Aloitin kauteen 2018 harjoittelun marraskuussa. Marraskuussa 7 lepopäivää. Joulukuussa neljä. Tammikuussa yksi ja nyt helmikuussa tämä päivä on ensimmäinen lepopäivä, joka sekin pitää keski -ja ylävartalojumpan. Olen "uskaltanut" harjoitella. Tiedän käyneeni pari kertaa äärirajoilla. Tunne siitä, kun ei tunnu mitään muuta ehtivän kuin palautua harjoituksesta toiseen.
Parikymppisenä urheilua harrastavat palautuvat nopeasti; huuhtovat verenmakuiseen suun suullisella hopeasompamehua ja ovat taas valmiit kirmaamaan. Vaikka olen syntynyt hyvin nuorena, olen silti jo pian 44 vuotta. Magnumimainen ikänumero ei ole etu palautumisessa.
Laittaessani itseäni taas tiukalle tänä talvena ultrajuoksuharjoittelun osalta, olen alkanut pohtimaan paljon harjoitteluani näkökulmasta: Voisiko "vähempi olla enempi"? Moniko on uskaltanut kokeilla panostaa laatuun määrän sijaan? Moniko on uskaltanut satsata palautumisen asioihin määräkiiman sijaan? Moniko on uskaltanut hakea parasta mahdollista tulosta hieman vähemmällä määrällä? Tähän, kun lisätään vielä sana monipuolisuus harjoittelussa niin voin nähdä mielikuvan luentosalissa tätä kysyttäessä Angry Birds klaanista. "Vähempi on enemmän" on vieraampi "uskalluksen" alue.
Olen ajatellut uskaltaa harjoitella tulevan maratonin jälkeen pelkästään täysin määristä välittämättä, hakien vain harjoituksia, jotka näen vievän eteenpäin. En pelkää levätä ja valita täysin määrämääreistä vapaata tapaa hakea parempaa kuntoa että tulosta. Tottakai, kun pääkilpailumatkani ovat tulevallla kisasesongilla 160-171km välillä, on harjoittelun myös sisällettävä määräryppäitä. Harjoittelussani koitan kuitenkin päästä pois määrän päälle määrän tekemisestä. Pitkien lenkkejen perään pitkien lenkkejen tekemisestä.
Pohdinta alkoi jalostumaan, kun levitin ajatukseni paperille, koskien aikaa Vaasan maratonin (4.3.2018) jälkeisessä harjoittelussa. Sen jälkeen Karhunkierroksen 160km polku-ultralle on aikaa 12 viikkoa. Siitä ensimmäinen viikko menee palautumisessa maratonista. Kolme viimeistä virittämisessä itse kisaan. Keskelle jää 8 viikkoa parhaaseen mahdolliseen tulokseen tähtäävää harjoittelua. Tuon 8 viikkoa jaan neljään kahden viikon pätkään. Jokaiselle 2 viikon pätkälle laitan 4-5 avainharjoitusta ja kaikki muut harjoitukset ovat palautumista palvelevaa kevyttä juoksua. Ei pitkiä harjoituksia pelkästään päästäkseni joihinkin pinttyneisiin kilometrimääriin. Kaikki avainharjoitusten välinen harjoittelu palvelee vain lihaksiston ja kropan valmistamista seuraavaan avain harjoitukseen.
Yhdellä viikolla tulen tekemään kolme 60-70km lenkkiä. Sillä haen määrän kestämistä, mutta en tule toistamaan tuota elementtiä sen enempää, sillä haen uuden "vähemmän on enemmän" harjoittelun myötä näkökulmaa, jossa tulen juoksemaan isoimman lenkin kisassa. Enkä epäile yhtään, etteikö tuleva harjoittelu olisi määrällisesti riittävää, vaikka siitä en tule enää välittämäänkään. Vain tuloksesta, ja siitä, että olen tapeeksi freesinä silloin, kun pitää niin olla.
Kannustankin tällä kirjoituksella pohtimaan jokaisen tykönään voiko nostaa omaa tasoaan harjoittelemalla vähemmän ja laadukkaammin. Kannustan uskaltamaan. En perinteisesti, vaan todellista uskaltamista. Mielestäni runsaat hurjat harjoittelumäärät eivät ole uskaltamista - se on normaalia suomalaista tapaa hakea tulosta. Kulttuurissamme on aina vannottu työn nimeen myös harjoittelussa. Huono tuloskin hyväksytään, jos on harjoitellut perkeleesti ja ollut tukossa. Joskus kuulee paljon harjoitelleidenkin harkitsevan vaisuhkosti menneiden kisojen jälkeen jopa suunnittelevansa harjoittella jatkossa vielä enemmän. Uskallukselle on kulttuurissamme ollut aina vain yksi suunta. Olen kerran ajanut autoa, jossa vilkku toimi vain oikealle.
Kolmisenkymmentä vuotta suomalaista "uskalluksen kulttuuria" kokeneena päätän siis uskaltaa toisin. Katsotaan mihin se johtaa. Tulokset puhuvat aikanaan puolestaan.
Onni Vähäaho, Nivalassa 13.2.2018
Viisaita sanoja...
VastaaPoistaKiitos, Jyrki.
Poista