Lähdin viemään omaa lottokuponkiani sisään. Edessä olisi 168km haaste. Karhunkierros kahteen kertaan. Aikaa suoritukseen oli varattu 36 tuntia. Minua ei jännittänyt, mutta kihelmöi - ehkä siis kuitenkin olin sentään latautunut. Tunnelma lähtöpaikalla oli epätodellinen. Punainen matto ja älytön spektaakkeli loi älyttömän kontrastin tulevaan, kuten kisan kolmanneksi tullut Juha Jumisko lähtöpaikalla minulle luonehti. Jokaisen mieli oli jo juurakoissa ja kivikoissa, poissa loistosta, jossa seisoimme.
Annoin alun 20 kilometrin aikana itselleni tunnustusta, että maltoin valtavasta hypetunnelmasta huolimatta lähteä liikkeelle suunnitellusti - rauhallisesti maisemista nauttien. Kaikki toimi kuin rasvattu. Keho otti vastaan nesteitä ja energiaa ja myös kello tykkäsi. Olin kuin vapaamatkustaja. Ruka - Juuma väli (24km) vei minulta vain kolme tuntia. Kyllä, kaikki taakse jääneet vaarat mukaanlukien. Valtavaara, Konttainen ja Kumpuvaara.
Lotossa harvoin voittaa, mutta tässä se on ennen pitkää mahdollista. Tämä on syytä ottaa huomioon myös yli sadan mailin mittaisissa haasteissa kansallispuiston jylhissä maisemissa. Olin juossut reilut 31km. Menin rotkon reunamilla hieman kivikkoista ja juurakkoista polkua. Hieman helpomman kohdan tullen katsahdan kellooni. Virhe. Jalka tarttuu juurakkoon lievässä myötäisessä oikeaan jalkaani. Lennän samassa silmänräpäyksessä maahan ja vasen käsi jää kropan alle. Ainakin vasemman käden nimetön on osin violetti. Juuri kun ehdin tuntea, että menee taju niin pyörryn. Onneni on, että takani tulee pieni letka juoksijoita joista kaksi ensimmäistä ottaa minut kiinni kaatuvilta. Muistan osittain heränneeni ja pyörryn samantien uudestaan. Sen jälkeen herään syvemmästä unesta vain kuullakseni, että järjestäjät haluavat minun keskeyttävän.
NUTS on vastuullinen organisaatio ja ymmärrän täysin heidän molon. Olen kuitenkin harjoittellut tätä varten systemaattisesti seitsemän kuukautta, 3000 juoksukilometriä ja noin 20 000 nousumetriä siinä ajassa. Kerron heille, että olen hyvässä kunnossa ja voin jatkaa, ja että pyörtymiseni johtui vain kipushokista. Jotenkin saan soperrettua asiat niin, että päätös muuttuu ehdolliseksi jatkamiseksi. Minulle soitettiin vielä, mutta hieman höplän olon kera jatkoin matkaa huojentuneena.
On selvää, ettei kukaan ole entisensä neljän tunnin juoksun ja sen jälkeen tapahtuneen tuplapyörtyilyn jälkeen. B-tason Onni, toinen persoona, jatkoi matkaa. Mutta ihan kelvollista. Oulangan huollossa (56km) olin virkeä ja kevytjalkainen. Nopea huolto ja matka jatkui. Olin nähnyt Oulangan luontokeskuksen aikaisemminkin ja tarkoitukseni oli palata samaan paikkaan paluumatkalla.
Kevyttä menoa 56km kohdalla (Kuva: Jussi Mökkönen)
10 kilometriä ennen Karhunkierroksen pohjoista lähtöpistettä kisan kärki tulee keijumaisen keveällä askeleella vastaan. Ihailen. Samalla auringon lasku salpaa, puhumattakaan maisemasta, joita olen nähnyt joissakin upeissa tauluissa. Olen keskellä tätä. Olen onnekas. Seitsemän tuntia aiksemmin olin pyörtyillyt ja nyt juoksen kohti kääntöpaikkaa Lapin lumoissa.
Hautajärvelle saavun viittä vaille kaksitoista. Aikaa siis eka kierrokseen meni 11 tuntia ja 55 minuuttia. Ihan kelpo aika kevyeen retkeily menoon? Pizzaa syödessäni ja kahvia juodessani Hautajärvellä hyräilin tyytyväisenä. Minulla olisi aikaa liki vuorokausi paluumatkaan ja olin hyvävoimainen.
Paluumatka käynnistyi suunnitellusti. Kivikot ja juurakot rauhassa. Jätin voimia tasaiselle, jossa voisin hyödyntää vahvuuttani, hyvää myötämaajuoksua. Kiutakönkään riippusillan jälkeen seuranneiden nousujen jälkeen alkoi kuitenkin pian minun Via Dolorosa, kärsimysten tie. Etureisissä lihaskipu alkoi muuntua sellaisiin sfääreihin, että kävely oli hankalaa jopa tasaisella neulaspolulla. Lopulta viimeinen kolme kilometriä ennen Oulangan huoltoa kesti tunnin ja meno heikkeni kaiken aikaa. Puolen metrin pudotus oli mentävä sivuttain maasta kädellä tukien. Olin jättänyt oman osani reitille tällä kertaa. Taakse jäi 112km Suomen suosituimmassa kansallispuistossa. Oli pakko tunnustaa, että haaste voitti vielä minut, mutta kuka uskoo voittavansa ensimmäisellä kerralla lotatessaan? Tarviiko unelmien täyttyä joka kerta? Elämä ei ole satua, vaikka minulla on sen niminen vaimo. Olen onnekas, kun voin yrittää. Kaikki ei voi.
Jokainen ultrajuoksu opettaa, sekä tiellä että polulla. Se ohjaa tulevaa harjoittelua, kertoo missä teit virheitä ja mitä sinun täytyy muuttaa. Mutta ennen kaikkea se kasvattaa sinua ihmisenä. Tasapaino kasvaa, itseluottamus ja itsetunto. Nuo kolme asiaa ovat jokaiselle tärkeitä. Ne ovat niin tärkeitä, että niistä harvoin uskalletaan puhua. Kannustan kaikkia unelmoimaan ja yrittämään pelkäämättä epäonnistumista. Itse olen eritoten tyytyväinen siihen, että onnistuin niin monella osa-alueella. Nesteet ja energiat upposi tosi hyvin, eikä ollut pahoinvointia. Yksi haaveri alkumatkalla (onneksi vain venähdys ja sormet liikkuu taas!) ja yksi virhe harjoittelussa vesittivät tällä kertaa unelman toteutumiseni. Täytyy nähdä positiiviset asiat ja oppia. Kaukana on se Suomi, jolloin lotossa voittamattomat menivät sitä suremaan puuliiterin taakse tähkäviina pullon kanssa. Positiivisuus on uuden sukupolven voima. Hyvää kesää!
Nyt on kaikki varsinaiset avainharjoitukset tehty. Viikko sitten (14päivää ennen starttia) kova 40km spesifipitkä ja tänään 20,3km mittainen tie/polkujuoksu mäkisellä reitillä. Viimeisen viikon ajan on etenkin vasemman lonkanseudun lihaksisto ollut hellänä mäkiharjoittelusta. Viikko sitten 40km lenkissä eka 18km aikana 1000 nousumetriä ylös-alas rallia, johon ei lihaksisto ollut oikein tottunut. Nämä toukokuun polkukisaan tähtäävät mäkitreenit on haastavia, kun totuttautumisaika on aina niin lyhyt.
Juoksupiireissä on hieman leikkimielisesti sellainen läppä, että kisat sotkee harjoittelua ja keventelyssä menee kroppa tukkoon. Osittain totta, mutta toki kisat ovat aina juhlapäiviä, vaikka harjoitteluhan on se mistä useimmat nauttii. Tietenkin on niitäkin juoksijoita, jotka harjoittelevat kisoja varten, mutta useimmat nähdäkseen oman kehityksen. Kuulun jälkimmäisiin. Siksipä mieltä lämmittääkin, jos huomaa kehittyneensä.
Viikko sitten meni Pyssymäen tunkkausradalla 1000 nousumetriä 1:25min/km nopeampaa kuin 1½ vuotta sitten. Tämä lämmitti erityisesti, sillä tuntuma siitä, että mäkivoima olisi kehittynyt näkyi myös kellossa. Toki olen edelleen hyvin alkutekijöissään, mutta suunta on hyvä. Erityisesti alaspäin juoksussa lihaksisto ei tahdo oikein vielä kestää jatkuvaa 3:30min/km vauhtia alaspäin. Toki isokokoisena tuo mäkihomma tulee aina olemaan minulle haastavaa.
Tänään, seitsemän päivää ennen Karhunkierroksen 168km kilpailua, tein viimeisen avainharjoituksen. Noin maratehoilla reipasta juoksua 14km, josta 5km oli tietä ja 9km osin teknistä polkua, sisältäen mm. kaksi kierrosta ns. tunkkausrataa. Tuo 14km pätkä meni peräti 13sek/km kovempaa vauhtia kuin vain 7kk sitten! Aika huikea fiilis. Eikä juoksu tuntunut vielä aivan parhaalta (herkimmältä) mahdolliselta.
VERTAILU
18.5.2018
11.10.2017
Matka
20.3km
20.3km
Aika
1:43:03
1:47:14
Keskivauhti
5:04
5:16
Keskisyke
145
147
Vk-kilsa vertailut
1
4:28
4:30
2
4:36
4:43
3
4:42
4:55
4
5:01
5:24
5
4:42
4:59
6
5:13
5:18
7
5:40
5:49
8
5:41
6:06
9
5:22
5:35
10
5:03
5:22
11
4:36
4:53
12
4:52
5:09
13
4:35
4:42
14
4:34
4:38
Vk-osuus avg.
4:56
5:09
keskisyke
153
155
Nyt on kiva antaa suorituskyvyn vielä nousta viikon ajan vain ylläpitävällä kevyellä lenkkeilyllä ja lepopäivillä. Tämän päivän Vk-harjoituksen odotan vielä aukaisevan kehoa ja tekevän hyvää (helppoutta) matalatehoiseen karhunkierros etenemiseen. Katson tyytyväisenä mennyttä 7kk harjoitusjaksoa. Nyt on tuloksen teon aika, jonka jälkeen palauttelen ja aloitan sitten taas lempihommani, harjoittelun :=)
Tykkään seurata ja fanittaa erilaisia polkujuoksu uutisia ja tuloksia. Sitä, kun on ite sen verran hepponen näissä polkujuoksu hommissa niin fanittaminen on luontevaa. Useat huippujen suoritukset tuntuvat ihan järjettömiltä. Myös hauskoja juttuja tulee eteen tämän tästä.
Menneenä viikonloppuna oli lajin MM-kisat Espanjassa. Noin 88km ja 4900nousumetriä. Seurakaveri Markku Kouva oli upeasti 95:s debyytti MM-startissaan!Onnea, Markulle! Toissa syksynä juostiin Markun kanssa liki peräkanaa maaliin Vaarojen maratonilla. Sittemmin Markku on kehittynyt hurjasti ja voitti mm. viime keväänä esim. meikäläistä varmaan toista tuntia Karhunkierroksella. Hyvä, vaatimaton ja rento tyyppi. Suomalaisista paras oli Juuso Simpanen 64:s, liki 2h kärjelle hävinneenä. Hurja oli kyllä taas taso. Henri Ansio ei ollut mukana.
Neljä päivää sitten juostiin Espoo Trail Run. Alla kuva voittotaistelusta!
Kuva: Mikko Piispa Toni Valido on tällä hetkellä kenties Suomen hioimaton timantti näissä polkuhommissa. Mies on ollut paljon telakalla, mutta aina palatessaan on yksin voittotaistelu kuvissa. Aika hauska ominaisuus. Tonia olen koittanut houkutella peppiin. Katotaan missä miehen tilanne on elokuussa. Aika julkinen kutsu? Chek In.
Fanihommat jatkuu 9 päivän kuluttua Kuusamossa. Starttilistaa on tullut tutkittua jonkin verran nimenomaan fanikulmasta. Veikkaan tässä kolmea parasta, joiden järjestystä keskenään en lähde veikkaamaan: Jaakko Eskelinen, Juha Jumisko ja Antti Itkonen. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, ettei yllä olevan kuvan heppu ole viivalla. Sekään ei taida olla poissuljettua. Mitä lukijat veikkaa kärkikolmikoksi miehissä?
Urheilutermistö voi olla välillä vaikeaselkoista ja harhaanjohtavaa. Esimerkiksi yleisurheilussa 5000 metrin juoksija on "pitkänmatkanjuoksija". Suoritus huipulla kestää 13-14 minuuttia. Hiihdossa 50km on "kuningasmatka". Suoritus huipulla kestää noin kaksi tuntia. Omassa lajissani, polkujuoksussa, pisimmästä matkasta käytetään termiä "perusmatka". Minun seuraava kisamatkani on Kuusamon karhunkierroksella "perusmatka". Kaksi kertaa karhunkierros. Huoltokoukkuineen 168km. Reittiennätys on vähän päälle 20h.
Olen juossut kahtena viime vuonna yhden karhunnkierroksen. Viime vuonna 84km kisa meni siksi hyvin (16:sta, 185 miesjuoksijan joukossa), että innostuin nostamaan tavoitetta tälle vuotta ja pyrkiä "perusmatkan" läpäisyyn. Viimeisen puolen vuoden aikana olen juossut lähes 3000 kilometriä ja kerännyt noin 17 000 nousumetriä. Harjoittelun uskon riittävän maaliin pääsyyn, joka on kisan ykköstavoitteeni. Maaliin pääsy tietäisi minulle ensimmäistä vähintään 100 mailin (minimissään 161km) polkukisan suorittamista. Tieultrissa pisin suoritukseni on ollut kolmen vuoden takainen kuuden vuorokauden MM-kisan tulokseni 524 kilometriä, jonka juoksin Unkarissa.
Ultrajuoksijoita kiinnostaa usein se, ettei edes maaliin pääsy ole ennen suoritusta itsestään selvyys alkuunkaan. Se kiehtoo ja usein jo pelkkä maalin pääsy tuntuu voitolta. Se on matka pois mukavuusalueelta. Ja nuo matkat saavat tuntumaan arkiset haasteet varsin keveiltä. On vaikea samaistua muiden lajitovereiden haasteisiin arkielämässä. 168km ja noin 4000 nousumetriä yhteen kyytiin on sitä kansallispuistossa.
Tuo on siis tavoitteeni. En ole juossut siitä vielä yhtää metriä eteen enkä ylös, joten palataan tähän asiaan kakkososassa, kun olen palannut Kuusamon reissulta takaisin kotiin.
Kisaa edeltäviä lenkkejäni voit seurata STRAVASSA.
Leevi and the Leavings lauloi aikoinaan:Itkisinkö onnesta... En ole itkenyt, mutta uikuttanut kyllä muutaman kerran menneen harjoituskauden aikana. Uikutus alkaa, kun joutuu äärirajoille harjoituksensa kanssa. Edellisen kerran uikutin joillekkin harjoituskamuille reilu neljä viikkoa sitten, kun juoksin 194km viikkoon. Viikko oli raamatullisia voimasanoja käyttääkseni perkelellinen kaikkine sisältöineen. Äärirajoilla harjoittelu tunkeutuu mieleen epäuskona jopa omiin suunnitelmiin. Mieli pyytä ja ehdottaa kevennystä. Kuitenkin aina uuden aamun tullessa reppu nakataan selkään ja nenää niistetään, sekä sylkäistään määrätietoisesti kohti ojan ravin tunkkaa.
Taas uikutan - viimeisen kerran ennen Karhunkierroksen perusmatkan (168km) pyhiinvaellusta tuskan porteille. Olen jumissa. Viikon takainen askelkeveys on loistanut poissa-olollaan. Tämä on pyörien täyttämistä ilmalla. Kompuran suutin on kiinni kumeissa. Sitten ajetaan, kun suutin irrotetaan. Vielä kuitenkin pumpataan, vielä kerran - huomenna. Sitten löysää ja vajaan viikon päästä enää yksi - toivottavasti iloisten jalkojen - tivoli lenkki, jossa huudan Pyssymäen tunkkausradan harjalla kukku-luuruu ja painelen nelosta alas kohti Suutarinkujaa näytellen bongareille kengänpohjien kuvioita.
Piti oikein kerrata harjoituspäiväkirjoja. Ja kyllä. Juuri tällaisen uikutus tilan porteilta olen ollut 1,5-2 viikon päästä lentokelissä. Huomenna siis vielä kompura hurisee Pyssymäellä. Huominen laulu ilman bassoa on seuraava: 1000 nousumetriä tunkkausradalla rauhallisesti. Ehkä vaatii 18km Nivalassa. Jos vetristyy niin vähän voi rullata, mutta olen asennoitunut, että kävelypainoitteisesti. Sen perään mäkinen Kärpänlenkki (7,5km) rauhallisesti. Sitten PEP12km lenkki mukavaa/helppoa reipasta. Tässä mennään tunteella. Naivi toive olisi askellennosta, jonka ainoa realiteetti voi olla korkeintaan kompastumisesta aiheutuva ilmakaari.
Tämä on toistunut usein. Tuntuu, ettei jaksa juosta. Silti tänäänkin juoksin sillä tunteella noin 5:30min/km vauhtia. Koti oli lähellä, mutta ei meinannut tulla millään vastaan. Jos yrittäisi kuvitella miltä tuntuisi juosta talista tehdyillä jääkiekkomaalivahtien polvipatjoilla niin se tunne olisi lähimpänä. Raskasta ja tönkköä. Huolella talven aikana tehty talviharjoittelu on tuonnut sen ominaisuuden, että jalat kevenevät jo iltaa kohden aamun kankeudesta. Toive huomisesta alkaa sarastaa.
Palataanpa asiaan ainakin vielä kerran ennen Kuusamon juhlaa. Nyt on tunne, että tästä tulee vielä hyvä homma. Katsotaan vaikka ensi viikon tivoli Vk-lenkin jälkeen miltä tämä kaikki sitten tuntuu.
LOPUKSI
Ystäväni Pasi Koskinen juoksi 3-9.5.2018 Unkarissa 6vrk (144h) juoksukilpailuissa upeasti oman ennätyksen. 554km ja risat. Miettikää. 6 vuorokautta. Eli alle viikko. Aika vähän löyty populaa, jotka ovat edes tuon määrän juosseet yhden kuukauden aikana. Arvostan erittäin paljon tuota saavutusta. Pasi on upea idoli nuorille - ja miksei meille vähän vanhemmillekin - juoksun harrastajille. Erityisesti hänen omistautuminen lajille on vertaansa vaille. Pasi on aina valmis auttamaan muita kolleegoja. Pasi on äärimmäisen hyväntahtoinen, sekä samalla armoton harjoittelija ja asioiden loppuun saattaja. Pasin kisa ei ollut mikään riemukulkue, mutta hän nousi vaikeuksista ja juoksi upeaan lopputulokseen. Sitkeys. Perikisi antamattomuus. Usko omaan tekemiseen. Siitä se koostuu.
Maanantai. Herään yövuorosta. Päivähän on silloin jo loppusuoralla. Huomenna se sitten alkaisi. Olen päättänyt kääntää vipua hellalla. Kattilan kansi tulee nousemaan. Tuleeko potuista kypsiä vaan iskeekö vedet reisille. Tässä vaiheessa täytyy kortti ensin katsoa. Nämä menee leikkipuistojen ulkopuolisiksi työstöiksi.
Maanantai-iltana olisin voinut vain rapsuttaa vaimoa, mutta käyn kuitenkin myös 5,1km verryttely hepsuttelun katsomatta kelloa. Olen omaan tasooni nähden kohentanut viimeisen viikon aikana suorituskykyä.
Tiistai. Mitä tarkoittaa, kun hakeudutaan ensin mäkeen, jonka nokka on noin 40% nousukulmaltaan ja sitten juostaan päälle yli viisi tuntia tuulessa ja tuiskeessa? Se tulee - ja ei tule - tuosta vaan. Siis se tulee varmasti, mutta miltä se tuntuu.
Juoksin ensin 7km keskustasta vankan lumipyryn saattelemana kuuuisalle Taunon mäelle, jossa 125metrin matkalla noustaan jyrkenevästi noin 24m/nousu. Baana näytti aluksi hyvältä, mutta siinä olikin päällä vain ohut kuori joka murtui. Siitä alkoikin maatuska ilmiö. Aina seuraavan kerroksen jälkeen oli uusi karkean lumen kerros. Alaspäin tullessa kerroksen pettäessä olisi voinut helposti taittaa polven, kun pinta pettikin yhtäkkiä yli polven. Oli selvää, että vajaan kahden tunnin teutaroinnin jälkeen olin lypsetty melko tyhjiin.
Lähdin jolkotteleen reilun 800 nousumetrin jälkeen kohti Pyssymäen helpompia baanoja kuin kettu tyhjästä navetasta pelokkaasti poistuen. Muutaman kilometrin jälkeen löysin jollain tavalla jalat. Tosin huomasin niiden menettäneen melkoisesti ns. "Dan Hill´lle". Suuri kunnia Taunolle mäestä!
30km juoksun jälkeen tulin vaihtamaan suunnitellusti reppua. Söin kaksi isoa banaania ja join ½ litraa noin 50% mustikkasoppaa, sekä istahdin kaakelille. Tulosta vain etutuutista. Vaihdoin samalla myös paidan, pipon ja hanskat. 20min välein noin 50% mustikkasoppaa ja jotain energiaa: Geelejä, suklaata, suolapähkinöitä (vain kerran) ja kaurakeksejä.
30km jälkeen (kiitos Dan Hill) tuntui kuin olisin juossut liki 100km. Sisälle hiipi jopa epäuskoa. Ylipitkissä kohtaat itsesi ennen pitkää. Kaikki roolit varisee ojan raviin ennen pitkää. Sen vuoksi niitä mielestäni pitää tehdä, jos meinaa löytää maalin yli 100km polkukisoissa. 5-40km lenkit ei vain yksinkertaisesti riitä. Ylipitkissä oppii aina miten kroppa voi käyttäytyä. Aina tulee jotain uutta. Samalla opit siirtymään aina uudelle kilometrille. Opit vain heilauttamaan vasemman jalan oikean jälkeen.
Lähden pitkän mutkan jälkeen kohti I-SR2014 Talviperhereittiä. Välillä saa nojata tuuleen, että pysyy pystyssä. Kuusi tuntia täynnä. Kiipeän hyvin lumista tietä pitkin. Olen juossut jo 48km, teutaroinut liki kaksi tuntia puuterilumimäessä. Silti aina myös vasen - oikean jälkeen - luojan kiitos, edelleen. Jaksaminen on kuitenkin läsnä. Mutta hidastuu. Dan Hill seuraa ja on samalla hyvä markkeeri karhunkierrokselle, ja juuri sitä haenkin. Karhunkierroksen 160km matkallakin ensin kiivetään ja sitten vasta juostaan. Tämä tapainen harjoitus oli jo syksyllä mielessä tälle keväälle. Riittävän aikaisin ennen kisaa, jottei ajoitus kärsi.
Lenkin jälkeen olin kuitenkin hetken aika poikki. Nestettä ja evästä meni. Sitten unta. Sitten pahoinvointia. Sitten paremmin vointia. Ja nyt olen tässä seesteisenä näppiksen edessä. Oma ruutu ja pienuus tuli taas nähtyä. Samalla se, missä mennään. Pääsin tavanomaisiin määräviikon ylipitkien jälkeisiin tuntemuksiin. Pääsin tämän päivän lenkillä tarpeeksi pitkälle, mutta kuitenkin (toivottavasti) tarpeeksi vähällä. Lenkin jälkeen oli pientä uikutusta havaittavissa. Ja myös pohdintaa, olenko tarpeeksi iso poika näihin. Levyä on siis tarkoitus vääntää isommalle. Mikään ei tule itsestään. Muuten levy on ollut liian pienellä aikaisemmin.
Me ultrajuoksijat puhutaan usein, että päästiin lenkillä syvälle sisällemme ja tunnettiin syvää läsnä-oloa. Moni voi olla ymmällään, mitä se tarkoittaa. Voisin koittaa luonehtia sitä seuraavassa.
"- Juostuani yli kuusi tuntia. Havainnoin ympäristöä eri tavalla. Jälkiä lumessa, miten ne ovat menneet. Saatan jopa nauraa. Vien ajatuksia väsymyksestä antamalla tulla sisälle positiivista ärsykettä, mielen virikettä. Voin etsiä poikkeavuuksia puun kaarnoista tai lumen muodoista. Lenkin jälkeen olo on seesteinen. Kuuntelen enemmin omia ajatuksia, jos musiikkia niin helposti Portion Boysin sijaan esimerksi Pekka Ruuskaa tai muuta tekstiä, joka on samalla syvällä tasolla.
Muistelen ja arvostan mitä olen elämässä saanut ja kokenut. Olen tällaisten yli 8h lenkkien jälkeen hieman herkällä päällä, sillä jotain suurempaa menee lävitseni. Sitä ei voi muutoin kuvata, se täytyy kokea. On etuoikeus kyetä juoksemaan tuollaisia matkoja. Samalla täytyy ihailla niitä, jotka tekevät niitä niin paljon itseäni nopeammin."
Keskiviikko.
***
Odotusaula. Istahdan vähäiseen joukkoon. Paikalla, ei läsnä, on
lisäkseni kaksi aikuista ja ilmeisesti heidän lapsi. Nainen hymähtelee
kännykän ruudulle. Mies nostaa sekunnin murto-osan ajaksi katsettaan
ruudusta. En ehdi edes yrittää tervehtiä. Pian oivallan sen olleen
toissijaisen harmin.
Lapsi aika ajoin yrittää ottaa yhteyttä varattuina pysyviin vanhempiin
varsin lapsille tavanomaisin kysymyksin ja toteamuksin. Vanhemmat vastaa
erilaisin tavoin mumisella tai hymähtelemällä. Arvioin lapsen asian
menevän tukan ohi huomaamatta. Mies selaa peräti kiihkeästi etusormella
sipaisten puhelimensa (elämänsä?) ruutua. Vaihtaa välillä asentoa
nopeasti kuin hirvijahdin passissa konsanaan, vaipuen nopeasti
transsiin, jossa ympäristön äänet sulkeutuu. Myös oman lapsen.
Nainen on niin ikään kuin lumottu. Näyttää, että hän katsoo
jotain sarjaa jossa kenties eletään oikeaa elämää. Hyvin nopeasti en
ruudun tuijottamista 24/7 siksi laske. Nainen on kenties kadottanu oman
elämänsä ja katsoo nyt pienestä ruudusta sellaista haltioissaan. Mietin
miten nämä kolme ovat muodostuneet yhdeksi karavaaniksi, jossa kukaan ei
ole läsnä toisilleen. Lapsi yrittäisi, mutta vanhemmat ei innostu.
Suruĺlisena seuraan näkemääni kunnes lapsi pyydetään sisään.
Olisin voinut veikata toisinpäin: ajattelin lapsen vievän vanhempiaan
terapiaan. Isi: "-No niin mennään". Lapsi: "-Isi, mennäänkö me sitten sinne
kauppaan?". Isi on vähemmän yllättäen yhtä kysymysmerkkiä. Lapsi ja
kaksi ihmisrauniota poistuvat tilasta. Ahdistava tunne katoaa sisältäni
hiljalleen.
Paljon puhutaan, että kädenjatke, eli puhelimen tuijotus, on nuorten
ongelma. Ja varmasti onkin, mutta ei se pelkästään ikää katso. Tuo
edellä kirjoitettu kokemani on jo vuosien takaa. Tämä ei ole siis enää
uusi juttu, mutta siitä on hyvä kirjoittaa, jotta se puhuttaisi.
On tutkittu äskettäin, että ihmiset on konkreettisesti
kohdatessaan empaattisempia kuin sosiaalisessa mediassa. Tämäkin piti
siis tutkia. En usko monen yllättyneen tuloksesta. Tänä päivänä
markinoille on jo ilmaantunut koskettelu ja halaus paleveluja. Ihmiset
ovat luisuneet suuntaan, jossa fyysinen kohtaaminen on etääntynyt.
Ihmiset ovat etääntyneet omasta minästään ja kadottaneet taidon kohdata
toinen ihminen aidosti. Siitä voi ja pitää olla yhteisesti huolissaan
ikään katsomatta.
Aluksi lihakset tuntui tosi kipeiltä. Etenkin reidet (tunkkaus Dan Hilillä tuntuu). Hölkän edetessä alkoi veri kiertämään ja kuona-aineet pääsivät liikkeelle. Ajoittain jopa lennokkaita askelia ja polkusujuvuutta, ainakin auttavasti. Lihaksissa ja nivelissä tottakai tuntuu eilinen, mutta niin kuuluukin. Huomenna taas pitkälenkki. Ehdolla on muutakin ohjelmaa, mutta täytyy katsoa miten sitä kaikkeen ehtii. Ainakin yksi tärkeä palaveri olisi, jossa olisi hyvä olla paikalla. Tuo tuli kuitenkin lyhyellä varoajalla, joten ei kyse omasta priorisoinnista. Katsotaan miten ehitään. Hirveästi ei viihtisi tinkiä pitkien harjoitusten mitoista ja kestoista, kun on tähän lomankin varannut. Mutta ei stressiä :=)
Torstai.Toivoa täynnä - sanotaan. Vähä vajaa kuusi ylös. Aamupalaa jne. Vaimo tulee töistä noin puoli 8. Kosteat suudelmat ja tuliset katseet. Tyttö menee kouluun. Minun tehtävä on lähteä juoksemaan pitkää harjoitusta Iso-Sydänmaan vaellusreitille. Illan aikataulu painaa hieman takaraivossa. Ei kuitenkaan paljoa, sillä huomaan kropan olevan ok. Sykkeet on tavalliset. Kroppa ei ole siis moksiskaan alkuviikon määrästä. Sen sijaan lihakset on hieman arat ja vauhti on hieman kesy, mutta tilanteeseen ja odotuksiin nähden suorastaan älytön. Imurointi sykkeillä ja matalalla askeleella. Positiivista, että jalat haluavat välillä leikitellä ja nakata kantapäätä hieman lennokkaammin.
Kilsoja tulee nopeasti. Juoksu tuntuu helpolta. Ilmeisesti johtuu matalista tehoista, sillä vauhti ei laske oikeastaan ollenkaan. 35km jälkeen alan miettimään, että tässä ollaan nyt tekemässä melkoista settiä, sillä tiistaina 66km ja yli tuhannen nousumetrin tekeminen oli olosuhteiltaan odottamattoman rankka. Ja toisekseen olen kuitenkin vielä kaukana isojen poikien valmiuksista mättää todella isoja viikkoja/settejä. Tavoittelen läpäisyä karhunkierroksen 160km. Toki haluan olla mahdollisimman hyvässä kunnossa. Haaste tässä määrämätössä on antaa kropalle tarpeeksi tuhti kokemus rasitustilassa toimimisessa, mutta samalla huolehtia, ettei vedä liian kovaa settiä. Kuusamossa täytyy olla tuore ja nälkäinen.
Niinpä päätänkin olla hieman varalta kohtuullisempi ja jätänkin lumipolkuilun tasan maratonin mittaan.42,2km. Keskivauhti mairitteleva 6:26min/km ja keskisyke 119. Polku kuitenkin paikoin petti pohjaltaan. Yön yli kestänyt lämpö ja vesitihkuilu on näköjään nopeasti pehmentänyt baanaa. Iloisesti hölkkäilin viimeiset 2km vähän rennompaa ja kovempaa. Jäi mukava tunne ja lenkki tuntui menevän nätisti tuonkin mittaiseksi.
Päivällä ja illalla oli ohjelmaa. mm. 2h kokous. Oli kiva olla paikalla Nivalan urheiluseurojen palaverissa. Illalla kävin sitten staattisen hiippailuhölkkäilyn vastapainoksi juoksemassa 10km katsomatta kelloon. Keskityin askeleen rentoutueen ja tekniikkaan. Nautin vapaasta juoksusta ja tuuletuin. Kiva ja piristävä lenkki. 10km. Keskivauhti 5:26min/km. Keskisyke 124. Aika lähellä tuntemusten mukaista.
Päivän saldo siis 52,2km. Huomenna jatketaan.
Perjantai.Edellisen päivän reilun 52km annoksesta lähdin uuteen päivään 16,1km erittäin kevyellä ja huoltavalla tielenkillä. Viikon trendi tuntuu olevan, että joka lenkillä on vähintään muutama kilsa sohjoa, jos ei muuta. Erittäin hyvätunnelmainen lenkki. 16,1km, 6:07min/km, 111 keskisykkeellä.
Illasta lähdin tekemään noin 43km ja 1000 nousumetrin lenkkiä. Kuulin jo pari tuntia ennen lenkkiä vahvoja huhuja I-SR2014 polun sulamisesta. Voisiko olla niin upottava jo nyt, kun edellisenä päivänä painui vain ½ kenkää pahimmillaan.
Pian olinkin jo Pyssymäen tien alussa. Reilussa sohjossa sujuttelin kohti mummun mökin mäkeä. Sieltä sitten parin hinkkauksen jälkeen kohti yhä sohjoisia teitä ja I-SR2014 vaellusreittiä. Upsista. Jopas upotti heti ja paljon. Kun ollaan ajoin polvia myöden on kait kahlaaminen osuvampi termi. Oli useamman sadan metrin pätkiä, jossa menin 12min/km yli 130 sykkeillä!
6km tuskailun ja taistelun jälkeen palasin sohjoiselle tielle takaisin, joka tuntui edellisen jälkeen luxukselta. Enpä arvannut tätä viikkoa suunnitellessani, että olisi joka päivä tällaiset alustat. Kahlaaminen jäi reisiin. Olihan kilsoja jo viikolle aika määrä. Ei muuta kuin mummun mökin mäkeen hinkkaamaan ja "palautteleen". Siellä up & down kilsoilla parhaimmillaan alle kutosta, alle 120 sykkeillä. Perustekeminen kohdallaan minun tasolle.
Reilun 22km jälkeen alan suunnata kohti Dan Hilliä repun vaihdon kautta. 26km kohdilla tulen mäelle. Olisi pitänyt arvata. Mäki oli ennestään pehmentynyt tiistaista. Nyt ei enää upottanut siellä täällä vaan koko ajan vähintään 15-20cm. Ei kyllä enää löytynyt reisistä. Nauru pääsi. Jotain rajaa! Yritin kokeilla mäkeä kolmesta kohtaa, mutta aina sama lopputulema. Ei niin ei. Kivekset persvaossa pakenin raukkamaisesti paikalta. Dan Hill nauroi perääni. Surkea.
Olosuhteiden edessä oli pakko antaa periksi tavoitteen kanssa. Toisella tapaa katsottuna setti oli erittäin kova. Neljään päivään hankalissa oloissa 169,6km 1418m+ .
Reidet huusi hoosiannaa kotiin päästyäni. Toiveena, että tämä setti antoi riittävän sitkeyden karhunkierroksen 160km vääntöön. Loppuviikko on lepoa ja palauttelua, joten niistä ei varmaankaan ole ihmeempää kirjoittamista. Tänään lauantaina lepään. Korkeintaaan venyttelen. Huomenna sunnuntaina hölkkään jotain 10km tietämillä (7-12km ehkä).
Reilun kahden viikon päästä sunnuntaina juoksen Vaasan Botnia hallin 400m radalla hallimaratonin. Juokseminen sisällä on kovasti erilaista neljän talviharjoittelu kuukauden perään. Ainakin rata kuulostaa olevan nopeassa kunnossa, sillä meidän kaupungin huippu-urheilija, Miika Tenhunen juoksi siellä viime viikonloppuna komean uuden 3000m pitkien halliratojen (yli 300m) ennätyksensä, 8:37:57. Noin 2:53min/km keskivauhdilla siis. Kuumaa. Onnittelut!
Yllä yksi tekosyy vähemmän onnistua. Vajaan 4kk äärimmäisen kovan talviharjoittelun jälkeen laskeutuminen kolmelle viimeiselle viikolle ennen maratonia on muutos harjoittelussa. Samalla se tietää muutosta askeleeseen ja juoksuvireeseen. Ja tottakai sitä toivoo, että löytäisi itselleen sopivan tavan saada suorituskykyä ylös. Harjoittelun kohdentaminen ja löysääminen antaa siihen yleensä aihion, mutta ei ole automaattinen tae. Muutenhan tämä olisi tylsän helppoa. Tulevat päivät kertovat, mihin suuntaan vire kehittyy.
Sinänsä tuleva maraton tulee olemaan haasteena kovin kevyt, eikä se aiheuta hiuksiin uusia kiharoita tai värimuutoksia. Maratoniin ei piiloudu mitään erikoista tekijää. Se tulee olemaan juuri sellainen mauste talven loppupuolelle, kuten se on tarkoitettu: katkaisemaan talviharjoittelun ja piristämään viimeistä 12 viikon jaksoa ennen Karhunkierroksen 160km kisaa. Harjoittelun porrastuksen tarkoituksena on antaa kropalle erilainen ärsyke kevennyksen ja kisan muodossa. Kunnon hienoinen tuhoaminen maratonin myötä ja sen uudelleen rakentaminen ei tee uutta pesää, mutta on kuin hyvä peruskorjaus ennen ensimmäistä isoa mittaria.
ODOTUS - HENKINEN HAASTE
99 päivää aikaa Karhunkierroksen 160km... 168km starttiin. Valmistautuessani näin pitkiin kisoihin haluan käsitellä asioita pääni sisällä rehellisesti. Ilmoitetun 160km sijaan tiedän, että kisassa juostaan 168km. Viime toukokuussa yhteen suuntaan kertyi 84km. Tämä nyanssi on tietysti pieni, mutta kertoo pedantista suhtautumisestani haasteeseen.
Kisa on toinen tulevan kisakauden kahdesta pääkisasta. Karhunkierroksen 168km kisassa maaliin pääseminen on se juttu, joka tekee kaikesta SEN asian josta koko kevätkaudella on kyse. Se on mielestäni yhtälailla kova tavoite kuin mahdollinen. Yhtälailla. Olen rehellinen itselleni. Haaste on äärimmäisen motivoiva, mutta samalla niin kova, etten voi tietää miten siinä käy. Siinä on sen mielenkiinto. Kuten Iivo Niskanen talviolympialaisten minidokkarissa luonnehti - odotukset ja paineet on aina kovimmat urheilijoilla itsellään. Urheilijat itse luo itselleen tavoitteet ja kantavat sen taakan maaliin asti. Tapauksessani kirjaimellisesti.
En tule olemaan kaapissa paineiteni kanssa. Tämä on yksi kirjoitus, jolla näette kaappini perälle. En halua kätkeä tavoitteeni taakse mitään asiaa vaan olla avoin ja kenties auttamalla sillä tavoin muitakin, jotka käsittelevät samoja asioita. Koviin tavoitteisiin kuuluu olennaisena osana henkiset haasteet. Muutenhan tavoite olisi joko liian kevyt tai vähäpätöinen. Samat asiat ne on 100m juoksussa, ampumahiihdossa kuin 168km polkujuoksussakin.
168km on ensinnäkin erittäin pitkä matka. Usein keskustellaan sopivasta etenemisvauhdista ja vauhdinjaosta. Arvioin, että viimeisen kahden vuoden aikana vauhdinjakoni on ollut jokaisessa menneessä kisassa kohtuu ideaali. Kuntokin on riittänyt hyvään menestykseen 57-84km polkujuoksukisoissa. Siitä esimerkkeinä viime vuoden PEP57km voitto ja kovatasoisen Karhunkierroksen 84km matkan 16.sija viime keväänä. Kuitenkin sitä pidemmissä kisoissa kunto on loppunut, enkä ole päässyt maaliin. Siitä henkisesti raskaimpana pettymyksenä viime syksyn PUF 171km kisa.
Karhunkierroksella on iso merkitys koko tulevalle kisakaudelle. On valtava merkitys päättyykö kisani maaliin vai ei. Millään muulla ei ole tuossa kisassa juurikaan merkitystä. Tottakai juoksen kisassa aina myös kilpaa, mutta kisan kehyksen nimissä. Tuossa kisassa, kuten PUF 171km kisassa maaliin pääsy on ykköstavoite ja kaikki mitä tulee sen lisäksi on plussaa. En ole huolissani vauhdinjaosta, sillä edelliset kaksi vuotta ovat tuoneet paljon hyviä kokemuksia siinä suhteessa. Kyse on kunnon kestämisestä ja henkisen kantin riittävyydestä. 168km Karhunkierrosta tai 171km PUF kisaa ei saa millään tavoin käännettyä itsestäänselväksi. Ja siinä on se pointti, joka pitää positiivisen jännityksen ilmassa.
Mikäli pääsen Karhunkierroksella maaliin, on sillä ERITTÄIN iso merkitys valmistautumisessa PUF 171km kisaan. Ja nimenomaan henkisesti. Noin pitkissä kisoissa ei sen merkitystä voi väheksyä. Karhunkierroksen kisa kestää 28-36h onnistuessaan. Se on pitkä aika ja sen aikana noiden kilometrejen lisäksi täytyy selättää myös noin 3800 nousumetriä.
Tällä ulostulolla ja paineiden jakamisella helpotan omaa matkaani kohti ensimmäistä päätavoitetta ja toivottavasti autan myös muitakin kohtaamaan omat haasteensa. Nämä asiat ovat kuitenkin vaijettuja salaisuuksia, jotka usein kätketään pullistelujen ja sananhelinän taakse. Katson ylöspäin niitä kavereita, jotka ovat itsensä maaliin tuolla Karhunkierroksen 160km matkalla selvittäneet. Iso halu on päästä siihen ryhmään ja tämä on yksi askel siihen. On käsitettävä se, mitä siihen vaaditaan. Uskon itseeni, mutta en voi ummistaa silmiäni tavoitteen haasteellisuudelle. Olen juossut viimeisen vajaan kahden vuoden aikana tuon Karhunkierroksen reitin kaksi kertaa varsin helposti, mutta sen tekeminen yhteen kyytiin on aivan eri juttu.
PUF2017 171km kisan 109 kilometristä on aikaa nyt yksi viikko. Ensimmäiseen viikkoon kuuluu yleensä kohdallani levon lisäksi myös terveystilanteen tunnustelua. Onko kisa jättänyt vammoja? Ja mikä on rasitustaso jaloissa ja kropassa? Samalla se toimii mittarina, kuinka paljon on kisassa saanut irti.
Kisa loppui äkisti kuin kananlento - ennen kuin jalat, joten jalkojen vauriot ovat onneksi kohtuu vähäiset. Akilleksien ympäröivät lihakset ovat hieman arat niitä rasittaessa, ei levossa. Muuten jaloissa on vain tavanomaista lihasten toimintasuppeutta ja rasituskiristystä, ei mitään vammaa.
Tämä ensimmäinen viikko meni tietysti hyvin vahvasti levätessä. Kävin vain kolmena päivänä jalotteleen. Yhteensä neliä lenkkiä ja noin 47km. Viikon aikana tila edistyi, mutta kuitenkin sunnuntain vajaan 18km lenkin jälkeen tietää, että ollaan vielä hyvin kaukana siitä, missä pitäisi olla, jotta voisi aloittaa harjoittelun. Toki siihen laskinkin menevän noin 4-6 viikkoa, joten tuntemusten kuuluukin olla tällä hetkellä tässä tilassa.
Juuri käynnistynyt lokakuu näyttää työlistaltaan aika kovalta. Tosin lokakuun jälkeen alkaa uusi kuu neljän päivän vapaalla. Jossain niillä main voisi käynnistää kunnolla omankin harjoittelun. Siihen asti voisi lepäilyn lisäksi käydä sen verran ulkoileen, että harjoittelun aloittaminen olisi noin neljän viikon päästä realistista.
Vauhti tuntumaan ja tilaan nähden on tällä hetkellä parempi kuin koskaan aikaisemmin kauden jälkeen. Työnteon aloituspisteessä on siis mukava ja rauhaisa seistä. Tämän siirtymäjakson tärkein tehtävä on saattaa kroppa sellaiseen levättyyn tilaan, jotta se on valmis taas vastaanottamaan, ehkä kovinta harjoittelua koskaan. Mutta ei paukutella siitä enempää ennen kuin nähdään, mikä on kulkijan valmius.
Nivalassa on kiva juosta ja harjoitella. Tämä on oikea juoksuharrastuksen kaupunki. Ja useat vielä polkujuoksevat. Ja järjestettiinhän tänä vuonna Nivalassa ennätyksellisest kolme polkujuoksukisaa, joista viimeisimpänä eilettäin lämminhenkisen raikas Trail Run Nivala -tapahtuma, joka myötäili Pyssymäen itä -ja pohjoispuolen kuivia neulaspolkuja, kärryteitä ja sorateitä. Mukavan vauhdikkaita polkuja, joissa ainakin aloittelijoille mukavasti korkeuseroja, sekä teknillisyyttä. Kokeneemmille huippunopeaa baanaa, jossa on oivaa pintaa kehittää mm. askelrekvfenssiä ja polkunopeutta. Tästä on ilo jatkaa, mahdollistamalla ihmisille liikunnan ja yhteenkuuluvuuden riemua.
Into on piukassa kohti vuotta 2018. Pääkilpailut tulevat olemaan ensi vuonna omalla kohdallani Karhunkierros 160km toukokuussa ja PUF2018 171km, Suomen pisin polkujuoksukisa syyskuussa. Joitain lyhempiä harjoituskisoja voi mukaan mahtua, mutta ne kaikki näiden kisojen ehdoilla.
Ilolla olen myös seurannut uusien innokkaiden polkujuoksijoiden mukaantulon harjoittelurinkiimme. Tervetuloa lämpimästi myös muille empiville. Tasosta riippumatta yhteistä mukavaa keksitään ja sävelletään!
Unelmat toteen. 28km huollosta läpsykujaa pitkin baanalle!
Kuvaaja ei halunut nimeään julkaistavaksi.
Viimeiset 9 päivää on sujuneet hyvin, mikäli mittarina käytetään toipumista karhunkierroksen 84km kilpajuoksusta. Toipumiseen on sisältynyt levon ja kevyen liikkumisen ohessa myös kisan kokemuksien uudelleen käyntiä esim. kilpaveljien ja siskojen kirjoituksien ja videoiden myötä. Tässä linkki siihen osastoon. Tästä videosta voi nähdä minklaista baana meillä oli 84km kisassa.
@TerhoLahtinen @Nuts
Tosiaan kisa oli reilu viikko sitten lauantaina. Viime viikolla tuli pyöräiltyä noin 47km ja hölkättyä noin 52km. Viikko sisälsi kaksi täyttä lepopäivää ja yhteensä noin 10:30h kevyttä liikuntaa, josta iso osa oli ihan huoltavaa, eli alle 110 sykelyönnin verenkierrätystä.
Tämä näyttäisi toimivan minulla. Muitakin tapoja on, tason mukaan. Suomen polkujuoksun ykkösnimi, Henri Ansio piti karhunkierroksen 56km kisan jälkeen eka lepopäivän 10 viikkoon! Kolmen päivän päästä hän tunkkasi jo Malmin jätemäen ylös-alas 10 kertaa alle vitosen keskarilla. Keskiviikkona jo ratavitonen 15:24min. Uh-La-La-La-Laa lauloi aikoinaan Alexia. Kukin tasollaan. Mainittakoot toinen esimerkki huipulta: 84km voittaja, herra Ruokolainen ei ole vielä ainakaan näkyville yhtään lenkkiä laittanut.
Olen siis toipunut kisasta. En ole kuitenkaan palautunut. Tässä on vinha ero, johon halpaan suohon moni upottaa huomaamatta jalkansa. Jalat voivat tuntua "ihan hyviltä", eikä juoksukaan tunnu "hullummalta", mutta sitten, kun aletaan laittaa normaalia treeniä jonoksi niin alkaa "kankottaan" ja jalat tuntuukin raskaalta. Kevyen ja reippaan ero on hädin tuskin 30sek/km. Se saisi olla mielellään lähellä minuuttia/km.
Itseäni tulkiten luulen (joka ei ole vielä tiedon väärti) olevani valmis varsinaiseen harjoitteluun viikon päästä. Sitten annetaan mennä kovaa ja korkealta.. sekä matalalta, ja etenkin sieltä - matalalta.
Huomasin karhunkierroksen kisassa muutakin kuin sen, että olin 16:sta ja miehet 40-vuotta sarjan neljäs. Olin perhana papparainen noiden nuorten joukossa! Huomasin, että minulla ei ollut lippistä väärinpäin - eikä lippistä ensinnäkään. Sometin minullakin olleen joskus lippiksen väärinpäin. Juhannuksena v.1994 ainakin todistettavasti viimeksi.
Yksi hauska nuori heppu totesikin: -"Kato, jätkäkin on ollut joskus nuori". Hah-hah-hah. On tämä verratonta.
Kuten kenties aistittakin, tunnelma on lystikäs alkaa jatkaa kohti seuraavaa haastetta. PEP 2017 57km matka. Ensi viikolla alkaa 7 viikon kunnon nosto jakso ja sitä seuraa 12 päivän virittelyjakso. Koitan päästä peppiin mennessä sellaseen kuntoon, että 10km menee alle 40minuuttiin. Eli vähän vauhtia lisää, sekä sen verran polkutanssiharjoituksia, ettei vauhti ihan jokaisessa kinkamassa hidastu. Aion juosta pepissä vähintään 6:47:48 ajan. Eli aion tehdä Nivalan ennätyksen. Tällä tietysti nostan viivalle Järviluoman, Uusivirran, Vähäsöyringin ja Päivärinnan. Enhän minä heille toppaa, mutta kunhan juoksen pojille pohja-ajan.
Vielä yksi yövuoro ja sitten tilanne on sillä tavalla, että jään kesälomalle. Töttöröö!
Bussi täynnä hyvin kaiken näköstä sakkia. Näkönen olen itsekin, jokainen on, oman näkönen. En arvaakkaan, että saan istua tulevan menestyjän vieressä. Olin sokea. Mieshän oli tyyni ja luottavaisen oloinen. Sanoi lähtevänsä retkeilemään. Retkeili 84km matkan alle kymmeneen tuntiin. Koko höskän kuudes. Yli 200 lähtölinjan ylittäjää. Nuoruuden ratajuoksija teki juoksun, jota ei saa pyyhittyä pois. Tuon alle ei ole väkeä jonoksi. Huikeaa! Upeaa. Kouva.
Lähtöpaikalla on sisätila. Ulkona on ehkä jossain kohtaa +1, ehkä toisessa kohtaa -1. Sisällä on vessajono. On väkeä, jotka istuvat pöydässä. Myös juoksija-lehden rastatukka. Savolainen. Toiset keskittyy. Yksi kertoo vitsejä. Larivaara. Kuuntelen. Paikalla on myös rintapieltänsä tutkiva GoPro-kameran käyttäjä. Mansen Mattila. Yksi kaveri jakelee gps-lähettimiä silmät killuen innosta. Onko hän ollut koko yön hereillä? Kaukola.
Paljon meitä, jotka täyttävät lähtölistat. Sitten silmäni löytävät gorillapaitaisen, rauhallisen oloisen kaverin. Ehkä hän ei ole edes vielä kunnolla herännyt. Kokkonen. Yksi mies on kuin jännitetty jousi, sähköjänis. Batman paita ja vireän oloinen kroppa singahtelee edestakaisin focusoituneen oloisena. Ruokolainen. Pihalla on nuoruutta. Hieman partainen kaveri lippalakki nurinpäin ja nuuska huulessa. Ei vaihtoehtoja. Valido. Yksi ilmansuunta etelään ja edessä nään yhden pisimmäistä kavereista. Villapipo ja joitakin vähäisiä vaatteenkappaleita siellä täällä kehoa. Kaikki arat paikat kuitenkin piiolossa. Tuure.
On selvää, että täällä mennään kovaa. En olisi silti arvannut miten kovaa. Olin tusina tapani näissä kekkereissä. Ehkä ensi vuonna kelassani riittää nuottaa. Tavoite täyttyi, mutta kaksi-ja-puolituntia kärkeen on liikaa. Hävettää. On tunnistettava rooli: Hölkkääjä. Täällä oli tänään juoksijoita. Oma kunto oli nippa-nappa hölkkääjä tasoa. Piru vie, että tästä jäi nälkää!
Hilipati-hippaa, että juoksu on kevyttä, mutta eipähän riitä mihinkään. Nousut kadottaa loputkin selät. Hyvä, etten näe silmissä jo ensi talven lumia. Uusi kunto. Se tehdään lopulta aina talvella. Kaikki käy leikkisän mielen kautta. Ei negatioita. Olen kuin telkkä kaislikossa. Heinäsorsa siellä pitäisi olla. Kaislikossa on touhua, mutta homma on liian hidasta.
Kaunis sorainen alusta ja edessä pariskunta. Sundström ja Uusivirta. Sain tietää tästä vasta jälkikäteen. Onnea! Rakkautta polulla. Kaunista. Lajitovereiden näkeminen saa aina piristymään. Olen sosiaalinen. Mutta nyt olen yksinäinen. Juoksen kohti luontokeskusta.
Vajaa tunti myöhemmin. -"Onpa kiva tässä luukuttaa". Ansio. Itse koitan pitää edes jonkinlaista tahtia. Rajallisuus. Silti etenee. Haluaisin olla lennokkaampi, mutta en ole sähköjänis - ainakaan vielä. Ehkä jonain päivänä. Unelma... -"Hyvä, Onni". Hietala. Mieliala piristyy. Olen yksi tässä isossa perheessä. Sähköistyn taas hetkeksi. Juoksu on paljon päänsisällä, mutta ilman kuntoa ei ole päätä - juoksussa. Keisteri viilettä ohi. Nyt en pysty vastaamaan. Vaaroilla pystyin. Oltiin silloin samalla matkalla. Hän on nyt seitsemäs. Upeaa.
-"Kohta tulee Jussikin tuolta takaa". Kertoo iloinen sieviläinen. Sitten tulee itse adonis. SievinAshtonEaton. Paljon on yhteisiä lenkkejä juostu yhtäkyytiä. Nyt ei ole muuta yhteistä kuin suunta. Jussi katoaa horisonttiin kuin kaste maahan. Mökkönen.
Alkaa tulla sauvoilla eteneviä vastaan selkä edellä. On sanomattakin selvää, että heidän lapussa lukee UTTF. Matkana 168km. On oltava hienovarainen. Etupuolelta voi löytyä vaikka minkälaista ilmettä. Mies kinkkaa mäkeä alas ja ei tahdo jaksaa montaakaan sanaa lausua. Hän pääsi kuitenkin maaliin. Onnea! Korttinen.
Kitkajoki on tänään lyhyt. Kulku on siis hyvää. Kello tykkää. Uskon ihmeellisiin aikoihin, jotka eivät ikinä toteutuneet. Kertoo kuitenkin mukaan saamastani pallosta hartioiden välistä. Tänään se jutteli mukavia. Hyvä niin. Vähäaho. Kyllä, tapasin itsenikin. Näin käy jokaiselle ultrajuoksijalle.
Mies sauvoo määrätietoisen näköisenä. Luen lappua. Sitten katson silmiä. Miltä näyttää silmät jotka ovat alkaneet seistä ehkä jo eilen? Nyt ollaan tiloissa! Jos kohta en itsekään mitään järkevää sanottavaa saa sanottua, mutta alkaa jo hieman pelottaa millaisia zombeja vielä nään. Karppinen.
Nyt olisi hyvää baanaa ja mittari näyttää kuuskyt-ja-jotain. Ei vaan enää hirveesti jalostu normiravia. Tunnen kuinka minua lähestyy takaa joku. Eleettömästi etenevä nuori nainen tulee ja ohittaa minut vähin elein loivassa vastamäessä. Olenko oikeasti näin poikki? Kohta tulee saman verran myötäistä ja ohitan jo letkaksi muodostuneen rykelmän. Neito pitkässä tummassa tukassaaan kertoo olevansa naisten kolmantena. Kuulema eka polkukisa koskaan. Toiset on lahjakkaita. Maraton mennyt kuulema 3:14h. Annan itselleni synninpäästön. Taitaakin olla kovasti etuoikeus kyetä olemaan tässä tahdissa. Korhonen.
Kohtaan vaarat, tunturit. Lumiset portaat. Väsyneet jalat. Uskon silti aina seuraavaan askeleeseen. Jään kuitenkin kaikista. En silti pysähdy. Meen minkä pystyn. Siitähän on kuitenkin kokoajan kyse? Lopulta tulen valtavaaran mökille. Siitä alkaa melkoinen vuorivuohen ravi alaspäin. Lumi pöllyää, mutta kukaan ei jää jalkoihin. Ohitan ja innostun. Olen läsnä. Tätä on juoksu parhaimmillaan. Yli kymmenen tuntia takana ja tunnet suorastaan lentävän.
Lopulta punaisella matolla. Porukkaa on maalissa onnittelemassa ja kiittämässä. Olen onnellinen. Siihenhän pyritään? Silti nyt muutama päivä myöhemmin jäljellä on lähinnä nälkä paremmasta. Ensi vuonna alle 10h. Sama matka. Perusmatka saa vielä siis odottaa karhunkierroksen osalta. Kiitos kaikki.
Nyt minulla on tälle vuodelle vielä 2+1 maalia. Ensin PEP 2017 kisassa alle 7 tunnin. Sitten PUF 2017 kisassa maaliin. Eli alle 36 tunnissa. Optio +1 on salaisuus, ja se toteutuu vain, jos siihen löytyy rako. Jotain ennätystä, kun olisi hyvä parantaa muutamalla sekunnilla, sillä lehdessäkin kerrottiin viime vuonna, että monilla sivukylillä asuu juoksijoita. Poikkimäki.
Noin 10-vuotta sitten kuunteleen vihreänä jo sittemmin eläkkeelle jääneen kolleegan tarunhohtoisia kertomuksia taianomaisen karhunkierroksen kiertämisestä. Kolleega kertoi kiertäneensä sen viidessä päivässä. Totesi menevän hyväjalkaisella neljässäkin päivässä, mutta jos nauttia halusi niin mielellään viisi päivää.
Viime elokuussa kävin ystäväni Keijon kanssa tutustumassa reittiin kolleegan neuvot unohtaneena juosten, kolmessatoistatunnissa. Olin selvästi kadottanut otteen normeihin. Siitä huumaantuneena ilmoittauduin samana syksynä, elikkä viime vuoden syksyllä tämän kevään karhunkierroksen kilpailuun. Matkana 80km. Tapahtuman nimi NUTS karhunkierros. NUTS = Northern Ultra Trail Service. Tapahtuman muut matkat 31km, 53km ja perusmatkana 160km. Kyllä, pisimmästä matkasta käytetään kuvaajana perusmatkaa. Kaukana normeista?
NUTS porukka on reilua. He tykkäävät antaa rahoille vastinetta niin tunnelmassa kuin kilometreissäkin. Nytkin jo lähtökohtaisesti jokainen matka oli oikeasti kaksi kilometriä pidempi ja edestakainen perusmatka 4km pidempi. Pikku ekstrana tälle vuodelle oli ilmeisesti sääolojen takia siirretty Juuman huolto noin kilsan päähän reitistä. Eli sieltä tuli vielä pari kilsaa lisää nauttimista. Näinpä todelliset matkan olivat kutakuinkin eri gps mittausten perusteella kutakuinkin 35km, 56km, 84km ja 168km. Reilua. Elämä on. Jos halusi päästä talvella asettamaansa tavoitteeseen oli nyt oltava hieman tavoitetta ripeämpi reitillä.
Piirsin itselleni aikaisin talvella tavoitteeksi 11h alituksen. Neljä kuukautta sitten vedin tavoitteen pois pöydältä ja asetin sen Ö-mappiin jalkaterien paletumaepisodin seurauksena. Tämän kuun alussa uskalsin nostaa tavoitteen takaisin hieman hikisin sormin. Sittemmin sormet ehtivät hyvin kuivua ennen toteutusta.
PERJANTAI 26 toukokuuta
Saavuimme ystäväni Jussin kanssa kilpailukeskukseen. Menimme hakemaan numerolaput, johon oli nyt uutena liitetty myös pakollisten varusteiden tarkistus. Tämän piti olla vain muodollisuus, mutta siitäpä seurasikin varsinainen sirkus. Nimittäin takkini ei suureksi yllätyksekseni mennyt alkuunkaan tarkastuksesta läpi! Olin tilannut sittenkin vääränlaisen takin edellisenä syksynä. No ei siinä. Älytön ihmettely päälle mistä nyt takki? Olinko tullut turhaa Kuusamoon asti? Enkö saisi juosta? Heermanin Mikael ja toinen toimitsija ohjasivat minut viereiseen InterSportiin, josta lopulta sain VIIMEISEN näytekappaleen LAINAKSI kisan ajaksi. Huh. Kyllä näistä aina oppii. Että piti tällainenkin lapsus vielä tässä kohtaa tapahtua.
LAUANTAI 27 toukokuuta
Heräsin jo kello kolmen jälkeen. Olin kuitenkin nukahtanut jo ilta kympiltä. Hyvät kisaa edeltävät unet minulle. Vieno virnistys kasvoilla join kahvia. Olo oli varma. Olin omalla tasollani parhaassa kunnossa koskaan. Olipa mukava lähteä heilutteleen kapuloita. Aamu meni äkkiä ja pian törötettiin Hautajärvellä, jonne matkustin seurakaverin, Markku Kouvan vierustoverina. Lähtöpaikalla paljon vanhoja ja uusia tuttuja. Oli kiva saada kasvot monille nettitutuille. Esim. Ville Tuure ja Janne Haapala... Ja olipa paikalla myös melko yskäinen Oittaan herttuan (vai miten se meni), Toni DON Valido :) Paikalla oli kosolti sen-näköstä sakkia, että nyt muuten mennään kovaa. Olin ajatellut olevani yksi Teron (Ruokolainen) ja Ossin (Kokkonen) jälkeisessä "Second Groupissa". Edellisten vuosien meininkejä lukien ajattelin kärjen lähtevän noin 4:30min -tahtia, joten ajattelin, että karvan alle vitosen vauhti riittäisi laskemaan eteen karkaavat omenat. Ja, hah.
Lopulta on lähdön hetki. 222 osallistujaa, joista 165 on miehiä, KYYRISTYY starttiin. Edessä 84km kiirettä. Minulla on tänään kiire syömään, juomaan ja pötköttään. Se on minun molo. Sitä kohden. Asetun johonkin Teron, Villen ja Oittaan herttuan taakse, sillä tiedän, ettei siinä tarvi odotella. Onnistun lopulta sulkemaan muiden tekemiset ja lähden omaan rentoon juoksuun starttitöräyksen kajahdettua ilmoille. Vajaa puoli kilsaa käynnisteltyäni mietin, että mitenköhän hiljaa meen, kun näyttää, etten kykene laskemaan edelleni karanneita omenoita. Katson jossain 500m kohdilla eka kertaa kelloa. Menen noin 4:30min vauhtia noin 140 sykkeillä ja olen kymppisakin ulkopuolella! En välitä. Menkööt. Kyllä ne sieltä sitten selkä edellä tulee vastaan.
Kulku on raikasta, ja hieman nopeampaa kuin olin ajatellut, mutta en anna sen häiritä. Eka vitosen jälkeen saan räknättyä että oisin joku 11-13 ehkä. Eka vitosen keskivauhti 4:58min/km. Kympin jälkeenkin vielä 5:20min/km keskari. Mutta jopa on kova taso. Välillä olen Markun edellä, välillä perässä. Takataskussani oleva suolapurkin madagaskar-saundi saa kuulema Markun ehkä päivän mittaan sekoamaan. Ei tarvinnut. 15km kohdalla alkoi isommat mäet, jotka vei Markun etäälle edelleni ja hiljensi tasamaan miehen vauhtia. Heikko kohta. Ennen mäkiä olin lähestymässä Ossin ja Villen selkiä. Vielä on PALJON tekemistä nousuvoiman kanssa. Ei se riitä kymppisakiin. Mielikuva: Rajallisuus.
Olin laskenut unelma-aloituksella ehtiväni noin 2:55-3:00h ajassa Oulangan huoltoon, eli nippa-nappa ennen 56km starttia. Kun saavuin Oulangan juottoon/DropBag pisteelle olin käyttänyt 2:44h. Mono oli totisesti ollut syönnillään. Keskivauhti 5:53min/km. 450 nousumetriä kuitenkin, vaikka olihan siellä myötämaatakin. Lähtiessäni olin käyttänyt 2:51h. Menikö tuossa huoltosählingissä oikeasti noin kauan? Lähtö Oulangasta hieman ennen 56km starttia oli ikimuistoinen. Kuuluttaja hehkutti ja pitkä rivi kanssakilpailijoita antoi käsiläpsyjä. Se oli kuin olisin juhlinut Olympiavoittoa - 56km ennen maalia. On tämä hienoa touhua. Ja miten raikas askel! Luottamus itseeni kasvoi hitusen lisää ja lähdin luottavaisena kisan pisimmälle pätkälle, sillä seuraavaan huoltoon olisi matkaa 32km.
33km kohdalla pikajuna Henri Ansio ohittaa minut ja pian paljon muitakin 56km matkalaisia. 35km kohdalla keskittyminen herpaantuu hetkeksi ja menen nurin. Ei käynyt mitenkään. En tiedä kangistiko kaatuminen, mutta 38km kohdilla alkaa vasemman jalan takareidessä tuntua uhkaavia krampin oireita. Suolaa ja magnesiumia olin ottanut hyvin. Olin myös juonut hyvin. Niinpä kävin vielä puolivälin krouvissa laskeen vettä, jotta näen onko väri ok. jotta uskallanko ottaa yhden buranan. Kaikki ok, kusi hyvän väristä. Puolivälissä 4h18min. Ystäväni Jussi (56km matkalla) ohittaa minut hieman ennen 41km kylttiä. 44km kohdalla otan kävelypätkällä buranan ja kramppi laukeaa, askel rentoutuu. Jussin kämpää jää taakse.
Olotila vaihtelee ultrajuoksuille tyypillisesti. Välillä kulkee paremmin, välillä huonommin. Kokonaisuus on kuitenkin eteenpäin vievää. Ajatus on kaiken aikaa positiivinen ja luottavainen. Tämä oli ehkä ensimmäinen kisa koskaan, jossa ei käynyt mielessä kertaakaan mitään negatiivista! Aika mieletöntä.
Hieman päälle 60km kohdalla saavun Juuman huoltoon hieman ennen 7h täyttymistä ja poistun sieltä alle kolmessa minuutissa. Olen hyvävoimainen ja kaikki käy nopeasti. Kilsa juoksua plus huolto yhteensä 9:45min. Eikös se ole aika hyvä tuohon kohtaan?
Lähden juoksemaan kohti Konttaisen huoltoa. Pian sula baana muuttuu kapeaksi lumipoluksi, mutta mielestäni varsin ok. menoon mahdollistavan (ainakin minun vauhdissani) menon. Meno on kyllä kieltämättä jo melko junttaamista, mutta eteenpäin mennään ja koko ajan tuntuu, että näinkö pitkästi oon menny - ja näin vähässä ajassa. Kotipolulla en muuten mene näin paljon kilsoja samassa ajassa. Viime vuonna PEP:ssä juoksin 58km 7h11min. Nyt olin juossut samassa ajassa yli 62km.
Hieman Juuman jälkeen, ehkä noin 20km ennen maalia kasaantui jonkinlainen "mennään maaliin yhteisvoimin" -ryhmä. Ryhmässä oli pari omaperäisesti säntäilijää, jotka toivat ryhmän etenemiseen voimaa tuota hauskuutta seuratessamme. Ja selvästi heillä itselläänkin oli hauskaa. Naisten sarjan kolmanneksi tullut veti vahvasti nousuissa, kuten polvivainen mies. Alamäessä sitten yksi toinen mies laski minun kanssani vahvasti ja menimme monesti koko ryhmän edelle. Minä yleensä vedin tasaisilla osuuksilla ja sain vetäjän manttelin. Kaikki auttoi toisiaan tekemällä vuorollaan, vahvuuksillaan töitä. Minä jäin yleensä eniten mäissä, ja huusinkin, että ei papparainen jaksa, ja että lasken sitten alamäessä kiinni..jos saan. Oulaistelainen mies oli yksi säntäilijöistä, ja myös polvivainen. Hän sai kuitenkin ihmetoipumisen (nuori mies) ja hyvästeli lopulta ryhmän. Mielessäni nostin hattua.
Konttaiselta huollosta oli 6,7km maaliin (laskin eka että ois ollu 8km). Siitä alkoi sitten hurjimmat vaaroille nousut. Papparainen ei pysynyt enää perässä, eikä laskut olleet juostavia, joten jouduin jäämään oman vauhtini varaan. Hyväksyin tilanteen ja toivoin, että muut jaksaisivat paremmin.
Valtavaaran mökiltä oli enää noin 4km maaliin. Pääasiassa jopa ajoin hyvin juostavaa alamäkiä. Siitä alkoi minun moottoritie, sillä jalkaa oli tasaiselle ja myötämaalle. Päästelin jatkuvasti vilkku päällä. Ohitin jopa Oulaistelaisen polvivaisen nuoren miehen. Menin monen muunkin kauan sitten ohi menneen ohi. Jaksoin jopa viimeisen mäen pitää kaikki ohittamani takana. Tulin kaikkeni antaneena, mutta varsin hyvävoimaisena maaliin ajassa 10 tuntia 54 minuuttia 57 sekuntia. Matkaa tuli kelloon 84,3km. Keskivauhti 7:46min/km. Nousumetrejä 2003 kipaletta. Eli alle 11h tavoitteen. Olin 165 mies starttaajan joukosta 16:sta paras, joten sijoitukseen täytyyy olla tyytyväinen. Tämä on verrattain hankala laji taitaa kisasta toiseen, josta kertoo mm.
se että hävisin viime vuoden voittajalle Ossi Kokkoselle vain reilun 8
minuuttia. Mutta joo, nälkää jäi. En tule tähän tyytymään.
Maalissa oli karnevaalimeinki. Kaikki sittemmin hajonneessa ryhmässä juosseet odottivat papparaista maaliin. Kiiteltiin toisiamme avusta tuloksen saavuttamisiksi. Kiitos! Myös Mikael Heerman kyseli kisasta heti tuoreeltaan. Samoin Henri Ansio ja Janne Hietala olivat onnittelemassa. Uskomaton fiilis.
Olenko tyytyväinen? Tein varmasti kunnon mukaisen suorituksen. Silti minua kaivaa hieman tuo, että olen niin huono noissa mäissä, etten saa ihtiäni edes täysin poikki 84km matkalla. Ei oo reisissä patia. Mutta kaikki toki pikku hiljaa. Nämä ovat hyviä tarkistuksia ja muistutksia missä mennään. Positiivisena huomiona, että matkavauhtini on kasvanut ja edellä menevät paidat alkaa näkymään. Tästä on hyvä jatkaa. TULOKSET 80kmYhteenveto tuloksista
TÄSTÄ kuvastuu, että tämä ei ole ihan pehmeää leikkiä.
Ystäväni Jussi juoksi myös vahvasti ja oli kovassa Buff Trail Tourin matkalla komeasti 36:s hieman päälle 7h ajalle. SievinAshtonEaton
Lopuksi haluan onnitella kaikkia onnistuneita! Olipahan hienot juoksut. Haluan kiittää myös kaikkia myötäelänneitä. Kiitos!
