Super PEP 2019 polkutapahatuma järjestetään 16-17.8.2019 tutussa paikassa, Pyssymäellä ja Iso-Sydänmaan reitillä jo viidettä kertaa. Nyt tapahtuma on kasvanut kaksipäiväiseksi, kun Suomen pisin polkujuoksumatka (PUF171km) on liitetty samaan tapahtumaan. Puuhaa ja haastetta riittää jokaiselle. Tapahtumassamme on mm. Junior puuharata ja 7km hupisarja jossa ei ole ajanottoa. Ja tietysti samat tutut matkat kuin aikaisempina vuosinakin, sekä paljon oheistoimintaa. Myyntiä, elävää musiikkia ja lapsille mm. Ponia ja muuta kivaa ylläriä.
Nyt siis kannattaa motivoitua laittamaan ilmo sisään heti ilmoittautumisen avautuessa. Ilmoittautumaan pääset sen auettua TÄÄLTÄ.
Ps. Pidimme La 29.12.2018 IV Ulkoroihutapahtuman. Mukaan tuli huikeat 266 liikkujaa. Tässä kirjoitus tuosta tapahtumasta ja alla pieni video tapahtumasta. Tästä on hyvä jatkaa innostunutta liikkumista kohti kesän Super PEP 2019 polkutapahtumaa, jossa on myös samanlainen 7km hupisarja ilman ajanottoa.
Muistutamme kenties enempi eläimiä kuin koskaan aikaisemmin. Toisaalta
emme, sillä eläimet ei roskaa. Ihminen 2018 heittää roskia kadulle, ojan
raviin, parkkipaikoille ja missä ikinä kulkeekin ehkä enempi kuin
koskaan aikaisemmin. Eläimellisempää on kommunikointi, josta on
hiljalleen riisuuntumassa puhe. Ihminen 2018 tuijottaa ruutua ja on jopa
siitä riippuvainen. Jos ei netti toimi niin ihminen 2018 on lähes
toimintakyvytön.
Elämä on muuttunut monella tapaa ja monissa
paikoin. Kaupassa myyjä saattaa puhua itsekseen luurit korvilla. Kyllä,
toisessa päässä on toinen myyjä. He kommunikoivat, puhuvat, mutta kun
toinen lappaa asiakkaan tavaroita kassan hihnalla puhuen luurille ja
toinen lajittelee tavaroita asiakkaan vieressä ja puhuu kurkulle niin en
oikein tiedä mitä ajatella. Tilanteessa saattaa myös asiakas puhua
puhelimeen ehtimättä kommunikoida edes kassan kanssa. Kortin vilautus
maksupäätteeseen siunaa tilanteen. Ei puhetta. Ihminen 2018.
Moni
ala muuttuu. Ja suurin pysyvyys on muutos. Ja lyhyt jänteisyys. Olen
viime vuosina ollut itsekin joissakin asioiden hoitotilanteissa, joissa
toinen osapuoli on siirtynyt pois hommastaan ja jättänyt asiakkaan
seisomaan kuin moottoritien väärälle puolelle harhautetun supikoiran. On
ajalle ominaista, ettei asioita viedä maaliin. Auotaan kuin
suklaakonvehtirasioita Joulun aikaan; otetaan parhaat päältä ja hylätään
loput perustelematta. Ihminen 2018.
Uskallan arvella, että
ihminen 2018 olisi ollut esimerkiksi 1980 luvulla mokoma lutjake, jolta
ei tapahu mikään. Jonnin joutava seisoskelia ja halavan rahan nostaja.
Oikkeisiin töihin sais mennä. Vaikka osaa se ihminen 2018:kin pohtia
mikä on oikeaa työtä ja mikä ei. Sillä ihminen 2018 oli hierojaltajani
kysyny hierotteella ollessaan, että -"ookko aatellu tehä vielä joskus
oikeita töitä"? Oli siinä hieroja joutunu vissiin muutaman kerran
nielaseen ennen kuin oli koittanu jotain asiallista vastata. Aiheesta
oli loukkaantunut, vaikkei sitä asiakkaalle ollu näyttäny.
Luin
vasta kirjan "Näin treenaat tehokkaasti" tai jotain sinnepäin. Olin
yllättynyt siitä tutkimus tuloksesta, että suomalainen liikkuja
liioittelee somessa harjoituksiaan. Olin ajatellut, että asia olisi
toisinpäin. Ainakin itse tykkään mieluummin vähätellä, jopa dissata omia
suorituksia, vauhteja ja määriä. Mutta että parannella! Ja jopa laittaa
someen harjoituksia joita ei ole edes tehnyt! Mitä ihmettä? Ihminen
2018. Vara kehittyä. Mitä olemme esimerkiksi 2028?
Elämä.
Minua on odotettu. Mies ja nainen ovat valvomisen uuvuttamia, etenkin tuo
nainen, jota äidikseni kuulutaan kutsuttavan. En saa pitää pitkää narua, joka
tulee vatsastani vaan tuo outo mies, jota isäkseni kutsutaan, leikkaa sen.
Minut kääritään usean vaatekappaleen sisään. Olenko päätymässä lahjaksi, joka
näyttää olevan sitä itsessään. Kaikki lällättävät minulle. Mitä isommin parkaisen,
sitä enempi he lässyttävät.
Elämä.
Intoni on kova, mutta paikat jonne olen menossa tuntuvat kaikki olevan
kiellettyjä. Koodaan esteet ja saan tarvittaessa nopeastikin täytettyä lattiat
tavaroilla. Lällätys on muuttunut torumiseksi, vaikka hymyni ja nauruni ovat
mielestäni verrattomia. Minun housuissani alkaa ikävä polte ja parkaisen
hyytävään itkuun. Isä ihmettelee miksi itken ja äiti toimii. Olen kuulemma sinappitehdas.
Elämä.
Teen vaatteistani erivärisiä vain käydessäni lyhyen aikaa pihalla. Olen kuulemma
äidin työmaa. Isää ei ole enää näkynyt, liekö irtisanottu tehtävästään, jossa ei
tuntunut riittävän vastuuta? Sen sijaan tänään saan moitteiden sijasta paljon
lahjoja sedältä, jolla on erikoisen pitkä parta. Se näyttää kaikessa
komeudessaan aivan villaiselta paidalta. Hassua, että voin haistaa tuossa sedässä
isäni. Ehkä se on ikävän tuoma illuusio.
Elämä.
Menen viitenä päivänä viikossa palkattomaan työhön reppu selässä. Preussilaista
menoa muutenkin. Kun tulen töistä olen tehtävien ja sääntöjen täyttämä. Tee
läksyt, syö, juo, lue kokeisiin, kotityöt, harrasta. Käytetäänhän tietokoneitakin
välillä kiinni? Miksi minun pitää olla kuin kone? Haluaisin olla isä, joka
johtaa maailmaa sohvalta käsin ja kertoo miten on ollut itse ahkera samassa
iässä. Hankala uskoa asiaa omin silmin katsottuna.
Elämä.
Rakastun ja tunnen tärkeäksi miellyttää. Huomaan asuvani rakkauteni kanssa
kahden. Seuraavat kymmenen vuotta menevät nopeasti ja talon huoneet ovat
täyttyneet tavaroista, hilipetööristäkin. Näen paljon asioita taaksepäin, sillä
minua katsoo nyt ruokapöydässä kolme silmäparia. Rakastan heitä kaikkia. Olen
nyt ahkera itsekin ja olen löytänyt sohvan.
Elämä.
Olen jättänyt sohvan. Olen löytänyt luonnon ja liikkumisen. Ilmeisesti minun
vastuualueeni ovat täytetyt, sillä vessassani on vain yksi hammasharja – omani.
Elämä tuntuu inspiroivan, eikä töissäkään tarvi käydä. Valtio maksaa, ja se
tuntuu riittävän. Löydän itseni nykyään useammin myös kirkkomaalta. Lähetän
nykyään paljon joulukortteja. Ennen vain luin niitä.
Elämä.
Minua vartioidaan. Olen saanut oman tiimin, jossa minusta pidetään huolta.
Laidan takaa muistelen ensimmäisiä vuosiani. Taas minua estellään. Yritän samaa
kikkaa kuin silloin ja edelleen polttelee. Nyt minulle ei enää lässytetä vaan minusta
otetaan kokeita. Mikähän sillä on, he kyselevät toisiltaan. Ihmettelen samaa
heistä. Laidat alas niin täältä tullaan, luulen. Ja kun ne aukaistaan, huomaan,
ettei jalkani enää pelaa.
Elämä.
Henkäisen viimeisen kerran. Nyt on hyvä olla. Niin kuin oli lopulta aina.
Elämä.
NHL,
eli tuttavallisemmin änäri, on ollut jo monen sukupolven maaginen kiinnostuksen
kohde. Se on kietonut kainaloonsa pienet ja isommat pojat niin minutkin.
Teksti-tv:n sivu 235 on Suomen tunnetuin txt-tv:n sivu v.1981 aloittaneessa
palvelussa. Änärissä 101. kausi menossa jo tarunhohtoisessa, maailman parhaassa
ja vanhimmassa ammattilaissarjassa. Se kulttuuri ja perinteet mikä änäristä
hohkaa on jotain erityistä. Se miten vaikkapa tuhannennessa änäri ottelussa
viheltänyt linjatuomari palkitaan ennen ottelua näyttävin seremonioin. Punaista
mattoa, perhe paikalla ja kaikesta on tehty arvokasta. Siinä on jotain aitoa,
jotain joka tuntuu luonnolliselta noilla areenoilla. Aitoa liikuttumista,
suuria tunteita. Enemmän kuin jääkiekkoa tai urheilua konsanaan. Kultturia,
jota ei voi ostaa vaan siihen kasvetaan pitkän ajan saatossa.
Katson kyseistä linjatuomarin juhlapeliä muutama lauantai takaperin
"primetime" (iltapäivä) pelinä, joka meillä Suomessa tarkoittaa noin
klo.19-22 välillä alkavaa ottelua. Noiden primetime otteluiden määrä on
kasvanut liigan kiinnostuksen levitessä laajalle Euroopaan. Nykyään Suomesta
käsinkin voi katsoa vaikka joka ikisen ottelun suorana.
Uppoutuessani ottelun tunnelmaan tulee jossain puolivälissä ottelua pelikatko.
Kamera tsuumaa kuviin San Josen kolhuja kasvoihinsa edellisessä pelissä saaneen
39-vuotiaan veteraani pelaaja, Joe Thorntonin. Hänen kasvojen viereen lävähtää
melkoinen tilasto 101 vuoden ajalta mitattuna, jossa on vain kuusi nimeä hänen
lisäkseen. Tehotilasto, jossa ei ole Wayne Gretzkyä tai Mario Lemieuxta on
harvinainen. 400 maalia, 1000 maalisyöttöä ja 1500 ottelua. Tajuton rivi tuo
varauksettoman kunnioituksen. Ymmärrys siitä, että voi nähdä tuollaisen
legendan suorassa lähetyksessä on jotain todella ainutlaatuista.
Suomalaiset
ovat pärjänneet etenkin tänä vuonna änärissä fantastisen hyvin. Coloradon
22-vuotias Mikko Rantanen johtaa koko liigan pistepörssiä 52 pisteellään,
viiden pisteen erolla seuraavaan. 101 kauden aikana suomalainen ei ole
voittanut koskaan pistepörssiä. Onko tämä meneillään oleva kausi luku
suomalaista änäri historiaa? Jo olisi toisaalta aikakin, sillä pistepörssin on
voittanut kuitenkin tshekkiläinen, ruotsalainen kuin venäläinenkin.
Vuosina 1981-1997 pistepörssin voitti yhtä poikkeusta (v.1995 Jaromir Jagr)
lukuunottamatta aina joko Wayne Gretzky tai Mario Lemieux. Viimeiset kaksi
kertaa pistepörssin on voittanut Connor McDavid, jonka pelinopeus tuntuu olevan
toiselta planeetalta. McDavidin peliä katsellessa tuntuu kuin Pendolino olisi
vanha keksintö.
Lopuksi yksi hauska muisto omien änäritilasto seurantojeni alku ajoilta 90
luvun alkupuolelta, kun sain ystäväni lähettämän tilastoleikkeen sikäläisestä
lehdestä leikattuna. Innoissani otin tietoja ylös. Tosin Sutter -nimi esiintyi
yhdessä joukkueessa niin monena kappaleena, ettei voinut kuin arvailla kuka
veljessarjasta oli minkäkin tilaston takana.
Mielestäni 10 parasta NHL -hyökkääjää tällä hetkellä:
(Jos minun pitäisi voittaa jääkiekko-ottelu ja valita siihen paras pelaaja)
Kevättalvi
vuonna 1986. Olen saanut itsestäni kaikki irti. Veri maistuu suussa ja kovassa
loppu tykityksessä maitohapot suorastaan nousi suuhun. Sain kuin sainkin
ala-asteen viimeisenä vuotena neljännen mestaruuden kaverin kahta vastaan. Se
oli silloin tärkeää ja osa sittemmin mukana kulkenutta luonnettani. Tuona
vuonna hiihdin viimeisen kerran perinteistä hiihtoa, jollei 32 vuoden aikana
käytyjä muutamaa metsäretkeä pertsan hiihdoksi lasketa. Mielestäni ei, sillä
silloin ollaan luonnossa suksilla liikkuen, nautiskellen ja haistellen.
Hiihtäminen koneladulla on sitten jo useimmiten enempi hiihtoa kuin retkeilyä.
Olin pitkään haaveillut suksista. Aina niiden hankkiminen kuitenkin siirtyi ja
siirtyi kunnes tänään viimein sain aikaiseksi, ehkä kuuden vuoden aikomisen
jälkeen. Liki maapallon ympärysmatkan juostuani 10 vuoden aikana olen mennyt
ajattelussani suuntaan, jossa olen päättänyt olla enempi oma itseni
harrastuksen kanssa. Aloitin harrastuksen maailmassa, jossa oli tähtäimessä
kympin aika, maraton aika ja ennen kaikkea juoksukilometrit. Paljonko tuli
juoksua viikossa? Kuukaudessa? Vuodessa? Paljonko aiot juosta ensi vuonna?
Vihdoin tajusin, ettei sillä ole väliä. Eikä se ole edes se mittari, joka
mittaisi ollaanko menossa oikeaan suuntaan. Jos paras olisi se, joka juoksisi
eniten niin olisihan se jo yksinkertaisesta. Suomi on määrän sokaisema
juoksumaa. Olen aukaissut oven siinä huoneessa, ja nimenomaan pois päin. Heippa
vaan!
Olen myös sulkenut oven takanani suomalaiselle perusjuoksuharjoittelulle. Hidasta
määrää, hidasta määrää ja harvoin kovaa, ja liian kovaa, kun ei ole tottunut
juokseen kovaa. Mikään määrä ei mielestäni kehitä, jos ei siitä palaudu, eikä
lihaksille anna vaihtelevia ärsykkeitä. Esim 3x2-2,5h lenkkiä viikossa 70%
teholla voi tehä suomalaisittain aina samalla reitillä, tasaisesti 68-72%
toleranssissa viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Minun ajattelutavalla
juuri noita lenkkejä voi tehdä myös keskimäärin 70% teholla mutta rikkoen
rohkeasti vauhteja ja tehoja, kunhan keskiarvo on tavoitteessa, 70%:ssa. Myös
rohkeasti alle 70% (esim.55-65%) ulkoilu on todella tärkeää, jos haluat
toleranssia vauhteihisi.
Usein puhutaan harjoittelun puuroutumisesta. Ja usein aiheestakin. Aika moni
voi tunnistaa, että kevyen ja reippaan tunteen lenkkien keskivauhdissa on
harvalla 45-60sek/km eroa. Ja pahimmillaan reippaasta kovaan nostettaessa ei
tapahdu juuri mitään. Syy voi olla liian kovilla keskitehoilla (yli 70%) tehdyt
PK (peruskestävyys) lenkit tai sitten laadukkaan reippaan/kovan tehon vähäisyys.
Joka viikko pitäisi asua myös anaerobisella kynnyksellä. Autoki karstottuu, jos
ei kierroksia muista käyttää. Ei niitä kannata pelätä vaan pitää ne
luonnollisena osana harjoittelua, jottei niistä harjoituksista tuu peikkoa.
Toki täytyy muistaa, ettei suorittamaan ala, eli kovat pätkät tarpeeksi
lyhyinä, rentoina ja hyvällä tekniikalla. Ei hampaat irvessä ja jäykillä
jaloilla.
Mutta hiihtoon, jota ajattelin ottaa nyt tänä talvena ohjelmaan, sillä kuten
sanottua, juoksukilometrien valvominen on kehittymisen este enempi kuin
kehittymisen tae. Kyllä sitä juoksua tarpeeksi tulee. Esim vuodessa 4000km
juoksua, 1000km hiihtoa ja 200km lumikenkäilyä jne. on jo paljon
moniulotteisempaa.
Ystäväni Mehtä-Make tarjoutui ensin opastamaan hiihtovälineiden hankinnassa. 32
vuoden aikana hiihtomaailma on muuttunut kovasti. Kneisseleitä ei näy hyllyissä
ja suksien pohjassa on karvaa tarkoituksella. Hiihtäjät hiihtää liki suorana,
kun Juha Mieto aikanaan hiihti niin kuin vanhat mummot kävelee - linkussa
eteenpäin. Ystäväni vinkit osui nappiin. Sain erittäin hyvät välineet. Ei
puhuta nyt hinnasta, sillä kortti on jo jäähtynyt.
Ja kuten hurmokseen kuuluu, pitihän se lähtiä heti ekana iltana koklaan uusia
kapuloita. Ja voi veljet, että ne toimi hyvin. Siteetkin (säädettävät) oli heti
liki oikeassa kohdassa. Napsu taaksepäin ensi kerralle, kuului hiihtomestari
Mehtä-Maken vinkki, sillä karva meinas välillä tökätä tietyssä asennossa ja
pito oli erinomainen. Olin onnekas saadessani kaiken kaupan päälle vielä hyviä
tekniikka vinkkejä. Välillä meinasi mennä Mietomaiseen suuntaan ja se äkkiä
korjattiin Iivoksi. Letkaan tarttui myös ehkä Nivalan tunnetuin hiihtomestari,
Vähäsöyringin Samppa. Kunnioitettava veteraanihiihtäjä, jonka helppoa menoa ja
hyväntuulisuutta oli ilo seurata. Hänen hyväntuulisuus ja hangonkeksi hymy ei
voi olla tarttumatta.
Nämä mestarit puhui jostaki Pakostanin yli 60km hiihdosta, että semmoseen
pitäis kuulemma mennä - ja nauroivat sitten makeasti. Ja sitten joku 95km
lappapuuro hiihto jossain pohjoisessa. Kehuivat tekniikkaanikin urakalla. Aloin
jo epäillä, että tämä on jo joku käsikirjoitus jostain. Viettelys, kehut ja
valmiit tapahtumat. Tämän viikon lauantaina on kuulemma Huhmar cupin toinen
osakilpailu perinteisellä (yllättävä sattuma) tyylillä. No ei sentään. Jos
keväällä jonkun retkihiihdon? Sellaisen taisin hiihtää viimeksi 1984 tai 1985.
Olisi nostalgista.
Koska olen alkanut ottaa oman harrastuksen enempi ilon ja nautinnon kautta niin
pitihän tuo huhmarin ensilumenladun mäki aina ottaa Kläebon tavoin juosten, ja
mielellään lujaa, ja sitten ahnaasti mäkeen pukaten. Tästä sain kuulla, että
heti tuollaista ekalla hiihtolenkillä. Totesin mestareille, että minulla on telkkari
kotona. Olen sieltä saattanut jotain nähdä. Lopulta tuli hiihdettyä pertsaa15,7km ja se taisi ottaa vartin yli tunnin.
Onhan se kivaa touhua ja tämä tulee ehdottomasti mukaan tähän omaan ulkoiluun.
Sillä itse en välitä enää niin harjoittelu termiä käyttää, sillä otan
ennemminkin nykyään irti liikunnan harrastuksen ilosta, ulkoilu nimityksellä.
Tykkään toki edelleen filosifoida harjoittelusta, mutta samalla ymmärrän, että
minun juna on ulkoilusta nauttimisen juna, ei tuloksen teon juna. Ne on eri
tason kaverit, jotka niissä junissa kahvinsa juovat. Uskon, että suoremmalla
otsanahallakin voi päästä jopa varsin hyviin kokemuksiin pitkissä
polkujuoksuissa. Säännöllinen ulkoilu yhdistettynä harrastuksen alun
kilometrien keräilyyn luonee ihan kivat lähtökohdat nauttia tulevista
ultrapolkujuoksutapahtumista. Tulokset olivat ja menivät. Nyt on aika nauttia
saavutetusta kunnosta ja liikkumisen mahdollisuudesta.
Hyvää Joulun odotusta kaikille! Saitko jo Joulukorttini? Jos et niin se on
TÄÄLLÄ
Tykkään olla rohkea elämässäni. Teen asioita, jotka tuntuu hyvälle, mutta voivat näyttää joskus sivullisista hieman omituiselta. Usein moni haluais itsekin, muttei kehtaa tai uskalla. Kannustan olemaan rohkeasti oma itsensä.
Juoksuharrastus on muuttanut minua ihmisenä. On arvioijan asia, miten hän muutokset näkee. Itse tykkään, että mieleni on rauhallisempi. Toki tykkään paljon fiilistellä ja tuuletella elämässäni. Voisin kuulemma siinä mielessä vielä rauhoittua, mutta kun hyvä olo pursuaa yli kattilasta. Edes lantion / lonkanalueen lihasten palautumattomuus ei ole vähentänyt hyvää oloani, joka tulee innosta elämään. Se on suurin juoksusaavutukseni. Aluksi muutoinkin olin tulostavoitteellisempi. Oli joku 5km, 10km, puolimaratonin tai maratonin aika mielessä ja niiden omien ennätysten parantaminen. Elämä poluilla on muuttanut suhteeni juoksuun ja kilpailemiseen. Kaikki otetaan mitä annetaan, ja sitä mitä ei saada, ei tarvi jäädä murehtimaan, sillä juokseminen on kuin jäätelöä, joka syödään saadakseen hyvän olon.
Viimeisimpänä hassutteluna olen alkanut joko pyöräillen tai hölkkäileen keräileen pantteja, jos on sattunut pejantai - lauantai - sunnuntai -akselille vapaata. Näin oli mm. eilen. Kävin reilun 15km jalottelemassa ja samalla keräsin pantteja 9,4euron edestä. Saattaahan se vähän olla koomisen näköistä, mutta pokka pitää (heh,heh).
Toisena uutena ajatuksena olen ajatellut keventää hiilijalanjälkeäni lopettamalla Joulukorttejen lähettämisen. Tämä siis jo näin varhain ystävilleni ja sukulaisilleni tiedoksi, ettei kannata odottaa enää joulukortteja, sillä HYVÄÄ JOULUA voi toivottaa ilman korttiakin. Minulla on varmaan satakunta ystävää, sukulaista tai tuttua, joille on tullu toivotettua Hyvää Joulua joka tapauksessa, vaikka on aikaisemmin kortinkin lähettänyt. Kortti on menettänyt merkityksen. Tykkään muutenkin Joulusta enempi tunnelmaltaan, en siitä, mitä kaikkea hössötystä ja ylimääräistä hommaa ja rahan tuhlaamista siihen liittyy. Tärkeintä on pysähtyminen oman perheen kanssa.
TÄSSÄ ON MINUN JOULUKORTTI TEILLE KAIKILLE!
HYVÄÄ JOULUA 2018 JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2019
TOIVOO VÄHÄAHON PERHE
Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 2.12.2018
