VÄSY

                       On sitä ollut joskus aiemminkin, muttei vielä aikaisemmin kahta päivää. Aina on yö korjannut väsyn pois. Ehkä vanhuus on tullut? Nimittäin eilen vauhtikestävyys harjoitus (Vk) loppui ennen kuin se kunnolla alkoikaan. Mahakin oli sekaisin. Edellisenä päivänä oli loppunut yövuorot. Ei siinä mitään. Lyhyen räpiköinnin jälkeen kotiin. Energiaa ja unta. Uusi mato koukkuun.

                      Tänään aamulla tunsin olon normaaliksi. Kävin vielä varulta hölkkään 5km katsomatta kelloon, ihan kuin vain varmistaakseni tunnetilan todeksi. Oli se sitä. 5,1km. Keskivauhti 5:22min/km seisoskelu fiiliksellä. Keskisyke 117, joka on monille liki kävelysyke? Siispä suihkun kautta ja tankki täyteen. Sen jälkeen 2-3h rötväily ja valmistautuminen rentoon ja kiihtyvään vauhtijuoksuun 11km mittaisella mäkisellä (Nivalan mittapuulla) reitillä.

                     Alkuun laskettelin 2km alas lähtöpaikalle. Liki samantien kello käyntiin. 2km ylämäkiosuus meni noin 4:25min/km keskivauhdilla. Syke nousi tasaisesti ja normaalisti. Ihan mukavan iisiä, juuri sopivaa. Tästä olisi kiva jatkaa noin 5km mittaiselle myötämaa-osuudelle. Pari kilsaa tuli vähä alle 4:20min/km vauhdilla varsin vaivattomasti. Sitten iski taas väsy. Haukotteleva olo. Vauhti laski, vaikka myötämaahan menin. Väsy oli kuin olisi unta vastaan taistellut. Ei sellaisella olotilalla jaksa Vk-juoksua ainakaan hyödyttävästi. Tässähän oli tarkoitus kehittyä, ei selviytyä. Toki olisin voinut tintata treenin väkisellä, mutta sehän ei ole tarkoitus.

                    Mikä mättää? Valitettavasti olen hoitaja ammatiltani, joten näen liikaa vaihtoehtoja. Asia on maallikoille yksinkertaisempi. Jotain niistä maallikon vaihtoehdoista voisi olla vaikka yövuorot, joita oli nyt kuusi 23 päivän sisään. Liian kiireinen arki. Huono unen laatu. Tautia elimistössä. Veriarvot. Tai monesta asiasta koostuva vyyhti, joka iski silmille. Ammatin näkökulmasta vaihtoehtoja on paljon enempikin, mutta en niitä nyt vihti tähän maalailla. Lisäksi hoitajalla voi olla vaara ylireakoida, jos sen moodin päästä päälle, joten jos nyt vain pari päivää keskittyis lepäämiseen ja katsois sitten uudestaan. Ja kaksi päivääkin on aika vähän. Riippuu mistä on kyse.

                    Turha arvailla, sillä mitään ovia ei voi sulkea. Aika näyttää - tai sitten ei. Eikä sillä väliä, jos kyse ei ole mistään kovin vakavasta. Tasan vuosi sitten tein varpaiden paleltumisten jälkeen vasta ensimmäisiä tunnustelulenkkejä tässä kohtaa. Takana on varsin laadukasta harjoittelua marraskuun alusta asti - ja vieläpä terveenä. Ei yksi haukottelu viikonloppu tee muuta kuin hyvää, jollei ole kyse mistään vakavasta.

                  Jokatapauksessa varsin erikoinen juttu valmistautua ensi sunnuntain hallimaratonille. Maratoni itsessään ei ole tärkeä, sillä sen tarkoitus oli vain murtaa talven yksitoikkoista harjoittelua. Silti sitä olisi toivonut olevansa parhaassa mahdollisessa vireessä juuri viikon päästä. Aina se ei tosin onnistu maailman huipullakaan, joten aika rento fiilist tässä on kaikesta huolimatta :)
               Olo on kuitenkin väsymystä lukuunottamatta terve. Myös jalat ovat täysin terveet. Ei mistään mitään kolotusta. Kuinka moni muu kestävyysjuoksija voi sanoa samaa tässä vaiheessa talviharjoittelua?

                  Ainoa asia mikä harmittaa menneen talven harjoittelussa on lankeaminen taas liian yksitoikkoiseen harjoitteluun ja kilometrien valvontaan. Sen lopetan tämän maratonin jälkeen. Pitää harjoitella kehittyäkseen, ei jonkun kilometrimäärän vuoksi. Joo, tietysti ei juoksematta tulla juoksijaksi, eikä edes hyväksi harrastajaksi, mutta sillä ei ole väliä, onko niitä 70km, 90km, 110km vai 130km/viikko, jollei KAIKKI lenkit palvele vain kehitystä. On uskalletta tehdä myös harjoituksia, joissa ei juosta. Esimerkkinä nyt vaikka keskivartalojumppia ja porrashyppyjä, sekä hieman myös painoilla. Jokainen, etenkin suomalaisen juoksukulttuurin ostanut, osaa lihasta väsyttää, mutta harva kehittää.

                    Ensi sunnuntain tavoite? Ennen tätä väsyä tavoite oli 3:15h. Ennätykseni on 3:22:55, joten sovitaan, että jotain tuolta väliltä. Ainakin saan ottaa itsestäni kaikki irti, sillä kisoissa ei haukotella - siis noin lyhyissä. Ultrat on sitten erikseen. Siellähän voi joutua välillä istuun vaikka kannonnokassakin ja miettimään tavoitteita uusiksi.

                  Ensi sunnuntaina katkeaa noin 6 viikon maratonjakso, jota edelsi liki 3kk perusjakso. Ensi kaudella harjoitteluni on monipuolisempaa ja erikoisempaa. Aion uskaltaa 10-vuoden juoksemisen jälkeen harjoitella täysin omalla tavallani, välittämättä mistään normeista. Aika näyttää, mihin se johtaa. Ainakin olen innoissani, ja sehän on jo hyvä lähtökohta sinällänsä.

                 5.3 - 11.3. on maratonin jälkeinen viikko. Sen aion levätä ja tehdä aika tavalla kaikkea muuta. Käyn lumikenkäileen ja ehkä hiihtään. Varmaan jonkun lyhyen juoksulenkinkin saatan käydä, jos siltä tuntuu, mutta ohjelma on vapaa. Viikosta 11 alkaa sitten 8 viikon harjoitusjakso kohti Karhunkierroksen 160km kisaa.

                 Ensi viikon ohjelmani

Ma:   Lepo/jumppa/walk whit my lady

Ti:   Lepo/jumppa

Ke:   14km (Verryttely 5km, maratonin alun omaista hölkkää 7km ja 2km verryttelyä)
         Ilta 7km kevyttä juoksua

To: Lepo

Pe:  10km sis. väli 6-8km maratoinin alun omaista hölkkää

La:  Noin 5km aineenvaihdunnan ylläpito hölkkää

Su:   Maraton 


Nivalaista tuotantoa

Onni Vähäaho, Nivala 25.2.2018

99 PÄIVÄN ODOTUS

                    Reilun kahden viikon päästä sunnuntaina juoksen Vaasan Botnia hallin 400m radalla hallimaratonin. Juokseminen sisällä on kovasti erilaista neljän talviharjoittelu kuukauden perään. Ainakin rata kuulostaa olevan nopeassa kunnossa, sillä meidän kaupungin huippu-urheilija, Miika Tenhunen juoksi siellä viime viikonloppuna komean uuden 3000m pitkien halliratojen (yli 300m) ennätyksensä, 8:37:57. Noin 2:53min/km keskivauhdilla siis. Kuumaa. Onnittelut!

                    Yllä yksi tekosyy vähemmän onnistua. Vajaan 4kk äärimmäisen kovan talviharjoittelun jälkeen laskeutuminen kolmelle viimeiselle viikolle ennen maratonia on muutos harjoittelussa. Samalla se tietää muutosta askeleeseen ja juoksuvireeseen. Ja tottakai sitä toivoo, että löytäisi itselleen sopivan tavan saada suorituskykyä ylös. Harjoittelun kohdentaminen ja löysääminen antaa siihen yleensä aihion, mutta ei ole automaattinen tae. Muutenhan tämä olisi tylsän helppoa. Tulevat päivät kertovat, mihin suuntaan vire kehittyy.  

                   Sinänsä tuleva maraton tulee olemaan haasteena kovin kevyt, eikä se aiheuta hiuksiin uusia kiharoita tai värimuutoksia. Maratoniin ei piiloudu mitään erikoista tekijää. Se tulee olemaan juuri sellainen mauste talven loppupuolelle, kuten se on tarkoitettu: katkaisemaan talviharjoittelun ja piristämään viimeistä 12 viikon jaksoa ennen Karhunkierroksen 160km kisaa. Harjoittelun porrastuksen tarkoituksena on antaa kropalle erilainen ärsyke kevennyksen ja kisan muodossa. Kunnon hienoinen tuhoaminen maratonin myötä ja sen uudelleen rakentaminen ei tee uutta pesää, mutta on kuin hyvä peruskorjaus ennen ensimmäistä isoa mittaria.

                 

                    ODOTUS   -   HENKINEN HAASTE

                    99 päivää aikaa Karhunkierroksen 160km... 168km starttiin. Valmistautuessani näin pitkiin kisoihin haluan käsitellä asioita pääni sisällä rehellisesti. Ilmoitetun 160km sijaan tiedän, että kisassa juostaan 168km. Viime toukokuussa yhteen suuntaan kertyi 84km. Tämä nyanssi on tietysti pieni, mutta kertoo pedantista suhtautumisestani haasteeseen.

                    Kisa on toinen tulevan kisakauden kahdesta pääkisasta. Karhunkierroksen 168km kisassa maaliin pääseminen on se juttu, joka tekee kaikesta SEN asian josta koko kevätkaudella on kyse. Se on mielestäni yhtälailla kova tavoite kuin mahdollinen. Yhtälailla. Olen rehellinen itselleni. Haaste on äärimmäisen motivoiva, mutta samalla niin kova, etten voi tietää miten siinä käy. Siinä on sen mielenkiinto. Kuten Iivo Niskanen talviolympialaisten minidokkarissa luonnehti - odotukset ja paineet on aina kovimmat urheilijoilla itsellään. Urheilijat itse luo itselleen tavoitteet ja kantavat sen taakan maaliin asti. Tapauksessani kirjaimellisesti.

                    En tule olemaan kaapissa paineiteni kanssa. Tämä on yksi kirjoitus, jolla näette kaappini perälle. En halua kätkeä tavoitteeni taakse mitään asiaa vaan olla avoin ja kenties auttamalla sillä tavoin muitakin, jotka käsittelevät samoja asioita. Koviin tavoitteisiin kuuluu olennaisena osana henkiset haasteet. Muutenhan tavoite olisi joko liian kevyt tai vähäpätöinen. Samat asiat ne on 100m juoksussa, ampumahiihdossa kuin 168km polkujuoksussakin.

                   168km on ensinnäkin erittäin pitkä matka. Usein keskustellaan sopivasta etenemisvauhdista ja vauhdinjaosta. Arvioin, että viimeisen kahden vuoden aikana vauhdinjakoni on ollut jokaisessa menneessä kisassa kohtuu ideaali. Kuntokin on riittänyt hyvään menestykseen 57-84km polkujuoksukisoissa. Siitä esimerkkeinä viime vuoden PEP57km voitto ja kovatasoisen Karhunkierroksen 84km matkan 16.sija viime keväänä. Kuitenkin sitä pidemmissä kisoissa kunto on loppunut, enkä ole päässyt maaliin. Siitä henkisesti raskaimpana pettymyksenä viime syksyn PUF 171km kisa.

                   Karhunkierroksella on iso merkitys koko tulevalle kisakaudelle. On valtava merkitys päättyykö kisani maaliin vai ei. Millään muulla ei ole tuossa kisassa juurikaan merkitystä. Tottakai juoksen kisassa aina myös kilpaa, mutta kisan kehyksen nimissä. Tuossa kisassa, kuten PUF 171km kisassa maaliin pääsy on ykköstavoite ja kaikki mitä tulee sen lisäksi on plussaa. En ole huolissani vauhdinjaosta, sillä edelliset kaksi vuotta ovat tuoneet paljon hyviä kokemuksia siinä suhteessa. Kyse on kunnon kestämisestä ja henkisen kantin riittävyydestä.  168km Karhunkierrosta tai 171km PUF kisaa ei saa millään tavoin käännettyä itsestäänselväksi. Ja siinä on se pointti, joka pitää positiivisen jännityksen ilmassa.

                 Mikäli pääsen Karhunkierroksella maaliin, on sillä ERITTÄIN iso merkitys valmistautumisessa PUF 171km kisaan. Ja nimenomaan henkisesti. Noin pitkissä kisoissa ei sen merkitystä voi väheksyä. Karhunkierroksen kisa kestää 28-36h onnistuessaan. Se on pitkä aika ja sen aikana noiden kilometrejen lisäksi täytyy selättää myös noin 3800 nousumetriä.

                 Tällä ulostulolla ja paineiden jakamisella helpotan omaa matkaani kohti ensimmäistä päätavoitetta ja toivottavasti autan myös muitakin kohtaamaan omat haasteensa. Nämä asiat ovat kuitenkin vaijettuja salaisuuksia, jotka usein kätketään pullistelujen ja sananhelinän taakse. Katson ylöspäin niitä kavereita, jotka ovat itsensä maaliin tuolla Karhunkierroksen 160km matkalla selvittäneet. Iso halu on päästä siihen ryhmään ja tämä on yksi askel siihen. On käsitettävä se, mitä siihen vaaditaan. Uskon itseeni, mutta en voi ummistaa silmiäni tavoitteen haasteellisuudelle. Olen juossut viimeisen vajaan kahden vuoden aikana tuon Karhunkierroksen reitin kaksi kertaa varsin helposti, mutta sen tekeminen yhteen kyytiin on aivan eri juttu.

Onni Vähäaho, Nivalasssa 15.2.2017

USKALLUS

                   "Sepporädyn maassa" sana uskallus on kirosanojen sävyttämä, tuskainen ja jopa kaikessa suuruudessaan hölmö. Onko uskallusta harjoitella niin paljon kuin kroppa kestää - ja ehkei sitten lopulta kestäkkään, saati tuota kehitystä? Olen keihäänheitto ajoilta asti elänyt suomalaista urheilukulttuuria. Olen "saanut" todistaa "uskalluksen kiimaa" niin keihään, painonnoston, voimannoston, voimamiesurheilun kuin nyt ultrajuoksun parissa. Mikäli katsotaan asiaa "sepporätymäisesti" niin olen uskaltanut, läpi urheilu elämän.

                   Aloitin kauteen 2018 harjoittelun marraskuussa. Marraskuussa 7 lepopäivää. Joulukuussa neljä. Tammikuussa yksi ja nyt helmikuussa tämä päivä on ensimmäinen lepopäivä, joka sekin pitää keski -ja ylävartalojumpan. Olen "uskaltanut" harjoitella. Tiedän käyneeni pari kertaa äärirajoilla. Tunne siitä, kun ei tunnu mitään muuta ehtivän kuin palautua harjoituksesta toiseen.

                  Parikymppisenä urheilua harrastavat palautuvat nopeasti; huuhtovat verenmakuiseen suun suullisella hopeasompamehua ja ovat taas valmiit kirmaamaan. Vaikka olen syntynyt hyvin nuorena, olen silti jo pian 44 vuotta. Magnumimainen ikänumero ei ole etu palautumisessa.

                 Laittaessani itseäni taas tiukalle tänä talvena ultrajuoksuharjoittelun osalta, olen alkanut pohtimaan paljon harjoitteluani näkökulmasta: Voisiko "vähempi olla enempi"? Moniko on uskaltanut kokeilla panostaa laatuun määrän sijaan? Moniko on uskaltanut satsata palautumisen asioihin määräkiiman sijaan? Moniko on uskaltanut hakea parasta mahdollista tulosta hieman vähemmällä määrällä? Tähän, kun lisätään vielä sana monipuolisuus harjoittelussa niin voin nähdä mielikuvan luentosalissa tätä kysyttäessä Angry Birds klaanista. "Vähempi on enemmän" on vieraampi "uskalluksen" alue.

                 Olen ajatellut uskaltaa harjoitella tulevan maratonin jälkeen pelkästään täysin määristä välittämättä, hakien vain harjoituksia, jotka näen vievän eteenpäin. En pelkää levätä ja valita täysin määrämääreistä vapaata tapaa hakea parempaa kuntoa että tulosta. Tottakai, kun pääkilpailumatkani ovat tulevallla kisasesongilla 160-171km välillä, on harjoittelun myös sisällettävä määräryppäitä. Harjoittelussani koitan kuitenkin päästä pois määrän päälle määrän tekemisestä. Pitkien lenkkejen perään pitkien lenkkejen tekemisestä.

                Pohdinta alkoi jalostumaan, kun levitin ajatukseni paperille, koskien aikaa Vaasan maratonin (4.3.2018) jälkeisessä harjoittelussa. Sen jälkeen Karhunkierroksen 160km polku-ultralle on aikaa 12 viikkoa. Siitä ensimmäinen viikko menee palautumisessa maratonista. Kolme viimeistä virittämisessä itse kisaan. Keskelle jää 8 viikkoa parhaaseen mahdolliseen tulokseen tähtäävää harjoittelua. Tuon 8 viikkoa jaan neljään kahden viikon pätkään. Jokaiselle 2 viikon pätkälle laitan 4-5 avainharjoitusta ja kaikki muut harjoitukset ovat palautumista palvelevaa kevyttä juoksua. Ei pitkiä harjoituksia pelkästään päästäkseni joihinkin pinttyneisiin kilometrimääriin. Kaikki avainharjoitusten välinen harjoittelu palvelee vain lihaksiston ja kropan valmistamista seuraavaan avain harjoitukseen.  

               Yhdellä viikolla tulen tekemään kolme 60-70km lenkkiä. Sillä haen määrän kestämistä, mutta en tule toistamaan tuota elementtiä sen enempää, sillä haen uuden "vähemmän on enemmän" harjoittelun myötä näkökulmaa, jossa tulen juoksemaan isoimman lenkin kisassa.  Enkä epäile yhtään, etteikö tuleva harjoittelu olisi määrällisesti riittävää, vaikka siitä en tule enää välittämäänkään. Vain tuloksesta, ja siitä, että olen tapeeksi freesinä silloin, kun pitää niin olla.

               Kannustankin tällä kirjoituksella pohtimaan jokaisen tykönään voiko nostaa omaa tasoaan harjoittelemalla vähemmän ja laadukkaammin. Kannustan uskaltamaan. En perinteisesti, vaan todellista uskaltamista. Mielestäni runsaat hurjat harjoittelumäärät eivät ole uskaltamista - se on normaalia suomalaista tapaa hakea tulosta. Kulttuurissamme on aina vannottu työn nimeen myös harjoittelussa. Huono tuloskin hyväksytään, jos on harjoitellut perkeleesti ja ollut tukossa. Joskus kuulee paljon harjoitelleidenkin harkitsevan vaisuhkosti menneiden kisojen jälkeen jopa suunnittelevansa harjoittella jatkossa vielä enemmän. Uskallukselle on kulttuurissamme ollut aina vain yksi suunta. Olen kerran ajanut autoa, jossa vilkku toimi vain oikealle.

                Kolmisenkymmentä vuotta suomalaista "uskalluksen kulttuuria" kokeneena päätän siis uskaltaa toisin. Katsotaan mihin se johtaa. Tulokset puhuvat aikanaan puolestaan.

Onni Vähäaho, Nivalassa 13.2.2018

ETUPAHVI

                   Hyvää Runebergin päivän myöhäisiltaa!

                  Näin juuri ennen heräämistä unen jossa juoksin polkukisan voittoon. Laskettelin peltoaavalle alle 2min/km vaihdilla ohittaen äimistyneitä pyöräilijöitä (!). Tunne oli enkelin. Tajusin tekeväni kovan ajan voiton lisäksi.

                  Maalissa oli amerikkalaisen polkuklassikon hard rockin tunnelma ja lavastus. Yllättäen kuitenkin suomalainen kuuluutus. Jostain syystä myös entinen reittiennätyksen omistaja palloili alueella. Juuso Simpanen. Kävi onnitteleen voitosta ja reittiennätyksestä. Harmi, ettei tuota voi katsoa areenalta, ruudusta tai katsomosta uudestaan. 

                 Voittohaastatteluni keskeytyi, kun aloin oksentamaan. Samalla heräsin oikeasti. Onneksi myös oksentaminen oli unta. Toki kellonympäri nukkuminen oli aika oksettavaa. 

                   Olen yrittänyt keskittyä viime aikoina siihen, etten kuulostaisi vanhalta etenkään nuorten keskuudessa. Se jos mikä on ärsyttävän kuuloista. -"Minä oon ollu jo melekeen 20vuotta siellä ja täällä"... -"Muistan kuinka jo 40 vuotta sitten". Voi pyhä sylvi - ei ketään kiinnosta. Tuo jutustelu on melkein kuin puhelisi komerossa itselleen. Silti tuohon on iän myötä taipumus. Se on myönnettävä. Amen.

                   Ihmiset muuttuvat hiljalleen sukupolvesta toiseen. Ehkä se jäykkyys ja pidättäväisyys hiljalleen sieltä vähenee. Tietysti aina tulee olemaan erilaisia persoonia, mutta yhä enemmän olen rekisteröinyt myös ihmisiä, joissa asuu samaan aikaan toisia arvosta minä, omat vahvuudet tunnistava minä, että hyvän itsetunnon omaava minä. Se on kuitenkin vielä siksi harvinaista, että se saa aikaan usein myös vapauttavaa hauskaa kuuliassa. Niin minussakin muutama päivä sitten.

                  Mies näkee seitsemän vuotta vanhan kuvansa. Katsoo kuvaa tärkeänä, mutta samalla vahvasti arvioiden kolme sekuntia ja antaa lausunnon omasta kuvastaan, jossa on kaksi asiaa: -"Se on jo tuollon ollut tuo hiusraja nuinkin ylhäällä... Vaan on se leuhkan näkönen jätkä - ja niinhän se on vieläkin". Hyväntahtoinen nauru kruunaa kakun. Näin sen pitää mennä! 

                 Toinen esimerkki polkujuoksumaailmasta. Spekuloitiin tänään somessa Karhunkierroksen 160km matkan mahdollisia top10 nimiä. Tunnen itse heikosti koko sakin, joten tein osallistujat paremmin tuntevalle pienen arvio pyynnön. No hän sitten listasi kärkeä: Valido, Itkonen, Virtanen ja Jumisko. Tuli siinä muitakin nimiä. Nuo etunenässä. Nuo tiesin itsekin. 
                 Tuon jälkeen jatko-aprikoin ketkä tulee ekana vastaan, kun edestakaisesta reitistä on kyse. Spekuloin kärkiryhmäksi Valido, Itkonen ja Virtanen. Pian Valido helpottaa asiaa kommentoimalla: -"Jos terveenä pysyn niin minä tulen ensimmäisenä vastaan. Ei muita seurassa tai lähettyvillä". Kun on potentiaalia niin miksipä sitä ei pitäisi tiedostaa? Hyvä, Valido!

                 Itselläni on tavoite päästä maaliin. Tottakai omat sisäiset suunnitelmat ja kilpailuvietit elävät, mutta ne pysyvät visusti sisälläni. Parasta mahdollista tulosta haetaan - se on selvä. Pitää kuitenkin tunnistaa realiteetit. Aika iso kasa jätkiä on edessä, kun katsoo noita kovia nimiä. Huh, huh. Mutta jos läpi kisan pääsee niin on jo iso juttu. Loppu on tavallaan ekstraa. 

                 Treenit on edelleen menneet hyvin. Ja kunto on noussut jatkuvasti. Tämä on kuin maton nousukulma - jatkuvasti vie ylöspäin. Olen kuullut silti myös pientä kritiikkiä harjoitteluni "sillisalaattimaisuudesta". Monipuolisuus saattaa tuntua siltä, vaikka se on tarkkaan harkittua. Monipuolisessa harjoittelussa onkin juuri se juju, jolla kehityn. Elän niin vahvasti omilla intuitioilla, että minun tapani harjoitella on aivan oma koulukuntani. En usko, että kukaan harjoittelee juuri näin. Harjoittelussani on joitakin osia joidenkin käyttämistä harjoitteista, jotka olen kokenut vievän minua eteenpäin kehitykseni tiellä, mutta suurin osa itse harjoittelun kautta oivaltamia kokonaisuuksia. Olen luonut oman harjoittelubrändin. Silti se on tarpeeksi simppeliä, kuten monesti kehittävä harjoittelu on. 

                  Terveys on tärkeä asia kehityksen mahdollistajana. Harjoittelu voi sairastaa, yksilölliset taipumukset voi sairastaa ja myös huono tuuri. Itse olen ollut viimeksi flunssassa viime vuonna maalis-huhtikuun tienoilla. Sen jälkeen vain terveitä päiviä. Se on yksi asia kehityksessä onnistuneen, itselleni sopivan harjoittelun lisäksi.  
                 Tapasin eilen salilla tutun miehen. Hän kertoi puolestaan olleen viimeksi sairaana vuonna 2014. Ehkä pitää muistaa jututtaa tuota kaveria vielä uudestaan. Ehkä hänellä olisi jotain käyttökelpoista tietoa. Ainakin hän kuulostaa hyvin kurinalaiselta ja täsmälliseltä urheilijalta.

                  Nyt on varsin reippaita pakkaspäiviä. Yksi tuttu muistutti taas humoristisesti etupahvista. Se kuulemma pitäisi muistaa laittaa housuun, että... Monenlaista pitää osata ottaa huomioon. Aina ei voi sanoa, että väsyttää tai että lapset on jo tehty. Roolia riittää aina. Batman pukukin voi piristää, samoin lateksi hanskat. Mielikuva alkaa karata. 

                   Välillä on kiva käydä juoksemassa juoksumatolla. Lämmin lihaksille tekee hyvää ja saa hikoilla oikein kunnolla. Nivalassa pukukopilla voi törmätä myös aika koviin tositarinoihin. Sen verran tunnen ennätys -ja tuloshistoriaa (Sori nuoret, vähä ällöttävä ulostuonti), että tiedän seuraavan tarinan olevan tosi: Joskus 70-luvulla (apua!) pukukopilla ollut vanhempi mies kertoo juosseensa liki Nivalan ennätystä. 800metrin aika 1.55´3. Eka kiekka rapiat 54sek. Oli tuntunut kävelyltä. Silti oli tullu noutaja. Samainen heppu taisi parhaillaan juosta 400m alle 50sek. Nuo ovat kyllä kovia vauhteja. 

                   Asiat voivat poukkoilla, mutta ei elämäkään ole aina tasaista. Kaksi kaveria on kärsiny noin puoli vuotta ylirasitustilasta. Molemmilla aavistuksen parempaa näköpiirissä. Tuntuu jopa epäreilulta, että minä olen terve, ja nuo paljon vähemmän harjoittelevat kärsivät noin vakavista ongelmista. Kun harjoittelee paljon, saa paljon kritiikkiäkin. Eikä se ole huono asia, jos joku sitä luulee. Kuuntelen aina kritiikin, mutta lähes aina sen on saanut heittää olan yli jatkamaan matkaansa. Usein sivusta asioita ei voi täysin ymmärtää. Myös noissa ylirasitus jutuissa on paljon epäselvää. On vain oletuksia. 

                   Olen harjoitellut viime aikoina tiivisti. Kaksi viimeisintä lepopäivää: 15.1.2018 ja 26.12.2017. Tänään kaksi lenkkiä niin kuin monina muinakin päivinä. Aamulla 26,3km, illalla 8,2km. Kevyt askel niin aamulla kuin illalla. Joku voisi ajatella, että harjoittele sitten enempi. Minä sanon, että en. Silloin, kun askeleessa säilyy keveys, ottaa lihakset vastaan harjoitusta. Välillä voi hetken käydä lihas niin väsyneenä, ettei juoksu ole oikein kimmoisaa, mutta minun ideologissa maksimissaan kaksi päivää. Jos lihas on valmiiksi kimmoton, ei se ota kuin palauttavaa harjoitusta vastaan. Kimmoton lihas ei kehity vaan nääntyy kuormaan. Sitkeys saattaa kehittyä, mutta et pääse parempiin tuloksiin. Tämä on oma huomio ultraharjoittelusta. Tästäkin on varmasti monta näkökulmaa, mutta tämä on omani. Oma koulukunta. 

                   Olen lisännyt vapaata töistä keskittyäkseni harjoitteluun ja palautumiseen. Välttämättä harjoittelutunnit ei älyttömästi kasva lisääntyneen vapaan myötä, mutta toivottavasti palautuminen paranee vähentyneen työn ansiosta. Koitan pärjätä yhä vähemmällä rahalla. Katsotaan ainakin tämä ja ensi kesä mihin tällainen satsaus kantaa. Ihmeesti tuo itsensä kehittäminen näköjään kiinnostaa. Pidetään mies marjassa, kun ämpärit täyttyy tasaisesti.

                    Lopuksi kolme videota: 1) Laulan tätä aina mielessäni töissä. -"minun koti ei ole täällä", 2) Ei löydy sanoja 3) Notkeus barometri ja saavutus kelvata tyttären somekanavaan.


 1)

2)

3)

 Onni Vähäaho, Nivalassa 5.2.2018

JUOMAVYÖT, REPUT JA LIIVIT

                       Tässä esittelen omat juoman ja eväiden kantovarusteet.

Videolla nähtävät tuotteet:

Salomon S-Lab Advanced Skin 3 Belt Set
Salomon XA 20L juomareppu
Inov 8 Race Ultra Vest juomaliivi/reppu
Salomon S-Lab Advanced Skin 12 set juomaliivi/reppu
Salomon Soft Flask 0,5L pehmopullot
Camelbak 3,0L juomasäiliö

Onni Vähäaho, Nivalassa 3.2.2018

PUF 2018 - SUOMEN PISIN POLKUJUOKSUKISA

                     JÄRJESTETÄÄN TAAS ENSI SYYSKUUSSA. 

                     Alla mm. Suomen halki juossut ultrajuoksija, Pasi Koskinen, on PUF´n erikoishaastattelussa.

                     Kisaan on tulossa gps - seuranta, josta vahvistus tulenee viikon sisään. Mukaan on ilmoittautunut tällä hetkellä viisi osallistujaa, joten 21 paikasta on jäljellä vielä (enää) 16. Ilmottaudu mukaan! Tästä ohjeet.

Onni Vähäaho, Nivalassa 2.2.2018

TALVIHARJOITTELU 2018 - KOLME KK TAKANA

                 Niin se vain aika kuluu. Tuntuu, että juuri aloitin kaudelle 2018 harjoittelun hieman epävarmana siitä, olenko varmasti palautunut kaudesta 2017. Huoli oli aiheellinen, mutta turha. Palauduin hyvin ja harjoittelu on ollut kaiken aikaa tuottavaa.

                Kolme kuukautta on jo tarpeeksi pitkä aika tarkastelemaan talviharjoittelun onnistumista. Pohjatyö on tehty. Ensimmäinen osa ja jo pari viikkoa maratonharjoitteluakin takana. Tosin maratonharjoittelu jäisillä teillä on tuottanut haasteita.


                Kolmen kuukauden saldo on ollut seuraava (alla kuukausittain eriteltynä): 

Juoksua 1548km = 516km/kk
Muuta harjoittelua vain marginaalisesti. 

Harjoittelutunteja  161,5h  = ~54h/kk

                

MARRASKUU 2017

Juoksua 562,4km, Kävelyä 7,1km, Harjoittelua yht. 61,5h
Nousumetrejä 4092m+

JOULUKUU 2017

Juoksua 486,3km, Kävely 14,9km, Harjoittelua 49h
Nousumetrejä  2381m+

TAMMIKUU 2018

Juoksua 500,0km, Kävelyä 10,4km, Hiihtoa 10,1km. Harjoittelua 51h.
Nousumetrejä 3311m+

                      Miten onnistunut harjoittelu mitataan? Olen mielestäni aika reilusti edellä vauhtivälillä 4:45-6:00min/km edellisen vuoden tasoani. Näitä mittaan aina vauhti suhteessa sykkeisiin. Se on lahjomaton mittari.
                   Sen sijaan rasitusastmaisena en ole ainakaan toistaiseksi päässyt ihan samaan kehitykseen kovemmissa vauhdeissa. Toki vauhtiharjoitukset ovat olleet selvästi viime talvea parempia, mutta suhteesssa tuohon alueeseen 4:45-6:00min/km vauhdeilla, on vielä parannettavaa.

                     Yksi tekijä on tietysti harjoituskuorma. Suorituskyky piilee kuoren alla - ja niin on tarkoituskin. Vielä pitää uskaltaa painaa päätä pinnan alle, mutta pitää samalla huoli, että ei unohdu sinne. Tänään mietin ensimmäisen kerran todenteolla harjoitteluni tarkempaa sisältöä Vaasan maratonin (4.3.2018) jälkeen. Tuo kisa siis katkaisee harjoittelukauteni ja pakottaa minut harjoittelemaan hiukan eri tavalla, joka tuo uskoakseni tervetulleen erilaisuuden keskelle talvikautta.

                    Näen tulevan suurena intohimona. Odotan kevättä ja spesifiä valmistautumisosaa Karhunkierroksen 160km matkaa kohden todella paljon. Olen ylipäänsä innoissani. Ja se on kaikessa tärkeintä - rakastaa elämää jota on elämässä.

PUF2018 171km - SUOMEN PISIMMÄN POLKUJUOKSUKISAN OSALLISTUJALISTALLA ON ENÄÄ 16 VAPAATA PAIKKAA. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 31.1.2018

SE KÄY NIIN NOPEASTI

                       Varustevideo on kovasti suunnitteella. Maltetaan vielä hetki. Yhä tuntuu ihmisillä olevan tekemisen puutetta. Minulla on puutetta ajasta. Joskus aikaa tulee kuitenkin yllättäen. Näin kävi liki vuosi sitten 24.1.2017, kun palellutin varpaani. Sen jälkeen olen nauttinut yhä enemmän juoksusta - ja harjoittelusta ylipäänsä. Yhä enemmän odotan kuitenkin itseltäni rohkeutta ottaa erikoisharjoituksia ohjelmaani. Harjoittelussa on aina vara kehittyä.       

                       Lauantai - Sunnuntaiyönä heräsin pistävään kipuun. Oikean jalan pohje kramppasi pohjeluuhun kiinni. Venytysliikkeen aloittaminen puolipökkerössä ei ole yksinkertaisin asia puoli kolmen aikaan yöllä. Kahden viikon aikana oli tullut otettua rohkea määrä Vk-kilsoja. Kuudella eri lenkillä ja siihen vielä matolla tehty vertikaalitonni päälle. Rohkenin uskaltaa. Samalla tuli pluskelit ja sen perään pakkaset, eli betonijää-alusta. Tuo tekijä sinetöi pohkeiden rasitustilan.

                      Tämä ei ole uutta. Olen ollut tässä aikaisemminkin. Viimeksi hieman lievemäpänä joulukuussa. Tuntemuksien mukaan juoksua vaan. Kevyttä, hyvin lämpöä ja sitten jossain vaiheessa voi vähän nousta lantion päällekin, mutta tuntosarvet koholla. Tässäkään asiassa ei parane kiirehtiä.

                      Vk-rypäs ei ollut pelkästään riski. Se toi matalatehoiseen juoksuun lisää helppoutta ja vauhtia. Viime kesän vauhdit talvialustalla ja osin paremminkin. Harjoittelu tähtää kehittymiseen. Sitä on nyt saatu, mutta ei ilman hintaa. Täytyy kuitenkin pitää tilanne hallinnassa. Aina se ei ole helppoa - sehän on nähty maailmanhuipullakin. Polulta voi astua välillä huti, mutta sinne pitää osata takaisin.            


                      Tykkään jättää pari riviä tyhjää, kun siihen on hyvä syy. Uskon seuraavan täyttävän sen määreen. Katsoin lauantaina ja sunnuntaina tenniksen Australian avointen loppuotteluita. Ensin lauantaina naisten ja sitten sunnuntaina miesten. En kokonaan, mutta ison osan. En ollut katsonut pitkään aikaan huipputennistä. Grand Slam -finaalit, jos jotkut, ovat sitä.

                      Miesten loppuottelussa kohtasivat 29 -vuotias kroatialainen, Marin Cilic ja 36 -vuotias sveitsiläinen tennislegenda, Roger Federer. En osanut aavistaa miten paljon tennis lajina on mennyt eteenpäin. Pelissä tuli niin ihmeellinen suoritus, että se sai miettimään, onko kentän koko - tai lajin säännöt enää inhimmilliset. Tässä ottelussa pelasi siis kaksi lajin ehdotonta huippua. Marin Cilic oli syöttövuorossa. Ykkönen meni leveäksi. Oli kakkossyötön vuoro. Hyvä kakkonen painui varsin pitkänä ruutuun. Cilicin laskeuduttuaan takaisin syötöstä jaloilleen oli pallo jo pompannut takaisin hänen kenttäpuoliskollaan. Cilic jäi katsomaan mahdotonta tapahtumaa sijoilleen. Hän ei ehtinyt tehdä mitään, sillä niin nopea oli Federerin palautus.

                        Tuosta tuli mieleen se, kun heitti lapsena palloa tiiliseinään. Mitä kovemmin heitti, sen nopeammin se tuli takaisin. Eri urheilulajit ovat kehittyneet kenties nopeudessaan äärimmilleen. Voiko monikaan laji enää mennä nopeammaksi?

                       Hieman samaa on nähtävissä polkujuoksuissa. UTMB 170km kisassakin kärki lähtee painamaan 3:lla alkavaa kohti vuoria. Kilian Jornet & kumppanit. Suomen polkukisoissa lähdetään myös kovaa. Tässä esimerkiksi Tero Ruokolaisen karhunkierroksen 84km data viime toukokuulta.

                      Jääkiekossa on vain ajan kysymys milloin Connor McDavid tekee yhdellä nhl-kaudella 100 maalia tai 200 pistettä. Tätä mieltä on mm. Jaromir Jagr. Katsokaa tätä nopeutta!

Onni Vähäaho, Nivalassa 29.1.2018