Eilen värjöttelin noin viisi tuntia ulkoroihutapahtumassa kympin pakkasessa, jossa muuten kävi peräti 313 liikkujaa. Siitä lisää täällä. Sen jälkeen tuntui, etten taivu nivusista mihinkään suuntaan ja jalat kramppaili kotia päästyäni. Oliko minulle tullut patologinen vamma? Telakka? Siis hä, aamullahan kävin ongelmattoman reilun 15 kilsan lenkin. Ehdin jo hyväksyä ajatuksen. Tyydyin.
Tänään taitelijan yöstä selvittyäni olo olikin yllättäen ihan ok, jos ei nyt ihan vetreä. No ei muuta ku lenkkikamat niskaan ja Pyssyyn. Siellä ne asiat aina selviävät, sad-da-na. Auto parkkiin Kokkola-Kajaanitielle ja kevyttä letkutusta perhereitille päin. 15 minuutin välein oleva hälytys ei sitten vissiin tullutkaan päälle. No ei siinä mitään.. mutta sitten 15 minsan hälytys piippaskin. Katsahdin taaksepäin. Oho, näin kauas vartissa. Ilmankos jalka heilahtikin niin kevyesti eteenkäsin takaa eteen tullessaan. Lenkin serpentiini osuudella tunsin olevani läsnä. Nopea kontakti ja kivan heilahtava että helppo askellus toivat vahvaa länsä olemisen tunnetta. Parasta, on parasta just nyt, ei sitten joskus. Hetkessä elämisessä on elämän idea.
Lopulta lenkki meni noin viisi minuuttia nopsempaa kuin edellisenä päivänä. Nivusessa ei tuntemuksia. Elämä jatkuu. Jotenkin oon jossain jumissa, mutta se ei estä juoksemista. Jotenkin kuitenkin tunnen koko ajan, että homma on hyvässä huomassa. Juoksu tuntuu koko ajan hieman paremmalta. Vauhti on kasvanut. Kovaa en ole hirveästi juossut. Välillä jotain pikku käyttöjä. Vajaan viidenkympin ruho ei näköjään aivan pysy ajatuksen tahdissa. Täytyy vähän antaa siimaa, vaikka kuulin eilen, että moni nuori urheilijatähtikin on dille-dong tilassa, kun treeni on mennyt yli. Itse en oikein taida enää päästäkään yli, kun paikat jumii jo hyvissä ajoin ennen ylimenon mahdollisuuttakaan.
Jotenkin älyttömän kivaa isossa kuvassa. Koskaan ei ole kaikki asiat mallillaan, mutta iso kuva on sopivan hyvä. Tekemistä on uskomattoman paljon, vaikka leipätöitä ei ole kuin nimeksi. Siviilielämän nämä "höpöhommat" on sillä tavoin rentoja, että voi tehdä aina sitä mitä milloinkin haluaa. Taiteilla. Ominta onkin nykyään, ettei minulla ole juuri mitään suunnitelmia mihinkään asiaan. Menen ja teen. Tekemistä on riittänyt ja kirjanpidon mukaan oon käyny välillä lenkilläkin. Ja kuntokin näyttää vain nousevan.
Virran viemänä näyttäisi olevan minulle sopiva malli elää. Nytkin minun piti työskennellä NHL-tilastopohjien kimpussa ilta kymmeneen, mutta teinkin vaellusreitin sivuille kirjoituksen ja nyt aloin kirjoittaan tähän omaan blogiin. Vähän ehdin tilastopohjia tehdä ja ehkä hyppään toisesta erästä pelin kyytiin. YouTubesta soi äsken Freukkareita ja nyt Pojua. Teksti-tv:ssä Usa-Rus nuorten pelin tilanne ja muija duunissa. Tyttö chättää huoneessaan ja aikuinen poika on äidillään. Vieressä hieman haalistunut kahvi. Hörppäänpä sen loppuun. Noin. Sehän olikin jo kylmää.
Odotan ensi vuotta jo tosi paljon. Se kiima joka on sisälläni, siitä ei voi tulla muuta kuin hyvää. Nyt voi jo odottaa, koska on vuoden kolmanneksi viimeinen päivä. Oikeasti luulin että jo toiseksi viimeinen. Mistä sitä voi tietää huomista, ja onko tarpeellistakaan? En lakkaa nauramasta huvittuneena Kummelin vanhalle sketsille: -"Heleppohan se on eilisen sää ennustaa, mutta ennustappa huominen".
Onni Vähäaho, Nivalassa 29.12.2019
