaalisti. Syke laskee. Reilun 2min lorvailun jälkeen nostan maton vauhdin uudestaan 7,0km/h. Vielä satametriä, vielä satametriä - sillä tavalla lopulta houkuttelen itseni juoksemaan 4km täyteen. 34min ja risat. 600 nousumetriä.

Kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Olen aivan sippi. Jaksan hädin tuskin kävellä pukukopille. Keräilen tosissani jaksaakseni suihkuun. En muista olenko tällä tavalla ollut poikki yhtään minkään ultrarääkinkään jälkeen. Nyt 34min. Haapuilen kotiin pyörällä. Kauhia heikotus. Juon ja syön perusruokaa. Leipää. Sipsejä. Mikään ei auta. Heikottaa niin kuin ei ois ruokaa saanu koko päivänä. Otan vielä mämmiä maidon kanssa. Jogurttia, banaania ja lopulta ison telin jäätelöäkin.

Hetkeksi saan kasattua itseni, että haen tytön koulusta ja käyn äkkiä maitokaupassa. Ostan kaksi makiaispussia. Heikottaa. Syön heti puolipussia makiasta päästessäni kotiin. Koitan juoda kahviakin. Mikään ei auta. Kaadun sänkyyn, eikä aluksi hyvä ole sielläkään. Ei tee pahaa, enkä ole kipeä, eikä minulla ole mitään kulkutaudin oireita. Vain julmettu heikotus. Lopulta saan nukuttua noin tunnin.

Herätessäni heikotus jatkuu. Älytön energian tarve. Syön bananin ja takas sänkyyn. Hankala olla. Heikottaa. Tämä on kuin Pulttiboisin TommiEkblom. Ei jaksa niin ei jaksa! Syke tiheys normaali, mutta erittäin voimakas. Pakko mennä päivystykseen, sillä tällaista oloa minulla ei ole ollut koskaan. Epäilen, että pumppu soittaa kelloja. Naapurin Reijolla on pitkä musta auto ulkona, mutta menen vielä vaimon kyydillä.

Nivalan päivystyksestä matka jatkuu Oulaskankaalle. Aluksi verenpaineet on hieman koholla, mutta tasaantuvat. Heikottaa. Ai niin, siitä taisi olla jo puhettakin. Lopulta mitään ei löydy tutkimuksissa. Kaikki arvot on laajoissa kokeissa hyviä. Olo on lopulta noin kahdeksan tunnin karusellin jälkeen edelleen voimaton ja voipunut. Ja palatessani takaisin on taas energiavaje heikotusta. Syön taas muiden ja naapureidenkin puolesta. Syön, syön, minä poika syön, minä tykkään syödä syödessänikin.

Lääkäri epäili piilevää infektiota tai ylirasitustilaa. Kenties nuorella lääkärillä oli urheilutaustaa, kun pois sulki ylikunto-oireet. Mielestäni oikea arvio. Perusteluna sykkeiden normaali reagointi. Ylikunnossahan sykkeitä ei tahdo saada ylös eikä alas. Sen sijaan ylirasitustilaan tämänkaltainen oire saattaa liittyä. Seurannassa hälyttimet (ala hälyraja näky olevan 50:ssä) huusikin jo loppupuolella, kun aloin mennä omalle perussyketasolle, vähä päälle 40:n. Yöllä on ollut alimmillaan parhaillaan/pahimmillaan leposyke 32.

Minua siis epäillään ylirasitustilasta tai epäselvästä infektiosta. Saa nähdä tuleeko tuomiota. Aluksi määrättiin kuitenkin viikonlopun työt vaihdettavaksi lepäilyyn. Lääkäri sanoi lisäksi, että sitten voi alkaa hiljalleen liikkua. Viikonlopun nyt siis lepään täysin, se on pommin varmaa. Sen jälkeen voinnin mukaan. Ensi viikko voisi olla kaikissa tapauksissa korkeintaan kevyt, etenkin tehollisesti, vaikka olo tuntuiskin terveeltä. Viimeiseen 3,5 viikkon olinkin pitänyt vain yhden lepopäivän ja liikkunut monena päivänä kaksikin kertaa päivässä.

Juuri nyt (lauantai iltapäivä) olo on edelleen vähän ”pöhkö”. Pitkälläni pienissä erissä olen näppäillyt tätä tekstiä ampumahiihtojen ohessa. Vaikka varmasti monet minua ad-hd liikkujana ja malttamattomana himotreenaajana pitää niin oon päättäny kuitenkin vetää rastin päälle 1.3.2020 suunnittelemani Iisalmi-Nivala (128km) juoksun päälle. Tulisi liian äkkiä, vaikka tästä juoksuvointiseksi varmasti siihen mennessä toipuukin.

Olen monesti jopa odottanut saavani rauhoittua ja vain olla. En ole malttanut. Nyt siihen on hyvä syy ja lupa. Tämäkin siis kääntyy positiiviseksi. Otanpa nyt siis iisiä. Tiet, polut ja mäet on nyt muille vapaat. Antakaa palaa!
 

 Oottako tämän lukeneet? Tärkeää tietoa Super pep 2020 tapahtumasta.


Onni Vähäaho Nivalassa 22.2.2020

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

ELVIS HAS LEFT THE BUILDING


                TOP 10  MIKE LANGE CALLS!






             Pittsburgh juhli eilen selostajalegendansa, Mike Langen, 45 vuotista selostajauraa. Mike Lange on tullut uransa aikana kuuluisaksi monipuolisista ja legendaarisista sanojen käytöistä hehkuttaessaan maaleja. Jos joku haluaa kuunnella lisää Mike Langea niin tässä Langen selostusta Mario Lemieux´n viiden maalin pelistä noin kuuden minsan pätkä. 


            Ollaan keskiviikossa ja viikko on juoksujen osalta aika tavalla paketissa. Maanantaina alkoi tulla lieviä esiflunssanoireita. Oireet ei kuitenkaan tuntuneet pahemmin etenevän, joten myös syksyinen home-itiö-allerginen flunssa oli edelleen mahdollista. Tiistaina niistin vain pari kertaa ja olo oli ihan kohtuu normi. Niinpä kävin 35km kevyen aamulenkin, joka meni vähintäänkin normisti. Sitten siitä illalla yövuoroon, jossa olotila alkoi pian muuttua aaltoilevasti huonompaan suuntaan. Viimeiset tunnit oli jo aika työläitä. Kummallisia säteileviä, ohimenneitä nivelkipuja - flunssakipuja. Jytky Burana nassuun kotiin päästyäni ja aamupalan kera koisimaan. Kyllä se siitä tokenee.

           Herättyäni olo oli muuttunut sen verran kaameaksi, että jouduin antautumaan vuoteen omaksi. Välillä näin pystykoolla käyden. Sitten maaliskuun 2017 ensimmäinen flunssa ja se tulikin sitten varsin jämäkkänä. Ei mitään, ainoa takaisku on, että Vuokatin reissu ja vaarat jää nyt tältä viikolta väliin. Sinnehän toki pääsee vastakin. Muutoin tämä ajankohta on hyvä sairastaa. Mitään tuikitärkeää ei ole ainakaan pariin vuoteen tulossa. Jos minulla nyt enää mitään tuikitärkeitä urheiluhommia on ylipäänsä olemassakaan. No ehkä sitten aikanaan vuosien päästä se UTMB on iso tavoite, muttei väliä mille vuodelle se sattuu.

           Eilen ilmottauduin NUTS karhunkierroksen 166km matkalle ensi toukokuulle. Ilmottautuminen on ollut nyt auki vuorokauden. Vähän yli kaksi ja puolituhatta ilmottautumista vuorokaudessa. Polkujuoksu on voimissaan. Syystäkin. Nivalan polkuporukastakin ilmoittautui karhunkierroksen tapahtumaan ainakin yhdeksän henkilöä! Ehkä hauskin ja kovin(?) karhunkierroksen 166km matkalle ilmottautunut on tällä hetkellä Yhdysvaltoja edustava Jimi Valmsley. Liekö sitten miten lähellä itsensä Jim Walmsleyn tasoa :) 

          Super pepin 171km onnistumisesta jäi positiivinen flow päälle. Kahtena aikaisempana vuonna 166km kisa on jäänyt 110km kohdalle Oulankaan. Nyt ei ilman haavereita maaliin pääsyyn ole enää mitään esteitä. Usko omaan ominaisuuksien kehittymiseen on hyvän kesän jäljiltä kasvanut siinä määrin. Haetaan viisi ITRA pistettä pois ja syksyllä sitten Vaarojen maratonilta toiset viisi. Sen sijaan itse UTMB:llä - joka on varsinainen tavoite - ei ole kauhiaa hoppua, sillä se vaatii vielä tasonnousua minulta. Sinne Leppälän Mikan tasolle :)

           Kaikki tämä on kuitenkin vain kimalteita hangessa. Pääjuttu on voida ja saada liikkua. Varmasti tämä pikku tauko vain kasvattaa liikkumisen nälkää. Toisaalta on hyvä välillä hengähtää ja nyt tämä tuli luonnostaan.



Onni Vähäaho, Nivalassa 9.10.2019

lauantai 15. huhtikuuta 2017

KIPUA SILMÄSTÄ SILMÄÄN

                     Monenlaista kipua on tullut elämän aikana kohdattua. Edellisen isomman episodin - paleltuman - aikana/jälkeen sain kuulla monilta arviota liian kovasta kipukynnyksestä. Nyt jouduin kuitenkin kohtaamaan kivun, joka vei minut sellaisiin panoksiin, jossa oltiin jo hengenvaarallisilla vesillä.

                     Kerrataan. Lauantai-aamuna tuntui hieman ennen aamukahvia kurkussa - samoin sunnuntaina. Mitään muuta tuntemusta ei ollut kumpanakaan koko päivänä. Maanantaina tein pitkän 4h lenkin metsäpolulla vesisateessa. Edelleen jees-olo. Ma-iltana alkoi kuitenkin kevyt niiskutus, mutta ei mitään flunssan tunnnetta. Tiistai ja keskiviikko meni kevyessä flunssassa. Muutama turrautus/päivä. Olo jees. Keskiviikko-iltana olo meni hieman flunssaisemmaksi ja otin burana 800mg.

                    Torstaina oli aamuvuoro. Olo oli aivan kauhea. Jotenkin selvisin siitä. Kaksi Burana 800mg. Edellisiltana alkanut hammaskaluston kolotus voimistui melkoisesti. Koitin käydä limaa irrottamassa 5km erittäin kevyellä lenkillä. Olo oli illalla jotain aivan kauheaa - ja tämä oli lopulta vain alkusoittoa.

                    Eilinen perjantai oli sellainen show ja rumba, ettei pahemmasta väliä. Hammasluustossa oikealla puolen oli sellainen jomotus, ettei pahemmasta väliä. Mikä pahinta, särkylääkkeistä ei tahtonut enää olla apua - jos olikin - niin apu oli lyhyt, hetkellinen. Koitin käydä aamupäivällä ottamassa apua 8km kevyestä ulkoilusta. Lopulta jouduin jäämään töistä pois. Ja pian huomasin, että joudun taistelemaan kovempien päätösten kanssa. Kipu ei nimittäin alkanut talttuun millään. Olin jo alku-illasta MONEN lääkkeen kanssa pharmalogisen katon äärellä. Siis sen katon, jota ei vain saisi yksinkertaisesti ylittää - sen viimeisen katon. Mutta kipu ei loppunut.

                   Ensimmäistä kertaa jouduin tilanteeseen, että olin niin kipeä, etten voinut kuin karjua tai purra huulta tai peittoa. Tein kovan päätöksen. Otin yli kattojen vielä yhden erittäin kovan kombinaation. Tein ratkaisun, jossa enemmin kuolen kuin kärsin kuolemalta tuntuvaa kipua. Tässä vaiheessa mietin: tältäkö tuntuu kipupotilaista, jotka tekevät kuolemaa. Päätös oli erittäin tuomittava, mutta samalla myös erittäin henkilökohtainen. Luotin, että jään kuitenkin vielä tälle puolelle. Huolestuttavinta oli, että kello oli vasta puoli 8 illalla.

                  Olimme jo neuvottomia. Meitä kaikkia pelotti tämä tilanne. Menimme päivystykseen. Tyly, mutta toisaalta ymmärrettävä tuomio, oli se, etten saisi ottaa enää yhtään lääkettä ennen aamua. Olin mennyt niin pahasti kaikkien suositusten yli. Minulla oli edellisenä iltapäivänä saatu hammaspäivystysaika tälle aamua klo.9:ksi. Hirvitti kohdata yö. Mietin kovasti mitä teen, jos kivut alkavat taas uudestaan...

                  Aamuyöstä aloin niistään nenän kautta veristä limaa. Samalla minulle selvisi, että kyse oli sittenkin ollut piilevästä poskiontelotulehduksesta. Sillä kipu oli yön aikana loistanut poissa-olollaan. Toisaalta olin myös erittäin lääkitty. Aamulla klo.6 alkoi lievää kipua tuntua. Otin yhden ison buranan, jotta selviäisin hammaspäivystykseen. Kipua ei enää tullut. Ja matkustin tutun taksimiehen kyydissä Kokkolaan, jossa lähin hammaspäivystys oli.

                 Tuomio ja diagnoosi oli erittäin lohduttava: Ei reikiä! Oikealla ylhäällä toiseksi viimeisessä hampaassa oli poikkeuksellisen syvästi paikkaa, koska siinä on syvä reikä, jonka pohja koskettaa hermojen päitä. Muistan nyt, kun tuota hammasta paikattiin. Hammaslääkäri näytti nyt kuvista, että hermot olivat poskionteloon päin ja lima siellä oli ilmeisesti painanut hermoja ja tehnyt hermokivun. Huojentavaa oli, ettei ollut reikiä. Samalla tuli siis selvitettyä, ettei oikealla puolen ole reikiä. Se on hyvä tieto kesän ultria varten :) Mutta pääasia on, että verensekaisen liman alettua tulla pois, on olo alkanut silmissä koheta ja vointi virkistyä. Jäätiin vielä tälle puolen nitkuttaan.


                 JUHLISTIN ASIAA - niin - kuinkas muuten kuin käymällä 17.peräkkäisenä päivänä lenkillä. Vaivihkaa on tullut juostua joka päivä vähintään kerran. Tämä on vain niin mukavaa - ja kun pääasiassa tätä kevyttä nautiskeluhölkkää tekee niin mikäpäs siinä. Tänään juoksin eka kertaa I-SR2014 kesäperhereitin. Oli siellä vähän uutta lunta satanut baanoille, mutta pohjaltaan kovaa polkua. Askel oli tosi pirteä raskaankin vuorokauden jälkeen, eikä perhereitillä mennyt kuin 58:36min!!! Sellaista helppoa tasavauhtista kevyttä. Keskisyke 136. Vertailun vuoksi viime syksynä lokakuussa meni 58:46 155 keskisykkeellä. Kyllähän tässä selvästi ollaan menossa hyviä polkuja kohti kesää :=))

                 Nyt pari päivää edelleen kevyesti. Tiistainakin vielä maltilla ja keskiviikkona sitten mäkivetoja. Siitä kohti loppukevään haasteita.



HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!!! MEIKÄ LÄHTEE YÖTÖIHIN!!!


Onni Vähäaho, Nivalassa 15.4.2017

torstai 29. joulukuuta 2016

SAIRAS-VÄÄNXS

              Terveisiä sängyn pohjalta! Hereillä olleessaan sitä koittaa yrittää lieventää liikkumattomuuden ja surkeuden tuskaa kirjoittamalla puhelimella blogipäivitystä. Tässä kohtaa sitä aina eniten arvostaa kykyä jaksaa olla ylipäänsä pystykoolla... Tekisi mieli kiroilla ristiin-rastiin vaan ei se taida muuta kuin alkaa yskittään?


              Nyt on viisi päivää siitä, kun oli pieniä orastavia tuntemuksia tulevasta flunssasta. Taisin YHESTI niistääkin. Oli joulupäivän aamu. Tein aika kovan reenin juoksumatolla. Lyhyet vedot. Reilu tunti intensiivistä menoa.


             Tapaninpäivänä olo oli edelleen ihan jees. Niistin ehkä kahdesti. Kävin aamulla hyvin kevyen 7km lenkin. Lievä voimattomuuden olo ja orastava tunne ehkä lähestyvästä flunssasta jatkoi läsnäoloaan. Toinen iltavuoro duunissa peräkkäin. Oltiin maanantaissa.


              Tiistaina heräsin hieman tukkoisena. Astmaatikkona joskus niin on normaalistikin. Astma hieman sekoittaa sairaan ja terveen olon väliä. Varhain aamulla nakkasin buranan lähinnä pääkipuun ja nukuin vielä muutaman tunnin. Aamupäivällä olo oli kuitenkin taas melko energinen. Niinpä kävin polkujuoksukisapäivän rutiinien mukaisen 5km verryttely/herättely lenkin. Ihan jees meininki. Vähän parin päivän takainen vetoreeni painoi vielä jaloissa. Muutaman kerran piti edelleen niistää, muttei mitään selkeää flunssa saati tuntemuksia hengityspuolella.


              Tiistain kisaa edeltävästi käytiin lasten kanssa pari tuntia ulkotulia kisareitille sytyttämässä. Lopuksi vielä auto jäi kiinni. Siinä olikin urakkaa nostaa se oman kropan voimin ja lasten työntämänä tien ravista ylös. Etureisiin otti makiasti. Vaan ylös saatiin! Kunnon alkuverkka!? Äkkiä kotiin vaihtaan kamppeet ja samantein takaisin. Lapset kävelemään reittiä ja itse kisaamaan. Siitähän kirjoitinkin juuri.


              Eilen keskiviikkona nukuin normaalia pidempään. Voisi kuulua kiireellisten päivien jälkikuvaankin tuollainen väsy. Edelleen kuitenkin pieni niiskutus oli läsnä. Iltapäivällä sitten lähdin suunnitellusti reilun 26km kevyelle palauttavalle lenkille. Siihen sisältyi myös edellisen päivän polkureitti. Kulku oli jopa hämmästyttävän kepeää että vauhdikasta. Loppukilsoilla etureisiä alkoi kuitenkin nopeasti särkeä ja kovettaa. Myös olo heikkeni. Tuli ns. uupumus. Näin toki voi tulla normistikin. Ja etureisien kipuilukin saattoi johtua myös auton työnnöstä. Silti myös kärsä hieman valutti kaiken aikaa.


               Tänään, viidentenä päivänä flunssan alun merkeistä sitten homma rysähti. Jo yöllä oli honteloja vessareissuja. Aamulla ei tahtonu millään jaksaa nousta edes ylös. Normisti olen innoissani jokaisesta uudesta aamusta. Olo oli kuin olisi jäänyt jyrän alle. Toivoin olon kohenevan vaan se heikkeni kaiken aikaa ja pakotti suunnistamaan takaisin vuoteelle. Yskiessäni limaa oli lieviä tuntemuksia myös hengitys/keuhkopuolella. Kuume/lämpö elää. Roppia naamaan ja toiveet nopeasti alkavasta paranemis prosessista.


               Olen ollut viime vuosina onnekas näiden flunssien ja kuumeiden suhteen. Nyt peittojen sisällä tuntuukin, että ois kiva päästä täältä mahdollisimman nopeasti pystykoolle ja ruotuun. Töihin ja reenaaman. Reenit on vieny minua hyvällä vauhdilla eteenpäin. Olen löytänyt sopivat harjoitukset ja rytmit kehittyäkseni. Siksi voinkin toisaalta helpostikin ajatella, että voin levätä reeneistä vaikka viikon tarvittaessa. Tärkeintä ei ole koskaan nopein mahdollinen paluu reeneihin vaan se, että on voittanut sairastelun. Nyt on minun vuoroni kärsiä ja sairastaa. Usein pakollinen tauko vain lisää nälkää. Niitä hetkiä odotellessa.


Onni Vähäaho, Nivalassa 29.12.2016

tiistai 6. syyskuuta 2016

MILLON VOI REENATA - JA MILLON EI ???

                        Kaikkein viisainta ja yksinkertaisinta olisi mielestäni olla reenamatta aina kun on vamma, flunssa tai muu sairaus/vaiva. Siihen se mustavalkoisuus sitten loppuukin, kun aletaan vetään rajaa, milloin olet tarpeeksi terve. Sairaana tai vammalla harjoittelu/kilpaileminen on kuitenkin aina ISO riski jopa kroonisille (pysyville) asioille. Niiden luettelemiseen taas vaadittaisin oma blogi.

                      Jokainen on ensinnäkin yksilö. Jokainen yksilö toipuu sairauksista/vammoista eri tavalla. Jokainen sairastelu/vammakin on yksittäinen tapaus, eikä esim. kahta flunssaa voi aukottomasti verrata toisiinsa. Siksi on toisaalta hyvin vaikea toimita kenenkään toiminta tapaa eri tilanteissa. Olen kuullut tv-lähetyksissä, kun esim. hiihdossa joku sanoo köhien ja flunssaisella äänellä, että laitoin numerolapun rintaan, kun ei ollut kuumetta. Se oli hänen rajansa. Minä määrittelen taas rajani omalla tavallani. Mikä se sitten on?

                    Olen koittanut pitää treenaamisen rajan selvästi mitattavissa - niin vammojen kuin flunssienkin suhteen. Jos harjoittelun jälkeen olo on sama tai paranee, voi ainakin kevyttä harjoittelua jatkaa. Jos harjoittelun jälkeen olo heikkenee tai vamma kohdassa kipu pahenee, on se silloin selvä lepo. Oma katsomus ei ole tuon mutkikkaampi.

                   Minulla alkoi reilu viikko sitten Su-Ma yönä flunssa. Se ei ollut missään vaiheessa paha. Lähinnä nokka vuoti aluksi. Myös flunssaa edeltäneet kurkkutuntemukset olivat poikkeuksellisen vähäisiä moniin aikaisempiin flunssiin verraten. Harjoittelin aluksi kevyesti joka toinen päivä. Kuitenkin jopa kahdesti päivässä. Olo parani kaiken aikaa. Oireet muuttuivat viikon loppua kohden enempi allergisiksi. Minulla on usein (ilmeisesti ilmassa olevasta homeesta johtuen) syksyllä tähän aikaan hienoisia allergia-oireita.

                 Eilen sitten kokeilin ensimmäistä kertaa varovaisia tehojen vaihteluja lyhyellä 7km tielenkillä. Illalla tonnin vertikaalitunkkauksen alussa olo oli vähä pönttö, mutta normalisoitui loppua kohden. Sykkeet olivat kuitenkin koholla normaaliin verraten. Limannousu voimistui. Jälkeenpäin ajateltuna minun rajani olisi mennyt tuossa. Kävin kuitekin vielä tänä aamuna kokeilemassa kevyttä Ylivieska Trail Run -polkureittiin tutusmista. Kevyttä se olikin, tosi kevyttä, mutta vointini oli kaikkea muuta kuin kevyttä. Niinpä puhallan nyt tämän pelin poikki yhtä harjoitusta liian myöhään.

                Olo ei nytkään ole paha. Ilman rasitusta ei nouse juurikaan limaa tai yskitä. Olokin on aika normaali. Silti kehoa ei selvästikkään nyt kestä lähteä rasittamaan. Flunssat eivät ole veljiä keskenään. Aikaisemmissa flunssissa tällainen olo on ollut kevyesti treenikuntoinen. Nyt ei. Ja se on hyväksyttävä. Määräsinkin jo kotimatkallani itselleni 2päivän harjoittelutauon. Mikäli vointi sallii niin olen vetoapuna ystävälle 10km testissä perjantaina. Luultavasti saan itse liikkua 140-145 sykelukemissa, eli Aerobisella kynnyksellä. Eli Pk2 ja helpon reippaan välimaastossa. Näin siis, jos vointi sallii. Tilanteen mukaan täytyy elää - niin kuin elämässä yleensä.


                 LOPUKSI

                 Muistoja keihäänheittoharjoitus ajoilta. Meillä oli silloin tällöin valmentajan antamana raaka rinnallevetotesti. Se ei ollu mikä tahansa pilipalitesti. Minun kohdallani se tarkoitti rautaa tankoon 80kg ja niin monta toistoa kuin menee. Eikä siinä vielä kaikki. Sitten kun ei enää mennyt niin sitten vielä yhesti. Siinäpä sitä sai sitten 13:sta toiston jälkeen aikansa ähistä ennen kuin meni se 14:sta toisto! 90-luvun alussa keihäänheiton valmennusfilosofia oli selvästi voimapuoli edellä ajattelevaa. Mutta tuossa tehtiin tietämättään hyvää henkistä valmistautumista noin 17-18vuoden päästä alkaneeseen ultrajuoksija-uraan.

                Ultrajuoksu = Sitten kun ei enää jaksa juosta niin sitten se vasta alkaa - ultrajuoksu. Ja sitähän se on. Edelleen kaikkein syvimmät jäljet sisälleni on henkilökohtaisesti jättänyt Iisalmi-Nivala -juoksu n.128km. Siinä kävin kenties jaksamisen kanssa kaikkein syvimmällä tähän astisista kokemuksista. Kun huomaat menneesi metsään, ja havahdut siellä, että miksi minä olen täällä, on silloin jo aika syvällä, kun puhutaan tie-ultrasta. Näin kuitenkin pääsi käymään.

                  Luotan monien kokemuksien perusteella omiin kehonviesteihin niin harjoittelussa kuin näistä sairasteluista tai vammoistakin toipumisissa. Silti haluan vain puhua omasta puolestani, sillä muutoin se menisi mielestäni aika korkealentoiseksi, jos alkaisi omia kokemuksia yleistämään.

Eilen ihastelin tyttäreni kanssa Boney M:n vanhoja kappaleita. Tässä yksi niistä.
                  
                    Upeaa heittäytymistä musiikin lumoihin!!!

 Onni Vähäaho, Nivalassa 6.9.2016

perjantai 2. syyskuuta 2016

"LN" -RIIPPUVUUS

                    Olen ollut elämässäni riippuvainen milloin mistäkin. Vedän rajan siihen, että kerron vain siitä, mihin olen nyt riippuvainen. Jätän kaappini kiinni - annan luurankojen kolista ommiin-nimmiin.

                    Näin flunssassa sitä pohtii riippuvuutta juoksemiseen, tai liikkumiseen ylipäänsä. Mitä "voiton puolella" olevassa flunssassa haetaan hikoilemisella? Onko se riippuvuutta juuri siihen - hikoiluun vai mikä on riippuvuuden focus. Onko se tunne, kun saa vetää treenikamojen tuoksut vartalonsa ylle? Onko se kaipuu tuntea olevansa hetken ilmassa - kahden askeleen välissä? Onko se tarve olla hetken yksin? Vai onko se vain sairautta, nimeltään "LN" liikuntanarkomaani?

                   Oli riippuvuuden spesifi tekijä mikä tahansa, tunnustan olevani ainakin lievästi LN:ää "sairastava". "Voiton puolella" olevassa flunssassa harjoittelemisesta on vuosien ajalta erilaisia kokemuksia, joita sitten koittaa "kaiken järjen" mukaan "hyödyntää". Toisin sanoen keksiä itselle jokin "pätevä" selitys päästä hikoilemaan. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että järkevin ratkaisu taitaisi olla se, että odottaa koko flunssa ohi menneeksi ja senkin jälkeen ottaa vielä 2-3päivää kevysti.

                   Kevyesti ottamisestakin tulee jotain mieleen. Kuulostaako tutulta? Kisa tai joku muu kova puristus (esim. Karhunkierros tms kova omatoimi pinnistys) on ollut kuluneella viikolla. Suluissa sanattomat totuudet:  Lausut ääneen, että pitää AINAKIN (tuskin sitäkään) ensi viikko ottaa KEVYESTI (eka lenkin alku korkeintaan) ja sitte kahtua jos seuraavalla viikolla jo VAROVASTI KOKEILISI NORMAALIA HARJOITTELUA (vetäisi jo pilli auki).

                   Olen tyytyväinen, että olen saanut pidettyä ihtiäni jokseenkin aisoissa, onnistumatta siinä kuitenkaan täysin. Flunssaisena harjoittelusta lihakset palautuvat hitaasti ja harjoittelun hyödyt ovat hyvin kyseenalaiset. Mielenvirkeyttä/terveyttä maksimissaan.

                  Mikä sitten on viisasta flunssaisena? Siihen on helppo vastata: Uni. Sitä nautinkin viime yönä 11h. Edelleen nousee hieman limaa, mutta "voiton puolella" olevaan flunssaan se kuuluukin. Viimeiset räät pois. :) Sen olen itselleni luvannut että max. 10km kevyttä hölkkää tänään ja vähän tunkkausradan mittausta. LN -riippuvuuden mittarina täytyy käyttää myös puheet/kirjoitukset/lupaukset vs. toteutukset -mittaria. Katsotaan miten käy.

klikkaa ->>> TÄSSÄ LÄHTEE 10 SENTTIÄ VYÖTÄRÖLTÄ NIIN ETTÄ HEILAHTAA!!!

 Onni Vähäaho, Nivalassa 2.9.2016           

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

JONILAAKKOSEN NÄKÖINEN MIES

                           Viikon palauduin, kaksi viikkoa pidättelin intoa päästä taas harjoittelemaan kovaa. Koitti vihdoin maanantai ja vajaan 6kk kunnon kohtotuksen aika. Aamulla lenkki ennen töitä. 9km. Mahassa tuntui oudolta. Ehkä vain tyhjään mahaan hörpätty kahvi? Ei sittenkään. Kellon ympärys myöhemmin tulin iltalenkiltä häntä koipien välissä kotiin. Olin sairas. Mahatauti.

                          Se hyvä puoli mahataudeissa on, että ne menevät lähes yhtä nopeasti ohi kuin juna sievin aseman ohi. Joten parhaillaan tässä tuli vain kahden päivän paussi, jona aikana tarjolla jaloille olisi ollut pääkallojäisiä teitä tuomaan rasitusta jalkoihin.

                          Olen pohtinut viime viikkoina, miten saisin itseäni kehitettyä uudelle tasolle. Olen kysellyt muutamalta juoksukaverilta heidän omia kokemuksia anaerobisen kynnyksen kehittämisestä. Aerobisen kunnon kehittämiseen kun ei paljon rakettitiedettä tarvita, mutta anaerobisen kynnyksen harjoittelussa on homma jo vähän tarkempaa. Samalla täytyisi muistaa, että olen ultrajuoksija enkä maileri - mutta silti - jollain tapaa samat lainalaisuudet pätevät minuunkin.

                           En ole koskaan käynyt missään juoksutesteissä, jossa kynnyksiäni määriteltäisiin. Oma tuntuma on, että anaerobinen kynnykseni olisi jossain 165-167 paikkeilla. Karvosen kaava ehdottaa 163:a. Ehkä sen mukaan on hyvä ajatella tuon kynnyksen kehittämistä/lujittamista. Pitkissäkin kisoissa on hyötyä, että happojen sietokyky on kohdillaan. Joten vk-intervallit (pitkät vedot 2-5km) täytyy vetää noin 150-160 sykkeen välimaastossa. Varomasta asumasta liikaa 163 ylimenevissä lukemissa. Reippaat noin tunnin lenkit noin 150 kantissa - ja hyvää tulee.

                          Yllä oleva kappale koskee karkeasti noin 10-15% harjoittelusta, mutta se on vähäisestä osuudestaan huolimatta merkittävää, sillä tuolla alueella sitä voi puskea itsensä vaivihkaan niin syvälle suohon, ettei lippaa näy keväällä jäiden lähtiessä. Aerobisen (85-90% harjoittelusta) harjoittelun katson jo taitavani. Ja siellä puolella on myös vielä hurjasti kehitettävää, sillä hyvä pohja vaatinee noin 10-15 vuotta laadukasta harjoittelua? Näin näkisin. Mitä mieltä lukijat ovat?

                           Kyllä. Harjoittelu on tärkeää, mutta siltikin täytyy muistaa että se on vain yksi osa - ja kovin hauras yksinään. Ruoka ja Uni ovat yhtä tärkeitä, mutta harvoin näen nostoja henkisestä tasapainosta. Joskus pienetkin asiat saattavat heiluttaa tasapainoa, vaikka sitä ei muille myöntäisikään. On löydettävä elämän tie, jolla olet tasapainossa itsesi ja ympäristön kanssa, koska vain sillä tavoin harjoitus puree pitkässä juoksussa. Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan on rehellisyys itselle. Muita voit kusettaa, muttet koskaan itseäsi, koska se valuu aina silloin ennen pitkää omaan lahkeeseen.

                          Harjoitteluohjelmaa tehtäessä vaaditaan rytmittämisen tajun lisäksi paljon pelisilmää oman elämän hahmottamiseen esimerkiksi 4-5 viikon ajan eteenpäin. Puhumattakaan pidemmästä ajasta. Väitän, että siinä on monella kehitettävää. Väitän jopa että moni harrastaja saattaa "sukeltaa" jonkin ohjelman sisään, tietämättä ollenkaan onko sen kolmannen viikon to-su päivät realistisia arkikuvioiden - muun elämän kanssa. esim."Siihen asti meni hyvin kunnes piti lähtiä sukulaisen pyöreitä juhlimaan ja itelläki alako yövuorot"... Suosittelenkin kaikille ohjelmaa suunnitteleville kokonaisvaltaista, realistista lähestymistä omaa ohjelmaa kohtaan. Rehellisyyttä. Itselle.

                          Tässä kohtaa joulukuuta, kun jouluaattoon on noin kaksi viikkoa ovat monet ihmiset mielestäni vähän hassuja. He tietävät tulevan - ja elävät kyllä niin. He syövät surutta seuraavat kolme viikkoa, aina uuteen vuoteen asti. Sen jälkeen alkaa jo pitkän aikaa tiedossa ollut kuntoilujakso, jolla "poltetaan joulukilot" pois. Tuo jatkuu maksimissaan laskiaiseen ja muihin kevään "syömäpäiviin" asti, kunnes tulee hätä rantakunnosta jne. Ihmisillä on siis kyky nähdä, mutta sen käytössä voisi olla uudelleen miettimistä.

                          Olen ilokseni törmännyt viime viikkoina muutamiin ihmisiin, jotka ovat lähestyneet minua juoksuasioissa. Olen mielestäni Nivalassa juoksu-asioissa raakasti ylimainoistettu/arvostettu. Olenhan tosi köykänen nylkky. Minua parempia juoksijoita on lukuisia Nivalassa. En siis näe itseäni minään hyvänä juoksijana millään mittarilla. Mutta sen sijaan olen otettu, että esimerkkini on ollut innostava - ja sillä tavalla positiivisesti "myyvä", että monet ihmiset ovat innostuneet nousemaan sohvilta tuonne teille ja poluille. Ehkä olen surkuhupaisuudessani koomisesti innostava?

                           Aika rientää nopeasti... Monista asioista on paljon-paljon enemmän aikaa kuin sitä äkkiseltään muistelisi... TÄSTÄ historiallisesta hetkestä on vierähtänyt hassut 28 vuotta.
  
                            28-vuotta sitten tapahtui myös seuraavaa... Kotipizza perustettiin Suomeen, turvavyön käyttö autossa tuli pakolliseksi myös takapenkeillä... Rauli Badding Somervuoren kuoli... ja  Lionel Messi ja Sidney Crosby syntyivät... Ei hassumpia kehitysloikkia evoluutiossa - lukuunottamatta sitä, että R.B.S siirtyi pois keskuudestamme... vaikkakin hänen silmälasimuotinsa elää tänä päivänä vahvana?

Ps. Myöhään eilen kirpaisi syvältä, ohi vatsatautituntemustenkin, kun eettereihin levisi uutinen jonilaakkosennäköisen miehen lopettamisuutisesta.

Pascal Dupuis menetti lähes koko viime kauden veritulpan vuoksi ja nyt samaisen syyn vuoksi hän joutuu jättämään kaukalot kokonaan kohtuuttoman suuren terveysriskin vuoksi. Alla muutama kylmätväreetvideota ISON pingviini -sydämen peliuran kunniaksi

                                      Hattutemppu

                                     Uhrautuminen perhe-elosta...

                                        Uhrautuminen joukkueen eteen...


Onni Vähäaho, Nivalassa 9.12.2015

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

AAMUYÖN 3h HARJOITUKSESSA TÄHTIVIERAS!!!

                       Jukka Keskisalo yllätti iloisesti juoksemalla pari kierrosta minun ja Ylimäki Lassen kanssa meidän aamuyön 3h ultrajuoksuharjoituksessa. Tosin Jukan oli hankala sovittaa omaa maailmanluokan askelrekfvenssiään meidän könyämiseen, joten Jukka juoksi takaperin pari kierrosta. Kiitos seurasta!

                         Eilen olin iltavuorossa. Kotona olin noin klo.22. Nukkumassa n.klo.23. Wc:ssä n.klo.01, Herätys n.klo.4, Juoksemassa klo.5.01. Unkarissa yöt ovat lyhempiä ja mukavuusaste oletettavasti matalampi, eikä se johdu (pelkästään) siitä, että Janne kuorsaisi liikaa.

                         Harjoitus epämukavuutta, joka oli määrä tehdä erittäin kevyesti. Siinä auttoi mitä suurimmassa määrin Lassen läsnäolo. Molemmat sai mitä haki. Kierrettiin 900m lenkkiä 3h. Matkaa kertyi 24,5km. Keskisyke oli 106, joten alan laskemaan itseni pian terveeksi. Ensimmäiset 1,5h nousi aika reippaasti limaa ja homma yski kirjaimellisesti. Jälkimmäisellä 1,5h ei limaa noussut ollenkaan ja hengitys oli taas vapaa. Tämä taisi jäädä plussalle. Kiitos myös Lasselle!

                         Lainaan vähän Pasia. Minustakin tuntuu, että ei ole tullu vielä vuodelle 2015 oikein harjoiteltua. Tämä on ollut tällaista ulkoilua, toukokuun odottelua. Toista  se on saatara soikoot Keminmaalla!!! Marko on juossut pian (vai joko?) 1600km tälle vuodelle, se on n.400km enemmän kuin Nivalan lihavanpojan rasvanpolttohölkät. Siellä on määrissä kasvamassa uusi ForrestG, suomalaisen ykkösversion painiessa ilmeisesti edelleen vammojen kanssa. Harrille suuri kiitos innoittajana. Hänen persoonallinen blogi sai minut aikanaan aamulenkeille ja tuplaamaan harjoittelun. Tsemppiä Harrille!

                       Eipä tässä muuta. Ulkoillaan ja odotellaan toukokuuta. Niin taitaa tehdä moni muukin, tavoitteesta riippumatta.
 Onni Vähäaho, Nivalassa 1.4.2015

maanantai 30. maaliskuuta 2015

RIIPPUVUUTENA JUOKSU, OSA 2.

                       Ymmärtääksesi tämän kirjoituksen, suosittelen sinua lukemaan ykkösosan TÄSTÄ.



                        Käyn yhä levottomammaksi. Mietin, menisinkö sydänmaalle raivaamaan reittiä. Ääh, päivä on jo sen verran pitkällä, ettei Keijokaan varmaan enää innostu. Jatkan polun tekemistä kotona. Vaimoakin naurattaa. Nauramme välillä yhdessä. Siivosin eilen 3h rauhoittuakseni. Se oli eilen, nyt on nyt. Olen mies jolla pitää olla tekemistä ja sitäpaitsi en ole voinut juosta päiviin...kahteen päivään.

                        Sattumalta törmään vaimoon kotona. Olemme kahden. Kysyn: "-Mitä tehtäis?". Vaimo: "-Mitä pitäis?" Mitäpä sitä, avioliitossa on jo vuosia... Vaimo: "Minulla on nämä verhot - mene lenkille?" Tuttu hymy, huumoria meillä on aina kosolti.

                         Aivopieruhan se on, lähteä kokeilemaan juoksua, tietämättä onko terve vai toipilas. Riippuvainen jatkaa selitystään: miten sen voisi muuten tietää kuin kokeilemalla? Siis puhun juoksusta, jos joku uinuu vielä edellisessä kappaleessa.

                         Olen pukenut. Lähden liikkeelle. Jalat painaa kuin lyijy, lihastahan niiden pitäisi olla. Järki keskustelee, mutta päätän juosta pidemmästi kuin 500m. Vastatuuli, juoksen kaakkoon. Täältä päin on joskus tultu kaukaa kotiin, juosten. Juoksu tarjoaa muistoja. Jotenkin pärjään, hölkkään kankeasti eteenpäin. Kello näyttää vastatuulessa ihan jees lukemia suhteessa.

                         Päätän mennä 14min hölkkää ja 1min kävelyä rytmillä. Ihan tarkkaan en tiedä, juoksenko 8km vai 10km - mieli tekisi enempi, se nyt on sanomattakin selvää - vissiin. Käsiä nousee autosta. Harvoin sitä tunnistaa jalkakäytävältä autoon ihmisiä, mutta käsi nousee silti, tottakai. Ehkä heillä on hauskaa, sillä juoksu tuntuu jäykältä.

                          Saavun Haapaperän risteykseen. Käännyn takaisin. Hölkkä muuttuu heti helpommaksi. Vauhti lipuu huomaamatta jopa alle 5:30min/km. Myös hengitys alkaa helpottuun, keuhkot ikään kuin vapautuvat. Vai onko tämä vain toiveajattelua? 6km jälkeen hengitys tuntuu todella hyvältä. Samalla huomaan askeleen pidentyneen sekä tihentyneen - alan liikkumaan siis nopeammin. Innostun 7km:lla ja juoksen sen hurmiossa huomaamattani 4:51min/km. Otan homman alas, menkööt tuo nyt vaikka karstojen irroitteluna, mutta pidempään ei passaa.

                         Paikallinen "laatikkomies" pysäyttää vuodessa n.20 000km liikkuvan pyöränsä ja kysyy onko tulossa pitkiä juoksuja. Kerron Unkarin 6vrk kisasta. Hän toivottaa tsemppiä matkaan. Mies pyöräilee joka päivä noin 50km, joskus enemmänkin, huvikseen. Hän tarjosi minulle kokonaisen levyn suklaata viime syksynä 100h juoksussa. Molemmin puolinen arvostus on kohdillaan.

                          Hieman syvempää flashbackia on tarjolla viimeisellä kilsalla. Mies joka osti minulle ensimmäiset viinani noin 27 vuotta sitten tulee vastaan. Hän oli 27 vuotta sitten juuri aloittanut ammatissa jossa on yhä: laitapuolenkulkija, eli alkoholisti. Hiljainen mies, joka tupisee itsekseen. Pieraisemme kohdatessamme yhtä-aikaa. Kenties muistojen kunniaksi.

                          Ajatus karkaa yhä kauemmas ja kaarrankin vaistomaisesti tielle, jossa otin ensimmäiset kävelyaskeleet, synnyintielleni. Juoksen hiljaa tien läpi. Lopussa painan urheilukellosta stop-nappia 9km kohdalla. 5:35min/km. Olo tuntuu lenkin jälkeen ihan hyvältä. Riippuvuus jatkuu.
 Onni Vähäaho, Nivalassa 30.3.2015                       

RIIPPUVUUTENA JUOKSU

                         Sairaana olo avartaa maailmaa. Kaikessa on siis oppi, kun sen oikein oivaltaa - myös sairastelussa.

                         Miten paljon onkaan aikaa, kun peruskuviot jäävät tauolle. Olen löytänyt itseni katsomasta telvisiota tunti tolkulla. Jopa on tylsää hommaa. Mietin; mitenköhän niin monet jaksavat alistua vallan orjaksi tuolle kapistukselle? Samalla tulee mieleen kuinka paljon tekniset vempaimet vievät ajasta nyky yhteiskunnassa. Ei ole tietenkään pakko, mutta niin helposti käy. On minullekin käynyt, se on pakko myöntää. Par´aikaan näpytän tätä konetta, saatan tsekata twitteriä, puhelinta, kun voisin kulkea samaan aikaan vaikka luonnossa ja kuunnella linnunääniä tai seurata päästäisen jälkiä loputtomiin.

                         Minun tekee mieli juosta todella paljon. Eikä minua tee mieli juosta harjoittelemisen takia vaan riippuvuuteni. Olen pahassa koukussa juoksuun..vai pitäisikö sanoa hyvässä? Riippuu keneltä kysytään. Minua on vaivannut viime viikon tiistaista (ainakin, ehkä jo pari päivää sitäkin edeltävästi) asti jonkin sortin ylätie-infektio. Luulin sen olleen jo poissa kunnes huomasin sen otteen olevan tiukan. Monesti olen tässä olotilassa juossut. Miksen nyt voi? Mikä tässä taudissa on sellaista, joka vetää juoksun alas? Voisinko taas koittaa? Perjantaina viimeksi. Nyt on jo maanantai. Välillä yläteistä nousee limaa, mutta kurkkukipua ei ole ollut koko aikana eikä kuumetta. Tulehdusarvokin oli perjantaina normaali. Silti olen kuin Mixu Paatelaisen soturi - kentässä.

                         Haluan juosta ja aion juosta. Ei näin voi jatkaa, odottaa vain? Olen ennenkin juossut, vaikka kunto ei ole tuntunut näinkään hyvältä. Miksi se ei onnistuisi nytkin? Ehkä parin-kolmen tunnin päästä manaan riippuvuuttani. Sen kanssa on elettävä - riippuvuuden. Eihän juoksijaa voi laittaa katkaisuhoitoon?

                         Eilen olisi pitänyt siirtää kelloja tunnilla eteenpäin. Meillä kellot on edelleen samassa paikassa. Sairasteluuni vedoten en jaksanut lähteä juoksemaan niitä tuntia kesään päin. Hituraanko ne olisi pitäneet viedä? Yksi kerrallaan vaan kaikki samalla kerralla? Varmaan niin, samalla kerralla, niinhän kellot siirretään, yhtä-aikaa, siellä missä siiretään.

                         Nivalainen MM-mitalisti laittoi illalla sähköpostia. Manaili hänkin sairastelua ja tuntui sielläkin olevan jo hinku reeneihin. Myönsi avoimesti hänkin, että hihna ei vaan vingu, se katkeaa. Himo-urheilijat eivät jää petiin tai sohvalle, se on kuin rangaistus syyttömälle. Antakaa vaan reenata! Mihin se pitäisi huutaa? Kankkulankaivoon?

                         Katsoin eilen miesten 50km hiihtoa. 90% Suomen parhaimmista hiihtäjistä oli ihan sipin oloisia jo reilun tunnin suksimisen jälkeen. MM-Falunissa miesten 50km voittaja vitsaili hyvävoimaisena pian kisan jälkeen. Meillä ei edes voittaja (varsinkaan) näytä olevan hädin tuskin tajuissaan. Onko tämä kaikki teatteria vai onko tämä totta? Katsoja sen päättää, ehkä Heikkinen on vähän show-mieskin?

                          Yli kahteen tuntiin venyvää suoritusta pidettiin - ja ilmeisesti pidetään edelleen - aivan hurjana suorituksena. Ottamatta mitään pitkänmatkan hiihtäjiltä pois, mutta eihän alle 2,5h suoritukset nyt vielä mitään äärisuorituksia ole. Siis kovia tottakai, mutta... on paljon pidempiäkin, nostamatta mitään suoritusta yli toisen.

                          LOPUKSI


                          Liian paljon luppo-ajan innoittamana katsoin aika lailla Pohjois-Irlanti - Suomi jalkapallon Em-karsinta pelin. Seurasin siihen liittyvää twitter-keskustelua myös. Lähes 100% keskustelijoista vaatii Mixu Paatelaisen eroa. Myös paljon lähinnä hyvää huumoria oli aiheesta liikkeellä, riippuen tietysti Mixun huumorin tajun kestävyydestä. Itse jäin pohtimaan, että olisko kuitenkin Suomen jalkapallon todellinen taso tuossa? Olemme jalkapallomaana aika pieni. Pohjois-Irlanti(kin) tulee Brittejen saarilta, jossa jalkapallo on paljon suurempaa. Sitä vain, että pappatunturilla ei ole välttämättä realistista lähteä piikkejä haastamaan? Että pikkuisen voisi katsoa myös Mixusta ohi? Syy voi olla muussakin kuin Mixussa ja joulukuusi-taktiikassa? 


Onni Vähäaho, Nivalassa 30.3.2015

lauantai 28. maaliskuuta 2015

UNKARI TJ39 - VIIMENE YSKÄ

                        Edellispäivien suunnitelmien mukaan minun olisi pitänyt hetki sitten käydä vaihtamassa sisällä pikaisesti uusi juomareppu ja jatkaa sitten. Ohjelmassa oli 10h rypäs vuorokauteen. Toteutus oli tällä kertaa kovin erilainen. Tiistaina alkanut - ja jo hetken pois päin menossa ollut tauti - päättikin ottaa vielä otteen minusta. Nyt odotan juomarepun vaihdon sijaan, että kahvi tippuisi. Kenties sujautan kahvin sekaan hunajaa, kenties jotain muuta.

                       Eilen illalla klo.20.56 käynnistin urheilukellon. 10h rypäs alkoi. Koko päivän olin pohtinut ryppään järkevyyttä. Edellisenä päivänä olin kuitenkin juossut kahden sairaspäivän jälkeen helposti kevyen 16km lenkin, ilman ongelmia. Mittasin vielä varalta tulehdusarvon. Tulehdusta ei ollut, ei ole ollut kuumetta, joten päätin yrittää - varovasti.

                      Lähdin suunnitellusti liikkeelle erittäin hiljaa, enkä pelkästään sairastelun vuoksi vaan koska myös Unkarissa täytyy mennä hiljaa. Miksikö? Siellä pitää mennä 144h, jolloin on ymmärrettävä mennä hiljaa... tai ei ole pakko, mutta sitten voi olla hankalaa vaikkapa neljäntenä vuorokautena, kun pitäisi mennä vielä kaksi vuorokautta. Silloin ei välttämättä pääse edes hiljaa...

                     Takaisin eiliseen. Olin juossut vain hetken, kun tunsin olon olevan oudon. 30min kohdalla lihakset olivat jo voimattomat. 50min kohdalla henki meni niin ahtaalle, etten voinut enää juosta. Reilun 2km:n matka kotiin kului kävellen. Se oli pitkä matka pään roikkuessa alaspäin, mietteissäni. Nyt vastustaa. Tämä maaliskuu on mennyt pelastusarmeijalle. Ensin oli jalkapohjavaivaa ja kevennystä sen vuoksi. Sitten hyvä viikko, helposti yli 123km ja nyt tämä. Tämän perään voisi isotella kirosanan, mutta sanonkin: niin.

                      Seuraan huippu-urheilijoita. Olen onnekas saadessani joskus soittaa myös huippu-urheilijalle. Sen lisäksi minulla on kokeneita ystäviä niin juoksun kuin ultrajuoksun puolelta. Eilen soitin heille. Tarkoituksella. Halusin kuulla, mitä he ajattelevat, mitä voisin saada heiltä omiin ajatuksiin. Kiitos taas! Kyllä se taas jäsensi.

                      Martin Fourcade hallitsi ampumahiihdon maailman-cupia ennen Kontiolahden MM-kisoja. MM-kisojen avausmatkalla, sprintissä, Fourcade kuitenkin oli vasta 12:sta, eikä noussut sitä seuranneessa takaa-ajossakaan kuin sijalle 7. Fourcade pohti kisan jälkeen ääneen, onko kunto laskussa. Kahta viikkoa aikaisemmin hän oli ollut aivan suvereeni. Kertoo hyvin myös meidän muiden tasoisten urheilijoiden ajatustyöstä. Kannamme huolta kunnostamme... Niin, kuten muistamme, Martin Fourcade voitti suvereenisti MM-kisoissa seuraavan matkan. Selostajat luulivat hänen irvistävän kilometri ennen maalia olleessa nousussa kunnes huomasivat Fourcadin hymyilevän. Kun on kunnossa, on helppoa.

                       On siis 39 päivää Unkarin 6vrk starttiin. Olen sairas. Kenties klassinen ylätieinfektio. Toivottavasti ei sentään se kuuluisa viimene yskä! Olen hieman ihmeissäni siitä kuinka rauhallinen olo minulla on. Lukuisat onnistumiset viime Elokuusta tähän päivään kantavat nyt minua. Kun olen terve, tiedän mihin pystyn, josta saankin oivan aasinsillan seuraavaan aiheeseen:

                       Se mitä kuvittelee sohvalla on AINA eri maailma kuin mitä se on sitten tuolla tiellä tai poluilla. Hyvä ystäväni Janne, joka lähtee myös Unkariin vääntää par´aikaan tuolla vesisateessa ja tuiskussa. Janne meinasi eilen ennen tätä 10h rypästä, että tietää pystyvänsä sitten siihen kun on tarvis. Kannustin kuitenkin häntä tähän ryppäseen, koska näihin ei tule koskaan riittävän valmiiksi. Kun tuolla (eilen lumituisku, tänään vettä tulee kovan tuulen kera) tarpoo 10h on varmasti tietysti märempi, mutta aivan varmasti myös vahvempi - henkisesti. Hyvä, Janne! Terveisiä sohvalta.

                       Viesti paikalliselta huippu-urheilijalta oli, että hänellä oli mennyt pitkään joskus aikaisempina vuosina, kun oli palannut sairastelun jälkeen ohjelmaan tai ei ollut ottanut terveenä tarpeeksi huomioon muuta elämää. Nöyrästi vaan homma alas ja sitten taas, joten ohjelma menee nyt taas uusiksi, mutta ei se mitään. Eihän tämä muuten olisi elämää. Elämässä kun on aina vain yksi polku jota voi kulkea kerrallaan. Elämään kuuluu vastoinkäymiset. Niistä on vain osattava tulla ulos oikein. Se on yksi taito, josta puhutaan yleisellä tasolla liian vähän. Me aktiivikuntoilijat kylläkin, paljonkin.

                       Joskus jonkun esteen yli voi mennä irivistämällä. Minun toukokuun ponnistus on 144h. Niin kauaa ei kukaan jaksa irvistää.
                        Paljon terveitä harjoitustunteja! Täältä tullaan taas, jossakin vaiheessa, perästä, omaa tahtia, omaa polkua. Nyt täytyy huolehtia tästä - yskästä - ettei siitä tule viimene yskä.

                       Ps. Maailman kovimmat kisat Richard Parksin tähdittämänä on hyvä sarja. Hieman elokuvamaista hypeä, mutta paljon myös hyvää asiaa, kun ne sieltä osaa kaivaa. Suosittelen.


Onni Vähäaho, Nivalassa 28.3.2015