ETUPAHVI

                   Hyvää Runebergin päivän myöhäisiltaa!

                  Näin juuri ennen heräämistä unen jossa juoksin polkukisan voittoon. Laskettelin peltoaavalle alle 2min/km vaihdilla ohittaen äimistyneitä pyöräilijöitä (!). Tunne oli enkelin. Tajusin tekeväni kovan ajan voiton lisäksi.

                  Maalissa oli amerikkalaisen polkuklassikon hard rockin tunnelma ja lavastus. Yllättäen kuitenkin suomalainen kuuluutus. Jostain syystä myös entinen reittiennätyksen omistaja palloili alueella. Juuso Simpanen. Kävi onnitteleen voitosta ja reittiennätyksestä. Harmi, ettei tuota voi katsoa areenalta, ruudusta tai katsomosta uudestaan. 

                 Voittohaastatteluni keskeytyi, kun aloin oksentamaan. Samalla heräsin oikeasti. Onneksi myös oksentaminen oli unta. Toki kellonympäri nukkuminen oli aika oksettavaa. 

                   Olen yrittänyt keskittyä viime aikoina siihen, etten kuulostaisi vanhalta etenkään nuorten keskuudessa. Se jos mikä on ärsyttävän kuuloista. -"Minä oon ollu jo melekeen 20vuotta siellä ja täällä"... -"Muistan kuinka jo 40 vuotta sitten". Voi pyhä sylvi - ei ketään kiinnosta. Tuo jutustelu on melkein kuin puhelisi komerossa itselleen. Silti tuohon on iän myötä taipumus. Se on myönnettävä. Amen.

                   Ihmiset muuttuvat hiljalleen sukupolvesta toiseen. Ehkä se jäykkyys ja pidättäväisyys hiljalleen sieltä vähenee. Tietysti aina tulee olemaan erilaisia persoonia, mutta yhä enemmän olen rekisteröinyt myös ihmisiä, joissa asuu samaan aikaan toisia arvosta minä, omat vahvuudet tunnistava minä, että hyvän itsetunnon omaava minä. Se on kuitenkin vielä siksi harvinaista, että se saa aikaan usein myös vapauttavaa hauskaa kuuliassa. Niin minussakin muutama päivä sitten.

                  Mies näkee seitsemän vuotta vanhan kuvansa. Katsoo kuvaa tärkeänä, mutta samalla vahvasti arvioiden kolme sekuntia ja antaa lausunnon omasta kuvastaan, jossa on kaksi asiaa: -"Se on jo tuollon ollut tuo hiusraja nuinkin ylhäällä... Vaan on se leuhkan näkönen jätkä - ja niinhän se on vieläkin". Hyväntahtoinen nauru kruunaa kakun. Näin sen pitää mennä! 

                 Toinen esimerkki polkujuoksumaailmasta. Spekuloitiin tänään somessa Karhunkierroksen 160km matkan mahdollisia top10 nimiä. Tunnen itse heikosti koko sakin, joten tein osallistujat paremmin tuntevalle pienen arvio pyynnön. No hän sitten listasi kärkeä: Valido, Itkonen, Virtanen ja Jumisko. Tuli siinä muitakin nimiä. Nuo etunenässä. Nuo tiesin itsekin. 
                 Tuon jälkeen jatko-aprikoin ketkä tulee ekana vastaan, kun edestakaisesta reitistä on kyse. Spekuloin kärkiryhmäksi Valido, Itkonen ja Virtanen. Pian Valido helpottaa asiaa kommentoimalla: -"Jos terveenä pysyn niin minä tulen ensimmäisenä vastaan. Ei muita seurassa tai lähettyvillä". Kun on potentiaalia niin miksipä sitä ei pitäisi tiedostaa? Hyvä, Valido!

                 Itselläni on tavoite päästä maaliin. Tottakai omat sisäiset suunnitelmat ja kilpailuvietit elävät, mutta ne pysyvät visusti sisälläni. Parasta mahdollista tulosta haetaan - se on selvä. Pitää kuitenkin tunnistaa realiteetit. Aika iso kasa jätkiä on edessä, kun katsoo noita kovia nimiä. Huh, huh. Mutta jos läpi kisan pääsee niin on jo iso juttu. Loppu on tavallaan ekstraa. 

                 Treenit on edelleen menneet hyvin. Ja kunto on noussut jatkuvasti. Tämä on kuin maton nousukulma - jatkuvasti vie ylöspäin. Olen kuullut silti myös pientä kritiikkiä harjoitteluni "sillisalaattimaisuudesta". Monipuolisuus saattaa tuntua siltä, vaikka se on tarkkaan harkittua. Monipuolisessa harjoittelussa onkin juuri se juju, jolla kehityn. Elän niin vahvasti omilla intuitioilla, että minun tapani harjoitella on aivan oma koulukuntani. En usko, että kukaan harjoittelee juuri näin. Harjoittelussani on joitakin osia joidenkin käyttämistä harjoitteista, jotka olen kokenut vievän minua eteenpäin kehitykseni tiellä, mutta suurin osa itse harjoittelun kautta oivaltamia kokonaisuuksia. Olen luonut oman harjoittelubrändin. Silti se on tarpeeksi simppeliä, kuten monesti kehittävä harjoittelu on. 

                  Terveys on tärkeä asia kehityksen mahdollistajana. Harjoittelu voi sairastaa, yksilölliset taipumukset voi sairastaa ja myös huono tuuri. Itse olen ollut viimeksi flunssassa viime vuonna maalis-huhtikuun tienoilla. Sen jälkeen vain terveitä päiviä. Se on yksi asia kehityksessä onnistuneen, itselleni sopivan harjoittelun lisäksi.  
                 Tapasin eilen salilla tutun miehen. Hän kertoi puolestaan olleen viimeksi sairaana vuonna 2014. Ehkä pitää muistaa jututtaa tuota kaveria vielä uudestaan. Ehkä hänellä olisi jotain käyttökelpoista tietoa. Ainakin hän kuulostaa hyvin kurinalaiselta ja täsmälliseltä urheilijalta.

                  Nyt on varsin reippaita pakkaspäiviä. Yksi tuttu muistutti taas humoristisesti etupahvista. Se kuulemma pitäisi muistaa laittaa housuun, että... Monenlaista pitää osata ottaa huomioon. Aina ei voi sanoa, että väsyttää tai että lapset on jo tehty. Roolia riittää aina. Batman pukukin voi piristää, samoin lateksi hanskat. Mielikuva alkaa karata. 

                   Välillä on kiva käydä juoksemassa juoksumatolla. Lämmin lihaksille tekee hyvää ja saa hikoilla oikein kunnolla. Nivalassa pukukopilla voi törmätä myös aika koviin tositarinoihin. Sen verran tunnen ennätys -ja tuloshistoriaa (Sori nuoret, vähä ällöttävä ulostuonti), että tiedän seuraavan tarinan olevan tosi: Joskus 70-luvulla (apua!) pukukopilla ollut vanhempi mies kertoo juosseensa liki Nivalan ennätystä. 800metrin aika 1.55´3. Eka kiekka rapiat 54sek. Oli tuntunut kävelyltä. Silti oli tullu noutaja. Samainen heppu taisi parhaillaan juosta 400m alle 50sek. Nuo ovat kyllä kovia vauhteja. 

                   Asiat voivat poukkoilla, mutta ei elämäkään ole aina tasaista. Kaksi kaveria on kärsiny noin puoli vuotta ylirasitustilasta. Molemmilla aavistuksen parempaa näköpiirissä. Tuntuu jopa epäreilulta, että minä olen terve, ja nuo paljon vähemmän harjoittelevat kärsivät noin vakavista ongelmista. Kun harjoittelee paljon, saa paljon kritiikkiäkin. Eikä se ole huono asia, jos joku sitä luulee. Kuuntelen aina kritiikin, mutta lähes aina sen on saanut heittää olan yli jatkamaan matkaansa. Usein sivusta asioita ei voi täysin ymmärtää. Myös noissa ylirasitus jutuissa on paljon epäselvää. On vain oletuksia. 

                   Olen harjoitellut viime aikoina tiivisti. Kaksi viimeisintä lepopäivää: 15.1.2018 ja 26.12.2017. Tänään kaksi lenkkiä niin kuin monina muinakin päivinä. Aamulla 26,3km, illalla 8,2km. Kevyt askel niin aamulla kuin illalla. Joku voisi ajatella, että harjoittele sitten enempi. Minä sanon, että en. Silloin, kun askeleessa säilyy keveys, ottaa lihakset vastaan harjoitusta. Välillä voi hetken käydä lihas niin väsyneenä, ettei juoksu ole oikein kimmoisaa, mutta minun ideologissa maksimissaan kaksi päivää. Jos lihas on valmiiksi kimmoton, ei se ota kuin palauttavaa harjoitusta vastaan. Kimmoton lihas ei kehity vaan nääntyy kuormaan. Sitkeys saattaa kehittyä, mutta et pääse parempiin tuloksiin. Tämä on oma huomio ultraharjoittelusta. Tästäkin on varmasti monta näkökulmaa, mutta tämä on omani. Oma koulukunta. 

                   Olen lisännyt vapaata töistä keskittyäkseni harjoitteluun ja palautumiseen. Välttämättä harjoittelutunnit ei älyttömästi kasva lisääntyneen vapaan myötä, mutta toivottavasti palautuminen paranee vähentyneen työn ansiosta. Koitan pärjätä yhä vähemmällä rahalla. Katsotaan ainakin tämä ja ensi kesä mihin tällainen satsaus kantaa. Ihmeesti tuo itsensä kehittäminen näköjään kiinnostaa. Pidetään mies marjassa, kun ämpärit täyttyy tasaisesti.

                    Lopuksi kolme videota: 1) Laulan tätä aina mielessäni töissä. -"minun koti ei ole täällä", 2) Ei löydy sanoja 3) Notkeus barometri ja saavutus kelvata tyttären somekanavaan.


 1)

2)

3)

 Onni Vähäaho, Nivalassa 5.2.2018