torstai 14. toukokuuta 2020

KOHTA PURISTETAAN

          Uppoudun valmistautumaan nostamaan vauhtia. Huomaan ajattelevani askel kulmaa. Kyllä puhun itsestäni, 46 -vuotiaasta, hieman ylipainoisesta juoksun harrastajasta, joka iltalenkillä innostuu. Sokaistun hieman siitä, missä edellinen kilsa piippasi ja alan nostamaan lantiota valmiuteen jo liiankin aikaisin. No, ei siitä haittaa ole, vaikka jaksaisi aina juosta tyylikkäästi. Ai niin, se kilsahan päättyy tänne liki mäen päälle. Sitten pippaa!

          Liki kuotaisen asfaltilla ja alan latomaan, mutta en oikein tiedä millaista vauhtia jaksan kilometrin menemättä jo puolivälissä hapoille. Hallittu kova, ehkä jopa kiihtyvä ajatuksissa. Alla Hokan Tracer kakkoset. Ei juuri vaimennusta ja alamäki onkin aika metka pitää rytmi ja tekniikka kasassa. Päädyn "vain" rullaan mäen alas. Sitten tasaista, jossa vaikea löytää rytmi ja sitten tiukka mutka, jossa vauhti pääsi näköjään laskemaan reilusti. Pikku töyssy ylös siihen päälle. Sitten pidemmästi tasaista.  

          Jossain ehkä 600 metrin kohdalla tuntuu hyvälle ja innostun latomaan. Kädet alkaa jossain 800 metrin kohdalla hapottaan. Onneksi tulee myötäle ja nostan itseni loppukiriin. Mutta miksi kello ei piippaa? Aloitin kirin hieman liian aikaisin ja en aivan jaksa pitää vauhtia loppuun asti. Lopulta kilsa menee aikaan 3:55min. Hyvä. Kaikenlaista tässä on tullu tehtyä.

         Muistelen loppuliussa vuosien takaista tuloshakuista satsausta. Oli se aikaa. Se olisi paljon tällaista. Toisaalta eihän tämä hullumpaa ole, mutta ei tulosten tai kisojen vuoksi vaan siksi, että mikäli se tuntuu hyvältä raasta. Välillä tuntuu. Kyllä minä sitä kaipaan, mutta en kisoja, vaikka niissäkin on kiva käydä sosiaalisuuden vuoksi - ei tulosten. Tiedän paljon ystäviä, jotka tarvivat kisoja jopa treenimotivaatioon. Meitä on moneksi ja kaikille on tilaa. Ei tässä oikeaa tai väärää tapaa ole. Lopulta kaikilla on sama molo - se että tuntuu hyvälle - ainakin jälkikäteen.

         Hyväkuntoinen mies soitti minulle. Hän kysyi jaksaisiko vaeltaa 36 kilometriä Iso-sydänmaanvaellusreitillä. Hän kertoi, että 15 kilometriä menisi, mutta 36 kilometriä tuntuu pitkältä kävellä vaativassa maastossa. Tällaisissa tilanteissa sitä saa perspektiiviä normaaliin. Mikä on paljon, ja mikä riittävästi - se on jokaisen itse tunnistettava ja päätettävä.

        Tuossa aasinsilta seuraavaan. Minulla on tarkoitus juosta viikon päästä perjantaina (22.5.) pitkästi. Aion startata Peuranpolun eteläpäästä Koirasalmesta aamulla kello kuusi. Tarkoitus on juosta ensin peuranpolku Koirasalmesta Petäjämäelle. Tuo matka on noin 77 kilometriä. Siitä sitten jatkoreitti Syyryyn noin 23 kilometriä. Siitä vielä noin 31 kilometriä Pyssymäelle. Eli Koirasalmesta Pyssyyn noin 131 kilometrin matka. Olen aina tykänyt näistä omatoimi haasteista. En tarvi läheskään aina numerolappua. Motivaatio liikkua on sisäänrakennettu. Tuomo lähtee minulle huoltomieheksi, joka helpottaa valtavasti urakkaani. Myös alkumatkalle saattaa hyvällä lykyllä lähteä pacer.

         Tavoitteeni sen sijaan taitaa sittenkin olla sairas? Ei välttämättä kohdallani se, että juoksee metsiä pitkin 131 kilometriä vaan se, että jotenkin luulen selvittäväni tuon matkan alle 18 tunnin. Ok, onhan se aika flätti reitti, ehkä verttitonni, mutta tuskin paljon enempää. Silti tuo tavoite on hieman kovan kuuloinen, sillä esimerkiksi Vaarojen maratonin (Huom! Siellä kuitenkin 5000 nousumetriä) 131km voittajalla meni viime syksynä liki 19 tuntia. No, eipä voi ainakaan tavoitteen keveydestä moittia? Ystäväni Lasse juoksi Peuranpolun osuuden pari vuotta sitten aikaan 14:51h. Siihen päälle vielä se noin 54 kilometriä. Mutta yritetään - ja yrittänyttä ei laiteta.

          On selvä, että tuossa joutuu puristamaan oikein kunnolla. Tuo ei tule olemaan millään mittarilla mikään kiva retkijuoksu vaan ihan maksimiveto. Oon tuota hieman palastellut ja ajatellut, että yritän päästä tuon Peuranpolun super miehekkäästi noin kymmeneen tuntiin, korkeintaan vähän päälle. Siitä sitten Iso-sydänmaanreitille noin kolmessa tunnissa. No vähä päälle saa mennä, mutta ei kaikessa voi vain mennä vähän päälle, sillä lopun tekniseen 31 kilometrin matkaan varaisi mielellään lähemmäs viisi kuin neljä tuntia. Ja siinä vaiheessahan on jo se satanen takana.

          En tiedä miksi, mutta jotenkin vain uskon pystyväni tuohon. On kiva päästä juoksemaan vähän pidemmästi. Ja vieläpä polkuja pitkin. Mikä sen parempaa ja vieläpä hyvällä huololla. Katsotaanpa tätä sitten myös jälkikäteen, että miten kävi. Jos haluat liittyä WhatsApp -ryhmään, johon laitetaan väliaikoja matkan edistymisestä niin oleppa yhteydessä. Ehkä huoltomies voi sinne ryhmään heittää väliajan?

Onni Vähäaho, Nivalassa 14.5.2020

maanantai 4. toukokuuta 2020

SOLMU


          Siskon veljen äiti oli hänenkin äiti. Äiti joka rakasti poikansa isää ja hänen tyttöään. Yksi ei kestänyt lopulta noissa kahdessa lauseessa. Isästä tuli yksinhuoltaja ja pian poikansa kautta pappa ja tytön kautta appi. Isä ja hänen pojan poikansa kuolivat onnettomuudessa. Jäljelle jääneet olivat löytäneet biologisen isän siskolle, joka oli pojan kastanut pappi. Sittemmin pappi meni uusiin naimisiin ja hänestä tuli pojan pojan isäpuoli. Tämä tapahtui ehkä onneksi vasta pojan isän kuoleman jälkeen.

         Tyttö saikin nyt kaksoset, mutta ei omalle miehelleen vaan papille, joka heitti tämän vuoksi liperit nurkkaan ja alkoi ajamaan roskia. Kymmenen vuotta kesti ajaa ennen kuin hän oli ilmeisesti sinut oman roskakasan kanssa. Onnetonta oli kuitenkin entisen papin vetää itsensä hirteen. Kaksosista tuli musikaaleja. Siskon veljen poika ei kestänyt elämää vaan joutui mielisairaalaan.

         Kaksosten kohtalo oli soittaa heidän äitinsä hautajaisissa, sillä heidän äiti hukkui mystisesti eräänä juhannusyönä. Lopulta kaksosetkin kyllästyivät soittimiin ja heistä tuli hoitajia mielisairaalaan, jossa heidän enovainaan poika oli potilaana. Sitä ei kestänyt lopulta heistä kukaan. Jälkeen jäi vain tämä tarina. Musta tarina, jossa kaikki asiat meni solmuun. 



Onni Vähäaho, Nivalassa 4.5.2020

torstai 30. huhtikuuta 2020

HUHTIKUU 2020

              Huhtikuussa tuli sitten liikuttua paljon. Varmasti aivan liian paljon ja vailla mitään kovinkaan järkevää ajatusta. Lopputulema on kuitenkin, että kuun lopussa olen terve, enkä yhtään sen enempää jumissa kuin ennen kuun alkuakaan. Ulkoilu on kivaa, mutta tietysti sitä voisi yrittää välillä levätäkkin.

             Tuntuma on, että astmani on pahentunut, enkä saa enää välttämättä hiillostettua itsestäni sitä maksimia mikä oli vielä talvella parhaillaan - 174 tietämillä. No, katsotaan. Toki lihasten krooninen jumikin pois sulkee sykkeen mahdollisuutta päästä ylös, kun on jatkuvasti vähintään pieni sykejumi päällänsä. Ehkä jossain vaiheessa voisi käydä astmatesteissä, mutta kiirettä ei ole, sillä olen vain omaksi iloksi liikkuja. Asiani on ns. kiireetön, eikä vaikuta normaalielämääni.

            Ehkä suurin muutos mitä olen menneen talven ja tämä kevään aikana tehnyt on, että olen mielestäni saanut muutettua juoksutekniikkaani enempi mm. reisilihaksistoa aktivoivampaan suuntaan. Olen muuttanut ns. hölkkä-askeleen juoksuaskeleeksi. Hölkkäaskel on aika tyypillinen ultrajuoksijan askel, mutta kuluttaa pitkän päälle niveliä. Juoksuaskel on taas muutenkin teknillisesti järkevämmän ja mukavemman tuntuinen. Kokemusta on molemmista.


Tässä hyvä videoselvennys ylläolevasta:



HUHTIKUUN SUMMAUS ALLA



                                     HUHTIKUU        VUOSI 2020 YHTEENSÄ



Ulkoilu tunnit                 64h                  223,0h
Juoksu                    506,3km              1665,7km
Hiihto                       14,9km                197,3km
Lumikenkäily              0,0km                    9,0km
Kävely                       10,1km                  26,0km
Pyöräily                   216,8km                466,4km

Nousumetrit              8 944m               
35 106m 

Pullopantteja                0,40e                    44,1e
(tavoite 183e/vuosi)


                Hyvää Vappua kaikille! 

Ps. Panttitavoite karkasi hieman omien koronan varotoimien takia. Ehkä nyt jo uskallan alkaa keräämään pantteja, kun käsitys koronasta on selkeytynyt. Terveyttä kaikille!



Onni Vähäaho, Nivalassa 30.3.2020

torstai 23. huhtikuuta 2020

LUISTELUTYYLI -AJATTELU

             Maailma menee eteenpäin - haluttiin sitä tai ei. Ihmiset tulee tutkitustikin ajan jäljessä. Muutokset tapahtuvat usein kymmenen vuoden viiveellä. Tuo johtunee siitä, että halutaan pitää vanhoista, tutuista asioista kiinni ja pelätään uuden oppimista, muuttumista ajan mukana. Jokainen sukupolvi syntyy erilaiseen maailmaan. Oma sukupolveni syntyi maailmaan, jossa Kekkonen oli presidentti, hiihtotyylinä oli perinteinen ja useiden talojen sisällä oli kasvatusvälineenä koivuniemen herra, jopa remmistäkin puhuttiin.

            Tänä päivänä noista ei toimi kuin perinteinen hiihto - onneksi. Luistelutyyli on tosin suositumpaa ja ajattelupuolella jopa suotavampaa. Antaa ajatuksille tilaa liikkua laidasta laitaan. Suoraviivaisella, näin on aina tehty, ajattelulla ei kehity itse eikä ympärillä olevat. Kokeilemalla erilaisia tyylejä elämässään eri osa-alueilla voi yllättyä iloisesti. Keskustelujen päätteeksi voi vaihtaa "katellaan ja palaillaan" heiton sijasta, vaikka "mukavaa päivänjatkoa" tai muuta erilaista.

            Yksi lempivertauksistani on ihmisen vertaaminen eläimiin. Eläimien puolelta olemme olleet pitkään aika lähellä gnu-härkiä. Menimme pitkään samoja valmiita teitä, samaa rataa, näkemättä metsää puilta. Nyt olemme viime vuosina kehittyneet näkemään metsän ja ennen kaikkea löytämään luonnon - ja osittain jopa siitä välittämisen. Jälkimmäisessä olisi vielä kehitettävää. Nyt olisi luistelupotku tarpeen - puhtaaseen suuntaan. Luonto palauttaa ja täyttää tankit henkisesti että fyysisesti.

            Suomessa ollaan tunnetusti osaamisen puolella hyvin kartalla maailman eteenpäin menossa. Suomalainen osaaminen tunnustetaan globaalisti ja maassamme on monen alan guruja. Sen sijaan kestävyysurheilussa on saatettu jäädä liian pitkäksi aikaa samoille raiteille. On tehty pitkään tietyt asiat vain siksi, kun on aina niin tehty. Missä on luistelu-ajattelu? Teho, nopeus ja voimaharjoittelu on tällä hetkellä se millä tehdään ero pistesijoilta mitalisijoille. Enää ei ole välttämättä tämän päivän juttu heittää seinälle slaidia, jossa ykkösjuttuna on 80% aerobista harjoittelua.

            Edellisen kappaleen jatkoksi en malta olla ottamatta kantaa keskusteluun pitkän lenkin maksimitasta. Jari Isometsä piti kestävyysurheilu sivustolla järkevänä maksimittana kahta-ja-puoltatuntia. Ja voihan se tosiaan ollakin juurikin niin hiihto - ja kestävyysjuoksu puolella. Ultrajuoksussa onkin sitten jo vaikeampi määritellä järkevää maksimimittaa. Jos kohta voidaan toki luistelutyyli -ajattelulla avata tarvittaessa koko ultrajuoksulajin (onhan se oma lajinsa kuitenkin) olemassa olon järkevyyttä. Kontekstina kuitenkin se, että Jari Isometsän kilpailusuoritukset kesti maksimissaan reilu kaksi tuntia, kun minulla viimeisimmässä kisassa kesti juosta soisia polkuja pitkin vajaa kaksikymmentäyhdeksän tuntia putkeen, nukkumatta.

            Voisikohan Nivalassa olla mahdollisuuksia nähdä vieläkin paremmin useamman vuoden päähän? Pidän nykyistä nivalalaista tahtotilaa uudistua hyvänä, mutta missä on kevyenliikenteen verkostot? Esimerkiksi liikuntapyhättö Pyssymäkeen. Samalla yhdistyisi tulevaisuuteen vastaamisen lisäksi turvallisuus, liikuntaan innostaminen ja liikenneverkostojen ajanmukaistaminen.


Onni Vähäaho, Nivalassa 23.4.2020

perjantai 17. huhtikuuta 2020

ELÄMÄN SUOLA

        Elämän suola on henkilökohtainen kiinnekohta johonkin kestävään. Mututuntumalla on helpohko arvata, että ainakin oman ja edellisen sukupolven elämän suola on ollut urheilu ja hyvänä kakkosena huumori. Parhaassa tapauksessa nämä kaksi taitavasti yhdistettynä. Kalpea aavistus nykyisessä poikkeustilassa on, että ihmiset kaipaavat urheilua ja huumoria.

        Kuten yleisesti liikkumista julkisilla paikoilla myös henkihieveriin liikkumista tulisi välttää. Itse harrastan ultrapolkujuoksua ja olen joutunut miettimään muutamaan kertaan miten paljon minun pitää muistaa jättää varaa omilla lenkeilläni. Toistaiseksi koen onnistuneeni. Tuossa muutama päivä sitten juoksemallani maratonin mittaisella lenkillä en hengästynyt, ei yskittänyt tai silmälasit menneet huuruun. Lienee tarpeeksi kevyttä liikuntaa, eikä vastaantulijoita tullut. Oli räntäsade. Hyvä karanteeni sää.

        Yle näytti taannoin vanhoja urheilun klassikkoja. Katsojaluvut oli isot. Tämä vahvistaa olettamusta niin sanotusta yhdeksännestätoista mineraalista - "elämän suolasta". Onneksi sitä voi saada ja sitä voi nauttia katsomalla, kuuntelemalla ja lukemalla. Kuuntelin eilen radiosta pätkän vanhasta jääkiekko klassikosta Pyssymäen perhereitin lähtöpaikalle autolla ajaessani. Legendaarinen MM-kisaselostus vuodelta 99, jossa Suomi tasoittaa pelin Venäjää vastaan tilanteeseen 3-3 vain kaksi sekuntia ennen pelin loppua. Mertaranta oli tuossa selostuksessa liekeissä ja julisti jopa Venäjän lyödyksi.  Meni vieläkin, nyt kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin muutama minuutti tunnekuohusta selvittyäni ennen kuin kykenin aloittamaan lenkin.

       Joskus 70-80 luvun tietämillä oli muutama paikallinen kestävyysurheilija ollut viikonlopun pitkällä lenkillään. Tuolloin he tekivät usein päivän mittaisia lenkkejä. Paluumatka Maasydämenjärven metsistä kulki imatran voimalinjaa pitkin kohti haikaperää. Paluumatkaa oli vielä hyvä huikonen jäljellä. Päivän mittaisten lenkkien tapaan jutut alkoivat loppupuolella laantumaan. Silloin lenkin vetäjä oli todennut vain lakonisesti muille mukana olleille lähtevänsä jo saunan lämmitykseen. Samalla vetäjä oli alkanut latomaan jo eväistä tyhjentyneellä repullaan melkoista haipakkaa kohti haikaperää. Tuntia myöhemmin, aivan jo haikaperän kankaita edeltävillä vainiolla yksi joukosta sanoi vetäjälle: -"Ethän sinä sitten lähtenytkään".

       Kaupassakin pitää välillä käydä. On jopa ajoittain koomisenkin tuntuista, kun pitää yrittää välttää joutumasta liian lähelle lajitoveria. Yhdellä poikkeusajan kauppareissulla kahden hyllyn päästä kuului tutun miehen puhe. Hän kysyi hieman epäuskoisenäköisenä oliko hän nähnyt oikein nähdessään vaimonsa kanssa minut juoksemassa Reisjärven ohi reppu selässä edellisellä viikolla. Jouduin vahvistamaan näyn. Kanssakäyntiä varoetäisyydeltä siis. Tämä aika tullaan muistamaan niin kauan kuin sitä on.

Elämän suola saattaa löytyä Iso-Sydänmaanreitin syövereissä. 

Onni Vähäaho, Nivalassa 17.4.2020

maanantai 13. huhtikuuta 2020

KUNINKUUSMATKA - MARATON

          Maraton, eli maratonjuoksu on 42,195km mittainen kestävyysjuoksumatka. Maraton on ollut kesäolympialaisten ohjelmassa ensimmäisistä kisoista 1896 alkaen. Juoksumatkan pituus ja nimi perustuvat kreikkalaiseen taruun, jossa sotilas Feidippides juoksi Marathonin kylästä Ateenaan noin 40 kilometrin matkan ilmoittamaan persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa. Joidenkin tarujen mukaan viestin tuonut taistelija kuoli viestin tuomisen jälkeen. Kyseessä on siis jopa ritarillinen matka, jota on pitkään pidetty kuninkuusmatkana.

         -"Maratonharjoittelun pituudeksi suositellaan kuntoilua jo harrastaneelle puolta vuotta ja aloittelijalle vähintään vuotta. Tärkeintä harjoittelussa ovat kestävyysominaisuudet, juoksutaito, harjoittelun ja levon rytmitys sekä ravitsemus (wikipedia)". Kuulostaa liki mahdottomalta ja jopa ahdistavalta tuota lukiessani. Kunnoitan myyttiä, mutta en osaa tuota pitää noin mahdottomana. Silti yritän ymmärtää, että kyseessä on pitkä ja raskas matka.

          Juoksin viime vuoden elokuussa Nivalan Pyssymäki Extreme Polkujuoksussa Iso-Sydänmaan vaellusreittiä pitkin 171 kilometriä putkeen. Aikaa meni tarkalleen 28 tuntia ja 41 minuuttia. Voitin kilpailun. Pääasia oli kuitenkin kuljettu matka elämyksenä ja maaliin pääsy oli saavutus, ei voitto, vaikka kyllä sekin kelpasi. On kuitenkin lienee selvää, ettei minulle maratonin juokseminen voi tuntua kovin erikoiselta. Silti olen koittanut pitää kunnoitukseni tuota matkaa ja etenkin sen läpipääsemistä kohtaan.

         Juoksin tuon viime elokuun kisan jälkeen eilen kahdeksannen vähintään maratonin mittaisen harjoituslenkkini. Eli teen noita maratonin mittaisia lenkkejä näköjään keskimäärin kerran kuussa. Eilen juoksin aika tarkalleen "vain" maratonin mittaisen lenkin, kun kello näytti 42,23 kilometriä. Mukailin turvavälejä kunnoittaen kahden kaverin kanssa 1980-luvun Nivala maratonin reittiä. Aikaa kului 3 tuntia 49 minuuttia. Muisteltiin siinä miten aikanaan kesti monta vuotta päästä ylipäänsä maraton alle neljään tuntiin. Nyt se meni 25:n peräkkäisen liikuntapäivä putken päätteeksi. Kannoin lisäksi kaikki juomat ja eväät repussa itse lähdöstä maaliin. Ja kieli pysyi suussa, ei vyön alla, eli kevyesti hölköteltiin.

         Olin jo ennen eilistä maratonia päättänyt pitää tänään lepopäivän. Olin juossut 25 päivän aikana liki 500 kilometriä ja kiivennyt noin 6000 nousumetriä. Lihaksissa eilinen maraton ei tunnu juuri aikaisempien päivien lenkkejä kummoisemmalta, mutta välillä on hyvä todistaa osaavansa myös levätä. Raskaimpina pidän omista lenkeistäni niitä, joissa kerään lenkin aikana vähintään 1000 nousumetriä. Juoksen usein kotoani paikalliselle Taunonmäelle (Dan Hill) seitsemän kilometrin matkan ja kiipeän mäen noin 44 kertaa ylös ja alas. Sitten juoksen takaisin kotiin. Matkaa tulee siirtymineen noin puolimaratonin (21,1 kilometrin) verran ja nousumetrejä vähintään 1000. Tuo harjoitus on mielestäni paljon vaativampi kuin juosta kevyellä otteella maraton repun kanssa.

          Vuonna 2007 jaksoin juosta putkeen vain yksi ja puoli paalunväliä. Mikään ei ole siis mahdotonta. Vain jokaisen oma ajatus voi olla esteenä mille tahansa unelmalle. Kannustan liikkumaan ja laittamaan vaikka maraton tavoitteeksi tai Pyssymäen polkujuoksut. Maraton mittaisen matkan saavuttamiseen voi mennä vuosi tai pari, mutta pystyt siihen. Maraton on kuninkuusmatka. Minäkin olen juossut sen joskus (v.2009) ensimmäistä kertaa. Sitä ei unohda koskaan. Voin vakuuttaa, että se tuntuu kuninkuusmatkalta. Iloa, uskoa, toivoa ja rakkautta poikkeusaikaan!

            Ensimmäistä kertaa neljän tunnin alitus vuonna 2012, Toholampi 
            (Oma valokuva-albumi)


Ultrapolkujuoksuharrastaja, Onni Vähäaho