VAIVAA PUKKAS

                     Katson harjoituspäiväkirjaani ties monennettako kertaa. En usko silmiäni. Aivan normaalia treeniä, jopa enemmin järkevää ja kohtuullista kuin vaivalle altistavaa. Lonkanalueen/Lonkanpään lihakset sekä reiden, että vatsanpuolella lonkanpäätä ovat arkoina tai jopa hieman jollain tavalla venähtäneet. Jonkinlainen lihassäikkäys on tapahtunut. Ilmeisesti reisilihakset ovat olleet altistavasti jumissa ja jokin nopea korjausliike/epä-edullinen liike ehkä vauhdikkaassa alamäkijuoksussa alusti vaivan.

                     Tein etenkin alaspäin juostuna aika rajun mäkireenin viime tiistaina. Tarkemmin muistellessani se oli aamupäivä, eikä lihakset olleet välttämättä aivan lämpimillään. Juoksin kyllä pari tunkkausrata kierrosta hieman normaalia keveymmin, mutta sitten juoksin jopa 3min/km -vauhtia mäkeä alas. Pyssymäen savitekomäki on lyhyt, mutta jyrkkä. Toisaalta sitä on kyllä tullut sahattua paljon ja joka kuukausi, joten syyttävällä sormella ei mäkeen päin voi viittoa.

                    Mäkireenin jälkeen pidin oikea-oppisesti pari kevyttä päivää. Ei mitään tuntemuksia mistään vaivasta. Tunsin kyllä, että tavanomaista etureisijumia tietysti oli kovasta alamäkijuoksusta, mutta ei muuten mitään ihmeempää. Niinpä viime perjantaina tein suunnitellusti aamupäivällä 16km asfalttilenkin, jossa lenkin keskellä juoksin 12km mukavaa reipasta 4:28min/km keskivauhdilla ja vain maratontehoilla. Tuon lenkin jälkeen tunsin voimakasta arkuutta juurikin kuvaamallani alueella, vasemman lonkanpään ylä -ja alapuolella.

                  Usein ns. säikähdysjumit ovat hellittäneet varovaisella, matalatehoisella hölkällä. Niinpä kävin samana iltana reilun 25km lenkin viemässä heijastinnauhoja puf-reitille. Aluksi kipu oli aivan helvetillistä - niin kuin olisi puukolla työnnetty luun alle. Kipu lievittyi kuitenkin jo ensimmäisen kilsan aikana ja loppulenkistä askel oli jopa rennon tansahtelevaa. Aika luonnollinen tulkinta ajatella tuon edistäneen jumin lähtemistä. Ei ollut siis aihetta isompaan huoleen.

                 Lauantaina kävin palauttavan. Tuntemuksia hieman, mutta seassa myös edellisen päivän yli 41km hölkkä-annoksen tuomaa normaalia harjoitusjumia. Keitossa paljon aineksia, mutta alas meni. Sunnuntaina oli sitten suunniteltu lepopäivä. Ensimmäinen lepo kahteen viikkoon. Eilen (maanantaina) juoksin vain jalkoja tähän päivään herätelläkseni 6km siivun. Hieman tuntemuksia, mutta aina vain vähemmissä määrin. Enempi sellaista lihasjäykkyyden kaltaista.

                Tänään on tiistai ja 28.elokuuta. En ole taikauskoinen, mutta 28.huhtikuuta puhkesi vastaavanlainen vaiva. 6.toukokuuta juoksin jo puolimaratonin, eikä vaiva enää heijastellut. Silloin kivut olivat 28.päivä paljon isommat kuin tänään. Mitä sitten tänään tein?

                 Ajelin aamutuimaan Pyssymäelle herroiksi autolla. Olin aamulla todennut venytysliikkeissä jalat kivuttomiksi, mutta toki jumisiksi, muttei pahasti. Rentoa hölkkää hyvänlaisilla kävelypätkillä ja ohjelmassa koko pep57km lenkin kierto. Kunto on ollut omaan tasooni nähden sen verran kivalla kantimilla, että ajattelin lenkin menevän noin seitsemään tuntiin - kenties vähän allekkin.

                 Lenkki lähti käyntiin kohtuullisesti. Hieman aamujäykkyyttä jaloissa, mutta muuten ei mitään. Keskityin pysymään pystyssä, sillä pienikin jäykkyys herkästi madaltaa askelta, joten polkutanssiin täytyi keskittyä hieman normaalia tarkemmin. Vauhti ei ollut hyvää, jos kohta ei aivan surkeintakaan. Aika lailla tuntemusten mukaista - aamujhäykkää. Aurinko paistoi ikävästi silmiin, eikä normaalit vahvuuksilla olevat aurinkolasit paljoa auttaneet. Oli ajoin kuin olisi huivi silmillä juossut. Pole-pole, hoin vain, kyllä sitä pystys... ja kopsista. Ehkä näin ei kävisi jos olisi fotokromaattiset aurinkolasit vahvuuksilla. Voihan vittu sanon minä, mutta eihän sitten olisi ollenkaan näitä upeita pötkötysasentoja ja geologisia aistimuksia maanpinnan äärellä, kun äyriäinen kutittaa maahan työntynyttä sierainkarvaa koko lenkin vauhtikeskarin etunumeron ollessa vielä viisi!

                  Ehkä lenkkeilen jatkossa aina vain edulliseen suuntaan auringon paistaessa tai sitten jatkan tätä älyttömän varusteltun harrastuksen varustamista vielä noilla laseilla.

                  Pelastuspiste 2:lle (hieman vajaa 12km) saavun hieman alle 70 minuutissa. Keskivauhti peruskestävyys otteella ja puolisokkona juostessa kohtuullinen 5:56min. Jos lukija on juossut isr-reitillä niin voi suhteuttaa. Ihan ok jumista menoa. Mutta askel on muuttunut jo tovi sitten inhottavan varovaiseksi. Lonkanpään lihakset alkaa jäykistyyn ja siellä täällä ns. "huonojen askelten" kohdilla tuntuu hieman kipua. Pesänevan ylityksessä keskivauhdin etunumeroksi vaihtuu kuusi ja samalla tunnen syksyn ihanat tuoksut. Iloitsen olla täällä, mutta mieltäni hieman kaihertaa tämä kohtuuton jäykkyys.

                 Ajassa 1:45h olen Pelastuspiste 3:lla. ns. PUF-huollossa numero yksi, jonne olin eilen vienyt PUF-huoltaja Gugin kyydillä täydennysjuomia. Voi herra paratkoon! En meinnanut löytää omaa kätköäni. Koomista. Sitten löydän vihdoin ja samalla jo 17:s kilsakin tärähtää valmiiksi pulloja etsiessäni. Hieman extrakiemuroita paikallaan ollesssa. Täytän liivin ja haluan vielä leikkiä huollossa lisää; niinpä teen vielä kyykky geo-kätkön, jota en suunnittelekaan etsiväni, ja toivottavasti en koskaan sitä löydäkkään. Kaiken kaikkiaan kässehdin paikallani retkimääreet täyttävän kuuden minuutin ajan. Jos jotain kiinnostaa niin kellossa keskivauhti 6:31, kun nostan housut ylös ja suuntaan reitille. Kukaanhan ei polulle pasko, paitsi metsän eläimet.

                 Jatkan matkaa. Kaiken aikaa juoksu supistuu ja supistuu. Vauhti laskee ja tunnen itseni kaiken aikaa vanhemmaksi, sillä aistin, ettei tämä ole hyvä suunta. Liike on kuitenkin jatkuvaa ja tasaista. Mummut ja papatkin karkaa, kun tarpeeksi pitkäksi aikaa käntää selän. Pienellä Suojärvellä täyttyy 21km ja minä nappaan kuvan. Olenhan retkellä!

                 Matka jatkuu ja näennäisesti kilsa-ajat on ihan ok. mutta entinen tasoni ei ole nykyinen tasoni ja huomaan kyllä miten askel on mennyt vaikeaksi. Jos olisi lonkassa saranat, ne varmaan narisisi kaiken aikaa. Syyry 26km. Melekolailla tasan 3h. Vasemman jalan nostamis liikkeet alkavat tuottaa tuskaa ja kipua. Se tietää, että vasenta jalkaa ei voi juuri nostaa. Hah, meidän reitillä. Ei hyvä. Kun toinen jalka laahaa niin sitten kaadutaankin jo, ja kun kaikki ponnistelu tuo kipua oikean lonkanpään alueelle on tie lohduton. Kipu yltyy ja yltyy, pian se tuntuu joka askeleella enemmän ja enemmän. Sitten päätän, että tämä on tässä tällä kertaa. Jossain 30km kohdalla.

                Kipu ei ollut kuitenkaan läheskään yhtä paha kuin viime perjantaina heijastinnauhoja lisätessäni 25km etulenkillä. Sen sijaan kivun suunta (paheneva) oli se mikä vaikutti, että ainoa järkevä päätös oli lopettaa harjoitus. Viimeinen erikoispitkä jäi lopulta vajaaseen 38kilometriin. Jouduin kävelemään noin 8km kipeällä jalalla, sillä liikkeellä oli oltava. Paikallaan ollessa tulee kylmä, eikä lihas ole parempi jähtyessä muutenkaan.

               Lopulta tuttu mies tulee minut pelastamaan. PEP ja PUF- raatokuski päivystää myös muina aikoina. Keijo "Hietapuolen Bekele" Nivala. Vajaa viisi tuntia ja 38 kilometriä. Retki on paketissa. Lopuksi perinteinen käärmekuva. Tähän liittyy sisäpiirin huumoria kesäkuun takalenkiltä.

               Eli tällasta. Nyt vähän rauhotellaan. En jaksa uskoa, että tässä montaa päivää menee niin vaiva on pois. Yksi hyvä merkki on se, että kipu on jo nyt lieventynyt reilusti siitä, kun tulin kotiin. PUF2018 kisa on 3½ viikon päästä, joten nyt pitää jo olla malttia vaivan kanssa. Hurskasteluun ei ole varaa. Muutenkin ollaan jo niin lähellä kisaa, ettei kunnolle voi juuri mitään enää tehdä. Sen sijaan terveyttä pitää toivoa.

               Mikäli kävisi niin, että vaiva muuttuisi vammaksi, eli estäisi harjoittelua ja sitä kautta osallistumista PUF:iin niin sitten se olisi niin. Eikä siinä ihmeempää. Oikeastaan aika jännä tämä vaivan ajoitus, sillä muutama päivä sitten pohdin, josko puf2018 olisi viimeinen kisani juoksuharrastuksen puitteissa. Käyn sitä pohdintaa yhä. Kilpaileminen, kun ei itselleni ole ollut enää pitkään aikaan saavuttamista vaan kokemista. Ne pienet perhoset, jotka ilmestyvät vatsan pohjalle lähtöä ennen, vaikkei tiedä miksi ne tulee. Hauskat tilanteet kilpailuissa kilpaveljien ja siskojen kanssa. Muistot kisoista. Ne ovat varmaan ne tekijät, jotka ovat saaneet minut kilpailemaan. Väheksymättä tietysti itsensä voittamista - maaliin pääsemisen tavoittelua uljaasti juosten pitkissä kisoissa.

                Juokseminen on tuonut paljon hyvää oloa, mutta samalla se on vienyt kohtuuttoman paljon aikaa. Siinä on toinen pohdinta jota par´aikaan käyn. Yksi ajatus on vähentää juoksemista ja lisätä muuta elämää. Elämässä on niin paljon muutakin kuin juoksu. Pohdin, ettei saisi jäädä jumittaan. Ultrajuoksu on pitkälti kuin tehdastyötä, jossa laitat hihnalle uuden tavaran ja taas uuden. Tässä juokset uuden lenkin ja taas uuden. Hihnaa katsoessasi ei välttämättä huomaa mitään muutosta. Elämää voisi ajatella rikkaamminkin? Etenkin, kun on vain omaksi iloksi juokseva reilusti jo veteraani-ikäinen ja muutenkin varsin tavallisen tasoinen hölkkääjä. Miksi haaskata näin iso aika elämästä toistamalla samaa liikettä? Näitä on hyvä välillä pohtia.

                Minulla on niin paljon erilaisia inspiraatioita elämässä, etten usko kaipaavani juoksua, jos sen laitan syrjään. Voisin kuvitella olevani ennemminkin innoissani uudesta ajasta. Tykkään niin paljon elämän eri asioista. Olen jopa ihmeissäni, että olen toistanut tuota samaa liikettä 10 vuotta ja yli 37 000 kilometriä. Sen on kaltaiseltanin ON/OFF -ihmiseltä aika hyvä määrä. Ehkä muutan blogini jossain vaiheessa COSMOS LIFETIME:ksi.

                Katsotaan. Nautin siitä, kun en ole riippuvainen mistään. Joskus olen ollut mm. tupakasta. 30 norttia päivässä. Juoksu auttoi nostamaan kuntoani. Ehkä se 5-6 kilometriä kolme kertaa viikossa kuitenkin riittäisi? Tai perhereitti kerran viikossa hieman hengästyen? Mutta katsotaan nyt vielä PUF:iin päin. Siellä on taas perhosia vatsassa, jos starttiviivalle toivun tästä.


Onni Vähäaho, Nivalassa 28.8.2018

PUF2017 KISABLOGI - DNF

 ALKUSANAT

                   Järjestyksessään ensimmäinen Pyssymäki Ultra Festival tapahtuma pidettiin Nivalan Pyssymäellä La 23 - Su 24.9. Alustana Iso-Sydänmaanreitti. Kisaan lähti lopulta viisi osallistujaa. Suomen pisin polkujuoksukisa, 171km oli jo lähtökohtaisesti haasteena vahva, jopa osittain mahdottomankin kuuloinen, sillä kukaan ei ollut kiertänyt aikaisemmin reittiä edes kahta kertaa yhteen kyytiin.

                  Kisaajista kolme uskoi kolmeen kierrokseen. Myös Veli-Matti Anttila teki upean suorituksen kiertäessään 57:ntenä henkilönä Iso-Sydänmaanreitin koko kierroksen läpi. Onnittelut upeasta suorituksesta. 10h reitinkierto vaatii jo juoksuakin sekaan melkoisen määrän. Viides osallistuja oli Tuomas Remes, joka kunnioitti kisaa tekemällä oman 2h vaelluksen kisan ohessa.

                 Vakavissaan kolmea kierrosta kiertämään lähtivät Pasi Koskinen, Jouni Knuuti ja minä. Pasi on juossut mm. Suomen halki ja kolme kertaa Unkarissa 6 vuorokauden kisan kahden puolen 500km tulosta. Jouni puolestaan on mm. soutanut eräveneellä 80km matkan merellä Suomen ja Ruotsin välillä, sekä hiihtänyt 24h hiihdon. Itsekin olen kaikenlaisia ultrasuorituksia koittanut pyristellä ja mikä tärkeintä, uskoin kolmeen kierrokseen.

KISABLOGI

                    Lähdön hetki koittamassa. Sää on kaiketi pilvinen. Allani on lyhyet juoksuvarusteet. Onhan luvattu puolipilvistä ja 14/15 astetta lämmintä. Se kuulosti paljolta viime päivien 6/8 asteen lämpötiloihin verrattuna.

                    Tunne jaloissa on hyvä, myös mielessä. On hienoa olla yksi meistä historiantekijöistä. Yli 170km polkujuoksukilpailu, jolla jo etukäteen oli "Suomen Barkley Maratonin" maine. Jenkeissähän on "Barkley Maratonia" pidetty noin 30 vuoden ajan ja taisi olla niin(?), että vain 15 henkilöä on ikinä tuon kilpailun maaliin päässyt. Maaliin pääsyn puolesta ja vastaan oli arvioita myös ennen puffia. Jokainen, joka tunsi reitin, tiesi mitä se vaatisi. Iso-Sydänmaanreitti on käsitykseni mukaan Suomen hitain vaellusreitti.

                     On syyskuun loppu. Jo tovin ovat myös hirvikärpäset olleet läsnä. Ja nimenomaan reitin vaikeimmalla takaosalla. Vain muutamaa päivää ennen kisaa kuulin, että tiikeribalsami saattaisi toimia niiden karkoittimena. Yksi kilpailijoista, Veli-Matti, tosin arvioi, ettei balsami auttaisi. Marssin kuitenkin balsamia ostamaan. Matkalla kauppaan muistin sedän jutut 70-80-luvulta. Silloin oli tiikeribalsamia käytetty villisikojen houkutteluun. Eli saattaisi karkoittaa hirvikärpäset, mutta saattaisi houkutella villisiat luokseen? Riskinottoahan tämä koko kisa oli, joten valitsin balsamin.

                     Vihdoin meidät vapautetaan liikkeelle. Jalkojen rekfensille haastava alamäkikilsa. Pidättelen parhaani mukaan. Eka kilsa noin viiteen minuuttiin. Yllätyn, kun kukaan ei lähtenyt matkaani. Katson hetken päästä taakseni. Samalla kelloani. Tajuan, että muut ovat jääneet jo yli minuutin päähän. Tätä hieman "pelkäsin", sillä tiesin olevani hyvin palautunut, ainakin pintapuolisesti, kun puhutaan alle 37km keveistä lenkeistä.

KISASTARTTI

                   Luonto on syksylläkin kaunis, ja ennen kaikkea se on on hiljainen - rentouttava. Nautin maisemista ja kävelen jokaiselle kymmenelle minuutille pätkän siellä, toisen täällä. Pidän olon rentona. Minusta tuntuu kuin olisin kevyellä peruslenkillä. Olenhan yksinkin. Ainoa asia, joka on erilailla on helppous. Kevennyksen seurauksena tuntuu kuin minua vain vietäisiin ja olisin vain kyydillä. Minusta ei kulu mitään, mutta saan paljon. Nautin todella menosta.

                   Ensimmäinen huolto noin 16,5km kohdalla tulee vastaan jotenkin yllättävän nopeasti. Justiinhan tässä startattiin. Helpontuntuinen meno ei ole ollutkaan näköjään vain tunne, sillä tulen huoltoon ajassa 1:54h. Lähden huollosta jatkamaan matkaa noin ajassa 1:58h. Odotettua. Ehkä muutaman minsan ajateltua nopeammin. Pumppi ja Leno huollossa pitivät totutun hyvää tunnelmaa.

                   Juoksen kotvan ja puhelin alkaa piiputteleen. Ollaan kaikki kisan WhatsApp -ryhmässä. Tuntuu hyvälle, että Pasi on niinkin lähellä. Eroa 16min. Veli-Matti 18minsan päässä ja Jouni 37min päässä. Ensimmäinen ajatus oli, että Pasi on oikeasti aika hyvässä kunnossa.

                   Noin 18-19km juoksun jälkeen alkaa hitaampi pätkä, joka kestää aina tuonne 32 kilsaan asti. Etukäteissuunnitelman mukaan koitan vain säästää tuolla enenrgiaa ja kävellä kaikki vähänkään hankalat kohdat - ja sitähän tuolla riittää. Näinpä esikois takalenkki kierrokselle lähtenyt Jyrkän Joonas jää kiinniottamatta. Mutta ei yhtään siitä pois, Joonas oli juossut hienosti.

                  Ensimmäisen kiekan takaosuuden noin 24km matka menee jotenkin nopsaa ja tulen noin 40,5km huoltoon ajassa 5:21h. Huolimatta takalenkin paljosta kävelystä aikatauluani kohtaan alan näyttään nopealta. Pasi on jäänyt yllättävänikin paljon, sillä ero on tuplaantunut. Nyt se on 32min. Ottaen huomioon, että takaosassa keskityin energian ylisäästämiseen helpon alun jälkeen. Toisaalta ajattelin Pasinkin toimineen sen suuntaisesti. Huomioin myös matkan varrella väliaikoja tutkaillesani, että Jouni teki tasaista, nousujohteista työtä. Ultra-ainesta!

                 Loppu vajaa 17km meni tutkaillen polun kosteutta. Vaihtelevaahan se oli. Toki vain kokonaisuudessaan ehkä kosteusluokkaa 7/10. Suojasiin paikkoihin vesi oli kertynyt ja se toi haastetta paikkapaikoin. Toisaalta pepissä vaivannut peitteellisyys oli likitulkoon kokonaisuudessaan poissa. Arvioisin, että ehkä noin kymmenen minuuttia/kierros oli reitti peppiä hitaammassa kunnossa.

                 Kierroksen loppuun, huoltoon tullessani koen suunnattoman yllätyksen! Silmämääräisesti iso kasa ihimisiä taputtaaa kulkua ohjaavan aitauksen luona. Tuttuja ja tuntemattomia. Olen mykistynyt näkemästäni! Tunneryöpyn valloissa hipsin huoltoon. Teen mielestäni vain kaiken tarvitsemani ja silti minulla tuhraantuu aikaa 29 minuuttia. Eka kiekkaan kului aikaa 7h 47min.

                  Lähden toiselle kierrokselle iso eräliivi päällä. Mukaan on pakattuna kaikki mahdollinen ja mahdoton. Aivan liikaa, jo lähtökohtaisestikin. Reilu kilsa tultu ja Pasi tulee vastaan. Pasin kanssa vaihdetaan tunnelmia ja ajatuksia muutama sekunti. Sama toistuu taas reilun kilsan päästä, noin 2,5km kohdalla, kun Jouni tulee vastaan. Minua lämmittää miten hyvässä vauhdissa ystävät ovat.

                  Huomaan jo alkukilsoilla, että vauhti on kovasti eri kuin ekalla. En anna sen kuitenkaan haitata vaan pikemminkin korostan tekemisen keveyttä, retkiotetta. Fiilis on hyvä ja maisemat vaihtuvat, on vielä valoisaa. Jotenkin oudon nopeasti tuntuu aika menevän ja 74km huoltopiste alkaa lähestymään. Juuri ennen huoltoon tuloa muuttuu hämärä pimeydeksi ja laitan otsalampun päälle. Huollossa ajassa 10:50h.

                 Mukavaa porinaa Antun ja Hönkyn kanssa. Olisi siinä jutustellut kauemminkin, mutta eteenpäin oli mieli. Taas oli ruhoa ravittu mm. käristemakkaralla ja sipseillä. Suolainen maistui huoltopaikoilla eritoten, sillä mukana siirtymäväleillä oli enimmäkseen makeaa.

                 Siitä alkoi toisen kerran vaativa reitin takaosa - nyt pimeässä. Arvioin huoltopaikalta lähtiessäni takaosan 24km (kierroksen väli 16,5km - 40,5km) menevän noin 4-5h. 10-12min/km. Toleranssin molemmissa päissä joutuisi juoksemaan. 12min/km, kyllä, siihen pitää juosta Iso-Sydänmaanreitin takaosassa.

                 Matka takaosassa meni mukavasti. Siihen vaikutti hyvä fiilis pään sisällä. Ja miksipä ei näin olisi? Matkan varrella en ollut kohdannut vielä mitään ongelmia. Puhelimeen alkoi tulla enempi kannustusviestejä. Kiitos niistä.
                 Pimeässä pensaat ja ruohotupsut muuttivat tutusti muotoaan, riippuen miltä etäisyydeltä näkemäänsä arvioi. Yhden maahisen näin väijymässä Iso-Juurikan eteläpenkan keskellä. Hieman villi aistiharha vesittyi, kun se muuntui lopulta vain ruohotupsuksi.

                Hölkkä maistuu vielä pari kilsaa ennen 97km huoltoa. Tosin vauhti alkaa olla jo tasoa naurettava. Tärkeintä onkin vain antaa jalkojen heilahdella luonnollisesti enempää yrittämättä. Onhan matka kisassa 171km.

                Takaosa tuntui menevän yllättävän nopeasti, vaikka olin siellä 4h40min, josta liki 10min voi laskea pois huollossa käytettyyn aikaan sinne lähtiessä. Eli karkeasti noin 11min/km oli ollut keskivauhti takaosassa, kun se eka kiekalla oli takaosassa 8:27min/km. Vauhtitiputus oli aika inhimmillinen, mutta kertoo samalla vielä kestävyydessä olevan kehittämistä.

                97km huollossa otin lämmintä lihalientä. Voi kuinka hyvää se olikaan! Pullot täyteen ja hetken huili huoltoa samalla tehden. Sipsejä ja vielä käristemakkara käteen. Sitten toisen kierroksen loppua leipomaan. Ajatukset olivat jo kovasti kolmannessa kierroksessa ja millä vaatevarusteilla sinne lähtisin. Numerolapun ajattelin siirtää paidan alahelmaan etupuolella. Olisihan niin upeampaa tulla aikanaan maaliin.

          Kuva: Jarmo Honkala. Tässä olen vielä 97km huollossa autuaan tietämätön 3km päässä edessä olevasta sippauksesta.



                Gps:ssä oli Pesänevan ylityskeen tullessa noin 101km. Tuossa kohtaa täynnä onnistumisen tunnetta ollut matka koki äkillisen muutoksen. Sippasin täysin! Mitään varottamatta. Ajattelin sen ensin johtuvan vain suon ylityksestä. Tuntui, etten pääse suon yli. Tottakai tämä olisi hetkellistä. Mutta ei. Tilanne ei lähtenyt korjaantumaan. Päinvastoin. Alkoi heikottamaan. Pahaa ei tehnyt, mutta huimasi ja heikotti. Tuntui, etten jaksa seisoa jaloillani. Jaloissa oli voimaa, mutta olo oli niin heikko, ettei eteenpäin menosta meinannut tulla mitään. Et ole hypännyt kappaleita lukiessasi tätä. Pudotus oli todella näin raju.

                Olin vain kolmea kilsaa aikaisemmin ravinnut ruhoni ja ottanut senkin jälkeen jo uutta energiaa. Olin saanut kaiken aikaa energiaa ja nestettä alas vähintäänkin hyvin. Silti tässä rajussa sippauksessa ajatus oli yrittää ottaa nopeaa energiaa (glukoosi tabletteja) ja suolaista, sekä vielä vähän nestettä. Sippaus oli merkillinen. Jaloissa oli matkaan nähden ihan ok. voimat, eikä minua väsyttänyt. Ajatukset olivat myös olleet kaiken aikaa käsittämättömän positiiviset. Sippaus oli siis fyysinen, mutta mistä se johtui?

                Reilu 10km ennen Pyssymäkeä ilmoitin eka kerran olevani vaikeuksissa. 8km ennen Pyssymäkeä liimaannuin paikalleen. Etsin katseellani puita mihin voisi mennä pötköttään. Ajatukset alkoivat mennä kohtalokkaisiin suuntiin.
              Kaivoin avaruuslakanan repusta. Se ei ollut kulkenut turhaan mukanani näitä vuosia. Nyt sille oli käyttöä ensimmäisen kerran. Kun liike loppuu, alkaa vilu.

              Pyrin vaappumaan eteenpäin. Todellisuus alkoi hämärtyä. Samoin ajoittan ymmärrys paikasta ja ajasta. Ohitin Teljolammen 7km ennen Pyssymäkeä? Se piti tarkistaa jälkeenpäin karttajäljestä. Muistikuvat ovat varsin hatarat tuosta kohtaa. Näkökenttä sumeni ajoittain. Ajoittain huimasi, heikotti. Ymmärrystä oli kuitenkin ajoittain olla yhteydessä talkooväkeen. Tuli tsemppausviestejä. Tietenkään kukaan muu ei voinut tietää missä jamassa olin. He tekivät oikein tsempatessa. Niin aina kuuluukin tehdä. Se ei kuitenkaan nyt auttanut. Tila oli fyysinen.

              Jotain 6km ennen Pyssymäkeä sovin Keijon kanssa, että hän tulee hakemaan. Tuntuu edelleen aivan uskomattomalta, että 5km ennen Pyssymäkeä sovitusta evakuointi paikasta ei ollut mitään jakoja jaksaa Pyssymäelle asti. Aika ei tässä kohtaa kultaa muistoja. Tuo matka suolta tuohon tuntuu enemminkin ihmeeltä. Ajattelenkin nyt enemminkin niin päin, miten pääsin sieltä tuohon asti. Gps -jälki kolmen kilsan matkalta ennen rimpinevaa on hieman pelottavankin mutkainen. Valitettavasti en pysty vahvistamaan mitä tuolla todellisuudessa tapahtui. Olo oli niin hämärä. Ainakin minusta tuntui, että olin polulla koko ajan.

               Perillä Pyssymäellä hetken töövättyäni kävin suihkussa ja söin. Sitten pitäkälleen ja pian uneenkin.  Eikä päästäni löytynyt yhtään hirvikärpästä! Eli tiikeribalsami auttoi. Toisaalta en saanut perääni yhtään numerolaputonta villisikaa.


TULOKSET

JÄLKI ANALYYSI

                Taisteluni oli päättynyt nolosti. Mistä tämä johtui? Onko minulla jokin rajoitin elimistössä, joka napsahtaa aina päälle 16-20h välillä? Tietysti on perus kuntoiluväelle hankala selittää, että ensin on 16 tuntia (101km) kevyttä ja helppoa, kunnes tulee romahdus. Se jopa kuulostaa itsestänikin aika normaalilta, että niin voi käydä tuossa kohtaan. Tulee vastaan seinä, jossa kunto loppuu. Olisikin kuitenkin vain näin yksinkertaista?

                 Syitä olen etsinyt menneen vuorokauden aikana ja juoksuystävät ovat siinä auttaneet. On tietysti monenlaisia näkemyksiä sippaamiseen johtuneista syistä. Enkä ole ollut yllättynyt, että osa on jopa kritisoitu ensimmäisen kierroksen nopeaa aikaani 7:47h. Itse koin ensimmäisen kierroksen sangen kevyenä. Tottakai jaloissa tuntui, että lenkillä olin käynyt, mutta ote oli kevyt kaiken aikaa. Kävelin jokaisen 10 minuutin aikana noin minuutin ajan. Käytän kevyen menon markkeerina keskivauhtiani 25km kohdalla Syyryssä. PEP -kisassa keskivauhtini oli Syyryn seinänousun alla 6:15min/km alkumatkan osalta, kun se nyt oli 7:45min/km. Eli 1:30min/km kevyemmin. Se on mielestäni helposti sopiva eroitus kevyen ja reippaan juoksun välillä. Tunne siihen lisättynä, miltä tuntuu, tietysti.

                  Toisena asiana palautuminen PEP2017 57km kisasta, joka oli raju lähinnä 14km ajan vaivanneiden rajujen kramppejen vuoksi. Olinko sittenkään palautunut viidessä viikossa? Itse kääntäisin asian niin, että saatoinpa hyvinkin olla hyvinkin palautunut, mutta samalla ei voinut harjoitella. Koko viisi viikkoa meni palautumiseen, kun tällainen kisa olisi tarvinut laadukasta harjoittelua ja pitkiä lenkkejä. Eli kisat oli sillä tavalla katsottuna liian lähellä toisiaan. Tämän kaliberin haaste vaatisi maksimaallisen hyvät valmistavat viikot, ei vain toipumista edellisestä.

                  Kolmantena asiana vauriot. Lihaksisto ok. Lihaksissa tuntuu samalta kuin olisi kiertänyt yhden kiekan kevyesti. Tämä johtuu tietenkin siitä, että tehot oli kaiken aikaa niin matalat, ettei lihaksisto joutunut koville. Olo on puolestaan kuin krapula olisi, joten kroppa joutui äärimmäisen kovalle. Iho kesti melko hyvin. Yksi rakko yhden varpaankynnen irtoamisen yhteydessä ja toinen jalkaterän sisäreunalla. Iho olisi voinut kestää tämän perusteella haasteen vaatiman ajan. Olen siitä iloinen viime talven paleltumaepisodin vuoksi.

 REITIN TAIKA

                 Iso-Sydänmaanreitillä (I-SR2014) tunti/kierros on likimain yhtä kuin 1min/km vauhdin muutos. Eli jos meinaa juosta esimerkiksi tunnin nopeampaa niin minuutti/km on aika hurjan paljon pois keskivauhdista. Sama tietysti toiseen suuntaan. Reitti on pitkä, mutta tuolla tavalla katsottuna lyhyt. Monesti esimerkiksi yhden kierroksen aika parannus tavoitteista puhuttaessa unohtuu miten paljon se 30min parannuskin vaatii. 30sek/km on aika paljon ottaa joka ikisestä kilsasta pois. 

                 I-SR2014 reitin haasteellisuutta on hankala sanoin kuvata. Se täytyy juosta tajuntaan. En ole koskaan kiertänyt tuota reittiä ilman, etteikö jaloissa olisi vähän tuntunut. Kun menee hitaasti, hyydyttää reitti keston vuoksi, kun menet nopeammin, hyydyttää se teknisyyden/pehmeyden vuoksi. Reittimme tukee hyvin monipuolista harjoittelutarkoitusta ihan kovempaankin menoon asti.

MITÄ TÄMÄ JÄLKEEN

                 Riippuu miten pitkälle kysymyksellä kurkoitetaan. Jos katsotaan ihan tätä viikkoa niin se menee levätessä. Arkiliikuntaa. Ehkä jotain kävelyä ja pyöräilyä kevyesti voi mielenvirkeyden vuoksi tehdä, mutta ei yhtään lenkkiä. Jalkalihakset on nyt paremmassa kunnossa selkeästi kuin PEP2017 kisan jälkeen. Eli jalkojen vuoksi taukoa ei juurikaan tarvitsisi pitää. Mitään tarkkoja lenkeilymättömyys aikoja en tykkää laittaa, sillä annan tuntemuksille isomman roolin.

                Kroppa joutui kuitenkin puolestaan äärirajoille ja se pitää huomioida. Veikkaan, että 4-6viikkoa rauhallista lenkkeilyä ennen varsinaisen harjoittelun aloittamista.

                Vuosi 2018 on auki. Ultramatkoja juoksen ensi vuonna kuitenkin vain kaksi. Keväällä toinen ja toinen syksyllä, kun tänä vuonna juoksin niitä kolme. Voi olla, että kalenterini on ensi vuonna Karhunkierros 80km ja PUF2018 171km. Sitten lisäksi joitain lyhyitä harjoituskisoja. Ehkä maksimissaan puolimaratonin mittaisia, vaikka maratonkin kiinnostaisi jossain välissä juosta. Ehkä sen voisi tehdä reippaana pitkänä lenkkinä? Eli olen näillä näkymin toimitsijana pepissä. Peppihän pidetään ensi vuonna La 18.8.2018, jos sitä ei vielä joku tiennyt. Ilmoittautumiskoneisto puskee käyntiin loppusyksystä.

                PUF2018 171km kisasta pitää keskustella muutaman ihmisen kanssa. Konsepti on aika hyvä. Eikä haasteellisuutta kannata hirveästi alkaa vähentämään. Huoltovälit on logistisesti helpot järjestää ja pimeällä tulee yksi kierros. Hirvikärpäsistäkin riittänee oma lumouksensa myös jatkossa. Katsotaan.
 

Kuvassa vasemmalta: Veli-Matti Anttila, Pasi Koskinen, Onni Vähäaho ja Jouni Knuuti. Tuomas Remes ei ehtinyt kuvaan kisateknisten syiden vuoksi. Hän tallensi vielä turvanumeroa 2min ennen starttia :)

ISO KIITOS VIELÄ KAIKILLE!!!

       Kuva: Pasi Koskinen & Kirsi Martikainen kisaa edeltävänä iltana pelipaikoilta

207 PÄIVÄÄ TUSKASTA VOITTOON

I-SR2014 koko(hanki) kierros - dramaattinen kokemus

                  Heti alkuun on varoitettava, että tämä blogikirjoitus sisältää erittäin rajua sisältöä, eikä sovellu nuorille tai herkille ihmisille luettavaksi. Suosittelenkin heitä lukemaan tulevia kirjoituksia tai aikaisempia. Alunperin minun piti kirjoittaa 19:sta I-SR2014 koko lenkin kierrosta vaellussivujen puolelle, mutta kokemukseni oli niin raaka, että katson siinä olevan riskin sen rinnastaa reittiin, josta ei ole tietenkään kyse. Reitti on mainio, vaikkakin haastava, ja vaikeuksia tulee muiden ratkaisujen myötä.

                  Usein vähän liikkuvat suorastaan odottavat pääsevänsä sanomaan tyyliin: -"Kyllähän se tuollainen reuhkaseminen on vaarallista". Elämässä on riskejä, yksi niistä on vaikkapa tv-ruudun katsominen liian pitkään yhtenä päivänä tai istuminen. Niissä on todettu kuolleisuuden lisääntyvän (Aku Kopakkalan -"juokse henkesi edestä" kirjasta poimittua). Samassa kirjassa kerrotaan myös miten joistakin juoksuun liittyvistä tutkimuksista on tuotu vääristyneitä tulkintoja, vaikka himoharjoittelijoiden onkin tutkittu elävän terveemmin jne. Mutta tämä tästä porttikirjoituksesta :)

                   Kaksi asiaa oli päässyt unohtumaan sitten viime hankikokokierroksen. 1)VuVi2014 ja 2)Se, että ilman huoltoa talvella edetessä mukana kannetava lisäpaino kaikkinensa on aika jämpti 10kg. On muuten hieman erilainen hölkätä, ja liikkua ylipäänsä.

                   Lähdin tänään klo.5:34 liikkeelle. 10kg varustus kehoni ympärillä. Pientä säätöä vielä lähdössä. Reppu ei mahtunutkaan takin alle. Tavaraa, nestettä ja evästä oli niin paljon. Pieni virhe - muttei ratkaiseva - sattui siinä, että aloitin sisimmästä säilöstä. Molemmissa säiliöissä oli 2L n.70% tuoremehua. Eli yhteensä 4L. Lisäksi oli hätävarana 500ml SoftFlask pullo. Mukana oli lisäksi mm. varalamppu, vara-akku pääotsalampulle. Kylmyys (tänään -10..-14 ja pohjoinen hönkä) tuo haasteita. Samoin otin sormen/kädenlämmitin geelin, jos puhelin tilttaa kylmyydessä vaikka onkin alimmaisen takin taskussa. Nykyiset litium akut ei kestä kylmää. Täysikin akku menee kylmää saadessaa toimimattomaksi vaikka palautuukin kyllä sitten lämpimään päästessään - siksi lämmitingeeli. Halpa henkivakuutus. Lisäksi tietysti avaruuslakana itsensä lämmittämiseen mahdollisissa ongelma/hätätilanteissa jne.

                    Toissapäivänä oli juossut melko lailla täysillä I-SR2014 Talvietulenkin 26,3km. Tuo ei painanut aivan niin paljoa kuin pelkäsin. Tottakai sen rasitus kulki mukana, mutta lihakset oli mukavan ok. tilanteeseen nähden.

                    Eka vajaa 12km mennään hyvää talvipolkua. Polku on toki paikoin mutkikasta, joten hieman joutuu näpräämään. Tein taivalta hyvin leppoisalla retkiotteella. Hölkkäilin hyvin kevyesti 8min ja kävelin pari minuuttia. Unohtamani iso repun paino hieman näkyi kellossa enempänä aikana, mutta tänään ei oltu kellokaulassa liikkeellä.

                   Pelastuspiste 2:n (P2) jälkeen siirrytään reitin ns. takaosastolle. Takaosaa tulisi olemaan n.34km verran. Ajattelin, että se voisi mennä vähälumisempana talvena n.15min/km -tahdilla kävelten. Jos tulee hyviä paikkoja niin vähän hölkkää lämpimiksi. MUTTA heti ekoilla sadoilla metreillä jouduin toteamaan, että on sitä lunta vain joissakin kohdissa ja paljon. Helposti polviin ja lanttopaikoissa, jossa oli päässy pyryttään niin ihan reiden puoliväliin.

                  P2 ja P3 oli kokonaisuudessaan umpia. n.5,5km. Joitain vähän inhimmillisempiä, vähälumisimpia kohtia, joissa koitin vähän juosta lämpimikseni. Noin 500m ennen P3:sta aika monissa kohdin 1-3viikon takaisia karhunjälkiä. Olen siitä melkoisen vakuuttunut. Jälkijotos oli aika selkeä. Nalle oli touhunut paljon polun ympärillä. Oliko lämpimät ilmat herättäny jalotteleen?

                 Lähtiessäni P3:lta huomasin ihmetyksekseni, että vasemman jalan varpaat on tosi jäässä. Niitä ei pystynyt kunnolla liikuttamaan. Olin yllättynyt, sillä minulla oli vedenpitävät sukat, joissa on merinovillaa sisällä, sekä ajattelin hangessa vaelluksen/tarpomisen pitävän jalan lämpimänä. Kenties hanki oli kuitenkin sisältä märkää ja kengän tullessa hangen päälle pakkaseen ja pohjoishönkään jalka jäätyi? Mietin asiaa tarpoessani. Pitäisikö huolestua? Tässä vaiheessa jo tällainen ongelma? Eniten pelkäsin, että jokin/jotkut varpaat ehtisi mennä kuolioon pitkällä vaelluksella. Sitten päädyin uskomaan, ettei jalat voi täysin jäätyä, koska kylmä ei pääse sukan sisälle ja onhan siellä merinovillaakin. Kengätkin ovat oikein Inova Arctic Talonit, nastalliset, ja hieman normaalia isomman kokoiset, joten eivät pitäisi ahtaatkaan olla. Olen näillä juossut jo yli 500km.  

                P3-P4 väli on noin 7km. Suurimmaksi osaksi siellä oli geokätköilijät vaeltaneet kätköltä toiselle. Joitakin umpihankipätkiä oli silti. Kuitenkin kokonaisuudessaan hieman helpompi pätkä.

               P4-P5, eli Varjolankangas-Syyry. Nyt oikean jalan kenkä kastui, kun astuin kosteikkoon. Nyt myös oikean jalkaterä oli jäässä. Vasen oli hetkellisesti vähän sulempi, ja varpaita pystyi hieman liikuttamaan. Aloin uskomaan siihen, että kylmyys on aina vain hetkellistä ja sukka lämpenee siitä. Olin pahasti väärässä.

             Vielä väli P5-P6 sisälsi paljon kätköilijöiden apuja. Edelleen oli myös umpipätkiä, mutta matka joutui ja pystyi aina välistä vähän juoksemaan, joka tuntui olevan elinehto varpaille, joista alkoi tulla riesa. Yksi virhe oli jättää pitkä vaellussäärystin pois. Vettä sukat eivät päästäneet, mutta turhaa sukan varsi pääsi ulkopuoleltakaan jäätymään ja kylmettämään sitä kautta jalkaa. Jopas nyt oltiin kiusallisen ongelman äärellä.

              P6 sijaitsee Vähä-Juurikan tiellä. Aikaa oli kulunut n.6h20min. Sitä edelsi noin kilsan umpihankipätkä ja siitä alkoi lähes yksinomaan 15km mittainen umpihankipätkä. Tuosta voi miinusta korkeintaan kolme hyvää tai kohtuullista kilometria. Umpihankipätkillä varpaan jäätyivät entisestään, etenkin, kun kenkä pääsi jossain välissä pinnalle kylmään ja pohjoishönkään.

               Manasin kulkemattomia polkuja. Tuo väli kasvatti psyykkistä lujuutta, sillä olisihan useissa kohdissa ollut syvähankisten umpihankien vaihtoehdoiksi polun liki menevää tietä tai muuta ajo-uraa. Mutta ei, luonto ei antanut periksi. Metrin poikkeaman hyväksyin, mutta yli 2m poikkeamia en, ja kärsin siitä paljon monessa kohtaa. Olen kenties tullut siihen tulokseen, että tarvitsen lisää psyykkistä lujuutta. Ei sitä tainut tänäänkään puuttua, päinvastoin, sitä taisi olla nyt liikaa...

               Varpaat oli olleet jäässä monta tuntia. Olin kuitenkin hyvilläni hupenevasta matkasta. Enää 3,5km Lahnajärventielle, ja loppu olisi hyvää polkua 12km verran. Yhtään ei tullut polulta apuja. Eikö tänä talvena metsästäjät ole käyttäneet ollenkaan polkua välillä Vähä-Juurikka-Lahnajärventie. Yhdessä kohtaa oli vähän suksilla menty, ei muuta. Edellisinä talvina on ollut jonkun verran kulkua. Kaikki tuo manaaminen omaa turhautumista alati jatkuneeseen tarpomiseen. Kevyet pätkä oli kortilla, ja kun niihin lyhyisiin pätkiin pääsi, oli varpaaat niin jäässä, ettei juoksemista meinannut tulla mitään.

                Vihdoin Lahnajärventiellä. Ahaa, menee vähän yli 12h. Aika tarkkaan kuitenkin meni arvio noin 12:sta tunnista. Siitä alkoi loppumatka kohti Pyssymäkeä. Ekat 2km varpaat oli tosi jäässä, mutta pikku hiljaa jaloilla pystyi jollain tapaa juokseen vähän normaalimmin. Jalat olivat kuitenkin kipeät särystä. Se saattoi olla hyvä signaali. Olikohan varpaissa vielä eloa?

                9km maaliin. Juoma loppuu säiliöstä. Väärinpäin juotujen säiliöiden ulomman säiliön loppu oli jo hilseisen kylmää. 7,5km ennen maalia kaivoin varapullon, sen SoftFlaskin. Se oli paikallaan. Reppu takaisin selkään ja menoksi. Vauhti kiihtyi hiljalleen lämpenemisen ansiosta, ei sykkeiden nousun. Oli pakko koittaa juosta, että saisi verenkierron pelastettua. Tässä oltiin nyt julmassa leikissä. Tämä ei ollut enää leikkiä ollenkaan. Tavoite oli selvitä hengissä Pyssymäelle. Otin energiaa, join ja koitin saada varpaisiin verta kiertämään.

               Koko loppumatkan oli kuin olisi ollut kapula hampaiden välissä. Kipu oli kova - varpaissa, muuten oli ihan kohtuu helppoa kaikean aikaa. Vihdoinkin. 12h ja vajaa 6minuuttia sekä 58,5km myöhemmin pysäytän kellon. Olen perillä, autolla. Auto on tietysti aivan jäässä. Ovet aukeaa nippa nappa. Auto myös käynnistyy. Vanha auto. Vaimon auto. Hyvä auto. Hyvä vaimo. Auto ei ala lämpeneen. Rapaan ja puhallan lämmittimillä. Ehkä tällä uskaltaa ajaa kotiin. Tai on oikeastaan pakko, sillä alan jäätyä jo muutenkin. Tutisen kylmästä.

                  Tullessani sisälle olen jo horkassa. Perhe auttaa kenkiä pois. "-Varovasti!" -"Varpaat on tosi kipeät..." Ja kun jalat paljastuu, on näky hurja! 

                   Jalkaterät ja varpaat on monesta kohtaa violetin väriset laajalti. Ensimmäinen ihmetys: Violetin. Yleensä kun tulee paleltuma niin ovat vaaleat tai jos entiset niin mustat. Nyt Muutama varvas on myös huolestuttavan kova ja takaa hieman tumman puhuva. Aloitamme ensihoidon. Tai vaimo aloittaa. Siinä välissä vaatteita vaihtaessani jotenkin kuiviin menee myös taju. Ehdin toki sänkyyn. Vaimo on tiitterä, samoin tytär. He ovat tottuneet, että ultrajuoksijalle voi joskus käydä pahastikin - kaikille voi.

               Arvioimme, ihmettelemme, konsultoimme. Kiitos myös ystäville, erityisesti Katjalle! Koleagillista apua on hyvä saada hädän keskellä. Arvon sairaalaan lähtöä. Lähdön mutkikkuutta ei pitäisi asettaa argumentiksi, mutta sitä se nyt osittain on, ja kun varpaissa alkaa olemaan elon merkkejä, eikä ääripäävaihtoehdon merkkejä niin päädyn odottamaan aamuun. Mikäli varpaissa olisi tai tulee pahenevia merkkejä nyt tulleiden elon merkkejen sijaan niin tottakai sitten pitää jollain tapaa päästä lääkäriin ensitilassa. Eniten minua kiinnostaa varpaiden verenkierrosta ja sen arvioinnista lääkärin toimesta. En ole ihan varma onko nuo varpaat ok.

                Ehkä sukat kostui siinä määrin, että laajenevat ja laittoivat varpaat puristuksiin. Ulkoa päin tullut kylmä hohki sukan sisälle saakka ja jälki oli sen mukaista. Katsotaan aamulla miltä näyttää. Pahimmalta näyttäneeseen varpaaseen alkoi nyt muodostua rakkoja. Useampia. Ehkä se sen osalta oli sitten paleltumista. Tuo on jo kuvaan sopivaa jatkumoa. Ja kellukoita tulee kaiken aikaa lisää kuin sieniä sateella ja jo tulleet laajenevat. Ja niitä onkin nyt jo paljon. Ei ihme, että olikin niin kipeää.

              Harmittaa tietysti, mutta ihminen on erehtyväinen. Nyt ei auta kuin mennä tämän yli, ja ottaa tarvittava aika iisisti. Tämä oli kyllä poikkeuksellinen tapaus. Olen ennenkin tehnyt pitkiä, jopa vuorokauden suorituksia kovemmissakin pakkasissa (mm. Perhereitti-Ultra v.2014). Nyt vain pääsi lumen laatu yllättämään. Ei mahda mitään.

             Lenkistä juoksua oli noin 28,5km ja kävelyä noin 30km. Alustasta tietä oli noin 7,5km, Umpihankea 18km, Hyvää talvipolkua 18km, osittain kuljettua, ei aivan umpihankea 15km.
             Lenkin data tässä.

             VAELLUSVIDEO

Ps. Plastiikkakirurgit jäivät siihen tulokseen, ettei laskimonsisäistä liuotushoitoa tarvittu. Vasemman jalan ykkösvarpaan heikkotuntoisen alueen ympärillä on selkeää verenkierron merkkiä. Ehkä saan pitää kaikki varpaat.

Onni Vähäaho, Nivalassa 24.1.2017  

ULTRAPOLKUJUOKSUA I-SR2014 REITILLÄ

                   Tarkoituksenani oli kiertää I-SR2014 vaellusreitti (a´ 57km) kolme kertaa putkeen. Ajankohta oli eilen ja tänään. Reilu kolme viikkoa Vaarojen maratonin ja raskaan kauden päätyttyä. Silti olin luottavainen. Suoritukseen tulisi menemään etukäteislaskujeni mukaan 30-36h. Suunnittelin huolella tuntematonta. Soitin mm. Visa-Pekka Larivaaralle, miehelle joka on kiertänyt Karhunkierroksen TUPLANA (n.165km) alle 29 tuntiin. Muistin tuon puhelun keskustelut hyvin iltayön synkkinä tunteina. Kumpi tuli ensin? Pää vai jalat?

                     Minulle tärkeä ja mainio ystäväpiirini muodostivat WhatsApp -ryhmän. Myös omasta rakkaasta perheestä oli vaimo ja tytär ryhmässä. Aprikoin tyttärelle tämän olevan liian rankkaa, mutta hän niin kovasti itse halusi. Ryhmä oli kuin väki ladun varrella, se hurrasi minua eteenpäin.

                                                              Lähtövirittelyjä

                    Ensimmäiselle kierrokselle sain paikallisen oppi-isäni matkaan. Keijo "Hietapuolen Bekele" Nivala on kiertänyt kanssani tuon reitin muutaman kerran. Löysimme alusta asti yhteisen soinnut, vain laulu puuttui. Maisema vaihtui nopeasti. WhatsApp -ryhmän riehakas stadionalueenomainen kannustus raikui raivokkaan humoristisena: -"Riskillä vaan, sanon minä!" Alkumatkan ainoa takaisku oli lennokas kaatuminen rajalinjan laskussa hieman ennen Lorvinlinjaa. Loukkasin solisluuta/olkapäätä. Vähä-aikaa näkyi tähtiä pilvisellä taivaalla.

                    P2(11km) pisteellä ollaan kevyestä menotunteesta huolimatta 11min aikataulua edellä. P4(23km) pisteellä jo 21min. Tunne siitä, että saamme löysätä jo muutoinkin kevyttä menoa voimaannutti entisestään menoa. Tyttö kannustaa WhatsApp´ssa. Kannustus jatkuu viestiketjussa hurjana. Karnevaalimeininki, vaikka ollaan erämaisen takaosan syvimmissä syövereissä, syövereissä, jonne on monen matkanteko katkennut.

                    Syyryssä (26km) täytettiin energia ja juomavarastoja kätköltä. Huomiona, että esim. Banaani oli melko kylmää. Myös suklaat piti laittaa rinnankohdan taskuihin sulamaan.

                                                  Syyryn juoma/eväskätköllä.

                   Noin 3km kallio-osuus. Juoksen koko ajan edellä. Yhtäkkiä takana alkaa kuulua rapinaa, joka viittaa taiteellisiin tanssiliikkeisiin. Keijo ottaa sellaiset etukenot, että siinä ettei ehdi kiivetä selkääni ennen kuin saa hyppynsä alas. Teknistä.                            

                               Juuri P6 pisteen ohitettuamme. Mestarille maistuu eväs takana.

                   P6(31km) saavuimme ajassa 4:18h. Olimme 32min aikataulua edellä. Ruoka maistui ja söimme kilvan leipiä. Aikataulussa reilusti edellä ja ruoka maistuu. Hyvä merkki.

                   Nousemme Iso-Juurikan penkalle. Askel on harvinaisen kepeä aikaisempiin kiertoihin peilaten. Sanonkin Keijolle, että maltetaan nyt kuitenkin pidätellä, kun tuota matkaa on sen verran vielä jäljellä. Ja kylläpä sai taas nauraa. Matkaa oli todellakin jäljellä. Kerroin myös Keijolle, että en uskonut kovinkaan monen uskovan kolmen kierroksen kiertämiseeni. Keijo nyökkäilikin asian olevan niin. Kukaan siitä ei ollut minulle puhunut, mutta tiesin sen silti. Sehän on aika luonnollista. Itse uskoin, ja juuri siksi olin tässä. Toki tiesin sen itsekin, että haaste on kova, ja juuri siksi niin motivoiva - tehdä uskomattomasta totta.

                   Matka soljuu iloisesti etiäppäin. Juurikan pohjoispään penkalla täytyy taas pannuttaa kunnolla. Tällä kertaa ei käynyt kuinkaan, eikä olkapääkään vaivaa enää. P7 pisteen kätköllä silmäilen äkkiä(!) kannustusviestejä.

   P7 (rapiat 40km) miten tämä voi olla näin helppoa? Kuvaa ei ole toiselta kierrokselta.

                        On hienoa kuulua itseään parempaan seuraan, lainatakseni aina kohteliasta Poikki-Timppaa, jonka viralliseksi titteliksi julistettiin viime paikallislehdessä JUOKSIJA.

                             Rajaperä v.2016: Joutoväkeä ja yksi juoksija.



                      Totta tuokin, mutta totta sekin, että OIKEASTI arvostan tosi korkealle tätä yhteisöä joka auttoi minua tässäkin taistossa. Mielestäni meissä on voimaa olla yhtä, sitä voimaa joka ei ole nyky-yhteiskunnassa itsestään selvää. Se jos joku on aitoa.

                      Pesäneva maratonmatkan tuolla puolen intoudumme kuvaamaan alati taulumaisen upeaa pesänevaa.  

                                        v.2013 maratonin Suomenmestari M60

                      Pian pitkoksista vapaan(!) Pesänevan tuolla puolen koittaa Lahnajärventie uudelleen ja P8 (45km). Siellä ajassa 6:36h. 34min aikataulua edellä. Pieni himmailu näkyy vähän kellossa. Säästämme voimia. Alan valmistautua tällä tavoin seuraavalle kierrokselle, ottamalla loppukierroksen korostetun kevyesti. Tuossa kohtaa kenties hauskin WhatsApp -viesti tulee Lasse Ylimäen näppäilemänä: "Sehän saa Timppa rueta pukemaan kohta housuja jalakaan." ..."On se vain meininkiä", komppaa Marko Mattila. Muut peukuttaa ja näyttää hauistaan.

                     Loppumatka lasketellaan lähtö ja maalialueelle, eli pulpetille. Eka kierros täyttyy ajassa 8:21:10, eli noin 8:22h.

                       600m ennen pulpettia. Kevyesti tulee.

                       Vähän komiikkaa.

                       Lihakeittoa, Timpan tuomaa kahvia, sokeria ja keksiä.

                     21min eväs -ja varustetauon jälkeen alkaa toinen kierros juoksija Timo Poikkimäen kanssa.

                     Timo juoksisi P2:lle asti ja jatkaisi siitä sitten 25km etulenkkiä omia teitään. Toinen kierros alkaa mukavissa tunnelmissa. Juoksu tuntuu alunalkaen samanlaiselta kuin se oli tuntunut eka kiekan lopussakin. Ensimmäinen 5km menee huomaamatta. Noin 8km kohdalla alkaa kuitenkin painaa jalkaa. Kuin leikaten tuntuu jalat puhdittomilta. Ei mitään hidasta hiipumista vaan merkittävä voimattomuus. Vauhti hieman tippuu, mutta matka jatkuu kohti pimeyttä, joka alkaa laskeutumaan.

                     Toisen kierroksen P2 ajassa 10:26. Timppa jatkaa matkaansa. Hyvä apu vajaan kahden tunnin verran. Aikataulua vielä 14min edellä. Ero kutistui kuitenkin lähdöstä tähän 3min verran. Olennaisinta on kuitenkin, että olen nyt ensimmäisessä voimattomuus kuopassa. Tätä jatkuu Pesänevan toiselle puolen - toivottomuutta. Kunnes toisen kierroksen ollessa n.14km vaiheilla teen Lotus-kyykyn. Kellossa 70,5km. Lunta alkaa kaunoon ja meikä kyykyssä vaivaismäntyjen katveessa. Luonnon kanssa yhtä. Kyykky tepsii ja keventää askelta sekä mieltä. Usko tulevaan palaa ja virkustun. Pääsen ylös kuopasta!

                   Matka kohti P3 eväskätköä jatkuu. Palautusjuoma maistuu. Kaikki maistuu - siis vatsa vetää. Se on näissä olennaisinta, sillä se on keskiössä, josta myös jalat ja pää elää. Jossain 18km kohdalla toista kierrosta kaikkivoipaisuus on taas takana ja mielen valtaa voimakas synkkyys. Tajuan katselevani vajaa kellonympärys sitten tapaamiani puita ja suomättäitä taas uudelleen pilkkopimeässä vain otsalampun valokeila ja taivaalta tippuva lumi kanssani. Kieriskelen epätoivossa. Mietin etteikö todella ole ihmisen lapsella muuta miettimistä kuin tätä surkeutta. Mietin myös eikö ole muuta itsensä haastamista kuin rämpiä Iso-Sydänmaan reitin teknistä ja pehmeää takaosaa yksin loputtomassa pimeydessä.

                    Hädässä pelaa usein onneksi vaistot. Soitan kotiin klo.20:20. Olen 21km kohdalla toista kierrosta. Tajuan, että nyt on pitkästi kaikkialle. Pyydän vaimoani tekemään minulle vielä yhden kätkön. Nimittiäin kotiavainkätkön. En ole enää varma mistään jaksamisesta. Otan vain uuden askeleen ja sitten taas uuden. Jokainen niistä tuntuu raskaalta.

                    P4 (80km) ajassa 12:49h. Kannustus raikaa yhä kovempana. 9min aikataulua perässä. Tuntuu ihmeeltä, että niinkin vähän. On ollut niin huonoa, mutta on minulla hienoa sakkia! Ainoa äpärä, joka ei enää usko tähän on se joka on itse täällä - sydänmaalla. Lunta kaunoo taivaalta kuin peittääkseni haaveeni kevyeeseen peitteeseen. Tossukaan ei enää pidä. Hokat piti ok. ekalla kiekalla, mutta nyt alkaa luistaa. P5 kätköpisteellä istun mättäälle syömään. Tämän minä osaan. Aina toivoin hiljaa mielessäni syödessäni rauhassa, että josko sittenkin nousisin uudestaan kuin Fenix -lintu. Sinä olet tuolla kuitenkin niin yksin oman suorituksen kanssa. Kukaan ei sinua kanna, sinun on itse kannettava itsesi.

                   Raahatessani itseni Mäyränpesän ja Laihakankaan kivikkoisen baanan lävitse, tunnen todella eläväni. Näihin tunnelmiin ei pääse kympin tielenkeillä. Nämä kannattaa aina, vaikka kävisi oharasestikin. Näissä saa usein venyä henkisesti ja fyysisesti sellaisiin sfääreihin, ettei niitä oikein jälestäpäin tajuakaan.

                    Jarmo "Hönky" Honkala viestitti a) kävelleensä pesänevan yli n.10km sytyttääkseen minulle Pykyn autiotuvan mökin kaminan lämpimäksi ja b) tulisi minua vastaan. Nämä - Keijon, Juoksija Timpan ja Hönky-Honkalan kädenojennukset olivat isoja apuja minun selviytymisessä sinne asti mitä selvisin.

                   P6 (88km) 14:40h. Matka jatkui ylikypsennetyt spaghettijalat menopeleinä. Tosi voimatonta ja surkeaa tekemistä maustettuna päällä, joka oli liki 3h kertonut, ettei jaksa ja pysty tätä nyt. Vain vatsasta oli hyvää seuraa. Lumisade yltyi ja liukastelu sen myötä. Aina kellahtaessani nurin, oli työn takana päästä pystyyn. Niin sitä kuitenkin aina vähän jaksoi ja pian näkyi Hönky-Honkalan valokeila. Pykylle oli matkaa 2km.

                  Jarmo käveli helponnäköisesti edelläni varmoin askelin. Minä JUOKSIN pysyäkseni Jarmon perässä. Tuli tunne kuin Jarmo olisi isäni ja minä juonitteleva kurahousuinen tenava, jolta oli juuri otettu tikkari kädestä. Siinä minä sipsuttelin isän perässä, eikä mikään ollut hyvin. Ja kuin kruunuksi ajatuksilleni totesi Hönky isällisesti: -"No, mennäänpä nyt ensin Pykylle ja katotaan sitten". Toive uudesta tikkarista heräsi ja tein parhaani, vaikka sitten kurahousut kahisten, mutta halusin vain äkkiä Pykyn lämpöön.

                   Pykyllä olimme hieman ennen puoltayötä. Hönkyllä oli kuumaa mehua ja mustikkapiirakka. Voi, että maistui. Jonte-Konde arvasikin oikein kotikatsomossa, kun viestitti Hönkyn emannoivan minulle hyvät eväät. Olin rasvannut itseni hyväksi jo Syyryssä 10km aikaisemmin ja vaatteetkin olivat riittävän kuivat. Niinpä vaihdoin vain uudet vedenpitävät sukat ja Sarvan nasturin jalkaan. Pykyn oven suljimme klo.0.02.

                   Olin kuin uudesti syntynyt. Nyt taas kaikki tuntui olevan mahdollista. Tämä on niin tätä. Vähän samanlainen olo kuin lähtiessäni toiselle kierrokselle. Hölkkäsin noin 8min/km vauhtia. Käveltiin huonot kohdat. Ainakin toinen kierros tulisi umpeutumaan hieman ennen klo.4:ää, se tuntui tuossa kohtaa selviöltä.

                   P7 tultiin Pykyltä lähteneen 5km helpon rallatuksen jälkeen. Eväskätköltä vielä palautusjuomaa ja liiveihin lisää juomaa. Taas oltiin prosessissa. Sitten alkoi pehmeämpi metsäpolku ennen Pesänevaa. Pian alkoi voimat kadota. Lasi joka oli äsken täynnä tuntui olevan nyt tyhjän. Tuntui uskomattomalta menettää tuo voimaantumisen tunne. Taas alettiin työstään.

                   Missään vaiheessa ei ollut kramppeja (5-6 suola ja magnesiumtablettia koko reissulla, ei muita tabuja) tai mitään muitakaan lihas tai nivelkipuja. Kivutonta menoa. Voimattomuus jaloissa ja henkinen uupuminen olivat minun kipuni. Tultiin Pesänevalle. Hönky käveli suon päällä, minä sisässä. Siltä se tuntui. Aloin vajota voimiltani todella alas. Koitin pitää sen tunteen sisälläni. Pian kuitenkin romahdin. Tuntui kuin en jaksaisi enää askeltakaan. Hönky ei tietenkään voinut tarkkaan tietää ajatuksiani voimistani vaan tsemppasi ainakin Pyssymäelle asti. Minulle Pyssymäki oli tällä kertaa seuraava tie. Eikä sekään tuntunut itsestäänselvyydeltä.

                   Jouduin nojaamaan käsillä jalkoihini tämän tästä. Askelten eteen piti ponnistaa todella paljon. Hönky meni pyynnöstäni lämmittämään autoa edeltä. Raahauduin viimeisillä voimilla autoon. 103,35km. 17:56:36 tuli mittariin. Tuloksena valtaisa kokemus ja ponnistus. Päällimmäisenä tunteena tuossa hetkessä, kun sammutin kellon, oli pettymys. Samalla tiesin, että olin yrittänyt kaikkeni ja tämän kertainen tulema olisi vain hyväksyttävä osana matkaa tässä harrastuksessa. Tiedän, että minulla on vielä paljon kehittämistä. Olen vielä aika heikkotasoinen tässä hommassa. Nöyrä pitää olla. Tiedän myös, että tällaisissa pitäisi olla useammin saatavilla lämmintä ruokaa/juomaa. 57km välein vartti autiotuvassa ei oikein riitä minun tasolla näillä keleillä.

                 Lopuksi haluan kiittää suuremmoisia ystäviäni ja tuttujani tämän tarinan mahdollistamisesta!!! Kiitos!!!



Onni Vähäaho, Nivalassa 26.10.2016                

KOKKOLA ULTRA RUN 24h KISAN PURKITUS

                      Jokainen päivä on erilainen. Emme tule koskaan tietämään miksi. Ultrajuoksijakin on ihminen. Päivät ovat erilaisia, eikä mekään tiedä miksi. Vuodessa on 365 päivää. 2-5päivänä juostaan ehkä kovaa ja pitkästi. Toisina päivinä se onnistuu paremmin kuin toisina, emmekä tiedä aukottomasti miksi. Elämä on yllätyksellisyydessään kiehtova... Jos asiaa vie samalla ajatussektorilla "vähän" kauemmas niin ei kalakaan aina syö.

                       Ultrajuoksukilpailuissa suurin osa on asettanut itselleen jonkun tavoitteen. Iso osa myös suunnitelman. Siitä huolimatta iso osa pitää lajista myös sen sosiaalisuuden vuoksi. Voidaan puhua jopa perhe-efektistä. Ultrajuoksuun on selvästi hakeutunut hyvin samanhenkisiä ihmisiä - ymmärtäen lajin luonteen. Tälläkään kertaa ei tarvinut pettyä. Uudet tuttaavuudet ennätyslistojen molemmista päistä saivat kasvot ja sisällön. mm. Tomppo, Honkala, Kullberg ja Valido tekivät vaikutuksen tekemisen ammattimaisuudessa, mutta myös jalojen persoonien muodossa. Unohtaa ei sovi muitakaan uusia tuttavuuksia, Larivaaraa & kumpp... kävelevää leppoisaa pariskuntaa. Kaikki olivat "samalla viivalla" - myös niin, ettei kukaan voinut tietää minkälainen tuleva kisa tulisi olemaan. Esim. Jari Tomppo joutui toteamaan, ettei ollut hänen päivänsä, eikä sitäkään voi aukottomasti tietää miksi. Tottakai hän oli palautumaton, mutta että nihkeyttä alusta asti, kuten hän j-foorumilla kirjoitti.

ULTRAYSTÄVYYS

Vasemmalta huoltoa Jorma Kurittu, Janne Kukkola, sekä kisaajat vasemmalta: Jyrki Leskelä, Minä ja Visa-Pekka Larivaara

                       Ihimisiä on myös radan sivulla, huoltopöytien takana. Oman ja tuttujen huoltajien lisäksi sain tutustua mm. Teemu Takkulaan. Todella ammattimaista huoltamista JayLenon vanavedessä vasta 28-vuotisesta iästään huolimatta. Synnytäänkö tähän lajiin?

KISA

TUNNIT 1-3

Suunnitelmana oli pysyä mahdollisimman pitkään noin 9-10km/h etenemiskykyisenä, eikä mälläillä upeilla kertymillä, jossa kusetaan vain omiin muroihin. Tarkoitus oli pidättäytyä noin 10,3-10,6km/h maksimissa, vaikka kuinka olisi syönnillään. No, syönnillään oli ja juoksu oli herkkää ja helppoa. Sivullisten jälkikäteen kertoma arvio tuki omaani - jouduin juoksemaan pidättelevästi, vaikka meno oli retkeilymäisen kevyttä. Kolmena eka tuntina juoksin jokaisena aika prikulleen 12kierrosta, eli 10,36km/h. 3h saldo oli 31,1km.

Ilma oli yllättävän lämpimäntuntuinen ja useat lisäsivät juomista - myös minä. Kaikki sujui hienosti ja vaivattomasti, kuten tuossa kohtaa tietysti pitääkin. Olin 200km aikataulusta edellä 1,1km. Upea tilanne.


TUNNIT 4-6

Meno jatkui alunalkaen samanlaisena. Neljäs tunti 10,36km/h. Viidennellä tunnilla kävin eka kerran vessassa monitoimiasialla. Kaikki vaikutti olevan hyvin myös sillä puolen. Kaikki pelasi tässä vaiheessa hyvin. Viidennellä tunnilla tein päätelmiä yhä jatkuvasta aurinkonpaisteesta ja hyvää vauhtia kertyvästä kilometrikasasta. Aloin ottamaan enemmän varman päälle ja kävelemään joka kiekalla pienen pätkän huoltopöytien kohdalla joka toisen sijaan. Samalla saatoin alkaa(?) huomaamatta juomaan vettä liikaa, kun sitä oli aina sopivassa juonti vauhdissa tarjolla joka kiekalla.
Kuusi tuntia täyttyi wc-reissu mukaanluettuna kertymän ollessa 60,4km. 200km aikataulusta olin edellä jo 2,4km. Aikataulu oli vielä tarkoituksella tehty takapainotteisesti reilusti särkymävaraa sisältäväksi, joten olo oli enempi kuin luottavainen, tyytyväinen ja rauhallinen.

TUNNIT 7-9

Meno menee aavistuksen nihkiämmäksi, mutta edelleen helppo puhdas hölkkävauhti, kun oikein rentoutti oli noin 6:10-6:20min/km, joka oli tässä vaiheessa enemmän kuin tarpeeksi, joten en ottanut stressiä pienestä nihkeydestä. Samalla myös kuulin ja näin nihkeyttä alkaneen esiintyä muillakin. Tälle kolmen tunnin setille suurimmat aikasyöpöt oli kaksi isompaa normi wc-reissua, sekä ainakin yksi kenkien perusteellisempi putsailu. Muutenkin tässä vaiheessa huoltoon alkaa kulumaan hieman enempi aikaa ainakin näin keskeneräisillä ultraharrastajilla. Huollossa Janne ja Teemu hätistelivätkin minua liikkeelle... -"No niin, sulla on nyt kaikki - sinne, sinne - ja minua viitottiin radan suuntaan". Kaikki mitä tässä vaiheessa puhuttiin, tähtäsi vielä suoritusta edistävään toimintaan. Pojat kyllä aisti millon meni lässytyksen puolelle ja sillon tuli komento radalle :) 9h kohdalla oli kasassa 85,6km. Eli olin 200km aikataulua edellä 0,6km.


TUNNIT 10-12

Jaksoa leimasi tasan kaksi asiaa. 10:s ja 11:s tunti teki pahaa. Lihalientä ja osmosalia. Kävelyä reilusti enemmän. Vaatetta lisää. Tunnilla 11 myös satoi vettä jatkuvasti. Ilma viileni reilusti. Päivällä oli ylimmillään +19, yöllä alimmillaan +7. Toinen asia oli kenkien vaihto ja päkiän alusen alkavan rakon tarkistus. Jalassa ei ollut vielä rakkoa, joten emme tehneet muuta kuin vaihdoimme kuivat sukat ja vähän isommat hokat. Olisi pitänyt myös rasvata lisää. Se unohtui. Pahoinvointi alkoi hiljalleen hellittää ja sain heitellä takkia pois taas päältä ja lisätä juoksua. Kisan ensimmäisen puolikon viimeinen kolme tuntia oli kuitenkin lyönyt jo hieman siiville, mutta mikään ei tuntunut vielä turhan merkittävältä, että olisin huolestunut. Tällaiset aaltoilut kun tahtovat kuulua lajiin.
Sen sijaan 11h kohdalta eteenpäin alkanut pyöryttäminen vei toimintakykyä alas. Nesteet alkoivat mennä läpi. Tehostin ja tehostimme huollossa suolan syöntiä. Myös Mangnesiumia olin syönyt säännöllisesti.
12h tulos 105,4km. Olin tipahtanut 4,6km 200km aikataulusta. Ei siinä mitään, mutta olo alkoi olla sen kaltainen, että jo ajatus 180km alkoi olla riittävän kova maali. Huollossa tuollaiset pehmoilut tietysti tyrmättiin, mutta tässä kohtaa kulkijalla oli tuntemukset sisällään.


TUNNIT 13-15

Koko kolmituntinen meni samaa rataa. Suolaa sisälle. Hieman selällään makaamista, jalat ylhäällä. Hiilaria samalla tankkiin ja pienen tauon jälkeen uudestaan. Siitä aina heti takasuoralla koivikkoon ja tuollanen vähintään litra kirkasta kusta pihalle ja siitä alkoi pian heikotus ja pyöryttäminen. Tulkitsin sen enempi verenpaineen laskuna oireiltaan. Suolat ei pysyneet sisällä, joten ei ollu nesteen sitojaa, joten verenpaineet laski alas. Lähemmäs 15h rajaa mennessä homma meni jo jos mahdollista vielä sairaammaksi. Suolaa sisälle. Noin 10min tauko ja noin 15min/864m hoipertelua vain saadakseen pyöryttävän olon.
Tällä välillä kertyi noin 12km. Ymmärrettävistä syistä datan laskenta ei ollut päällimmäisenä mielessä. Tästä kohtaa myös päätimme ottaa reilumman tauon, sillä 4h ja 16km hoipertelua ilman olotilan kohentumista ei ollut millään tavalla perusteltua yrittämistä.
Samalla hoidimme päkiän rakon, joka oli hankalalla paikalla, ja erittäin kipeä. Jossain kohtaa otin yhden buranankin, mutta siitä ei ollut taikaa. Myös kofeiini tabletteja otin jossain kohtaa hoiperteluja yhteensä 3kpl.


TUNNIT 16-18

Noin tunti meni yhteensä pukuhuoneelle siirtymisessä, hoitotoimenpiteissä ja reilun puolen tunnin nokosissa. Palasin radalle. Pystyin pitämään helpohkosti sinällänsä ns.24h juoksun "purkitus vauhtia", eli 6-7km/h. Pikku pätkä aina juoksua ja heti kun kilsan keskivauhti rupesi läheneen 10min/km niin hölkkää taas tovin matkaa. kilsa-ajat vaihtelivat noin 8:30min-10:00min/km. Tuolla lyhyellä välillä - vajaa 2h radalla, en ehtinyt kokea keskiyön ongelmia uudelleen, mutta päkiän rakko alkoi hiljalleen tehdä minusta liikuntakyvyttömän. Lits-lots oli ensin äänet. Sitten tuntui kuin olisi kiviä kengässä ja lopuksi kuin astuisi tukun nauloja päälle. Data oli sivu seikka. Joutsenlaulua tämän kisan osalta.


TUNNIT 19-21

Radalla viimeiset reilu puolituntia. Päkiän ongelmat teki menosta mahdotonta nilkuttamista. Reilu 5h "yhdellä jalalla" ei houkuttanut. Lisäksi olin taas viimeisen tunnin kussut tolkuttoman määrän kirkasta kusta. Tosin kenties ainakin osa turvotuksista siinä poistui.


TUNNIT 22-24

Kotimatkalla/kotona



Mikäli tätäkin kisaa katsoisi pelkästään tuloksena - 133km - ainoana asiana, joka olisi merkinnyt viimeisen 6kk harjoittelujaksossa, olisi ilmoittauduttava mielenterveysklinikalle. Siksi onkin tärkeää, että harrastus - vaikka on tuloshakuistakin -  on terveellä pohjalla. Näen menneeni eteenpäin juoksijana ja se on sittenkin tärkeintä, vaikka kisapettymyksetkin kuuluvat aitoina kokemuksina koettaviksi, eikä niitä voi sysätä syrjään. Silti on osattava katsoa asiaa laajemmin, sillä jokainen päivä on erilainen, ja se koetaan aina tietämättä siitä etukäteen.


Kiitos erityisesti henkilökohtaiselle huoltajalle, Jannelle ja muille kisassa lähellä olleille! Ja onnittelut SE-tuloksen tekijöille ja muille onnistujille! Teitä oli paljon. Olen aidosti iloinen ja ylpeä puolestanne.

TULOKSET

Tästä.
Huom! Noissa myös viestijoukkueet samassa, eli ne voi ajatella eri kastiin.

Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 22.5.2016

I-SR2014 REITIN KOEVAELLUS Vol.1

                     Parisen kuukautta sitten, Lokakuun alussa, potkaistiin käyntiin muutamia kuukausia hautonut ajatus ikivanhan vaellusreitin uudelleen henkiin herättämisestä. Iso-Sydänmaanreitti (I-SR) täyttää 29.6.2014 40-vuotta. Itse täytän ensi vuoden huhtikuussa niin ikään 40-vuotta. Esi-isämme ovat tehneet aikoinaan kovan työn. Toki tuolloin ei ole tarvinut juuri muuta kuin merkata, sillä tuohon aikaan tietojeni mukaan polut ovat olleet valmiina olemassansa metsissä. Tänä päivänä tuosta reitistä jalan alla on nyt tarkemman laskelman mukaan n.15% polkua, loput umpimetsää. Maa nousee 1cm/vuosi. Reittiä ei lienee moniltakaan osin ole käytetty n.25-vuoteen. Seuraus: polut ovat kadonneet.

                  Meillä on tässä ollut muutaman henkilön ydinporukka. Ollaan 2kk ajan lähes joka raossa rynnätty tuonne sydänmaille, reittiä etsimään ja nauhoittamaan. Tarkoitus oli saada reitti merkatuksi eiliseen mennessä. Se saatiinkin hät-hättään. Pieni epävarmuus nauhoituksen riittävyydestä pääasiassa pimeällä läpikuljettavaksi arvellutti suuresti jo etukäteen. Seikkailunhalu kuitenkin laittoi taka-alalle pienet haasteet ja mielessä oli kirkkaana positiivinen iso kuva koevaelluksesta jo tälle vuodelle.

                 Reilu viikko ennen eilistä h-hetkeä näytti hyvältä. Lunta oli kovin vähän, eikä sitä vielä tuolloin juuri lisää luvattu. Tasaista pakkasta vain. Ajateltiin pääsevämme suorittamaan koevaelluksen jäisessä maastossa, lentokelillä! Sitten tuli Eino myrsky ja sitten vähän pienempi, runsas lumisempi myrsky, joka peitti metsätkin suurelta osin lumella n.20cm kerroksin. Toissapäivänä oli vielä suvi. Maa oli siis sula. Eilisellekin tuli pakkasta vain n.-3/-6 asteessa vaihdellen. Keli oli siis kuljettavuudeltaan rankka. Metsän hitaus ei ollut ihan tiedossa ja lähdimme n.12-13h tavoitteella matkaan. Ajatuksena, että reitti on max.52km pitkä...

                   Kello soi. Kireä mieli. Aina ei kaikki suju. Tämä on elämää. Ei mitään isoa kuitenkaan. Mieli paranee pian. Olemme kutakuinkin ajateltuun aikaan Pyssymäellä valmiina lähtöön. Minä, Jonte-Konde ja Lintu. Kertaamme vähän varuste valintojamme. Muistuttelen vielä, että n.20min välein olisi hyvä aina jotain laittaa suuhun. 10km välein sovitaan alustavasti, että kaivetaan repuista isommin evästä. Aluvaatekerran lisäksi ylläni on n.10kg lisäpainoa varusteiden ja eväiden muodossa. Saman verran tuntui olevan kutakuinkin muillakin.

                   Heti alusta alkaen on latupohjalla paljon lunta. Kahlaus meninkiä. Jo alusta asti huikataan herkästi keulamiehelle, että joko haluat hännille tööväämään. Edessä oli sykkeet hitaassakin vauhdissa herkästi 20 pykälää korkeammat kuin takana. Rasitusta haluttiin jakaa, jottei kenellekään tulisi liian kuluttavaa harjoitusta, menisi suoritukseksi. 20cm lunta tekee tehtävänsä. Jalka on nostettava lumesta - joka askeleella. Ja askeleita, niitä riitti. Suoritus tästä tuli sittenkin.

                   Nauru raikaa alusta asti. Saman henkistä porukkaa. Aluksi on 6km pimeää/hämärää. Merkkejä joutuu haasteellisimmilla paikoilla tiiraileen. Melko kevyesti tulee, vielä - kaikilla. 7km tietämissä Lintulan kohdilla. Olen keulilla. Tuttu kostea paikka edessä. Olen ollut tätä merkkaamassa. Teen silti virhe arvion. Mulahdan. Suojaa on polvien alapuolelle asti. Se ei riitä. Sukka kastuu. Vähän purraan hammasta, kunnes helpottaa, unohtuu.

                    Heikki, Alias."Lintu" on välillä keulilla, kuten muutkin, vuorollaan. Linnun perässä ei voi tulla rennosti. Lintu saattoi ylittää ojan tuskin jälkeä jättämättä. Perässä tulijat vajosivat jäihin. Lintu on lisäksi kovakuntoinen. Erittäin kovakuntoinen. Ei mitään jakoja esim. henkilökohtaisesti Linnun kuntopohjille. Ne on valtavat. Arvostus tulee helposti. Nuori kaveri, mutta paljon nähnyt. Se heijastuu kaikessa. Joskus nuorikin voi olla kokenut. Lintu on.

                    Korven tiellä paussi. Vajaa 10km takana. Hyvin menee. 13h jänis on reilut 20min jäljessämme. Vielä on ollut kohtuullista. Jonte-Kondekin hymyilee partansa takaa. Leipä maistuu. Miksipä ei. "Vain" umpimetsää lumen kera. Vielä on suurimmaksi osaksi maa ollut suhteellisen pitävää allamme. Maapirttirämettä kohden. Riekko lähtee lentoon. Lintu tarinoi harjoittelusta. Hänellä on selvästi ollut korvat ja silmät auki. Viisautta on kertynyt. Kokemusta tuntuu olevan yli vetämisestäkin. Kertoo hiihtäneensä lerillä viikossa joskus alle, joskus yli 400km. Toisella kerralla on palautunut hyvin, toisella nasahtanut ylirasitustilaan. Elimistön tila vaihtelee. Kokemisen into ei ole aina järkevin tie, mutta se opettaa itsestä kaiken muun rikkauden lisäksi. Kuntourheilijan valintoja, kokemuksia. Reissuakaan en antaisi minäkään pois.

                   Tullaan pesänevan laitaan. Siitä alkoi show. Mihinkään askeleeseen ei voinut luottaa. Mikä tahansa askel saattoi viedä todella syvälle. Erittäin märkää. Lähes toivoton näkymä. Hieman pelottava. Nyt saattaa käydä huonolla tuurilla kylmätkin. Työläs luononsuojelualueen nokka selvitetään. Kämmen hamuaa ajoin reisille. Eikä ole nousua. Joskus raskaus tulee kulkijan alta. 15-20km kohdalla Lintu alkaa epäilemään koko reissun mahdottomuutta. Suunnittelee kyytin tilaamista jossain vaiheessa. Jonte-Konde kuuntelee, mitä miehet tuumivat. Jontellakin alkaa olla jo näitä reissuja. Tuttu mies. Paljon on koettu jo yhdessä... Lintu on hiihtänyt edellisellä viikolla n.250km. Ylirasitustila vaivaa. Tämä on kova lenkki. Tehomme pysyvät kuitenkin alun pienen höntyilyn ja totuttelun jälkeen hyvin Pk1:llä, joka on optimi tähän.

                     Tullaan pesänevantielle. Noin 16km takana. Jo nyt hoksataan, että 13h ei riitä. 14h:kin tekee tiukkaa, mutta 15h riittää jo hyvin. Nämä ovat tuumat. Huomaan nestepussin vailenevan. Ponnistelut pesänevalla kuluttivat. Tiedän, että on säästeltävä juomaa. Tämä ei riitä muutoin. Tiedän sen samalla tuovan haastetta, kenties jopa vaikeuksia. Energiaa on mennyt hyvin alas. Energiatasot on hyvät. Helppoa tähän asti, kokonaisuudessaan. Jonte-Konde intoutuu hurjaan läpän heittoon. Nauru raikaa. Jonte-Konde ottaa huumoriroolia oikein kunnolla!

                     Lähetään kiertämään Nevasta. Tämä on hyvä kohta. Innostun vähän kuvaamaan. Puhelin tippuu kertaalleen hankeen. Lumia pelaa silti nätisti. Hieman yllättävää. Tuossa lyön jalkaani pahasti hypätessäni ojan yli. Lumen alla olevan oksan pää ei näkynyt. Tällaista jälkeä:

 

                        Alusta ei ole helpoimmasta  päästä, mutta kosteikkoja ei ole ennen kuin vähän ennen Pientä Suojärveä. Siellä on taas erittäin märkää. Lunta on metsässä edelleen. Pienen Suojärven jälkeen tullessamme Nevalle, lumenmäärä nousee Saarista ja Mustajärveä lähestyessä ehkä n.30cm. Lisäksi maa on pehmeeä. Tämä tuntuu todella. Kankaalla nojaillaan. 23km takana. Huh, huh. Kosteat paikat ja lumi ovat tehneet kengistä/säärystimistä jääkokkareiden peittämät. Kuvan jäät ei lähteneet enää kopistelemalla pois!

 

                   Kyllä tämä tästä kääntyy. Kuulen vielä joitakin sanoja epäuskosta. Valan uskoa. Huomaan onnistuneeni itse kääntämään ajatukset pois suorituksesta, joka on ollut iso kehittämisen paikkani. Matka jatkuu. Maasto on nyt ankaraa.

                    Vajaan 7h kohdalla tulemme Syyryyn. Ajattelemme olevamme hieman yli puolen välin. Kallenlampea pidin puolenvälin krouvina. Nyt on jo reilut 26km takana. Pieni ruokapaussi. Paussit on lyhyitä. Muuten tulee kylmä. Kaikki taukokilsatkin ovat kuitenkin kaiken aikaa alle 30min. Syyryn seudulla on korkeuseroja. Evästauon jälkeen on energiaa mennä ne. Maakin on taas vähän kovempaa. Enempi kankaita.

                    Sikojärven ranta on kaunis. Alkaa hämärtään. Mäyräkankaalle noustessa valot syttyvät otsalampuissa. Samalla reitti menee oudon mutkaiseksi. Pimeällä mutkaisella reitillä tarvitsi paljon nauhaa. Tullaan Laihakankaalle. Sieltä laskeudutaan Laihajärven vetistä pohjoispuolta. Taas on vähän raskaampaa. Kengät kastuu, lunta/jäätä kertyy.

                    Tullaan Vähä-Juurikan rantaan. Täällä on ilmeisesti tuuli vienyt monesta kohtaa merkkejä tai sitten reitti on ollut ennen lumien tuloa selvempi, eikä ole merkattu niin tiheään. Risukkoista. Vesurille töitä. Tulemme nevalle, josta matkaa jatkuu kohti tien ylitystä. Nevalle on pyryyttänyt. Puoleenreiteen(!!!) asti lunta. Nyt on hidasta ja raskasta. 8h takana. Klo. on noin.16. Tämä tieto siksi, että myöhemmin kuulin pantasusi Kojon olleen juuri vaellusalueellamme tuohon aikaan. Tässä Kojon vihreä kulkemisalue eilen klo.16 päivityksessä:

 

                         Vielä pieni taimikkosuikale ennen Vähä-Juurikan tietä. Paljon lunta. Olen keulilla. Yhtäkkiä vajoan syvälle. Joku vesikuoppa. Kastun yli polvien. Ilmeellä ylös. Nyt ei narista! Melkoisen hyinen kokemus. Samalla loppuu juoma repusta. 3Litraa on mennyt energiajuomaa, omaa erikoisseosta. n.1Litra jäljellä vyössä kaakao-hunajajuomaa. Kaakao ei ole pysynyt termosvyössä lämpimänä. Se on suorastaan kylmää. Tiedän, se ei tule riittämään. Samaa virkkaavat kaverit. Tämä nyt kestää paljon luultua pidempään. Tämä on ollut raskas reissu, vaikka hyvin vielä jaksaakin.

                        Lähtiessämme Vähä-Juurikasta kohti Isoa-Juurikkaa katoaa jossain kohtaa merkkaukset. Luulemme olevamme oikealla reitillä, sillä menemme penkkapolkua pitkin. Hieman ennen Ison-Juurikan etelärantaa kuitenkin originaali polku lähtee hieman ulos penkkapolulta. Tässä joudutaan vielä puntaroimaan originaalin ja nykymaaston konsensusta. Penkkapolku on kaunista. Kuka lähtee vaeltamaan 5-10m sivulle umpimetsään? Kysymys kuitenkin on polusta, ei tiestä.

                       Olemme Iso-juurikan etelärannan penkalla. Siellä on puuterilunta n.10-15cm. Saan idean koittaa juosta. Juoksemme vuorovedolla penkkaa aukaisten 1km. Arvatkaa mitä meni? Arvioin, että vauhti olisi ollut kovempaa. Kilsan aika 9:56min. Juurikan penkalla juostiin yhteensä liki kolme kilsaa. Koko matkalla varmaan se n.3km. Iso-Juurikka jää taakse nopeasti. Juoma on vähissä. Se mietityttää.

                         Pöykiön seuduilta alkoi sellainen taimikko ja risukko, ettei moisen vertaa. Tuolla kohdin on ydinporukalla suurin savotta saada raivattua väylää, josta kulkea. Nyt siellä on vain risukkoa niin ettei eteen tahdo nähdä. Lisäksi lumenmäärä oli taas runsas. Paikoin lähemmäs 30cm. Todella vaikeakulkuista. Lintu soittaa isälleen. Kysyy voisiko hän tuoda lisää juomaa Lahnajärven tielle. Juoma on kaikilta lähes loppu. Muutama tilkka pönttöjen pohjalla. Matkaa vielä reilusti yli 10km. Soitan itse aamulenkkikaverille, Pumpille. Nyt venyy. Poistetaan aamulenkki. Tuolloin arvioin olevani klo.24 kieppeillä kotona.

                      Matka Lahnajärventielle on pitkä ja haastava. Arvioin vielä kerran ojanylityksen heikosti. Nyt käyn jo todella syvällä. Vesiraja on nyt n.10cm yli polvieni. Irvistän taas. Haluan voittaa tämän reissun muistoksi lokiini. Takana on 41km. Siitä vielä 4,5km niin saavuttiin Lahnajärven tielle, hieman väärästä kohtaa, muttei kaukaa oikeasta. Huoltomies oli vastassa iloisena. Takana 45,5km ja 12h40min. Hitsi, matkaa tulee 56-57km, arvioimme. Tässä vaiheessa ylimääräisiä kiekuroita on ollut erittäin vähän. Parissa kohtaa, missä merkit ovat kadonneet, olen laittanut kellon stopille ja käynyt etsimässä merkit ja laittanut taas päälle. Muutama sata metriä tuli käveltyä siis myös ilman, että kello oli päällä, omaksi ekstraksi.

                      Linnun isä tuo meille termospullollisen KUUMAA kahvia, sokeria ja lämpimät voileivät!!! En tiedä voinko kyllin kiittää häntä. Kiitos, Juha, vielä kerran!!! Lisäksi Juha toi jokaiselle lämmintä mehua n.1,5Litraa. Tämä riittää, virkoimme. Vielä vaihdettiin otsalamppuihin patterit. Itse asiassa esim. omasta otsalampusta loppui virta juuri Lahnajärventielle tullessa. Iloisena jatkoimme matkaa. Twitter päivitys vielä ja sitten mentiin taas.

                     Pitkään matka joutui taas hyvin. Sulunnevan ojat olivat osin haastavia yli loikattavaksi n.13-14h rasituksen ollessa alla. n.2m hypyt irtosivat kuitenkin, eikä kukaan jäänyt karsintaan. Kaikki oli finaalissa, loppumatkalla, kuivalla takamuksella. Pitkään odotettu Eperokin ohitettiin. Kivuttiin Koppelokankaille. Mattishauta jäi oikealle eteen, näin tulkitsin.

                    Matka jatkui kohti Telijonlampea. Siitä ei ollut enää pitkämatka Rimpinevan nokkaan, josta olisi reilut 5km maaliin, Pyssymäelle. Sitten katosi merkit. Lähdettiin mukamaste oikeasta suunnasta etsimään. Ei löytynyt. Luulimme tietävämme suunnan ja ajateltiin ennen pitkää tulevamme merkatulle polulle. Emme tulleet, pitkään aikaan. Sen sijaan huomasimme kotvan kuluttua seisovamme Rimpinevalla! Jonte-Konde alkoi mennä ei-niin-iloiseksi-enimoor. Kannustimme Jontea. Kyllä Jonte jaksaa, jaksoihan hän. Kova äijä on Jonte-Kondekin! Hattua päästä.

                   Siellä kierrettiin "lämpimiksemme" pari ympyrää kunnes saimme puhelimen topo-ohjelman avulla oikean suunnan, ja löytyipä sieltä taas merkitkin. Aikaa oli mennyt vain taas paljon. Rimpinevan nokka oli märkä, jos kohta toinenkin puoli, Vinnurvan puoli Rimpinevasta. Siellä kulkiessamme Lintu pysähtyi: -"Katohan, kanahaukka tappanut naaras teeren". Nopea tulkinta. Asia hallussa. Pienen matkan päästä uusi pysähdys, Linnun jatkaessa: -"Katsohan, näätä mennyt tuosta - aivan äskettäin". Olisi hienoa oppia itsekin tulkitsemaan luontoa yhtä hyvin.

                Välikoskensaaren tietämillä alkoi tuntua jo hyvälle. Tästä ei ole pitkästi. Ehkä 4,5km. Samalla huomasin, että matkan pituudeksi tulee peräti n.59km! Jonte-Kondekin tuli tasaisesti perässä, pienen hajuraon päässä. Ilmeestä näki, että nyt joutuu puristamaan oikein kunnolla. Ja samoiten sen, ettei jaksaisi kovin tiuhaa "miten jaksat-kysymyksiä". Jonte pysyi hyvin prosessissa. Riisui kaiken ylimääräisen ja keskittyi ruhon saattamiseen autolle asti. Loistava taistelu! Moni ei olisi jaksanut.

                Viimeinen tie. Vielä hieman mehua vyöltä. Jokaisen käsi hamusi jotain taskusta. Mitään kovin houkuttelevan näköistä ei taskuista löytynyt, mutta jokaisen suuhun jotain sujahti. Hyvä niin. Joskus viimeiset 2,5km voivat olla pitkät... Vihdoin tulimme kivelle, josta oli 1km perille. Takaakin alkoi kuulua puhetta, hienoista innostumista maalin häämöttämisestä. Väsymisessä on aina paljon myös psykologista. Harvoin kukaan on niin väsynyt kuin luulee olevansa. Henkiseltä puolelta on aina mistä ammentaa, jos saa mielen käännettyä työskentelemään niin. Siihen täytyy kuitenkin löytää hyvä syy. Esim. itselläni oli hyvin voimia jäljellä viimeisillä kilsoilla. En kuitenkaan löytänyt syytä kulkea reippaammin. Säästöliekillä tulin perille kuin vanha Suomen hevonen iltaravien viimeisessä lähdössä kaukana muiden takaa.

                Vihdoin olimme autolla. Starttasin autoa käyntiin. Lähti se, vaimoni auto. Lintu jäi sitä vielä varmistamaan ennen kuin jatkoi omaa matkaansa jalkaisin kotiansa, joka oli 2km päässä. Linnulle matkaa tuli siis kaikkinensa n.4km enempi kuin minulle ja Jontelle. Hieno ele myös Linnulta katsoa, että ystävät pääsevät liikkeelle. Samalla onneksi muistin vielä pyytää Lintua välittämään kiitokset hänen isälleen, Juhalle, aivan ratkaisevasta huollosta reilu 10km ennen maalia. Kiitos!

                Aukaisen kotioven. Kellon on likimain kaksi yöllä. Edellisenä aamuna olin mennyt samasta ovesta toiseen suuntaan seitsemän jälkeen. Pitkä päivä. Päivä, joka antoi taas hienon kokemuksen vaikkakin osin rajujenkin kokemusten kautta. Märillä vaatteilla tunti kaupalla liikkuminen, kylmää kaakaota juoden ei ole se eniten terveyttä edistävä. Yksi meistä on tällä hetkellä kuumeessa, toisella pohkeet kovasti jumissa. Itselläni pientä nenänuhaa ja hieman aluksi pääkipua, kenties nestevajeesta johtuen, edelliseltä vuorokaudelta.

                Tämä ei edistänyt juurikaan kuntoa, mutta antoi todella paljon. On hienoa tehdä tällaisia tempauksia. Moni varmasti miettii, miksi teen näitä? Siitä Linnunkin kanssa puhuttiin, molempien osalta. Ajattelemme samoin. Emme hae mitään maailmanluokan urotekoja vaan haluamme laittaa itseämme koville ja kokea sitä kautta. Kenties tehdä hieman tarinaa kaupunkimme asukkaille. Piiritason extremeseikkailua, tuumattiin.

                Pientä nuhaa siis sain tältä reissulta. Jalat on aika hyvät. Olisin halunut kovasti tänään käydä jo palauttavalla n.30-45min hölkkä/kävelylenkillä, mutta tuo nestevaje ja univelka jarruttivat. Ehkä lepään vain tänään. Eilen tuli muuten yhteensä aika tarkalleen 60km lenkki kaikkine siirtymiseneen. Siitä 57km kävelyä ja 3km juoksua. Yli 17h jatkuvaa menoa. Kello kävi koko ajan, huoltotauoillakin. Mikään kilsa ei ollut yli 30minuuttia. Oltiin siis pitkään prosessissa. Alla vielä lyhyt video/kuva kooste eilisestä. 

 Kiitos kaverit!!!

Edit... Yksi kuva vielä märkien jalkojen kanssa tuntitolkulla liikkumisen seurauksena. Kengät sai pois jalasta kotona n.5min suihkuttelun jälkeen. Kengät oli niin ison jääkerroksen peitossa.

 Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 5.12.2013