Helteet hyväilivät ja piinasivat pitkään, riippuen keltä kysyttiin. Osalle helteet olivat niin kovia, etteivät he enää ole vastaamassa. Tunnen olevani adonis kiven päällä, sillä selvisin helteistä ja voin nakella kirjaimia täysin mielivaltaisesti tähän vaalealle alustalle. Välillä täytyy keskittyä, jotta blogi pysyy tarpeeksi kiinnostavana. Täytyy kyetä puolustamaan haaremia kuin Patagonian merillä hylje uros. Olette kaikki minun! Ja minulla on käytössä kaikki aakkoset! Aloitetaan peijjaiset.
Ilmassa on odotusta. Kesken ajatuksen voimakas syystuuli lennättää muutaman risun ohitse. Ajatus sekoaa ja nainen kaivaa käsilaukustaan peilin. Hiukset ovat voimakkaassa puuskassa lennähtäneet valtoimenaan, mutta nainen hymyilee. Tuossa hymyssä on samaan aikaan huikea määrä itsevarmuutta ja kenties jotain mystistä. Oikea käsi ujuttautuu taskuun ja hän haukkaa palan omenasta, kävellen kohti auringon kajoa.
Toisaalla pinttyneet tennissukat lojuvat tahmaisella parkettilattialla. Sohvalla makaava mies on selvästi ohittanut lakipisteensä. Kaikesta päätellen kenties jopa luovuttanut ja aloittanut norsun matkan kohti viimeistä pysäkkiä vailla sisältöä - näin ulkoapäin katsottuna. Lapset ovat lähteneet maailmalle, mutta soittavat vain marraskuussa. Vaimon lähdöstä on jo niin kauan, ettei miesraunio sohvalla muista oliko hänen nimi Liisa vai Laura. Enemmin mies tykkäsi käydä sorsajahdissa, muttei enää. Ajokortti meni keväällä ja kaislikot eivät aja hänen luokseen. Hiljalleen oksat miehen puusta ovat vähenneet.
Mies hakee postin isolla muovipussilla. Edellisestä kerrasta on aikaa. Nainen kävelee omenaa haukaten ohitse. Miehen mielen valtaa valtaisa määrä energiaa. Sisälle tullessaan hän kävelee vessaan ja katsoo peiliin. Likaisin sormin hän sipoo hiuksiaan. Peilikaapista hän ottaa rutikuivan hammasharjan ja harjaa hampaansa. Elävä näky ohi kävelleestä naisesta jäi todella hyrräämään mieleen ja mies villiintyy sohvallaan. Hetken päästä on lisää tahmeaa lattialla. Mies voimaantuu ja siivoaa koko huushollin. Jatkossa hän hakee postin päivittäin ja ostaa kaupasta omenoita. Elämä on sattumaa ja ajoitusta.
Elämässä seuraavilla askelilla ja liikkeillä on merkitystä. Kuten myös niiden jättämisillä väliin. Jokaisella pitäisi olla viikko kivi, jonka päälle istua viikottain katsomaan kohti tyhjää lampea vartiksi ajatuksen kanssa. Onko elämä sitä mitä haluat? Jossain vaiheessa voi olla jo hieman vaikeampaa kääntää venettä, kun huomaat kulkevasi kuolon kolmiota edestakaisin. Keittiö, vessa, sohva, keittiö, vessa, sohva...
Aikoja sitten eräs kuolemansairas mies unelmoi vielä kerran pääsevänsä katsomaan edes autosta käsin miten hänen ajokoiransa ajaisi jänestä. Muistaakseni se toteutuikin. Joskus aikaisemmin olisi voinut koittaa vaikka toisinkin päin? Koira katsoisi, kun mies juoksee rusakkoa takaa. Olen muuten kokeillut. Kivasti siinä saa veren kiertämään ja elämisen ehdan tunteen.
Lopulta usein on kyse siitä mihin ainakin haluat kyetä, vaikka jossain vaiheessa olisit kyvykkäämpi tekemään jotain rajumpaakin. Eräs ultrajuoksu ystäväni totesi minulle haluavansa juoksu vuosien jälkeenkin kyetä vielä kiipeämään veneeseen omin voimin. Kuin myös kyetä mustikkametsään aidosti omin voimin. Nilkka, polvi ja lonkka. Jokainen haluaisi niiden pelaavan, eikä aina ole välttämättä mielekästä olla vain alla valojen sammuttua. Jokaisen mieli halajaa välillä kamuta päällekkin? Siihen tarvitaan toimivaa lonkkaa, eikä terveestä polvestakaan ole haittaa. Hermosäryt on jo sitten aivan oma lukunsa. Olen nähnyt, kun maksimi opiaateista huolimatta hampaat narisee suussa ja irvistys kasvoilla ei hellitä edes naurun puskiessa kivun vierestä. Näky on valitettavasti tragikoominen.
Halusin välillä kirjoittaa, enkä vai kertoa omasta tilanteestani. Minulla jalat ja kroppa ovat ehjät. Olen ollut onnekas. Samalla olen hyvilläni, että mieleeni tulee mitä kirjoittaa. Minun pitäisi enempi kirjoittaa ajatuksia ylös, sillä pääni jauhaa kirjoitettavaa lähes kaiken aikaa. Ongelma on, etten millään voi muistaa mitä mielessäni on ollut, kun kaiken aikaa tulee uutta. Olen joutunut paljosta luopumaan voidessani juosta niin paljon kuin olen juossut. Ja luopumisella tarkoitan nyt lähinnä muita harrastuksia, esimerkiksi juuri kirjoittamista, josta pidän.
Suhteeni juoksuun on jotenkin muuttunut. Olenko iän mukaan pehmentynyt? Harjoitellessani laitan enää harvoin ihtiäni ahtaalle. Liikun mukavuusalueella. Juoksen yleensä sen verran, kun tuntuu kivalta, enkä sen verran kuin on ollut tarkoitus. Toisaalta joku voi sanoa, että on silti haluttanutkin, sillä esimerkiksi heinäkuussa juoksin noin 555km. Täytyy myös muistaa mitä varten olen viimeisen vajaan vuoden harjoitellut. Olen harjoitellut päästäkseni Karhunkierroksen 166km ja Pyssymäki Ultra Festival 171km matkat maaliin. En onnistunut ensimmäisessä kisassani. Toinen on vielä juoksematta. Kenties onnistun siinä tai sitten en. Kuka tietää? Ja mitä sillä on väliä? Se, että juoksen, sillä on väliä. Nautin elämästä ja usein nimenomaan juosten. Juoksu on minun päihteeni. Se voisi olla sinunkin? Ehkä se onkin. Riippuu kuka lukee, mutta kiva mikäli luit.
Olen taas tässä niin kuin monta kertaa aiemminkin. Tavallaan tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Samalla kamppailen lujasti itseni kanssa, sillä se kaikki kysyy niin paljon. Välilllä vajoan lähes uneen, ajatellen jo maalia, vain havahtuakseni taas todellisuuteen. Siihen, että se kaikki on vielä edessä. Huomaan painivani omien ajatusteni kanssa. Onko haaste niin kova, etten saa edes itseäni liikkeelle? Kun hengitän sisään tuntuu, että pyörryttää, ja uloshengityksen aikana tuntuu kuin kaikki valuisi alle. Tekeekö ajatus kaikki nämä tepposet vai olenko satimessa?
Kesken ajatusten huomaan lähteneeni liikkeelle. Lähtövaate näkyy toki vielä takanani - oletan, jaksamatta (pystymättä?) sinne katsomaan, mutta matka on vasta alussa. Ensimmäiset minuutit ovat lopulta pirteimpiäni. Maisema on tuttu, eikä se vaihdu vauhdilla. Silti olen taas matkalla. Tuntuu hyvälle. Vasen, oikea - lonkkaa särkee ja olkapääkään ei ole äänetön. Mitäpä pienistä, sillä kuulen minua kannustettavan. Se tuntuu hyvälle - ainakin seuraavan henkäyksen ajan.
En ole pitkään aikaan edennyt vauhdikkaasti. Enempikin nämä ovat olleet hiljalleen hiipuvia reissuja. Harvoin olen edes selvinnyt perille, ainakaan omin voimin. Ei ihme, että hirvittää aloittaa aina kaikki tämä alusta. Tämä on minun tyylini, minun tasoni. Tärkeintä on sittenkin yrittäminen, ei aina tulos? Joskus tunnen, että minulta odetaan enemmän kuin mihin voin pystyä vai estänkö itse sinne pääsemistä, ajatuksin?
Huomaan tuijottavani samaa kohtaa. Heikko hetki. En ole edennyt enää hetkeen. Maali on vielä ties missä. Ei ole edes mitään hajua kuinka pitkästi sinne on. Onnekseni huomaan vain ajatusten olleen niin syviä, että ne ovat pysäyttäneet liikkeeni. Jatkan tämän oivaltaessani matkaani. Näen mutkan. Siitä vasemmalle? En ole varma, ehkä siellä on jokin opastamassa? Uteliaisuus mutkan takaisesta kasvaa ja tuntuu, että vauhtini kasvaa. Hyvä hetki.
Juuri ennen mutkaa muistan menneeni tästä eilenkin. Valitettavasti samalla muistan, että siitä alkoi tuskien taival edellisellä kerralla. Liekö ajatusten luomaa, mutta taas alkaa heikottamaan ja vauhti hiipuu. Asento tipahtaa melkoisesti ja huudan isosti! Vaivun epätoivoon, jossa keskiössä on huuto, jota toistan. Haen sillä armoa itseltäni ja muilta. Samalla olen tosi pettynyt siihen, että jäin taas samaan mutkaan.
Saan heti empatiaa. Voisi olla toisinkin. Olen itse pettyneempi kuin luokseni rientänyt auttaja. Auttaja huikkaa ohi menneelle toiselle toimitsijalle: -"Pitkälle se Aune taas ehti, vaikka on jo yli yhdeksänkymmenen". Karvainen käsi kannattelee minua. Se tuo muistooni ajan, jolloin samanlainen oli minun "oma". Paavo onkin saanut levätä jo liki kakskymmentä vuotta. Nyt minun pitää tyytyä satunnaisiin karvakäsiin.
Lopulta huomaan maalissa, että olin tullut valmiiksi jo matkalla. Saan uudet pehmukkeet housuihini ja taas tuntuu mukavalta. Se on minun päivän tähtihetkiä - niitä harvoja... Nyt puhun höpöjä. Onhan täällä paljon hyvää. Ja illan kruunaa vaalea puikulatabletti, jonka avulla pääsen aina matkalle, jossa näen Paavon niittävän heinää sarkahousuissaan ja paitapuserossaan. Heinä suussa ja aijastunut lierihattu. Tuosta kuvasta on aikaa. Se on iältään muistona kohta eläkeiässä. Yli kuudenkymmenen.
Ehkä huomenna jaksan taas yrittää uudestaan. Nyt en jaksa. Odotan vain iltaa ja puikulatablettia. Ristin kädet ja toivon pääseväni joskus tältä radalta. Minun ratani on lyhentynyt. Siinä on enää yksi mutka, enkä pääse yli siitäkään. Muistelen vielä aikoja, jolloin ensimmäisen mutkan jälkeen vasta päivä alkoi. Nyt se usein päättyy sinne.
Maanantai. Herään yövuorosta. Päivähän on silloin jo loppusuoralla. Huomenna se sitten alkaisi. Olen päättänyt kääntää vipua hellalla. Kattilan kansi tulee nousemaan. Tuleeko potuista kypsiä vaan iskeekö vedet reisille. Tässä vaiheessa täytyy kortti ensin katsoa. Nämä menee leikkipuistojen ulkopuolisiksi työstöiksi.
Maanantai-iltana olisin voinut vain rapsuttaa vaimoa, mutta käyn kuitenkin myös 5,1km verryttely hepsuttelun katsomatta kelloa. Olen omaan tasooni nähden kohentanut viimeisen viikon aikana suorituskykyä.
Tiistai. Mitä tarkoittaa, kun hakeudutaan ensin mäkeen, jonka nokka on noin 40% nousukulmaltaan ja sitten juostaan päälle yli viisi tuntia tuulessa ja tuiskeessa? Se tulee - ja ei tule - tuosta vaan. Siis se tulee varmasti, mutta miltä se tuntuu.
Juoksin ensin 7km keskustasta vankan lumipyryn saattelemana kuuuisalle Taunon mäelle, jossa 125metrin matkalla noustaan jyrkenevästi noin 24m/nousu. Baana näytti aluksi hyvältä, mutta siinä olikin päällä vain ohut kuori joka murtui. Siitä alkoikin maatuska ilmiö. Aina seuraavan kerroksen jälkeen oli uusi karkean lumen kerros. Alaspäin tullessa kerroksen pettäessä olisi voinut helposti taittaa polven, kun pinta pettikin yhtäkkiä yli polven. Oli selvää, että vajaan kahden tunnin teutaroinnin jälkeen olin lypsetty melko tyhjiin.
Lähdin jolkotteleen reilun 800 nousumetrin jälkeen kohti Pyssymäen helpompia baanoja kuin kettu tyhjästä navetasta pelokkaasti poistuen. Muutaman kilometrin jälkeen löysin jollain tavalla jalat. Tosin huomasin niiden menettäneen melkoisesti ns. "Dan Hill´lle". Suuri kunnia Taunolle mäestä!
30km juoksun jälkeen tulin vaihtamaan suunnitellusti reppua. Söin kaksi isoa banaania ja join ½ litraa noin 50% mustikkasoppaa, sekä istahdin kaakelille. Tulosta vain etutuutista. Vaihdoin samalla myös paidan, pipon ja hanskat. 20min välein noin 50% mustikkasoppaa ja jotain energiaa: Geelejä, suklaata, suolapähkinöitä (vain kerran) ja kaurakeksejä.
30km jälkeen (kiitos Dan Hill) tuntui kuin olisin juossut liki 100km. Sisälle hiipi jopa epäuskoa. Ylipitkissä kohtaat itsesi ennen pitkää. Kaikki roolit varisee ojan raviin ennen pitkää. Sen vuoksi niitä mielestäni pitää tehdä, jos meinaa löytää maalin yli 100km polkukisoissa. 5-40km lenkit ei vain yksinkertaisesti riitä. Ylipitkissä oppii aina miten kroppa voi käyttäytyä. Aina tulee jotain uutta. Samalla opit siirtymään aina uudelle kilometrille. Opit vain heilauttamaan vasemman jalan oikean jälkeen.
Lähden pitkän mutkan jälkeen kohti I-SR2014 Talviperhereittiä. Välillä saa nojata tuuleen, että pysyy pystyssä. Kuusi tuntia täynnä. Kiipeän hyvin lumista tietä pitkin. Olen juossut jo 48km, teutaroinut liki kaksi tuntia puuterilumimäessä. Silti aina myös vasen - oikean jälkeen - luojan kiitos, edelleen. Jaksaminen on kuitenkin läsnä. Mutta hidastuu. Dan Hill seuraa ja on samalla hyvä markkeeri karhunkierrokselle, ja juuri sitä haenkin. Karhunkierroksen 160km matkallakin ensin kiivetään ja sitten vasta juostaan. Tämä tapainen harjoitus oli jo syksyllä mielessä tälle keväälle. Riittävän aikaisin ennen kisaa, jottei ajoitus kärsi.
Lenkin jälkeen olin kuitenkin hetken aika poikki. Nestettä ja evästä meni. Sitten unta. Sitten pahoinvointia. Sitten paremmin vointia. Ja nyt olen tässä seesteisenä näppiksen edessä. Oma ruutu ja pienuus tuli taas nähtyä. Samalla se, missä mennään. Pääsin tavanomaisiin määräviikon ylipitkien jälkeisiin tuntemuksiin. Pääsin tämän päivän lenkillä tarpeeksi pitkälle, mutta kuitenkin (toivottavasti) tarpeeksi vähällä. Lenkin jälkeen oli pientä uikutusta havaittavissa. Ja myös pohdintaa, olenko tarpeeksi iso poika näihin. Levyä on siis tarkoitus vääntää isommalle. Mikään ei tule itsestään. Muuten levy on ollut liian pienellä aikaisemmin.
Me ultrajuoksijat puhutaan usein, että päästiin lenkillä syvälle sisällemme ja tunnettiin syvää läsnä-oloa. Moni voi olla ymmällään, mitä se tarkoittaa. Voisin koittaa luonehtia sitä seuraavassa.
"- Juostuani yli kuusi tuntia. Havainnoin ympäristöä eri tavalla. Jälkiä lumessa, miten ne ovat menneet. Saatan jopa nauraa. Vien ajatuksia väsymyksestä antamalla tulla sisälle positiivista ärsykettä, mielen virikettä. Voin etsiä poikkeavuuksia puun kaarnoista tai lumen muodoista. Lenkin jälkeen olo on seesteinen. Kuuntelen enemmin omia ajatuksia, jos musiikkia niin helposti Portion Boysin sijaan esimerksi Pekka Ruuskaa tai muuta tekstiä, joka on samalla syvällä tasolla.
Muistelen ja arvostan mitä olen elämässä saanut ja kokenut. Olen tällaisten yli 8h lenkkien jälkeen hieman herkällä päällä, sillä jotain suurempaa menee lävitseni. Sitä ei voi muutoin kuvata, se täytyy kokea. On etuoikeus kyetä juoksemaan tuollaisia matkoja. Samalla täytyy ihailla niitä, jotka tekevät niitä niin paljon itseäni nopeammin."
Keskiviikko.
***
Odotusaula. Istahdan vähäiseen joukkoon. Paikalla, ei läsnä, on
lisäkseni kaksi aikuista ja ilmeisesti heidän lapsi. Nainen hymähtelee
kännykän ruudulle. Mies nostaa sekunnin murto-osan ajaksi katsettaan
ruudusta. En ehdi edes yrittää tervehtiä. Pian oivallan sen olleen
toissijaisen harmin.
Lapsi aika ajoin yrittää ottaa yhteyttä varattuina pysyviin vanhempiin
varsin lapsille tavanomaisin kysymyksin ja toteamuksin. Vanhemmat vastaa
erilaisin tavoin mumisella tai hymähtelemällä. Arvioin lapsen asian
menevän tukan ohi huomaamatta. Mies selaa peräti kiihkeästi etusormella
sipaisten puhelimensa (elämänsä?) ruutua. Vaihtaa välillä asentoa
nopeasti kuin hirvijahdin passissa konsanaan, vaipuen nopeasti
transsiin, jossa ympäristön äänet sulkeutuu. Myös oman lapsen.
Nainen on niin ikään kuin lumottu. Näyttää, että hän katsoo
jotain sarjaa jossa kenties eletään oikeaa elämää. Hyvin nopeasti en
ruudun tuijottamista 24/7 siksi laske. Nainen on kenties kadottanu oman
elämänsä ja katsoo nyt pienestä ruudusta sellaista haltioissaan. Mietin
miten nämä kolme ovat muodostuneet yhdeksi karavaaniksi, jossa kukaan ei
ole läsnä toisilleen. Lapsi yrittäisi, mutta vanhemmat ei innostu.
Suruĺlisena seuraan näkemääni kunnes lapsi pyydetään sisään.
Olisin voinut veikata toisinpäin: ajattelin lapsen vievän vanhempiaan
terapiaan. Isi: "-No niin mennään". Lapsi: "-Isi, mennäänkö me sitten sinne
kauppaan?". Isi on vähemmän yllättäen yhtä kysymysmerkkiä. Lapsi ja
kaksi ihmisrauniota poistuvat tilasta. Ahdistava tunne katoaa sisältäni
hiljalleen.
Paljon puhutaan, että kädenjatke, eli puhelimen tuijotus, on nuorten
ongelma. Ja varmasti onkin, mutta ei se pelkästään ikää katso. Tuo
edellä kirjoitettu kokemani on jo vuosien takaa. Tämä ei ole siis enää
uusi juttu, mutta siitä on hyvä kirjoittaa, jotta se puhuttaisi.
On tutkittu äskettäin, että ihmiset on konkreettisesti
kohdatessaan empaattisempia kuin sosiaalisessa mediassa. Tämäkin piti
siis tutkia. En usko monen yllättyneen tuloksesta. Tänä päivänä
markinoille on jo ilmaantunut koskettelu ja halaus paleveluja. Ihmiset
ovat luisuneet suuntaan, jossa fyysinen kohtaaminen on etääntynyt.
Ihmiset ovat etääntyneet omasta minästään ja kadottaneet taidon kohdata
toinen ihminen aidosti. Siitä voi ja pitää olla yhteisesti huolissaan
ikään katsomatta.
Aluksi lihakset tuntui tosi kipeiltä. Etenkin reidet (tunkkaus Dan Hilillä tuntuu). Hölkän edetessä alkoi veri kiertämään ja kuona-aineet pääsivät liikkeelle. Ajoittain jopa lennokkaita askelia ja polkusujuvuutta, ainakin auttavasti. Lihaksissa ja nivelissä tottakai tuntuu eilinen, mutta niin kuuluukin. Huomenna taas pitkälenkki. Ehdolla on muutakin ohjelmaa, mutta täytyy katsoa miten sitä kaikkeen ehtii. Ainakin yksi tärkeä palaveri olisi, jossa olisi hyvä olla paikalla. Tuo tuli kuitenkin lyhyellä varoajalla, joten ei kyse omasta priorisoinnista. Katsotaan miten ehitään. Hirveästi ei viihtisi tinkiä pitkien harjoitusten mitoista ja kestoista, kun on tähän lomankin varannut. Mutta ei stressiä :=)
Torstai.Toivoa täynnä - sanotaan. Vähä vajaa kuusi ylös. Aamupalaa jne. Vaimo tulee töistä noin puoli 8. Kosteat suudelmat ja tuliset katseet. Tyttö menee kouluun. Minun tehtävä on lähteä juoksemaan pitkää harjoitusta Iso-Sydänmaan vaellusreitille. Illan aikataulu painaa hieman takaraivossa. Ei kuitenkaan paljoa, sillä huomaan kropan olevan ok. Sykkeet on tavalliset. Kroppa ei ole siis moksiskaan alkuviikon määrästä. Sen sijaan lihakset on hieman arat ja vauhti on hieman kesy, mutta tilanteeseen ja odotuksiin nähden suorastaan älytön. Imurointi sykkeillä ja matalalla askeleella. Positiivista, että jalat haluavat välillä leikitellä ja nakata kantapäätä hieman lennokkaammin.
Kilsoja tulee nopeasti. Juoksu tuntuu helpolta. Ilmeisesti johtuu matalista tehoista, sillä vauhti ei laske oikeastaan ollenkaan. 35km jälkeen alan miettimään, että tässä ollaan nyt tekemässä melkoista settiä, sillä tiistaina 66km ja yli tuhannen nousumetrin tekeminen oli olosuhteiltaan odottamattoman rankka. Ja toisekseen olen kuitenkin vielä kaukana isojen poikien valmiuksista mättää todella isoja viikkoja/settejä. Tavoittelen läpäisyä karhunkierroksen 160km. Toki haluan olla mahdollisimman hyvässä kunnossa. Haaste tässä määrämätössä on antaa kropalle tarpeeksi tuhti kokemus rasitustilassa toimimisessa, mutta samalla huolehtia, ettei vedä liian kovaa settiä. Kuusamossa täytyy olla tuore ja nälkäinen.
Niinpä päätänkin olla hieman varalta kohtuullisempi ja jätänkin lumipolkuilun tasan maratonin mittaan.42,2km. Keskivauhti mairitteleva 6:26min/km ja keskisyke 119. Polku kuitenkin paikoin petti pohjaltaan. Yön yli kestänyt lämpö ja vesitihkuilu on näköjään nopeasti pehmentänyt baanaa. Iloisesti hölkkäilin viimeiset 2km vähän rennompaa ja kovempaa. Jäi mukava tunne ja lenkki tuntui menevän nätisti tuonkin mittaiseksi.
Päivällä ja illalla oli ohjelmaa. mm. 2h kokous. Oli kiva olla paikalla Nivalan urheiluseurojen palaverissa. Illalla kävin sitten staattisen hiippailuhölkkäilyn vastapainoksi juoksemassa 10km katsomatta kelloon. Keskityin askeleen rentoutueen ja tekniikkaan. Nautin vapaasta juoksusta ja tuuletuin. Kiva ja piristävä lenkki. 10km. Keskivauhti 5:26min/km. Keskisyke 124. Aika lähellä tuntemusten mukaista.
Päivän saldo siis 52,2km. Huomenna jatketaan.
Perjantai.Edellisen päivän reilun 52km annoksesta lähdin uuteen päivään 16,1km erittäin kevyellä ja huoltavalla tielenkillä. Viikon trendi tuntuu olevan, että joka lenkillä on vähintään muutama kilsa sohjoa, jos ei muuta. Erittäin hyvätunnelmainen lenkki. 16,1km, 6:07min/km, 111 keskisykkeellä.
Illasta lähdin tekemään noin 43km ja 1000 nousumetrin lenkkiä. Kuulin jo pari tuntia ennen lenkkiä vahvoja huhuja I-SR2014 polun sulamisesta. Voisiko olla niin upottava jo nyt, kun edellisenä päivänä painui vain ½ kenkää pahimmillaan.
Pian olinkin jo Pyssymäen tien alussa. Reilussa sohjossa sujuttelin kohti mummun mökin mäkeä. Sieltä sitten parin hinkkauksen jälkeen kohti yhä sohjoisia teitä ja I-SR2014 vaellusreittiä. Upsista. Jopas upotti heti ja paljon. Kun ollaan ajoin polvia myöden on kait kahlaaminen osuvampi termi. Oli useamman sadan metrin pätkiä, jossa menin 12min/km yli 130 sykkeillä!
6km tuskailun ja taistelun jälkeen palasin sohjoiselle tielle takaisin, joka tuntui edellisen jälkeen luxukselta. Enpä arvannut tätä viikkoa suunnitellessani, että olisi joka päivä tällaiset alustat. Kahlaaminen jäi reisiin. Olihan kilsoja jo viikolle aika määrä. Ei muuta kuin mummun mökin mäkeen hinkkaamaan ja "palautteleen". Siellä up & down kilsoilla parhaimmillaan alle kutosta, alle 120 sykkeillä. Perustekeminen kohdallaan minun tasolle.
Reilun 22km jälkeen alan suunnata kohti Dan Hilliä repun vaihdon kautta. 26km kohdilla tulen mäelle. Olisi pitänyt arvata. Mäki oli ennestään pehmentynyt tiistaista. Nyt ei enää upottanut siellä täällä vaan koko ajan vähintään 15-20cm. Ei kyllä enää löytynyt reisistä. Nauru pääsi. Jotain rajaa! Yritin kokeilla mäkeä kolmesta kohtaa, mutta aina sama lopputulema. Ei niin ei. Kivekset persvaossa pakenin raukkamaisesti paikalta. Dan Hill nauroi perääni. Surkea.
Olosuhteiden edessä oli pakko antaa periksi tavoitteen kanssa. Toisella tapaa katsottuna setti oli erittäin kova. Neljään päivään hankalissa oloissa 169,6km 1418m+ .
Reidet huusi hoosiannaa kotiin päästyäni. Toiveena, että tämä setti antoi riittävän sitkeyden karhunkierroksen 160km vääntöön. Loppuviikko on lepoa ja palauttelua, joten niistä ei varmaankaan ole ihmeempää kirjoittamista. Tänään lauantaina lepään. Korkeintaaan venyttelen. Huomenna sunnuntaina hölkkään jotain 10km tietämillä (7-12km ehkä).
Loppukesästä tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun aloin harrastamaan juoksua. Tai en silloin arvannut, että se jatkuisi näin kauaa. Focus oli tuolloin painon tiputuksessa. Pian on juostuja kilometrejä kertynyt 35 000 kappaletta. Aluksi kilsoja tuli vähän. Viimeisen viiden vuoden ajan noin 5 000 kilometriä/vuosi.
Koen olevani aika tavallinen juoksun harrastaja. Varsinkin määrällisesti harjoitteluni on kovin vähäistä, jos peilataan esimerkiksi kilpajuoksijoihin. Täällä Nivalassakin nämä kilpajuoksijat vetävät hieman enemmän, vaikka heidän kilpailumatkat ovat noin 15-55 kertaa lyhyempiä kuin omani. Kestävyysjuoksijoita siis hekin. 3000m esteiden kera ja 10 000m. Juoksen heitä vähemmän ja olen muka ultrajuoksija. Hah, no jonkin sortin harrastaja kait(?) kuitenkin.
Pian 44 ikävuotta. Kyllähän minun junani tulosten teon suhteen on mennyt, eikä sitä tässä harrastuksessa ole tainut kohdalleni osuakaan. Jokainen tasollaan. Tämä on tätä Cosmoksen tasoa. Siellä se nylykyttää sitä ommaa vauhtia. Semmosta se on. Kyllä se kovasti jauhaa, mutta eipä siinä isompia tapahdu. Välillä se yrittää kisoissakin juosta, ja joskushan se hieman jossain heikkotasoisemmissa vähän pärjääkin. Onhan se paheista pois tuokin mies kuitenkin. Ja innostaahan se muita, mutta ehkä sekin on jo vähän väsynyttä. On vähän niin kuin jo nähty kaveri. Keksis jotain muuta.
Se sieltä sivulta ehkä. Omassa mielessä on kaksi kisaa tälle vuodelle. 53 päivän päästä Karhunkierroksella 165,8km kisa. Niin olivat mitanneet. Uskon, että tulenee noin 168km mittariin JOS maaliin pääsen. On nimittäin sellainen rasti, että saan kyllä onnistua, mikäli meinaan kädet nostaa kattoa kohden Rukan torilla 26.5. Toinen tämän vuoden kisa on PUF2018. 171km "pep57km reitti" kolme kertaa. Ei ole varmoja tapauksia kumpikaan, mutta kovasti yritetään. Ja vaikka haluaisinkin niin en voi sanoa, että siitä minulle maksettais. Aika paljon kuluu tossuja ja vaikkapa geelejä noiden tavoitteiden täyttymiseen.
Oon minä vähä koittanu harjoitellakin. Oon käyny lenkillä lähinnä juosten ja viime aikoina myös lumikengillä. Toiveissa, että kunto kasvais. Pikkasen sitä on kuitenkin itseä kohtaan kriittinen, ja toisaalta ihanan toiveikas. Voi olla, ettei tämä niin viisasten hommaa olekaan. Ehkä pitää pientä pehmeyttä olla, että uskoo kaikenlaisiin päämääriin. Mutta onhan tämä kaikki pitänyt minut pois pahanteosta ainakin?
Aikaa tahtoo tähän verrattain mukavaan harrastukseen mennä liian paljon. Koko ajan tuntuu, että jään vähän pystyyn kotiväelle. Se ei ole kiva tunne. Tykkäisin muutenkin enemmän vain olla. Nyt on koko ajan kello liian paljon, ja se ei ole optimi. Mutta jos matkaa lyhentää niin joutuu harjoitteleen enemmän? Ai niin, ne oli niitä kilpajuoksijoita. Ehkä koskaan missään hyvässä iässä ollutkaan harrastaja juoksija voisi ottaa tulevaisuudessa vähän lunkimmin? En tiedä. Pitänee pohtia näitä asioita perheen kanssa. Toisaalta en ole harjoitellut tunneissa yhtään sen enempää kuin aikaisempina 4-5 vuotena. Ehkä 12 työpäivää kahteen viikkoon saa hedelmäpelin pyörimään pään sisällä?
Tänään alkava viikko on kuitenkin minun määräviikko. Samalla on tarkoitus kerätä ainakin yli 2000m+ nousua. Dan Hill kutsuu, Gun Hill ei yksin riitä. Pitkiä tivolilenkkejä tulossa. Onhan tämä lystiä kuitenkin. Tykkään kovasti. Toisaalta tykkään vielä enemmän perheestäni ja olla vain muutenkin välillä rauhassa ajatusteni kanssa. Huvipuistojenkin karusellit on välillä pysähdyksissä. Miksi minun pyöräni pyörivät kaiken aikaa? Enkö löydä jarrua? Onko vivussani vaijeria vai puuttuko jotain tukan alta?
Juostaan nyt syksyyn. Syksyllä katsotaan miltä näyttää. Aikaakin on ostettuna yksi työpäivä vähemmän/ viikko elokuusta alkaen. Mihin se riittää? En minä tiiä. Kunhan ihmettelen ja elän menemään. Eihän sitä tiedä montako askelta tässä on jäljellä. Pääasia on, että elää ja nauttii. Ja niin kyllä teen. Tosin jatkuvalla kiireellä. Kirjoittaminen on mukavaa, samoin hyvien tulkintojen kuuntelu/katselu.
Viikko vetelee viimeisiään. Huone on korkea ja vanha.
Nuori mies viherpiiperöisen värisessä pitkässä takissaan siemaisee
energiajuomaansa ja hymähtelee salaperäisen oudosti. Ovi narahtaa. Mies isossa
pipossaan tulee monen kassin kanssa istumaan viereiselle penkille. Huoneessa on
tilaa. Nuori mies hymähtää oudosti – katsoo energiatölkkiään eikä hänestä ota
selvää onko hän huvittunut vai onko vain kevättä ilmassa.
Isopipoinen mies suhauttaa olut tölkin auki
hieman häveliäästi sitä piilotellen. Nuori mies jatkaa omaa omituista
hymähtelyä ja yltiöpäisen tyytyväistä oloaan. Ehkä emme tiedä kaikkea – ehkemme
haluakkaan. Nuori mies on kuin jääkiekkoliigojen kärkipyssy, hän ei paljasta
mihin laukoo pikku mustansa. Hän ei katso ketään, jos ei energiatölkkiä halua
nähdä subjektina.
Estradi saa viimeisen jäsenen. Fiksusti pukeutunut
viisikymppinen mies avaa ajan patinaa huokuvan huoneen pitkän, korkean oven. Hänen
ilmeensä kertoo paljon; tekisi mieli kääntyä kantapäillään. Annetaan hänelle
nimeksi Sauli, sillä se on varma valinta. Saulin jalat kuitenkin ottavat pari askelta
syvemmälle huoneeseen, eikä hän konservatiivisena kehtaa enää perääntyä. Hän
päättää selvästi uskaltaa olla osa tätä vähäistä porukkaa, vaikka kokee
selvästi olevansa ulkopuolinen.
Sauli vaikuttaa jopa hieman pelokkaalta.
Selvästi nuori mies ja isopipoinen mies näyttävät hänen silmissään liian
epäilyttäviltä hyypiöiltä. Aikansa teijattuaan Sauli menee laukkunsa kanssa
vessaan. Kukaan ei ole sanonut sanaakaan. Seinät eivät kuule tänään uusia
tarinoita, mutta näkevät tämänkin tunkkaisen hetken. Isopipoinen mies ei
vaikuta päihtyneeltä, mutta katse lyö hieman tyhjää. Olut on juotu. Hän vie
panttinsa samaan koriin, johon oli juuri vienyt oman energiajuomatölkkinsä
nuori mies takkuisessa pitkässä tukassaan.
Sauli on vessassa. Ehkä hän ajattelee, että
kello käy siellä hänen edukseen? Huone tyhjenee. Seinät vapautuvat näkemästään.
REFERAATTI
Nyt kaikki on kuten minkä tahansa ison
tapahtuman jälkeen, vaikka tämä oli kaikkea muuta. Ehkä mystisyydellään iso.
Onko Sauli vessassa yhä? Oliko hän lopulta sittenkin oudoin häiskä vain ollakseen
pinnaltaan fiksun oloinen?
Luotamme, että tila näyttää kuin minkä tahansa
ison tapahtuman jälkeen: autiolta, josta ei kukaan osaisi arvata mitä siellä
oli juuri tapahtunut. Vähän kuin iso koulu vuorokausi lukukauden jälkeen – se on
kuin hylätty linnake.
Samoin käy meillekin joskus. Jätämme jälkeemme
tyhjyyden. Vielä pulssin tuntuessa vain väliaikaisesti, lopulta lopullisesti.
Tärkeintä onkin käyttää annettu aika siten, että sisällä on hyvä olla. Jollekin
se voi olla salaperäistä hymähtelyä, pukeutumista isoon vihreään takkiin. Hiusten
takkuisuus voi olla sivuseikka, jos sisällä on hyvä olla. Onko sinun sisällä
hyvä olla?
Aika ajoin sitä tulee kysyttyä itseltään – onko
tämä sitä miten haluan elää? Jokaisella on velvoitteet ja niiden hoitaminen tuo
tasapainoa. Kaikkea ei voi riisua elämästään, vaikka aina kaikki asiat eivät
ole mielekkäitä. Jottei mielikuvat lähde liikaa laukkamaan niin sanotaan,
vaikka asuntolaina. Se laittaa tekemään asioita joita ei välttämättä tekisi
ilman sitä.
HYVÄN OLON MÄÄRE
Minulla hyvä olo tulee varmasti sellaisista
asioista, jotka eivät kuulu tavanomaiseen tapaan kokea isoa E:tä, eli Elämää. Eilen
tein ehkä 8-10 tuntia nhl –tilastoja. Siinä pääsen tilaan, jossa levähdän
ulkopuolisilta stressitekijöiltä. Välillä kävin reipastelemassa reilun 10
kilometrin mäkivetotivolin paikallisella nesteen ylikulkusillalla. Osin
sohjoisilla teillä hyvää haipakkaa.. tai vain haipakkaa, sillä jalat ovat vielä
kovin voimattomat maratonin jälkeen. Lihaksisto alkaa palautumaan, mutta
hermostolla kestää aina pidempään.
Iltapäivällä kävin vielä liki kolme tuntia lumikenkäileen. Otin
taskuun 5 desilitraa vettä lötköpulloon. Olihan tämä kevyttä liikuntaa. Märkää
lunta sen 5-10 senttimetriä polulla. Ei tämä ollutkaan kevyttä. Olen viime
päivinä joutunut nauramaan päivittäin itselleni. Ehkä olen niin tyhmä, että
joudun joka päivä oppimaan uusia asioita tai sitten vain onnekas oivaltaessani
uutta joka päivä. Ultra-Extreme-urheilun harrastajana ääriolosuhteet ja
äärisuoritukset opettavat. Tämä ei ollut sitä, mutta arviointikyky ei aina
natsaa.
Huolimatta aamuisesta tempoilusta
mäkivetotivolissa tunnen jaloissa riittävän virtaa. Kävelen reippaasti ja
nöyryytän maahan satanutta. Menen keliin nähden uskomatonta vauhtia. Otan
välillä tiheällä frekvensillä juoksupätkiä. Olen kuntoni harjalla. Mieli
laukkaa. Minulla on mukana sauvat. Olenko Kläebo? Kukaan ei näe tätä, mutta
menen välillä hyvää vauhtia. Kaikki on enempi fantasiaa, sillä todellisuudessa
asun alle 120 sykelyönnin raameissa. Mieli on kuitenkin iloinen ja sitähän
elämässä haetaan? Onko sinun mieli iloinen? Oletko sadun prinsessa tai oman
elämäsi Patrik Laine? Pistät joka paikasta sisään. En tiedä onko sillä
merkitystä oletko sinkku vai tuomittu. Jotkut elävät myös avioliitossa. Kuulun
siihen. Se on Elämää.
Olen kävellyt ja tempoillut märässä lumessa
pari tuntia. Olen siemaillut pieniä tömpsyjä lötköpullosta. Yhtälö alkaa
kiivetä reisille. Veden voimakin on rajallinen. Niinpä tunnen kuinka pipo
laskee sen itsensä verran alemmas. Lysähdän ehkä kasaan, ehkä sekin on vain
mielikuvaa. Viimeisen puoli tuntia sataa rajusti räntää. Selvisin tuostakin.
Sekin tuntui erittäin hyvälle. Ja ruoka maistui taas. Puntari kertoo, että
ruoka on todella maistunut. Auttaisiko siirtää jääkaappia eri paikkaan?
Viikko maratonista. Olen notkea ja vitaali. Hah, yritänkö olla heti kärkeen hauska? Ihminen joka kokee ja elää, ei pelkää virheitä. Aina ei jälki ole ollut ideaalia, mutta iltoisin peilistä on irvistellyt pääsääntöisesti tyytyväinen mies.
14 tuntia liikuntaa seuraavalla viikolla heti maratonin jälkeen. Vasemman jalan varvasta jomotti aika huolella viime yönä. En valvonut siksi, sillä olin töissä. Mietin mikä on kellekin kipeän määrre ja raja. Jouduin puremaan ajoittain hammasta, ottamaan kenkää jalasta. Nauhoja en ollut edes sitonut kahteen päivään. Olisin voinut huutaa, mutta käännyin sisäänpäin. Olihan tämä silti melko pientä reilun vuoden takaiseen, jolloin samasta varpaasta tihkui nestettä ja pakotus oli aivan omissa sfääreissä. Kaikesta on selvitty.
Reilun vuoden takainen paleltumaepisodi on laittanut - ja laittaa edelleen huomioimaan varpaitani uudella tavalla. Ultrajuoksussa tummuvat, irtoilevat kynnet ja hankaumat ovat aina vaanimassa, kun juostaan tarpeeksi pitkään jalan turpoessa rasituksessaan. Myös jalan yksilöllisyydellä, iholla ja profiililla on vaikutuksensa. Toisilla varpaat ovat jo valmiiksi "pottumaisen muotoiset". Lapanen nousee täältä.
Menneellä viikolla juoksua vain noin 52km. Laitoin tämän vähän provosoivastikin. Harjoitustunteja 14. Lumikenkäilyä (osa juosten) yli 30km. En katso enää kilometrejä. Katson mitä voin tehdä kehittyäkseni. Tarvin toki myös kilometrejä, mutta ne eivät ohjaa tai määrittele enää minun harjoittelua. Haluan olla nopeampi, kestävempi ja vahvempi. Yritän liikkua harjoittelussani siihen suuntaan, että nostan tasoani kilpailuissa suhteessa harjoitteluun. Juoksen ne parhaat kilometrit - ja pisimpään, numerolapun kera.
2-3viikon alkujakso uudelle, karhunkierroksen 160km kisalle alkaa ensi viikolla. Kroppa kertoo alkaako se huomenna vai perjantaina - kenties jonain muuna päivänä. Olen palautumassa viikon takaisesta maratonista. Kroppa kertoo ottaako se jo ohjelmaa vastaan, ei kalenteri. Luulen, että me kuntoilijat emme harjoittele koskaan liian vähää vaan meiltä puuttuu riittävä rohkeus odottaa oikeaa hetkeä. Olen sätkinyt itsekin usein liian malttamattomana.
On aina jännää aloittaa uusi jakso harjoittelussa. Koskaan ei voi tietää miten ohjelma alkaa puremaan. Ehkä se on vähän kuin hiihtäjillä suksien kanssa? Ensi potkut juuri voidelluilla suksilla ovat jännittävimmät. Sinä joko alat luottaa niihin tai kaarrat voitelukopille hyppimään tasajalkaa. Ultrajuoksija ottaa kupin kahvia ja katsoo hieman tyhjänoloisella katseellaan ohjelmaansa vielä kerran läpi. Miettii ja tekee ehkä jonkin muutoksen tai uskoo siihen vielä. Ehkä pitää vielä ottaa pari päivää kevyesti?
Fyysinen valmius on vain yksi osa. Usein psyykkinen valmius on ratkaisevampi. Siltä osin katson ilolla ohjelmaani. Olen tyytyväinen sen sisältöön. Uskon olevani yhtä sen kanssa viimeistään torstai-perjantaina. Ainakaan se ei jää energiasta kiinni, jos on uskominen puntariin. Varmasti osa vielä turvotustiloja kropassa, mutta myös ruoka on maistunut, sekä eritoten "kausiherkut", kuten mämmi ja vaniljakastike. Olen todella antanut itseni latautua viikon ajan. Olen taas valmiimpi askeettisempaan elämään - näkemään mistä se lirinä pönttöön tulee. Huomaan kilpakumppanieni olevan hyvässä kunnossa, joten mikäli... onneksi tavoiteeni on vain maaliin pääsy. Sekin vaatii jo melkoista kuntoa. Se vaatii myös melkoista onnistumista itse kisassa. Mutta mitä parempaan kuntoon pääset, sitä paremmin menee yleensä muuttuvien tekijöidenkin kanssa.
Huomenna alkaa kropan varovainen aistiminen. Tiistaina huolletaan. Keskiviikkona ja torstaina poistellaan vielä kuona-aineita pois kropasta ja perjantaista alkaen kaikki käynnistyy kohti Kuusamoa.
Hiljainen tie. Yhdet tuoreet auton jäljet juuri sataneen hennon
pakkaslumen pinnassa. Tuskin tuumaakaan sadetta. Nainen katsoo tiukasti
eteensä kuin haukka männyn latvassa myyriä etsien. Tielle alkaa tulla
hieman mutkittelevaa askelparijälkeä. Viimeinen kappale karaokessa on
jäänyt vissiin lippaaseen, sillä "Aikuinen nainen -kappale" jyrähtää
saaden punatulkunkin hörhistämään siipiään. Eloa tiellä. Ääntä tiellä.
Tämä kappale saattoi sopia paremmin tälle tielle. Ehkä edellinen meni
paremmin? Oli kenties tuoppejen takaa huudeltu mukavia. Ja sitten..
"Aikuinen nainen". Ajoitus.
Ohi kiitävä hetki. Pian
laulu loppuu ja myyränmetsästysilme vaihtuu eläväisempään katseeseen. Nainen töksäyttää ilmoille sanaparin "me too" tympääntyneen oloisena.
Hän olisi toivonut jonkun puristavan. Poikkeus karmivassa vyyhtissä, jossa jokainen puristus on ollut liikaa.
Hieman
tuonempana asiat kelaantuvat ja hyppivät. Ilta on toisenlainen unessa.
Joku puristaa! Ääh, hiusharja oli jääny pakaran alle sänkyyn
sukeltaessa. Nainen tuhahtaa, pieraisee ja jatkaa untaan. Elämässä on
kaikkialla samantapaisia aihioita. Neljä seinää. Niiden sisällä ja
ulkona toivoa, sekä unelmia. Ja pettymyksiä. Vähän tunkkaisempaa tai
raittiimpaa ilmaa. Notkeana tai ränsistyneenä.
Toisaalla
lenkkeilijä taiteilee tiellä. Pitää ja ei pidä, luistaa ja ei luista.
Sohjoa ja sulaa. On kuin joulupöytä - kaikkea mahdollista. Metsäpolulta
löytyy vielä lumen alta sulaakin. Ja kaikki on lopulta yhtä. Kun
lenkkeilijä on juossut yli kuusi tuntia tulee hänestäkin myyrän
metsästäjä - ilmeeltään. Ja saattaa puristaa, nimittäin kenkä, joka on liimaantunut veden ja pakkasen kera.
Nainen
(ei vielä "henkilö") tekee usein Joulun. He eivät halua tietää sitä
todellisuutta, että sieltä se tulee tekemättäkin. Kalenteri johtaa meidät sinne.
Mutta kun on traditioita ja kaiken pitää näyttää hyvälle.
Marras-Joulukuussa naiset saattavat tehdä helposti rakennusalan yksityisyrittäjän
tuntimäärän Joulun eteen. Ilman lisiä. Onhan se tietysti jostain pois, kun naiset
tekevät Joulua yötä päivää. Sängyssä on tilaa. Yövalo ei häiritse.
Kaikki kertyneet vaatteet lattialle on omia, ei sekoitu. Ei tule vedettyä pinkkiä
aamulla päälle.
Joulun
jälkeisinä välipäivinä tuntuu kuin kaikki olisi vain ollut kaukaista
unta. Vaikka Joulun ja Uuden Vuoden väli ei ole kuin viikon, tuntuu se
helposti kahdelta kuukaudelta. Joulu on kaikessa kauneudessaan melkoinen
matka monella tapaa. Ei ole ihme jos tilaisuuden tullen on kiva
kajauttaa pimeään tyhjään tiehen vaikka "Hopeinen kuu" ja tehdä kunnon
käden heilautus vahvistamaan hetkellistä irrottautumista
todellisuudesta.
Ultrajuoksu. Käsite, joka
kelluu hyvin vapaana viivana vedessä. Käsite, josta kuulee enempi kysymyksiä
kuin vastauksia. Ja paradoksaalisesti siinä on sen ydin ja vetovoima.
Urheilulaji, jota Suomen urheiluliitto ei ole edes tunnustanut urheilulajiksi
täysin.Esim. virallisia Sm-kisoja ei
ole olemassa. Jälleen paradoksaalisesti ultrajuoksukilpailut ovat erittäin
suosittuja ja trendikkäitä. 1000-2000 osallistujan ultrapolkujuoksukisat
myydään loppuun muutamassa minuutissa yli puolivuotta ennen tapahtumia.
Ultrajuoksu. Virallisesti
määritellään, että kaikki yli maratonin mittaiset juoksukilpailut ovat
ultrajuoksua. Maraton on 42 kilometriä ja 195 metriä pitkä matka. Ultrajuoksun
suosituin muoto on tällä hetkellä ylivoimaisesti ultrapolkujuoksu. Kun
maratoneilla on tyypillisesti huoltopiste vähintään 5km välein, voi
ultrapolkujuoksuissa huoltopisteiden väli olla helposti yli 30 kilometriäkin.
On olemassa jopa yli 100 kilometrin ultrapolkujuoksukilpailuja, joissa ei ole
huoltopisteitä ollenkaan! Lajiin kuuluu siis nesteiden ja energioiden
kuljettaminen. Tavanomaista on myös, että turvallisuuden vuoksi kilpailijat
kantavat lisäksi niin sanottuja pakollisia varusteita. Kilpailut kestävät
joskus yli vuorokauden ja näin ollen mm. yön yli.
Olen itse
ultrapolkujuoksun himoharrastaja. Luonnossa liikkuminen voimaannuttaa ja auttaa
oppimaan itsestään uusia asioita. Äärisuorituksissa kaikki rooliasut valuvat
pois. Jäljelle jää vain ajatukset – kysymykset ja vastaukset. Ollaanko
vaateiden alla alasti? Rooliasussa leimataan hulluksi tuollaisia kirjoituksia
ja paetaan kysymystä. Yksin pimeässä, suon laidalla, polvia myöden mudassa,
joudut vastaamaan. Et voi paeta. Joudut kestämään pään tuottamaa
raakamateriaalia. Tämä kaikki voi tuntua sivilisaatiosta katsottuna
kärsimykseltä. Koska ollaan roolissa; ollaan isiä, äitejä, työntekijöitä tai
rakastajattaria. Leimataan asiat kokematta, koska ei uskalleta kokea – ollaan
roolissa.
Mikäli ymmärtää edellä
kirjoitetun, voi aavistaa miksi ultrapolkujuoksijat ovat usein henkisesti
vahvoja. Eivät stressaa ja tyyneys on läsnä. Vastaus on yksinkertainen: he ovat
saaneet vastata kysymyksiin ilman rooliasuja. Ultrapolkujuoksijoita on vaikea
käsittää. Ne on helpompi ohittaa vaikka sanomalla ”kova” tai ”hullu” se on.
Voin sanoa, että kaikki ovat pehmeitä pehmeän äärellä. Yhtä lailla työtä
pursuavan konttorin pöydän takana kuin Soten puristuksessa hoitotyössä tai
horjahtaessasi puolittain suonsilmäkkeeseen otsalampun kohdatessa sumuvaipan. Ihminen
on ihminen kaikkialla – sisällään, mutta onni on se, kun voi olla sitä ilman
rooliasujen kireyttä ja puristusta.
Ensi lauantaina kisaan
hyvin pienessä ultrapolkujuoksukisassa. Osallistujia on vain viisi. Siihen
tosin loppuukin kisan kaikki pienuus. Matka on 171km. Tiettävästi kyseessä on pisin
Suomessa koskaan järjestetty polkujuoksukisa. Kisa on Nivalan pyssymäellä.
Kisassa kierretään kolme kertaa Iso- sydänmaan vaellusreitti niin sanottu I-SR2014.
Yksi kierros on 57km. Suoperäinen reitti. Kukaan ei ole koskaan kiertänyt reittiä
edes kahta kertaa yhteen kyytiin. Nyt viisi kilpailijaa yrittää saavuttaa
ihmeen ja kiertää reitin kolme kertaa yhteen soittoon. Aikaa tehtävään on
annettu 36 tuntia.
Siellä on aikaa vastata
kysymyksiin. Siellä kysymyksiin myös saadaan vastauksia. Ollaanko vaatteiden
alla alasti? Näytkö ollessasi alasti kokonaan vai onko puu edessäsi ja
kurkistat puun takaa, kenties vasemmalta? Onko edelläsi kulkeva kilpailija
hetken kuljettuasi sittenkin männyn taimen, joka nyökkää sinulle ohittaessani
Hänet? Asiat selviävät. Vyötiäisiäkin on Nivalassa nähty. Tämä sen
mahdollistaa. Ultrapolkujuoksu.
Toivoa, iloa, juhlaa,
onnea, elämyksiä, väsymystä, kipua, tuskaa, voimattomuutta, vahvaa kokemista,
itsensä löytämistä, naurua, itkua, tuoksuja, hiljaisuutta, valoa, kipinää,
masennusta, pelkoa, unelmia, ääniä, eläimiä, maisemia, värejä, kysymyksiä ja
vastauksia – kaikkea mitä voi kuvitella elämän pitävän sisällään ilman esteitä
sen ulkopuolelta – sivilisaatiosta. Sitä on ultrapolkujuoksu. Voittajia ovat ne
jotka uskaltavat. Ja jokainen voi odottaa itseltään voittoa. Täyttä elämää –
elämää ilman rooleja.
Fiilis tapissa. Näyttää vahvasti siltä, että palautuminen ja kropan tilan ajoitus on taas onnistumassa. Se on samalla yksi hienoimmista ja vaikeimmista osa-alueista tässä lajissa, ultrajuoksussa.
Pyssymäki Extreme Polkujuoksun harvinaisen kuluttavan kilpailun jälkeen palautuminen on ollut hitaampaa kuin aikoihin. Tähän löytyy tietysti syy tämän vuoden alun paleltumissaagasta - siitä, että jouduin tähän kisakauteen ohuemmalla harjoittelupohjalla kuin vuosiin. Kestävyysurheilussa pohjakunto on oikeasti tärkeää. Sitä ei tehdä vain mantran vuoksi. Siksi reilun kuukauden lovi kevättalvella näkyy pitkään. Mutta sen kanssa on pärjätty, vaikka se on syönyt tämän vuoden kisoista osansa.
PEP 57km jälkeen juoksukilsat/harjoitustunnit ovat menneet neljän viikon osalta seuraavasti:
Viikko 34: 76km / 8:24h
Viikko 35: 92km/ 11:23h
Viikko 36: 76km/ 12h
Viikko 37: 68km/ 6:44h
Todella matalia määriä minulle. Olenkin mennyt tämän välin vain ja ainoastaan palautuminen ja kropan normalisoitumine edellä. Kaikki ns. avainharjoitukset ovat loistaneet poissa-olollaan.
Kisaviikolla juoksen noin 29km ennen lauantain PUF2017 171km kisaa. Noiden kilometrejen tarkoitus on puhtaasti pitää vain aineenvaihduntaa yllä ja antaa vielä yksi vajaa viikko aikaa kropalle palautua. Palautuminen on edelleen aliarvostetuin tuloksenteon osa-alue. Sen laiminlyönti voi maksaa pahimmillaan aika pitkän ajan.
Reitti oli pitkään tosi kuiva. Nyt on kuitenkin vettä tullu harvase päivä muutaman viikon ja kaksi viimeistä viikkoa ovat olleet lähestulkoot yhtä tuhnusadetta/sadekuuroja tai muuten vain pilvistä. Kisaviikonlopulle ja ehkä aattopäivälle on luvattu aurinkoa tai puolipilvistä, sekä lämpenevää. Näin ollen avonaiset ja korkeammat paikat, että kankaiset peruspolut ovat varmasti ihan hyvin juostavia ja nopeita. Sen sijaan suojaiset ja katteiset kohdat ovat varmasti erittäin märkiä. Reitti näyttänee hyvin monenlaiset kasvot. Varmaa on, että keli on nyt hieman hidas. Se antaa pikkaisen lisähaastetta.
PUF2017 Osallistujat julkaistaan myös kisasivuilla. Tässä kuitenkin myös lista tämän blogin lukijoille (Yksi kuva tulee myöhemmin):
