Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaellukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaellukset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Iso-sydänmaanreitti - 42.kerta

             Nivalan Polku ry oli saanut kasaan yhteensä 11 henkilön joukon haastamaan itseään maan kuululle reitille. Mukana oli nyt kierretyillä poluilla laskujeni mukaan viisi ensi kertalaista. Päivän sää oli ihanteelinen. Siinä nollan ja muutaman lämpöasteen välillä ja enimmäkseen poutainen. Ok. lunta kaunoi jossain kohtaa. Tosin tämä oli vain päivän vaellussää. Polun tilaan vaikuttaa aina edeltävän viikon sää. Nyt oli satanut, eikä maa enää tähän aikaan vuodesta vedä vaan veden pinta nousee ja nousee. Tätä en ollut ajatellut, mutta totuus valkeni tutussa kohtaa.

            Kello kuusi starttasi Eduxin maan kuulun firman kolme karpaasia kiertämään koko lenkin, eli 56km. Olin jo hereillä ja aloin odottelemaan milloin saatais päivän ekat väliajat. Kello kahdeksan starttasi takalenkin (36km) kävely vaeltajat. Nuo kaksi ryhmää kohtasivat P2 (pelastuspiste 2) kaksikymmentäkuusi yli kahdeksan.

            Yhdeksää vaille kymmenen oli yhdeksän hengen kävelypoppoo P3 (16km) kohdassa ja me lähdettiin siitä yhdeksän minuutin päästä, eli tasan kello kymmenen. Kävelyporukka oli meidän edellä vajaan 17km päässä. Lähdimme Leppälän Mikan, alias "Zorron", kanssa maltillisesti liikkeelle. Kuitenkin napsun reippaammin kuin itse Kolin kisassa lähdin. Se vain tulee näitä kuvaillessa mieleen. Kuitenkin ekaa kilsaa lukuunottamatta yli kuudenminuutin vauhtia.

            Zorro on ehkä näin pitkillä polkulenkeillä eniten kanssani juossut ja ehdottomasti paras kanssajuoksija. Siinä on helppo juosta. Jos Zorro ajaa puskuriin niin mennään liian hiljaa ja jos jää liikaa niin vähän hiljennetään. Tätä ei tosin nykyään enää sattuneesta syystä tapahdu. Zorroa on mukava jututtaa sillä onhan hän yksi Suomen kehittyneimpiä ultrapolkujuoksijoita viimeisen kolmen vuoden aikana. Tänään oli taas hyviä keskusteluja - kiitos niistä kaikista!

            Tultiin lopulta Lahnaojalle. Mitä, joku vajaa 13km juostu ja totuus valkeni. Nyt on muuten märkää, mutta olikin vielä märempää mitä Pesänevan eteinen kertoi. Pesänevaa edeltävässä metsässä, suo-ojan takana, oli jo toki vettä valtoimenaan. Pesänevalle menevät siltapuut uivat, kelluivat kuin taidenäyttely olisi ollut meneillään. Kuka muistaa milloin viimeksi? En minä ainakaan. Uiko ne edes v.2016?

            Nevalla oli sitten märkää ja hyistä. Siltapuita ei juuri näkynyt, jos näkyi, ne ajelehti jossain, mutta ei niistä ollut apua. Mietin etenkin ensikertalaisia, miten ne saa väärän kuvan, sillä eihän täällä oikeasti ihan näin märkää ole yleensä. Kuivimmalla ajalla Pesänevan on voinut ylittää liki lenkkariaan kastamatta. Tällä reitillä on kontrastia. 

            Kaksi minuuttia vajaa kaksi tuntia poistumme P3 juomakätköiltä. 24min aikaisemmin kävelyporukka oli jättänyt taakseen P4 paikan. Olimme heitä jäljessä arviolta noin kahdeksan kilometriä.

            Matka jatkui tasaisesti. Oltiin aika hyvin selvitty Pesänevan seudun haasteellisista osuuksista. Juoksimme kuitenkin "suden suuhun", sillä 19-22km väli oli melkoista suotemmellystä. Itseasiassa 22km kohdalla tuntui kotvan varpaissa jo niin pahalta, että epäilin kestääkö paleltumavamma historian omaavat jalkateräni päivän kylmyys tarjontaa. Onneksi jalat lämpeni kuitenkin täydestä liikkumattomuudesta aina suon jälkeen hetken reippaammin juostua. Tuo yhdistelmä söi voimia, kun märätkin kohdat piti yrittää mennä nopeasti ettei jalat ehtis liioin kohmettua. Hanaa märillä ja heti märän jälkeen. Kuluttavaa, mutta tuossa kelissä pakollista jos halusi kymmenvarpaisena pois.

            Lopulta oltiin Syyryssä. Yleensä pian, mutta nyt lopulta. Sieltä tuntui kumpuavan paljon erilaisia muistoja. Suu vehnäsellä niistä painettiin Syyryn seinänousut ja laskut. P5 kohdassa, noin 26km pyykillä oltiin kolmen tunnin ja kymmenen minuutin juoksun jälkeen. Oltiin noin 50 minuuttia, eli arviolta reilu kolme kilsaa enää kävely porukkaa perässä.

            Mäyrän ja laihakankaan kivikoilla juostiin lämpimiksi kaikki mäet. Lopulta oltiin 30km makkaranpaisto huollossa. Iloksemme siellä oli kaikki muutkin ja pääsimme vaihtaan päivän kuulumisia. Hämmästyttävän hyvin oli kaikki selvinnyt tuossa kelissä. Aivan pahin oli tuossa kohtaa nyt takana. Lopulta minulla ja Zorrolla meni siinä 14 minuuttia. Paistoin kaksi makkaraa kerralla ja join desin mustaa kahvia. Lähdettiin siitä tovi aikaisemmin lähteneiden kävelijöiden perään. 



            Älytön buusti tulikin tauosta ja lähettiin latomaan uusien voimien tunnossa hieman päälle kuuden minuutin kilsoja. Tuntui, että oli niin vahvaa niin vahvaa että. No viitisen kilometriä se vahva jatkui kunnes hyperbuustin (suolan) vaikutus alkui aluksi tasaantua ja lopulta kadota. Juurikan eteläpenkalla ohitettiin kävelyporukka ja P7 (40km) noin ajassa 5h24min.

            Jotenkin alkoi päivän tarpominen kosteassa painamaan. Kuulemma Zorrollakin. Zorrollahan onkin takana huikea kausi. Nuts Pallas 160km viides sija, pep57km kolmas sija alle 6h ajalla ja Vaarojen maratonin 130km viides sija. Suomen kärkikorin ultrajuoksija. Zorrolla varmaan painoi kova kausi. Itellä se, että olin napsun-kaksi ihtiäni kovemmassa kyydissä, vaikka itse vedinkin (heh,heh..).

            P8 Joonaksen erinomaisesti järjestetystä huollosta vielä nopeasti litra juomaa liiviin. Zorro siinä kävi pian P8 lähdettyämme polun sivussa ja kävelin sen aikaa eteenpäin. Jalat oli lypsetty melko tyhjiksi, mutta ne liikkui sellaista 8min per kilsa keskimäärin, joten sujuteltiin harjoittelusta ja tulevista keskustellen hiljolleen perille. Mika tähyää alustavasti ensi vuonna Suomessa ensimmäistä kertaa järjestettävään 200 mailin (327km) polkukisaan ja itse yritän päästä sadan mailin kisoja maaliin.

 

 


            Maalissa (56km) oltiin 7h45min uurastuksen jälkeen. Huoltotaukoihin (makkaranpaistot plus kaksi veden lisäys kohtaa) meni 20min, eli liikkeellä-olo aika oli 7h25min. Reissussa söin 6 geeliä, yhden twix patukan, kolme ja puoli elovena kaurakeksiä ja noin 10-15 ässämixiä, sekä tauolla kaksi makkaraa. Nestettä meni noin neljä litraa. Nesteiden hiilaritkin laskettuna alas meni liki 300 hiilihydraattia. Kulutus oli yli 5100kaloria. Tänään energiat imeytyi hyvin. Keli oli tosi raskas, kun kylmyyden vuoksi raskaat pätkät piti mennä isoilla tehoilla. Tämä oli 42.kerta koko reittiä.


            36km kävelyporukan aika oli noin 9h24min ja oliko 56km kävelyporukan 14h23min. Hurjia suorituksia kaikki! Voimme olla tyytyväisiä ja itsestämme ylpeitä. 

            Koko lenkin (56km) kiersivät kävellen Arto Viitala ja hänen pojat, Matti ja Mikko Viitala. Matti ja Mikko oli ensimmäistä kertaa koko lenkillä. Minä ja Leppälän Mika kierrettiin juosten koko lenkki. Mikalle tuo oli yhdeksäs kerta. Takalenkin kiersivät Jari ja Jaana Jyrkkä, Jaana Rahkonen, Sari Kananen ja Kirsi Vähä-Tiitto, sekä 14km osuuden P3-P6 Karoliina Jyrkkä-Pajula. Plus JR:n koirat :=) Joonas Jyrkkä hoiti koko poppoon huollon 10+.



            Loppukevennys: kirjoitin Mikalle ennen tätä retkeä, että kiva päästä helpolle ja nopealle kotipolulle haasteellisten Kolin polkujen jälkeen. Taisi iso-sydänmaanreitin herra vähän muistuttaa, että on silläkin tarjota omat mausteensa kulkijalle. 

            Jälkituntemukset: Kuten Zorro hyvin veikkasikin, ei tuo eilinen enää huomenna tunnu niin raskaalta kuin mitä se tuntui eilen viimeisellä kympillä. Ihan normaalin pitkiksen jälkeinen tunne. Ei kipuja, ei kolotuksia tai mitään näitä suurempia jumeja. Enempi se tuo märkyys ja kylmyys hyydytti menoa ja sai tuntemaan tekemisen raskaalta ja vaivalloiselta. Eiköhän tästä vielä se yksi törräys tule tehtyä ennen kuin tämän vuoden hullutukset on taputeltu. Siitä sitten sen jälkeen lisää.

Onni Vähäaho, Nivalassa 25.10.2020


tiistai 13. lokakuuta 2020

ANTUN 500.PERHEREITTI PYSSYMÄELTÄ

            Pilvinen, hieman jopa utuinen illankorva olisi voinut olla kuin minkä tahansa syksyisen illan aavistus. Tällä kertaa ilta oli kuitenkin erityinen, sillä tänä mystisenä illan koittona oli määrä Antero "Anttu" Erkkilän juosta viidessadas perhereitti. Kyllä, siis viidessadas. Yksi kierros on kesä ja talvireitistä riippuen 10,5km/12km. Maltillisella 11 kilometrin keskiarvollakin se tekee 5500 kilometriä perhereittiä. 

                Anttu valmiina juhlalenkkiin
 

                   Antun palkinto 500.perhereitin kierrosta

 

           Mestari huollossa. Lättykahaveet luonnonhelmassa.

             Kysyinkin jossain vaiheessa juhlalenkkiä, että tarviiko legendan enää pitää silmiä auki reittiä juostessaan. Kuulema tapaa pitää. Ensimmäisen reitin kierron 2014 vuonna kiertänyt mestari manaili hidasta vauhtiaan. No, metsäpoluilla 9km/h vauhti on aika monelle yli seitsenkymppiselle liki tekemätön paikka. Hieman ennen puoltaväliä saavuttiin munalankaareen laavulle. Siellä oli Nivalan Polun luontokokki, Joonas Jyrkkä, loihtinut kaikkea makkaroista lättyihin hillolisukkeilla. Olipas makoisa huolto. 

Juhlassa mukana vasemmalta: Keijo Nivala, Antero "Anttu" Erkkilä, Joonas Jyrkkä, Joanna Jyrkkä ja Kasper Jyrkkä.

            Huollon jälkeen hetken veturikin puhalteli, mutta sitten taas "Anttu" alkoi juoksemaan ja pian mentiinkin jo hyvää haipakkaa. Olipas upea juhlalenkki. Samalla tämä oli hyvä esimerkki siitä kuinka luonnossa liikkumisesta voi nauttia hyvinkin riisutusti. "Anttu" on nimittäin jo pitkän aikaa juossut ilman kelloa. Kun juoksee tarpeeksi pitkään, ei enää kelloa tarvita. "Anttu" on parraillaan juossut maratonin hyvän matkaa alle kolmen tunnin. Nyt oli kuitenkin aika juhlan - "Antun" viidennen sadan perhereitin (12.10.2020). Onneksi olkoon! 

                                    Ennen pimeää perillä.


Onni Vähäaho 13.10.2020


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

31 KERTA ?

              Muutamilla läheisillä juoksukolleegoilla on ollut viime aikoina vaikeaa. Kun juostaan paljon läpi vuosien, on ensimmäisenä arvojärjestyksessä terveys. Ainakin meillä kuntoilijoilla. Jokainen meistä arvostaa eniten mahdollisuutta liikkua, ja mielellään paljon juosten, koska se on meidän huumeemme. Kun sinulta viedään juoksemisen harrastamisen pääsylippu vähän väliä pois käsistä lipastoon, on se hankalaa. Kysyy voimia ja kärsivällisyyttä. Tämä kappale olkoot tulevalle terveydelle, meille kaikille.

             Ollessamme terveitä, kuten olen saanut itse olla jo maaliskuusta 2017 alkaen yhtä soittoa, pakkaa juoksun rinnalle tulla meillä kuntoilijoillakin - jos ei nyt tavoitteita niin päämääriä. Minäkin olen menossa taas yhteen päämäärään. Tavoittelemaan elokuussa 16-17.päivä ensimmäistä sadan mailin maalia. Huomenna on taas yhden askeleen aika. Ja osin siksi tässä nyt naputtelen.

            Tykkään kirjoittaa ennen ja jälkeen jonkun isomman suorituksen tai lenkin. Sillä tavoin lukija pääsee ikään kuin kurkistamaan verhon taakse, mitä aidosti tapahtuu ultrajuoksijan pään sisällä ennen kutakin vähän isompaa lenkkiä. Ja miten me toimimme. On aina hieman epäreilua kirjoittaa vain jonkun ison lenkin tai kisan jälkeen siitä mitä tunsi tai ajatteli ennen kisaa. Helposti tulee tarkoittamattakin asioista käsiteltyjä. Kun kirjoittaa jo ennen tapahtunutta, on se silloin todennäköisemmin aidompaa. Kokeillaanpa taas.

            Huomenna aamulla noin kello kahdeksan minun on määrä seisoa Pyssymäen stadionilla. PEP57km lähtöpaikalla. Tarkoituksena on kiertää rentoa perushölkkää koko Iso-Sydänmaan kierros. Ei aivan kevyesti, mutta ei reippaastikkaan. Sillei vaan kivan rennosti. Ja sekös voikin jo laillansa olla haaste, sillä tein maanantai-iltana myöhään itselleni todella kovaksi muodostuneen nousuharjoituksen, jossa kiisin viimeiset 50minuutia yli 150 sykkeillä, keräten kaikkiaan 1000 nousumetriä. Jalkalihakset huutaa hoosiannaa vieläkin. Lähden siis hyvin todennäköisesti hieman kipein kintuin liikkeelle. Mielenkiintoinen yhtälö? PEP57km ja valmiiksi kipeät kintut. Näin tulee olemaan elokuussa puf171km matkalla. Ehkä tämä on jotain sellaista, miltä tuntuu kakkoskierroksella. Mene ja tiedä.

             Hyviin asioihin. Reitti on nyt ennätyskuiva ja sitä kautta saan helpotusta. Reitillä on toki vielä raivaamattomia pätkiä, mutta ne ovat onneksi aika lyhyitä, eivätkä paljoa hidasta, etenkin kun kyseessä on kuitenkin vain perus jolkottelu, eikä ajan juokseminen. Reippaassa vauhdissa peitteellisyys on paljon kiusallisempaa. Ja sitä peitteellisyyttäkään ei nyt enää onneksi muutenkaan ole enää paljoa jäljellä. Kiitos kaikille talkootyöntekijöille ja sinne halajaville jo etukäteen.

            Tarkoitus on juosta 10minuutin pätkissä ja juoda/syödä joka toinen kävely pätkä. Lähtiissä on 1,5L litraa juomaa ja kahdessa kätkössä on 2x1,5L lisää vettä. Eli kaikkiaan vettä on 4,5L. Pitäis olla aika hyvä määrä. Energioita en ole vielä ihan tarkkaan päättäny mitä otan. Sen verran usein on tuon mittainen pätkä tullu juostua, ettei siihen puoleen tarvi aivan niin paljoa keskittyä. Menee vähän niin kuin puuron keitto - silmämääräisesti.

           Luulen, että minulla menee noin 7h30min. +/- 15 minuuttia. Semmonen on tuntuma jaloissa. Ja tuskin nämä nyt paljoa tästä vetristyy. Valmiiksi kipeät jalat on aika haasteellinen asia etekin raskaimmilla pätkillä. Koitetaan jotenkin selviytyä. Juoksun jälkeen lisää aiheesta, mutta tässä etukäteis tunnelmat ja suunnitelmat.

           Niin ja se on 31. kerta Iso-Sydänmaan koko reittiä, jos perille pääsen. Kunnioitetaan tässä kivuliaassa tilassa sen verran reittiä, että jätetään tuo sana JOS, tuohon vielä. Huomenna lisää...

                     TOTEUTUS


           Aamulla heräsin virkeänä... Ja paskat! Kankeana ja jos mahdollista vieläkin enemmän lihaskipeänä kuin edellisenä päivänä. Kovimmat lihaskivut kovien reenejen jälkeen onkin yleensä noin pari päivää reenin jälkeen. Siinä ehkä noin viisi minuuttia olin järjen harjalla ja pohdin viisaasti, ettei taida nyt olla järkeä. Ja mitä tekee itse maalari! Lähtee silti. Voi vit... Onko tyhmempää kaveria jossain? Niin - hiljasta on.

           Kokosin aamulla surkuhupaisesti tavaroita kasaan. Näin ehkä kolmen metrin päässä mitä piti panna reppuun. Meinasin jättää pöydälle, sillä kolme metriä tuntui aika pitkältä matkalta köpötellä kohteeseen. Tätä tasoa oli vireys. Että 57kilometriä ehkä Suomen veemäisimmällä reitillä. Ei hyvää päivää. Mutta niinpä vaan mies Pyssymäelle läksi vaimonsa Opelilla täynnä naivia uskoa selviämisestä.

           Stadion oli tyhjä. Hyvä niin. Lähdin liikkeelle. Uij-juij ja oij-joij, kun oli kankeat ja kipeät lihakset hetkestä yksi alkaen. Ja sama tunne pysyi kuin iilimato iskettyään ihtensä ihon sisään parkkiin. Yksikään askel ei tarjonnut yllätyksiä, kello ei tarjonnut yllätyksiä. Tasasen hitaasti, mutta varmasti katosin sydänmaita kohden. Sillä tavalla reissu oli jo parin kilsan jälkeen taistelu pisteessä, että piti tosissaan keskittyä nostelemaan jalkoja, sillä kengän kärjet pakkas tökkimään jo ekalla kymppiminuuttisilla pienempiinkin törräkkeisiin ja kiviin. Mitä muuta oisi voinut odottaa? Miksen kuunnellut sitä järjen viisi minuuttista, kun pohdin tämän idean teilaamista?

            Garmin Fenix 5:seni aloittaa heti tasaisen reitin kokonaismitan lyhentämisen. Reitti on mitattu lukuisia kertoja niin omilla kuin kisaajienkin datoja kuunnellen niin kyllä tuo pep 57km on mielellään vähintään 57,4km. Nyt Fenix 5 tarjosi vielä kankean olon lisäksi myös pitkiä kilsoja. Kaikkeen nähden, etenkin tunteeseen, eka kymppi menee yllättävänkin nopeasti. 62min.

            Koppelon/pyyn poikueita (ja RUNSAITA) oli yhteensä kahdeksan. Oisko ollu puolet ja puolet. Parhaimmissa poikueissa ei tainnu 6-8 riittää. Tulipahan tämäkin nyt muistin aikana tähän. Jep, peitteellisyys oli lisääntynyt niillä paikoilla, joissa emme ole vielä ehtineet heilua raivuusahojen, rimmereiden ja vesureiden kanssa. Eniten pelotti, että polun pohjalla olisi jossain kohdassa kyykäärme, eikä paikon ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä polun pohjalla on. Hyvä tuuri kantoi. Ei pistänny käärme. Liekkö tuo ois parempaa menoa antanut?

           Itse juoksusta ei ole paljon kerrottavaa. Tasaisen heikkoa, kankeaa ja kipeää. Päivä, jolloin olisi ollut järkevämpi lukea, vaikka enemmin jotain kirjaa. Vajaan 18km kohdalta nappasin täydennysjuomia. Polku oli kuiva, mutta tekniset kohdat on ja pysyy. Useammin reitin kiertäneet tietävät mistä puhun. Ja nyt homma vielä korostui, kun ei ollut jalkaa tanssia teknisillä pätkillä. Mutta tasaista joo. Syyryjärven kohdalla, hieman ennen P5:sta tuli kolme tuntia täyteen. Puolivälin kyltillä ajassa 3:23:20. Mairitteleva aika. Jalat oli yhtä paskat kuin lähtiissä. Toivoin vain jaksavani tämän päättömän ideani loppuun saakka.

           Härkäjärven kohdalla yritän tähytä näkyisikö vettä. No ei näkyny, mutta meninpä siinä nurin tähystäessäni. Neljä tuntia takana ja jalkojen väsymisen syventyminen näkyy nyt siinä, että nilkat alkaa kääntyillä askeleen alla ajoittain. Ei vaan jaksa. Loppu se tulee aina jollakin konstilla, mutta kello se vaan jaksaa tykätä ja tarjoaa vallan ok kilsoja. No, ollaanhan sitä jo täällä asti. Ihmeestikkin mennyt - koitan valaa uskoa itseeni.

           P7 (Fenix vajaa 40km) oikeasti liki 41km. Otan loput täydennysjuomat puolivauhdista. Alkaa 8km sitkeä osuus, ainakin näillä jaloilla. Pesänevan seutu ja suon ylitys. Sen jatkoksi 3km vastamaahan, jonka päätekorkeus on koppelokankaalla. Melko pian P7 jälkeen alkaa tuntumaan pahoinvointia. Olen joutunut koville näiden jalkojeni kanssa. Otan reissun toisen suola -ja magnesium tabletin. Söin nyt vain nuo kaksi molempia, sillä juoksun ote oli aika löysä, vaikka sykkeet oli alakynnyksellä, johtuen kipeistä lihaksista enempi. Yleensä syön 5-6 suola -ja magnesium tabua, mutta nyt siis vain noin vähän. Ei kramppeja. Joka oli toisaalta ihme, sillä nyt jos koskaan jalat olisivat olleet otolliset niille.

           Viimein Koppelokankaan päällä. Kellossa vajaa 48km. Oikeasti 49km. Olen aivan rätti. Tuntuu, etten jaksa nostaa enää jalkoja pienempienkään kivien yli. Tulee kuusi tuntia täyteen. Mutta kuinka ollakkaan. Piristyn vielä kerran! Myötämaa-osuus rimpinevalle siivittää minut uuteen vauhtiin ja jo P8 selvältä näyttänyt seitsemän tunnin yli meneminen alkaa jopa tuntumaan, että menisikö jopa sittenkin piirun alle seitsemän tunnin. Tuntuu uskomattomalta, että puhutaan tällaisista ajoista näillä jaloilla.

         Lopulta lennokas askel kantaa aina Välikoskensaarille saakka, josta on 4km perille. 4km lennokas jakso on ohi ja jalat loppuu uudestaan, ties monenko kerran, ja nyt lopullisesti. Tulen kuitenkin soosi jaloilla suhteellisen asiallisesti lopun vastamaa-osuuden perille. Kello näyttää lopussa 7:02:39h. Ei hullummin? Garmin. Strava. Suosittelen katsomaan web-versiona niin saa noista enempi irti.

        Siinäpä se. Perille päästiin. Ja tavarat ovat edelleen kaukana sisällä, jos ne ovat kauempana kuin mihin käteni yltävät. Taidan mennä päiväunille.

                Vähä-Juurikkajärvellä uiskenteli Joutsen pari.



Onni Vähäaho, Nivalassa 4.7.2019

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

45 SEKUNTIA

              Koskaan et tiedä milloin saat oppia mitä suuremmissa määrin. Jatkuva asioiden positiivisesti ajattelu kantaa, mutta kaipaa myös uutta tulokulmaa. Sitä oli tarjolla eilen lauantaina Iso-Sydänmaan reitillä, kun sain vedettäväkseni paljon koko reitin kierron ensikertalaisia. Edellinen lause saattaa johtaa harhaan, sillä kaikki kanssani vaeltamaan lähteneet ovat kovakuntoisia, kokeneita liikkujia. Iso-Sydänmaanreitti vaatii kuitenkin hyvän kunnon lisäksi myös henkistä vahvuutta, sillä reitti puhuttelee matkalla kulkijaansa ennen kuin palauttaa hänet hyvässä lykyssä takaisin Pyssymäelle. Olen ollut itsekin joskus ensimmäistä kertaa koko reitillä, joten tiedän miltä se tuntuu ja mitä siellä on vastassa. Eikä siitä ole silti kuin viisi vuotta.

               Himalajan vuoristossa on Mount Everest ja Euroopassa on Mont Blanc, joka sijaitsee Ransakn ja Italian rajalla. Nivalassa on Iso-Sydänmaanreitti, joka on yhteensoittoon kierrettynä haaste, jolle ei kukaan sen kiertänyt ole vielä nauranut. Eikä nauranut tälläkään kertaa. Mukanani oli minä lukien yhteensä kahdeksan karpaasia ja neitoa. Neljä miestä ja neljä naista.

              Ensimmäisen 10 kilometrin jälkeen jo hyräilin tyytyväisenä, että tosiaan kaikki ovat tarpeeksi kovassa kunnossa kiertääkseen reitin. Yhtälailla oli selvää, että matka oli tuskin vielä alkanut ja kaikki haasteet olisivat vielä edessä. Monella ajallisesti pisimmätkin matkat olivat kaukana tämänkertaisesta haasteesta ja jokainen tyylilaji on kuitenkin aina omansa.

               Jossain 20 kilometrin kohdalla kysyin pallopelien taitajalta, Villeltä, miltä tuntuu? Hän jääkiekkoilijana vastasi osuvasti: -"On tässä eroa totuttuun 45 sekunnin vaihtoon". Kaikki kunnia Villen heittäytymiselle ja rohkeudelle, mutta samalla on oltava rehellinen: alun askelrentous oli myyty. Vaihto oli totisesti venynyt. Upeaa heittäytymistä pois omalta alueelta! 

               Aisitin kanssakulkijoiden liikkeistä ja eleistä kaiken aikaa missä mennään. Samoin puheista ja hiljaisuudesta. Rytmi oli hyvä ja maisema vaihtui, mutta läsnä oli retkiote, joskin tämä täytti pikavaelluksen määreet. 22km kohdalla tauolla huomasin ensimmäisen kerran, että nyt on otettu löysät pois. Muutos viiden kilometrin takaiseen oli iso, mutta odotetusti. Näin sen ajattelin menevänkin. Vajaa viisi ja puoli tuntia oli laitettu tossua toisen eteen. Maasto oli myös hankaloitunut.

               Empaattisena ihmisenä minua hieman hävetti olemalla vielä tuossa kohtaa täysin freesi. Nostimme reput lopulta selkäämme ja jatkoimme matkaa. Olimme samaa perhettä ja ryhmähenki oli mielestäni luokkaa hyvä, jollei huippu. Tauot tiheni. Enää ei tarvinnut tauoista kertoa vaan reput laskeutuivat tietyin aikavälein itsestään. Viisasta sekin. Niin pitääkin. Olin tyytyväinen näkemääni. Sinnikkyys oli 10 kaikilla.

               Vajaan 9 tunnin taivalluksen jälkeen olimme saapuneet Iso-Juurikkajärven eteläpäähän. Edelleen porukan vahva kunto paistoi läpi. Tiettyä tahtotilaa oli toki havaittavissa ja myös ensimmäisistä rakoista puhuttiin. Makkaranpaisto taukopaikka lähestyi ja lopulta se saavutettiin. Kulkijat prosesissaan olivat keskittyneitä ja reput laskiessaan antoivat tulla myös huokaukset ulos. Oltiin tultu jo 36 kilometriä läpi soiden, juurakoiden, kivien ja kallioiden. Polku oli haastanut, mutta se oli kaikilla jossain määrin tiedossakin. Polun vaihtelevuus sai tunnustusta.

              Makkaranpaistopaikalla, Pykyn autiotuvalla, oli hieno tunnelma ja voimaantumisen meininki. Ville oli pakannut reppuun eväitä, joita en ollut ennen nähnyt. Hän oli kirjoittanu erillisille A4 papereille eri asoita, kuten; "Hyvä mieli", "Motivaatio", "Enkeleitä" jne. Koskettavaa. Ihmiset todella halusivat takaisin Pyssymäelle! Tässä vaiheessa aloin oppia tältä ryhmältä ja edelleen minua hävetti, kun olo oli ihan freesi. Vajaa 10 tuntia kävelyä ei vielä tuntunut ja oli hämilläni saamastani opista. Mikä oli se oppini?

               Kontrasti kuntotasoissamme tuli tietysti esiin ja se pisti arvostamaan näkemääni, millä tavoin kanssavaeltajat kaivoivat itsestään työkaluja selvitä eteenpäin - aina maaliin saakka! Se oli jotain todella vaikuttavaa. Näin miten teki kipeää ja miten matka eteni. Tekemisen meininki oli fantastista ja se miten monta tuntia kaikki tsemppasivat itseään perille. Ehkä Pertti pääsi kuitenkin aika vähin ponnisteluin? Ainakin hän vaikutti menevän vakaasti kaiken aikaa. Se ei yllättänyt minua, sillä Pertti juoksi pepissä tämän 57 kilometrin matkan. Vaikuttavaa tekemistä liki 60 vuotiaalta herrasmieheltä. Hattu nousee! Lisäksi naiset oli tänään päämäärätietoisia ja hiihtäjät sekä jääkiekkoilijat osoittivat luonnetta.

               Lopulta kaikki kuusi (kaksi jäi 26km kohdalla pois sovitusti) pääsivät perille Pyssymäelle varsin hyvävointisina. Taistelu oli vakuuttava ja opettava. Olin hiljaa erittäin tyytyväinen teidän kaikkien puolesta. Ja syvästi kiitollinen saamastani opista, miten eri keinoin teistä kukin perille pääsi. Jäätävää tekemistä! Upeaa! Onnea vielä kaikille!

              Tässä vaellussivun koonti reissusta. Ja alla reissuvideo 15 tunnin ryhmäläisten päivästä, eli yllä kerrotun ryhmän.



              Ps. Mikäli jostain syystä eksyt joskus reitiltä. Soita aina 040-5186766. Pyrimme auttamaan eksyneet pois reitiltä. Nyt pimeän ajan tullen eksymisen mahdolisuus kasvaa, jos esim. virta loppuu otsavalosta tai kännykästä.

Onni Vähäaho, Nivalassa 14.10.2018       

perjantai 27. heinäkuuta 2018

ELÄMYS SEIKKAILU POHJOISMAIDEN VUORILLA

                    Vuosia sitten minulle näytettiin kuvia tuntureilta ja vuorilta. Silloin ne tuntuivat mukavan etäiltä haaveilta. Kuvia näyttänyt ystäväni Pasi Koskinen jaksoi säännöllisin välein muistuttaa, että hän voisi auttaa haaveen toteuttamisessa lähtemällä oppaaksi. Lopulta aika kypsyi ja oli elämysseikkailun aika. Ajankohdaksi valikoitui kesäloman loppupuoli. Vahvasti perhe-orientoituneena miehenä ja isänä ajatus 8 päivän irtaalla olosta perheen luota loi sisälleni ristiriitaa. Täytyi lopulta vain uskaltaa lentää epämukavan kauas pesästä.

                   Lähtöä edeltävä päivä oli ennätys kuuma, kuten jo monta viikkoa on ollut. Nukkuminen ennen junan lähtöä ei onnistunut ja seuraus oli, että Pasi sai noutaa Kolarin asemalta zombin, jolla oli tukka liimaantunut hiestä päähän ja silmät katsoi jonnekkin kaukaisuuteen. Karmeinta oli, että vielä vuorokauden valvomisen päälle täytyi jaksaa matkustaa asuntoauton kyydillä liki 300km Kilpisjärvelle. Matkalla haettiin ruokaa viikoksi ja sen semmoista. Perillä asetuttiin ja liikkeet tuntui yhä kohmeisimmilta. Oli kuitenkin määrä lähteä jaloittelemaan. Ohjelma alkoi heti - ei armoa. No mercy!

                  Lenkkinä oli Saanan huipulle (vähä yli 1000m korkeuteen) juokseminen, käveleminen ja kiipeäminen - jota tuli tyylilajina toistumaan eri suhteissa muinakin päivinä. Keskiössä oli maisemien ihailu ja vuoriopas Koskisen loputon info tulva. Maisemat salpasi, vaikka muuten tietoisuus valvomisen vuoksi oli niin ja näin. Pysyin yllättäen koko lenkin kuitenkin pystyssä ja selvisin kai(?) vähintään välttävästi päivän haasteista. Saanan päälle kiipeämisen haasteellisuuden koin omassa viisi pykäläisessä asteikossa 2/5 tasolle. Lenkkien kestot ja sen semmoiset tiedot laitan tämän raapustuksen loppuun. Malttamattomat voivat sieltä niitä tiirailla. Jossain vaiheessa ilmestyvään matkavideoon tulee sitten kuvia ja videoita enempikin näkyviin. Keskiössä on maisemat, joten koitan välttää jo turhankin monta kertaa nähtyjen herrojen jatkuvaa esille nostoa.

        Kuva Saanan huipulta, jossa tapasimme mm. Rami Oravakankaan.

                 Toisena päivänä heräsin jo puoli kuudelta. Olisi tyylitöntä kuitata univelat samantien. Edessä oli koko reissun pisin lenkki. Paljon minulle uusia kivi -ja maa elementtejä. Tunturialustojen juostavuus oli pääasiassa yllättävän hyvää. Toki ajoittain oli hitaampaakin varvikkoa. Kolmen valtakunnan (Suomi, Ruotsi ja Norja) alueella kulkenut lenkkimme oli kokemusrikas. Ylivoimaisesti laajin kattaus eri maa ja polkutyyppejä. Aika kului nopeasti, eikä perille päästyä meinannut millään uskoa, että olimme olleet lenkillä normaalin työpäivän mitan. Tällä lenkillä ei ollut oikeastaan juurikaan kiipeilyhaasteita. Olkoot kiipeilyhaasteellisuus tässä lenkissä 1/5.

                                 Maisemat olivat kohdallaan kaiken aikaa.


                 Kolmantena päivänä hurautettiin Pasin asuntoautolla pitempi siivu ja aina Signaldaleniin saakka. Maisemat oli henkeä salpaavat - aavemaisen korkeat vuoren huiput näyttivät välillä itseään pilviverhojen takaa. Tunnelma oli paikoin epätodellisen hieno. Lopulta sujuttelimme vuorten väliin Signaldalenin laaksoon, jossa olimme vain 100 metriä merenpinnan yläpuolella kylmävetisen joen varrella. Ideali leiripaikka. Samalla olimme myös kaikkien verkko -ja puhelinyhteyksien ulottumattomuudessa. Pitkä etäisyys kotiin ja pitkä perheestä irrallaan olo oli kaikkein vaikeinta reissun alkupuoliskolla.

                 Vielä samana iltana kävimme ns. "Zig-Zag" polulla, joka johti likellä olleen vuoren juurelle. Siellä menimme jo hieman kiipeilyäkin vaativia baanoja aina noin 1000 metrin korkeuteen. Sieltä löytyi puhelinkentät pienen etsinnän jälkeen ja saimme soitettua päivittäiset nallepuhelut kotiin. Suurin yllätys oli, että noinkin korkealla sai tosissaan listiä jättipaarmoja. Kiva lenkki, jossa takaisin tullessa tuli harjoiteltua hieman suunnistusta polun ulkopuolellakin. Kiipeilyvaativuus tuntui itsestä olevan luokkaa 2/5. "Zig-Zag" polut olivat upeita ja tuli huikea alppitunnelma. Wau!

                        Zig-Zag polku kiemurteli rinteessä.

                  Neljäntenä päivänä oli etukäteen ajateltuna haastavin huiputus. Barras, paikallisesti ilmaistuna "Paras". Sen huippu näkyi jo Kilpisjärvelle, jolloin se näytti jopa mahdottomalta. Hieman jännitti lähteä lähestymään. Vuoriopas Koskinen tuntui olevan puolestaan täpinöissään ja syvänä vuorimiehenä häneltä tuli loputon tietotulva valtaisalla intohimolla artikuloituna. Kerroinkin hänelle jo edellisenä päivänä, että täytyy ihailla hänen paloa asiaan. Vuorioppaan diipissä opastuksessa tulimme vallan vaivihkaa viimeisen edettävän kilometrin juurelle. Edessä oli enää yksi kilometri, mutta 300 metriä nousua (30% keskikulma) kohtisuoraa ylöspäin. Maisema oli kuitenkin yllättäen lempeä ja tunsin olon kaiken aikaa turvalliseksi. Olin jännittänyt turhaa. 30% on lopulta aika ok. kiivetä, toki aina keskittyä täytyy. Viimeisen kilsan juurella oli yhden pariskunnan parempi puolisko kyynel silmässä, kun rohkeus ei riittänyt ottaa tuota viimeistä kilsaa. Lohdutimme häntä, sillä lopulta kyse on vain siitä, mikä kenestäkin parhaalta tuntuu. Täällä vain saa, ei pidä. Kiipeilyvaativuus 3/5.

                  Barraksen huipulle pääseminen oli lopulta paljon helpompaa kuin mitä olin kuvitellut. Suurin yllätys oli, että paarmoja sai listiä Barraksen huipullakin! Sen sijaan maisemat päällä oli vielä ajateltuakin upeammat. Maisema-ähkyä pukkasi tällä reissulla.

                   Pilvien yläpuolella. Barras. 1419m merenpinnan yläpuolella.

                  Illalla paistoimme makkaraa. Ja taisipa olla, että myös tuona iltana jouduimme käymään ainakin kertaalleen alueen amoniakkihuoneessa, jossa istumistekniikkamme kehittyi valtavasti leirin aikana. Jätän tarkemman kuvailun lukijoille mielikuvaksi.



                  Viides päivä. Kestollisesti pisin lenkki ja nukuimme aamulla vielä kaiken lisäksi pidempään, joten edessä oli todella pitkä päivä. Olin positiivisesti yllättynyt, ettei runsaat nousumetrit tuntuneet ollenkaan jaloissa. Edellisen päivän yksi hieman reippaampi (4:37) kilsa tuntui vain vetristäneet jalkoja. Tehot olivat kävelylenkkejen luokkaa (kolmella lenkillä keskisykkeni oli alle sadan), mutta ei sillä ollut väliä. Tämän reissun pääasia oli nähdä upeita maisemia ja se toteutui enempi kuin paremmin ja erittäin hyvässä seurassa. Yritinkin muistaa kiittää Pasia joka lenkillä saamastani tilaisuudesta.

                 Juoksimme viidentenä päivänä ns. Gabbohytan vanhaa sotatietä kohti Peltsania. Nousimme siis Norjassa sijaitsevasta Signaldalenin laaksosta aina helpostikin Ruotsin valtion puolella sijaitsevalla Peltsanin huipulle. Tämän deltajin (Peltsan Ruotsin puolella) tajusin vasta kotona Garminin kartasta. Nyt ei nuoltu enää rajoja vaan oltiin heittämällä Ruotsissa! Heissan vaan.

Peltsan on päältä kuin lentokenttä, jossa on laattakiveä. Huippu 1442m wikipedia.


                Peltsanin retki oli leppoinen lukuunottamatta yhtä hetkellistä myräkkää, jonka aikana sai kaivaa repusta niihin olosuhteisiin tarkoitetut varusteet päälle. Ilma kuitenkin tyyntyi nopeasti ja Ruotsissa (Peltsanilla) paistoi aurinko. Ja leivät maistui, sillä olimmehan nelisen tuntia jo taivaltaneet ja naureskelleet. Matka oli ollut upea, sillä tamperelainen vaellusporukka teki meille sauvoista kunniakujan menomatkalla.  Myös noin 1100 metrin korkeudessa meitä ohjannut poron vasa oli upea näky.
                     Vasa vuoren rinteellä.


                Palatessa erehdyin maatahipovan kevyellä hiipimis askelluksella keskittymään maisemien kahteluun ja vedin pienet pannutukset. Pari nirhaumaa ja matka jatkui. Hyvä muistutus, ettei miehen kannata yrittää liiaksi keskittyä moneen asiaan yhtä-aikaa. Tuon jälkeen otin keskittymistä jalostavan kahden kilsan kiihtyvän pätkän tekniseen myötämaahan 4:35..4:07 kilsavauhdein. Nuo pienet pyrähdykset tuntui aina kuin retkien loppuverryttelyiltä. Tuntui sopivan minun lihaksistolle. Kiipeilyvaativuus 2/5.

               Aamupalan jälkeen seuraavaa ateriaa nautittiin ilta kahdeksan tienoilla! Ruokaa menikin sitten aina lenkin jälkeen ämpäri kaupalla. Vuoriopas Koskinen on myös mainio Kokki-Koskinen.


               Kuudes päivä. Edessä jännittävä seikkailu ikuisen jäätikön vierelle, jos vain päästäisiin. Pasikaan ei ollut tuolla asti käynyt, joten ilmassa oli todellisen seikkailun tuntua. Maisemat oli taas omalla tavallaan huikeat ja Vuorioppaan into huikea. Menomatkalta ei löytynyt kiveä, jonka päälle opas ei olisi kamunut.

                  Opas tähyää suuntaa kiven päällä.


              Mielestäni koko seikkailun vaativin kiipeäminen ja pitkä keskittyminen ennen perille pääsyä. Läpi huikeiden vuoripahtojen. Kiipeilyvaativuus 4/5...

              Etsi kuvasta Pasi ja funtsi suhteellisuutta.


               ... lopulta löysimme lumen ja jään. Kivaa vaihtelua taas. 

                   Jäätikkö. Salaperäisiä näkyjä vuorten välissä.

                     Palatessa innostuin taas rallateleen sotatiellä aina 3:30min/km vauhteihin saakka. Kiihtyvä kilsa kapuloita rentouttaen 4:17minuuttiin.

                     Lenkin jälkeen tuttuun tapaan peseydyimme ja söimme. Eli ihan peruseloa. Sitten siirsimme leirimme noin 30 kilsan päähän Suomen rajasta, Heligskogeniin. Sieltä löytyi tosi idyllinen paikka ja saimme totaallisen oman rauhan jälleen. Mukava tuuli piti itikat hiema loitompana. Paistoimme makkarat. Olo tuntui jopa hieman hoikemmalta. Olimme myös terveitä molemmat.

                   Seitsemäs päivä ja maisemamatkailu jatkui jalkaisin. Pasi johdatti meidät upealle hiekkatielle, jossa nousu tuntui jatkuvan loputtomiin. Pasi kannusti juoksemaan minua omia menojani mäen päälle. No, juoksin sitten omaa rentoa tahtia alakynnyksen tuntumassa. Kilsaan tuli 71 nousumetriä (7% keskimääräinen nousu) ja se otti aikaa 6:25minuuttia. Tuntupa mukavalta.

                 Nousumetreillä ei nyt enää täysin hulvattomasti mässäilty, mutta tulipahan niitä tällekkin retkelle yli 600 metrin edestä. Ylimmästä paikasta näki aika kivasti mm. tuon ylös kapuavan hiekkatien. Kiipeilyvaatimus 1/5.
              Heligskogenin maisemia.

      
                 Lenkin jälkeen peruskuviot ja siirsimme leirin Suomen puolelle Ropin pirttiin, jossa oli tosi idyllinen leirialue. Matkalla satoi vettä ku aisaa ja ukkonen pauhasi. Lämmintä oli perillä 12 astetta. Hurjat viestit kotiseuduilta kielivät yli 30 asteen lämpötiloista. Takki päällä niitä mietin ja jopa niitä odotin.

                Ropin pirtissä kävimme saunomassa ja Vuoriopas uimassa (hengähtämässä raskaan opastuksen hikiänsä raikkaaseen veteen). Pian oli taas iltavellin aika ja nukkumatti. Tosin meitä alkoi jo reissu niin naurattaan, että taidettiin naurun remakassa nukahtaa.


                 Kahdeksas ja viimeinen päivä. Heräsin Pasin huomenten toivotuksiin. Hyvä yö jälleen takana. Asuntoautossa tuli nukuttua kauttaaltaan hyvin. Pikainen aamupala ja nyt jo varsin kotoisen tuntuisille, soisille alustoille. Lenkissä oli vieläkin enemmän jo palauttelun makua ja siitä jäi kiva loppufiilis. Enää ei ollut ohjelmassa kiipeilyä vaan puhdasta juoksua/kävelyä. Rento ja kiva elämysseikkailu oli juoksujen osalta pulkassa.

                   Olin Lapissa - eihän uskois?

                 Enää olisi kotimatka, joka kestikin sitten liki kellon ympäryksen verran. Pasi vei minut Kolarin asemalle. Matka meni mukavasti, mutta liki seitsemän tunnin junamatka oli sitten jo toinen luku. Kuuba oli suhteellisen sekaisin, kun laitoin aamulla viiden jälkeen vasta nukkumaan ja heräsin jo puoli yhdeksän. Voidaan melkein sanoa, että ympyrä sulkeutui. Nukkumatta reissuun ja nukkumatta takaisin.

                  Miltä nyt tuntuu? Kokemus oli odotetun upea. Kiitollisuus näkemästä on monitavoin suuri. Opastus, sää ja terveys tulee ensimmäisenä helposti mieleeni. Kiitos vielä kerran Pasille! Fyysisesti reissu oli paljon helpompi kuin ajattelin. Huolimatta runsaasta ulkoilusta (yli 36 tuntia ulkoilua, josta tehokasta menoa yli 28 tuntia),vähää unta lukuunottamatta tunnelma kropassa on varsin vetreä. Jalkaterät heilahtelee iloisen vaivattomasti kohti pakaroita. Tästä on kiva jatkaa turvallista peruseloa kotimaisemissa ja mukavaa arkea perheen kanssa.


Alla lenkkien datat, joita ne kiinnostaa.













(liik-
(oma










keellä)
max.








liik-
keski
177)




nousu
koko
keellä-
vauhti
keski
päivä
matka
metrit
kesto
oloaika
min/km
syke













1
16,6
761
2:51
2:32
9:10
117
2
43,5
1231
7:16
6:18
8:42
109
3
18
1010
3:41
2:54
9:41
114
4
16,9
1338
4:11
2:56
10:23
105
5
36,4
1603
7:22
5:46
9:30
101
6
20,4
1019
5:16
3:38
10:41
92
7
18,6
631
3:13
2:45
8:54
98
8
14,5
247
2:14
2:01
8:23
99













Yht.
184,9km
7840m
36h4min
28h50min







           Tässä olen matkalla kohti Peltsania Ruotsin puolelle.

Onni Vähäaho, Nivalassa 27.7.2018    

maanantai 25. syyskuuta 2017

PUF2017 KISABLOGI - DNF

 ALKUSANAT


                   Järjestyksessään ensimmäinen Pyssymäki Ultra Festival tapahtuma pidettiin Nivalan Pyssymäellä La 23 - Su 24.9. Alustana Iso-Sydänmaanreitti. Kisaan lähti lopulta viisi osallistujaa. Suomen pisin polkujuoksukisa, 171km oli jo lähtökohtaisesti haasteena vahva, jopa osittain mahdottomankin kuuloinen, sillä kukaan ei ollut kiertänyt aikaisemmin reittiä edes kahta kertaa yhteen kyytiin.

                  Kisaajista kolme uskoi kolmeen kierrokseen. Myös Veli-Matti Anttila teki upean suorituksen kiertäessään 57:ntenä henkilönä Iso-Sydänmaanreitin koko kierroksen läpi. Onnittelut upeasta suorituksesta. 10h reitinkierto vaatii jo juoksuakin sekaan melkoisen määrän. Viides osallistuja oli Tuomas Remes, joka kunnioitti kisaa tekemällä oman 2h vaelluksen kisan ohessa.

                 Vakavissaan kolmea kierrosta kiertämään lähtivät Pasi Koskinen, Jouni Knuuti ja minä. Pasi on juossut mm. Suomen halki ja kolme kertaa Unkarissa 6 vuorokauden kisan kahden puolen 500km tulosta. Jouni puolestaan on mm. soutanut eräveneellä 80km matkan merellä Suomen ja Ruotsin välillä, sekä hiihtänyt 24h hiihdon. Itsekin olen kaikenlaisia ultrasuorituksia koittanut pyristellä ja mikä tärkeintä, uskoin kolmeen kierrokseen.


KISABLOGI


                    Lähdön hetki koittamassa. Sää on kaiketi pilvinen. Allani on lyhyet juoksuvarusteet. Onhan luvattu puolipilvistä ja 14/15 astetta lämmintä. Se kuulosti paljolta viime päivien 6/8 asteen lämpötiloihin verrattuna.

                    Tunne jaloissa on hyvä, myös mielessä. On hienoa olla yksi meistä historiantekijöistä. Yli 170km polkujuoksukilpailu, jolla jo etukäteen oli "Suomen Barkley Maratonin" maine. Jenkeissähän on "Barkley Maratonia" pidetty noin 30 vuoden ajan ja taisi olla niin(?), että vain 15 henkilöä on ikinä tuon kilpailun maaliin päässyt. Maaliin pääsyn puolesta ja vastaan oli arvioita myös ennen puffia. Jokainen, joka tunsi reitin, tiesi mitä se vaatisi. Iso-Sydänmaanreitti on käsitykseni mukaan Suomen hitain vaellusreitti.

                     On syyskuun loppu. Jo tovin ovat myös hirvikärpäset olleet läsnä. Ja nimenomaan reitin vaikeimmalla takaosalla. Vain muutamaa päivää ennen kisaa kuulin, että tiikeribalsami saattaisi toimia niiden karkoittimena. Yksi kilpailijoista, Veli-Matti, tosin arvioi, ettei balsami auttaisi. Marssin kuitenkin balsamia ostamaan. Matkalla kauppaan muistin sedän jutut 70-80-luvulta. Silloin oli tiikeribalsamia käytetty villisikojen houkutteluun. Eli saattaisi karkoittaa hirvikärpäset, mutta saattaisi houkutella villisiat luokseen? Riskinottoahan tämä koko kisa oli, joten valitsin balsamin.

                     Vihdoin meidät vapautetaan liikkeelle. Jalkojen rekfensille haastava alamäkikilsa. Pidättelen parhaani mukaan. Eka kilsa noin viiteen minuuttiin. Yllätyn, kun kukaan ei lähtenyt matkaani. Katson hetken päästä taakseni. Samalla kelloani. Tajuan, että muut ovat jääneet jo yli minuutin päähän. Tätä hieman "pelkäsin", sillä tiesin olevani hyvin palautunut, ainakin pintapuolisesti, kun puhutaan alle 37km keveistä lenkeistä.

KISASTARTTI


                   Luonto on syksylläkin kaunis, ja ennen kaikkea se on on hiljainen - rentouttava. Nautin maisemista ja kävelen jokaiselle kymmenelle minuutille pätkän siellä, toisen täällä. Pidän olon rentona. Minusta tuntuu kuin olisin kevyellä peruslenkillä. Olenhan yksinkin. Ainoa asia, joka on erilailla on helppous. Kevennyksen seurauksena tuntuu kuin minua vain vietäisiin ja olisin vain kyydillä. Minusta ei kulu mitään, mutta saan paljon. Nautin todella menosta.

                   Ensimmäinen huolto noin 16,5km kohdalla tulee vastaan jotenkin yllättävän nopeasti. Justiinhan tässä startattiin. Helpontuntuinen meno ei ole ollutkaan näköjään vain tunne, sillä tulen huoltoon ajassa 1:54h. Lähden huollosta jatkamaan matkaa noin ajassa 1:58h. Odotettua. Ehkä muutaman minsan ajateltua nopeammin. Pumppi ja Leno huollossa pitivät totutun hyvää tunnelmaa.

                   Juoksen kotvan ja puhelin alkaa piiputteleen. Ollaan kaikki kisan WhatsApp -ryhmässä. Tuntuu hyvälle, että Pasi on niinkin lähellä. Eroa 16min. Veli-Matti 18minsan päässä ja Jouni 37min päässä. Ensimmäinen ajatus oli, että Pasi on oikeasti aika hyvässä kunnossa.

                   Noin 18-19km juoksun jälkeen alkaa hitaampi pätkä, joka kestää aina tuonne 32 kilsaan asti. Etukäteissuunnitelman mukaan koitan vain säästää tuolla enenrgiaa ja kävellä kaikki vähänkään hankalat kohdat - ja sitähän tuolla riittää. Näinpä esikois takalenkki kierrokselle lähtenyt Jyrkän Joonas jää kiinniottamatta. Mutta ei yhtään siitä pois, Joonas oli juossut hienosti.

                  Ensimmäisen kiekan takaosuuden noin 24km matka menee jotenkin nopsaa ja tulen noin 40,5km huoltoon ajassa 5:21h. Huolimatta takalenkin paljosta kävelystä aikatauluani kohtaan alan näyttään nopealta. Pasi on jäänyt yllättävänikin paljon, sillä ero on tuplaantunut. Nyt se on 32min. Ottaen huomioon, että takaosassa keskityin energian ylisäästämiseen helpon alun jälkeen. Toisaalta ajattelin Pasinkin toimineen sen suuntaisesti. Huomioin myös matkan varrella väliaikoja tutkaillesani, että Jouni teki tasaista, nousujohteista työtä. Ultra-ainesta!

                 Loppu vajaa 17km meni tutkaillen polun kosteutta. Vaihtelevaahan se oli. Toki vain kokonaisuudessaan ehkä kosteusluokkaa 7/10. Suojasiin paikkoihin vesi oli kertynyt ja se toi haastetta paikkapaikoin. Toisaalta pepissä vaivannut peitteellisyys oli likitulkoon kokonaisuudessaan poissa. Arvioisin, että ehkä noin kymmenen minuuttia/kierros oli reitti peppiä hitaammassa kunnossa.

                 Kierroksen loppuun, huoltoon tullessani koen suunnattoman yllätyksen! Silmämääräisesti iso kasa ihimisiä taputtaaa kulkua ohjaavan aitauksen luona. Tuttuja ja tuntemattomia. Olen mykistynyt näkemästäni! Tunneryöpyn valloissa hipsin huoltoon. Teen mielestäni vain kaiken tarvitsemani ja silti minulla tuhraantuu aikaa 29 minuuttia. Eka kiekkaan kului aikaa 7h 47min.

                  Lähden toiselle kierrokselle iso eräliivi päällä. Mukaan on pakattuna kaikki mahdollinen ja mahdoton. Aivan liikaa, jo lähtökohtaisestikin. Reilu kilsa tultu ja Pasi tulee vastaan. Pasin kanssa vaihdetaan tunnelmia ja ajatuksia muutama sekunti. Sama toistuu taas reilun kilsan päästä, noin 2,5km kohdalla, kun Jouni tulee vastaan. Minua lämmittää miten hyvässä vauhdissa ystävät ovat.

                  Huomaan jo alkukilsoilla, että vauhti on kovasti eri kuin ekalla. En anna sen kuitenkaan haitata vaan pikemminkin korostan tekemisen keveyttä, retkiotetta. Fiilis on hyvä ja maisemat vaihtuvat, on vielä valoisaa. Jotenkin oudon nopeasti tuntuu aika menevän ja 74km huoltopiste alkaa lähestymään. Juuri ennen huoltoon tuloa muuttuu hämärä pimeydeksi ja laitan otsalampun päälle. Huollossa ajassa 10:50h.

                 Mukavaa porinaa Antun ja Hönkyn kanssa. Olisi siinä jutustellut kauemminkin, mutta eteenpäin oli mieli. Taas oli ruhoa ravittu mm. käristemakkaralla ja sipseillä. Suolainen maistui huoltopaikoilla eritoten, sillä mukana siirtymäväleillä oli enimmäkseen makeaa.

                 Siitä alkoi toisen kerran vaativa reitin takaosa - nyt pimeässä. Arvioin huoltopaikalta lähtiessäni takaosan 24km (kierroksen väli 16,5km - 40,5km) menevän noin 4-5h. 10-12min/km. Toleranssin molemmissa päissä joutuisi juoksemaan. 12min/km, kyllä, siihen pitää juosta Iso-Sydänmaanreitin takaosassa.

                 Matka takaosassa meni mukavasti. Siihen vaikutti hyvä fiilis pään sisällä. Ja miksipä ei näin olisi? Matkan varrella en ollut kohdannut vielä mitään ongelmia. Puhelimeen alkoi tulla enempi kannustusviestejä. Kiitos niistä.
                 Pimeässä pensaat ja ruohotupsut muuttivat tutusti muotoaan, riippuen miltä etäisyydeltä näkemäänsä arvioi. Yhden maahisen näin väijymässä Iso-Juurikan eteläpenkan keskellä. Hieman villi aistiharha vesittyi, kun se muuntui lopulta vain ruohotupsuksi.

                Hölkkä maistuu vielä pari kilsaa ennen 97km huoltoa. Tosin vauhti alkaa olla jo tasoa naurettava. Tärkeintä onkin vain antaa jalkojen heilahdella luonnollisesti enempää yrittämättä. Onhan matka kisassa 171km.

                Takaosa tuntui menevän yllättävän nopeasti, vaikka olin siellä 4h40min, josta liki 10min voi laskea pois huollossa käytettyyn aikaan sinne lähtiessä. Eli karkeasti noin 11min/km oli ollut keskivauhti takaosassa, kun se eka kiekalla oli takaosassa 8:27min/km. Vauhtitiputus oli aika inhimmillinen, mutta kertoo samalla vielä kestävyydessä olevan kehittämistä.

                97km huollossa otin lämmintä lihalientä. Voi kuinka hyvää se olikaan! Pullot täyteen ja hetken huili huoltoa samalla tehden. Sipsejä ja vielä käristemakkara käteen. Sitten toisen kierroksen loppua leipomaan. Ajatukset olivat jo kovasti kolmannessa kierroksessa ja millä vaatevarusteilla sinne lähtisin. Numerolapun ajattelin siirtää paidan alahelmaan etupuolella. Olisihan niin upeampaa tulla aikanaan maaliin.




          Kuva: Jarmo Honkala. Tässä olen vielä 97km huollossa autuaan tietämätön 3km päässä edessä olevasta sippauksesta.



                Gps:ssä oli Pesänevan ylityskeen tullessa noin 101km. Tuossa kohtaa täynnä onnistumisen tunnetta ollut matka koki äkillisen muutoksen. Sippasin täysin! Mitään varottamatta. Ajattelin sen ensin johtuvan vain suon ylityksestä. Tuntui, etten pääse suon yli. Tottakai tämä olisi hetkellistä. Mutta ei. Tilanne ei lähtenyt korjaantumaan. Päinvastoin. Alkoi heikottamaan. Pahaa ei tehnyt, mutta huimasi ja heikotti. Tuntui, etten jaksa seisoa jaloillani. Jaloissa oli voimaa, mutta olo oli niin heikko, ettei eteenpäin menosta meinannut tulla mitään. Et ole hypännyt kappaleita lukiessasi tätä. Pudotus oli todella näin raju.

                Olin vain kolmea kilsaa aikaisemmin ravinnut ruhoni ja ottanut senkin jälkeen jo uutta energiaa. Olin saanut kaiken aikaa energiaa ja nestettä alas vähintäänkin hyvin. Silti tässä rajussa sippauksessa ajatus oli yrittää ottaa nopeaa energiaa (glukoosi tabletteja) ja suolaista, sekä vielä vähän nestettä. Sippaus oli merkillinen. Jaloissa oli matkaan nähden ihan ok. voimat, eikä minua väsyttänyt. Ajatukset olivat myös olleet kaiken aikaa käsittämättömän positiiviset. Sippaus oli siis fyysinen, mutta mistä se johtui?

                Reilu 10km ennen Pyssymäkeä ilmoitin eka kerran olevani vaikeuksissa. 8km ennen Pyssymäkeä liimaannuin paikalleen. Etsin katseellani puita mihin voisi mennä pötköttään. Ajatukset alkoivat mennä kohtalokkaisiin suuntiin.
              Kaivoin avaruuslakanan repusta. Se ei ollut kulkenut turhaan mukanani näitä vuosia. Nyt sille oli käyttöä ensimmäisen kerran. Kun liike loppuu, alkaa vilu.

              Pyrin vaappumaan eteenpäin. Todellisuus alkoi hämärtyä. Samoin ajoittan ymmärrys paikasta ja ajasta. Ohitin Teljolammen 7km ennen Pyssymäkeä? Se piti tarkistaa jälkeenpäin karttajäljestä. Muistikuvat ovat varsin hatarat tuosta kohtaa. Näkökenttä sumeni ajoittain. Ajoittain huimasi, heikotti. Ymmärrystä oli kuitenkin ajoittain olla yhteydessä talkooväkeen. Tuli tsemppausviestejä. Tietenkään kukaan muu ei voinut tietää missä jamassa olin. He tekivät oikein tsempatessa. Niin aina kuuluukin tehdä. Se ei kuitenkaan nyt auttanut. Tila oli fyysinen.

              Jotain 6km ennen Pyssymäkeä sovin Keijon kanssa, että hän tulee hakemaan. Tuntuu edelleen aivan uskomattomalta, että 5km ennen Pyssymäkeä sovitusta evakuointi paikasta ei ollut mitään jakoja jaksaa Pyssymäelle asti. Aika ei tässä kohtaa kultaa muistoja. Tuo matka suolta tuohon tuntuu enemminkin ihmeeltä. Ajattelenkin nyt enemminkin niin päin, miten pääsin sieltä tuohon asti. Gps -jälki kolmen kilsan matkalta ennen rimpinevaa on hieman pelottavankin mutkainen. Valitettavasti en pysty vahvistamaan mitä tuolla todellisuudessa tapahtui. Olo oli niin hämärä. Ainakin minusta tuntui, että olin polulla koko ajan.

               Perillä Pyssymäellä hetken töövättyäni kävin suihkussa ja söin. Sitten pitäkälleen ja pian uneenkin.  Eikä päästäni löytynyt yhtään hirvikärpästä! Eli tiikeribalsami auttoi. Toisaalta en saanut perääni yhtään numerolaputonta villisikaa.


TULOKSET


JÄLKI ANALYYSI


                Taisteluni oli päättynyt nolosti. Mistä tämä johtui? Onko minulla jokin rajoitin elimistössä, joka napsahtaa aina päälle 16-20h välillä? Tietysti on perus kuntoiluväelle hankala selittää, että ensin on 16 tuntia (101km) kevyttä ja helppoa, kunnes tulee romahdus. Se jopa kuulostaa itsestänikin aika normaalilta, että niin voi käydä tuossa kohtaan. Tulee vastaan seinä, jossa kunto loppuu. Olisikin kuitenkin vain näin yksinkertaista?

                 Syitä olen etsinyt menneen vuorokauden aikana ja juoksuystävät ovat siinä auttaneet. On tietysti monenlaisia näkemyksiä sippaamiseen johtuneista syistä. Enkä ole ollut yllättynyt, että osa on jopa kritisoitu ensimmäisen kierroksen nopeaa aikaani 7:47h. Itse koin ensimmäisen kierroksen sangen kevyenä. Tottakai jaloissa tuntui, että lenkillä olin käynyt, mutta ote oli kevyt kaiken aikaa. Kävelin jokaisen 10 minuutin aikana noin minuutin ajan. Käytän kevyen menon markkeerina keskivauhtiani 25km kohdalla Syyryssä. PEP -kisassa keskivauhtini oli Syyryn seinänousun alla 6:15min/km alkumatkan osalta, kun se nyt oli 7:45min/km. Eli 1:30min/km kevyemmin. Se on mielestäni helposti sopiva eroitus kevyen ja reippaan juoksun välillä. Tunne siihen lisättynä, miltä tuntuu, tietysti.

                  Toisena asiana palautuminen PEP2017 57km kisasta, joka oli raju lähinnä 14km ajan vaivanneiden rajujen kramppejen vuoksi. Olinko sittenkään palautunut viidessä viikossa? Itse kääntäisin asian niin, että saatoinpa hyvinkin olla hyvinkin palautunut, mutta samalla ei voinut harjoitella. Koko viisi viikkoa meni palautumiseen, kun tällainen kisa olisi tarvinut laadukasta harjoittelua ja pitkiä lenkkejä. Eli kisat oli sillä tavalla katsottuna liian lähellä toisiaan. Tämän kaliberin haaste vaatisi maksimaallisen hyvät valmistavat viikot, ei vain toipumista edellisestä.

                  Kolmantena asiana vauriot. Lihaksisto ok. Lihaksissa tuntuu samalta kuin olisi kiertänyt yhden kiekan kevyesti. Tämä johtuu tietenkin siitä, että tehot oli kaiken aikaa niin matalat, ettei lihaksisto joutunut koville. Olo on puolestaan kuin krapula olisi, joten kroppa joutui äärimmäisen kovalle. Iho kesti melko hyvin. Yksi rakko yhden varpaankynnen irtoamisen yhteydessä ja toinen jalkaterän sisäreunalla. Iho olisi voinut kestää tämän perusteella haasteen vaatiman ajan. Olen siitä iloinen viime talven paleltumaepisodin vuoksi.


 REITIN TAIKA



                 Iso-Sydänmaanreitillä (I-SR2014) tunti/kierros on likimain yhtä kuin 1min/km vauhdin muutos. Eli jos meinaa juosta esimerkiksi tunnin nopeampaa niin minuutti/km on aika hurjan paljon pois keskivauhdista. Sama tietysti toiseen suuntaan. Reitti on pitkä, mutta tuolla tavalla katsottuna lyhyt. Monesti esimerkiksi yhden kierroksen aika parannus tavoitteista puhuttaessa unohtuu miten paljon se 30min parannuskin vaatii. 30sek/km on aika paljon ottaa joka ikisestä kilsasta pois. 

                 I-SR2014 reitin haasteellisuutta on hankala sanoin kuvata. Se täytyy juosta tajuntaan. En ole koskaan kiertänyt tuota reittiä ilman, etteikö jaloissa olisi vähän tuntunut. Kun menee hitaasti, hyydyttää reitti keston vuoksi, kun menet nopeammin, hyydyttää se teknisyyden/pehmeyden vuoksi. Reittimme tukee hyvin monipuolista harjoittelutarkoitusta ihan kovempaankin menoon asti.


MITÄ TÄMÄ JÄLKEEN


                 Riippuu miten pitkälle kysymyksellä kurkoitetaan. Jos katsotaan ihan tätä viikkoa niin se menee levätessä. Arkiliikuntaa. Ehkä jotain kävelyä ja pyöräilyä kevyesti voi mielenvirkeyden vuoksi tehdä, mutta ei yhtään lenkkiä. Jalkalihakset on nyt paremmassa kunnossa selkeästi kuin PEP2017 kisan jälkeen. Eli jalkojen vuoksi taukoa ei juurikaan tarvitsisi pitää. Mitään tarkkoja lenkeilymättömyys aikoja en tykkää laittaa, sillä annan tuntemuksille isomman roolin.

                Kroppa joutui kuitenkin puolestaan äärirajoille ja se pitää huomioida. Veikkaan, että 4-6viikkoa rauhallista lenkkeilyä ennen varsinaisen harjoittelun aloittamista.

                Vuosi 2018 on auki. Ultramatkoja juoksen ensi vuonna kuitenkin vain kaksi. Keväällä toinen ja toinen syksyllä, kun tänä vuonna juoksin niitä kolme. Voi olla, että kalenterini on ensi vuonna Karhunkierros 80km ja PUF2018 171km. Sitten lisäksi joitain lyhyitä harjoituskisoja. Ehkä maksimissaan puolimaratonin mittaisia, vaikka maratonkin kiinnostaisi jossain välissä juosta. Ehkä sen voisi tehdä reippaana pitkänä lenkkinä? Eli olen näillä näkymin toimitsijana pepissä. Peppihän pidetään ensi vuonna La 18.8.2018, jos sitä ei vielä joku tiennyt. Ilmoittautumiskoneisto puskee käyntiin loppusyksystä.

                PUF2018 171km kisasta pitää keskustella muutaman ihmisen kanssa. Konsepti on aika hyvä. Eikä haasteellisuutta kannata hirveästi alkaa vähentämään. Huoltovälit on logistisesti helpot järjestää ja pimeällä tulee yksi kierros. Hirvikärpäsistäkin riittänee oma lumouksensa myös jatkossa. Katsotaan.
 
Kuvassa vasemmalta: Veli-Matti Anttila, Pasi Koskinen, Onni Vähäaho ja Jouni Knuuti. Tuomas Remes ei ehtinyt kuvaan kisateknisten syiden vuoksi. Hän tallensi vielä turvanumeroa 2min ennen starttia :)

ISO KIITOS VIELÄ KAIKILLE!!!


       Kuva: Pasi Koskinen & Kirsi Martikainen kisaa edeltävänä iltana pelipaikoilta

perjantai 8. syyskuuta 2017

JOKO NYT?

                    Hoksasin tuossa ihan vasta, että minulla ei ole oikein kunnon onnistumista yli 20h ultrista. Hyvin on mennyt viimeisen 2-3 vuoden aikana kilpailut hieman lyhemmillä matkoilla. Alla on myös onnistunut 24h perhereitti-ultra 2,5v sitten tammikuussa Pyssymäellä. Lähes 150km lumisella polulla oli hyvä setti. Silti minulla on ollut paljon vaikeita kisoja, kun aiheena on ollut 24h tai enemmän. No tietysti Unkarin 6vrk kisa meni hyvin, mutta se taas oli hyvin toisen luontoinen.

                   Tuleva haaste, PUF2017 171km otetaan vastaan siten erittäin suurella nöyryydellä. Olen mielestäni nyt riittävässä kunnossa, jotta jaksan tuon matkan mennä määräajassa, 36 tunnissa. Henkseleiden paukutteluun ei ole varaa yhtään. Silti pitää uskaltaa ja osata olla oma itsensä kisassa, mentävä sillä kokemuksella ja opilla mikä on mieleen jäänyt. Monenlaiset kokemukset vahvistavat liikkujaa. Luotan tietäväni millä tavalla menen parhaiten ja helpoimmalla mahdollisimman pitkälle.

                   Kunto ja itseluottamus menevät käsikädessä. Toisaalta mitä enemmän tulee mittariin kilometrejä harrastuksen aikana, tulee ymmärrys mikä on minkäkin kokoinen haaste. Juuri nyt PUF2017 tuntuu sopivan maukkaalta haasteelta. Minulla on kuva miten sen piirrän valmiiksi. Aion nauttia siitä. Ilman raastoa ja tuskaa tuota taideteosta ei kuitenkaan valmiiksi tehdä. Se on selvää jo nyt tässä sisälämmössä kirjoittaessani tuntemuksiani. Myös säällä on iso merkitys. Tosi iso merkitys. Se voi lisätä tehtävän haasteellisuutta.

                   Mikä sitten on tuollaisessa kolme kertaa I-SR2014 vaellusreitin ja 171km suorituksessa haasteellisinta? Ehkä tavan kulkijoille tai jopa hieman aktiivisemminkin harrastaville voi tulla yllätyksenä, että haasteet ovat aivan jotain muuta kuin mitä esim. PEP 57km matkalla. Kolme kierrosta on kuin toinen laji. Tehot ovat matalat, joten esim. kramppeja ei tule likimainkaan niin herkästi kuin 57km kisassa. Ei myöskään imeytymishäiriöitä niin herkästi. Matalat tehot tekevät kaikesta helpompaa - aluksi.

                  KUNNES matkaa on tehty tarpeeksi pitkään, alkaa tapahtua; alkaa ultrajuoksu. Jaloista loppuu voimat. Se on yksi todella iso juttu. Kokemus auttaa siinäkin. Silloin ei pidä puskea väkisin etenkään, jos matkaa maaliin on vielä kymmeniä kilometrejä, kuten hyvin todennäköisesti on. On vain otettava hetki hieman kevyemmin ja tankattava energiaa nassuun. 15min päästä voi olla erituntuista tai vähän myöhemmin. Tuntemukset vaihtelevat ja mukana leikissä alkaa olla vahvasti myös PÄÄ. Jaloista loppuu voimat ja pää alkaa syöttään negaa. Pään hallinta on monesti vaikein juttu. Siihen voi auttaa esim. valmiiksi mietityt ajatusleikit. Aletaan vaikka laskeen montako maalimerkkiä on seuraavalla kilsalla tai jotain muuta. Viedään ajatusta pois huonosta tunteesta. Mikä kellekkin sopii.

                  Kolmas juttu on iho. Pitää tietää miten iho toimii. Mihin pitää laittaa rasvaa. Yksilöllistä, mutta ehdottoman tärkeää tunnistaa. Kierrosten välissä on mahdollisuus vaihtaa vaatteita ja PUHDISTAA ihoa, joka on tärkeää, jos sille on tarvetta. Veikkaan, että voi hyvinkin olla.

                 Yksi peikko on PYSÄHTYMINEN. Liian pitkäksi aikaa ei kannata pysähtyä, sillä liike on lääkettä. Myös profylaksisesti, eli ennen haasteita. Yleensä ongelmat vain pahenevat pysähtyessä. Joskus on tarkoituksenmukaista pysähtyä, mutta aina kannattaa miettiä milloin se on ja milloin se vie vain huonompaan suuntaan.  

                  SALAINEN aseeni. No paljastan sen. Olen hyvin positiivinen ihminen. Aion alusta asti huolehtia hyvän nesteytyksen ja energianoton lisäksi siitä puolesta, että NAUTIN saadessani olla mukana tällaisen haasteen kohtaamisessa. Aion keskittyä paljon luonnon seuraamiseen ja ottaa tästä PUF2017 tapahtumasta kaiken irti. On myös HUIPPUA nähdä aina huoltopisteillä ystäviä. On mitä odottaa. Siitähän ihmiset nauttii!? Toivottavasti myös kilpakumppanit onnistuvat mitä parhaimmin. On mukava aina kuulla huoltopisteillä miten sielunveljillä ja sisarilla on mennyt. Kaikilla on kuitenkin sama maali ja mieli - 171km Iso-Sydänamanreitillä.

                  KILPAILUUN ILMOITTAUTUMISTA ON JÄLJELLÄ TASAN VIIKKO. ROHKAISTU JA LÄHDE MUKAAN TEKEMÄÄN HISTORIAA. KENTIES SUOMEN ENSIMMÄINEN YLI 170km POLKUJUOKSUKILPAILU.

Onni Vähäaho, Nivalassa 8.9.2017