NO-NIIN! Nyt on reittiä skannattu hieman lisää peuran polun loppupäästä ja tutkittu alkupään vanhoja lenkkitoteumia peuran polun eteläpäästä, sekä soitettu vielä kaksi vuotta sitten koko Peuranpolun läpi juosseelle ultrapolkujuoksijalle. Sen lisäksi on vaellettu Iso-sydänmaanreitin takaosa. Nyt alkaa kokonaiskäsitys tulevasta urakasta olla selvempi. Reitti on kyllä myös peuran polun osalta paikoin erittäin tekninen ja haastava. Tuo pohjoispään teknisyys kyllä yllätti.
Peuranpolun pohjoispäästä löytyy melkoista kivikkopätkää
Peuran polulla pajon tällaista pohjoispäässä.
Mutta myös upeita maisemia!
Valmistautuminen tulevaan noin 131 kilometrin polkujuoksu-ultraan on hyvällä mallilla. Suunnittelu on yksi homman suola. Itse tykkään hakea parasta mahdollista aikaa ja suoritusta. Lähtö perjantai aamulla kello 6.00. Tavoite on edelleen 18 tunnin alitus, vaikka se on viimeisten tutkailujen jälkeen entistä kovemman tuntuinen, mutta hyvällä onnistumisella mahdollinen.
Jos haluat mukaan seuraamaan ponnistustani niin ilmoita siitä minulle whatsapilla. Liitän halukkaat seurantaryhmään. Live-sijainti seuranta ei testejen mukaan toimi, mutta ryhmään tulee huoltopisteittäin väliajat. Huoltopisteet tulevat olemaan:
Huoltopisteet: Tarkennettu tavoite
1. Salamajärventie noin 18,5km 2:05-2:15h 2. Karhunpiilontie noin 33km 3:55-4:05h 3. Valkeinen noin 49,5km 6:10-6:20h 4. Kuivajärvi noin 63km 8:00-8:10h 5. Savikontie noin 82km 10:40-10:50h 6. Syyryntie noin 100km 13:00-13:10h 7. Pesänevantie (P7) noin 115km 15:15-15:30h 8. Pyssymäki noin 131km 17:45-18:00h
Reitti kertauksena: Peuranpolun runkoreitti Koirasalmesta - Petäjämäkeen n.77km, josta yhdyspolku Syyryyn n.23km ja loput 31km Iso-sydänmaanreitin loppuosaa. Oikeastaan missään huoltovälillä ei ole juuri löysiä, joten isommin ei passaa homma kusta. Tässä on neljä päivää aikaa ajaa itsensä sopivaan hurmostilaan.
Iso juttu on, että on nuo huoltovälit noinkin sopivat. Kuivajärveltä eteenpäin tarvinnee vasta kolmea lötköä/huoltoväli. Alku menee lyhyehköjen välejen vuoksi hyvin kahdella lötköllä, eli siis yhdellä litralla vettä. Lopussa taas homma hidastuu matkan ja alustan vaativuuden vuoksi muutoinkin niin puolitoista litraa juomaa alkaa olemaan kohdallaan.
Mukava päästä tähän haasteeseen kiinni. Jos kaikki menee oikein hyvin niin voidaan hyvällä lykyllä saada tämä myös ultramatkaksi 2021 vuoden peppiin.
Lauantain (16.5.) vaelluksesta NIPON videota (a´la Jari Jyrkkä)
Uppoudun valmistautumaan nostamaan vauhtia. Huomaan ajattelevani askel kulmaa. Kyllä puhun itsestäni, 46 -vuotiaasta, hieman ylipainoisesta juoksun harrastajasta, joka iltalenkillä innostuu. Sokaistun hieman siitä, missä edellinen kilsa piippasi ja alan nostamaan lantiota valmiuteen jo liiankin aikaisin. No, ei siitä haittaa ole, vaikka jaksaisi aina juosta tyylikkäästi. Ai niin, se kilsahan päättyy tänne liki mäen päälle. Sitten pippaa!
Liki kuotaisen asfaltilla ja alan latomaan, mutta en oikein tiedä millaista vauhtia jaksan kilometrin menemättä jo puolivälissä hapoille. Hallittu kova, ehkä jopa kiihtyvä ajatuksissa. Alla Hokan Tracer kakkoset. Ei juuri vaimennusta ja alamäki onkin aika metka pitää rytmi ja tekniikka kasassa. Päädyn "vain" rullaan mäen alas. Sitten tasaista, jossa vaikea löytää rytmi ja sitten tiukka mutka, jossa vauhti pääsi näköjään laskemaan reilusti. Pikku töyssy ylös siihen päälle. Sitten pidemmästi tasaista.
Jossain ehkä 600 metrin kohdalla tuntuu hyvälle ja innostun latomaan. Kädet alkaa jossain 800 metrin kohdalla hapottaan. Onneksi tulee myötäle ja nostan itseni loppukiriin. Mutta miksi kello ei piippaa? Aloitin kirin hieman liian aikaisin ja en aivan jaksa pitää vauhtia loppuun asti. Lopulta kilsa menee aikaan 3:55min. Hyvä. Kaikenlaista tässä on tullu tehtyä.
Muistelen loppuliussa vuosien takaista tuloshakuista satsausta. Oli se aikaa. Se olisi paljon tällaista. Toisaalta eihän tämä hullumpaa ole, mutta ei tulosten tai kisojen vuoksi vaan siksi, että mikäli se tuntuu hyvältä raasta. Välillä tuntuu. Kyllä minä sitä kaipaan, mutta en kisoja, vaikka niissäkin on kiva käydä sosiaalisuuden vuoksi - ei tulosten. Tiedän paljon ystäviä, jotka tarvivat kisoja jopa treenimotivaatioon. Meitä on moneksi ja kaikille on tilaa. Ei tässä oikeaa tai väärää tapaa ole. Lopulta kaikilla on sama molo - se että tuntuu hyvälle - ainakin jälkikäteen.
Hyväkuntoinen mies soitti minulle. Hän kysyi jaksaisiko vaeltaa 36 kilometriä Iso-sydänmaanvaellusreitillä. Hän kertoi, että 15 kilometriä menisi, mutta 36 kilometriä tuntuu pitkältä kävellä vaativassa maastossa. Tällaisissa tilanteissa sitä saa perspektiiviä normaaliin. Mikä on paljon, ja mikä riittävästi - se on jokaisen itse tunnistettava ja päätettävä.
Tuossa aasinsilta seuraavaan. Minulla on tarkoitus juosta viikon päästä perjantaina (22.5.) pitkästi. Aion startata Peuranpolun eteläpäästä Koirasalmesta aamulla kello kuusi. Tarkoitus on juosta ensin peuranpolku Koirasalmesta Petäjämäelle. Tuo matka on noin 77 kilometriä. Siitä sitten jatkoreitti Syyryyn noin 23 kilometriä. Siitä vielä noin 31 kilometriä Pyssymäelle. Eli Koirasalmesta Pyssyyn noin 131 kilometrin matka. Olen aina tykänyt näistä omatoimi haasteista. En tarvi läheskään aina numerolappua. Motivaatio liikkua on sisäänrakennettu. Tuomo lähtee minulle huoltomieheksi, joka helpottaa valtavasti urakkaani. Myös alkumatkalle saattaa hyvällä lykyllä lähteä pacer.
Tavoitteeni sen sijaan taitaa sittenkin olla sairas? Ei välttämättä kohdallani se, että juoksee metsiä pitkin 131 kilometriä vaan se, että jotenkin luulen selvittäväni tuon matkan alle 18 tunnin. Ok, onhan se aika flätti reitti, ehkä verttitonni, mutta tuskin paljon enempää. Silti tuo tavoite on hieman kovan kuuloinen, sillä esimerkiksi Vaarojen maratonin (Huom! Siellä kuitenkin 5000 nousumetriä) 131km voittajalla meni viime syksynä liki 19 tuntia. No, eipä voi ainakaan tavoitteen keveydestä moittia? Ystäväni Lasse juoksi Peuranpolun osuuden pari vuotta sitten aikaan 14:51h. Siihen päälle vielä se noin 54 kilometriä. Mutta yritetään - ja yrittänyttä ei laiteta.
On selvä, että tuossa joutuu puristamaan oikein kunnolla. Tuo ei tule olemaan millään mittarilla mikään kiva retkijuoksu vaan ihan maksimiveto. Oon tuota hieman palastellut ja ajatellut, että yritän päästä tuon Peuranpolun super miehekkäästi noin kymmeneen tuntiin, korkeintaan vähän päälle. Siitä sitten Iso-sydänmaanreitille noin kolmessa tunnissa. No vähä päälle saa mennä, mutta ei kaikessa voi vain mennä vähän päälle, sillä lopun tekniseen 31 kilometrin matkaan varaisi mielellään lähemmäs viisi kuin neljä tuntia. Ja siinä vaiheessahan on jo se satanen takana.
En tiedä miksi, mutta jotenkin vain uskon pystyväni tuohon. On kiva päästä juoksemaan vähän pidemmästi. Ja vieläpä polkuja pitkin. Mikä sen parempaa ja vieläpä hyvällä huololla. Katsotaanpa tätä sitten myös jälkikäteen, että miten kävi. Jos haluat liittyä WhatsApp -ryhmään, johon laitetaan väliaikoja matkan edistymisestä niin oleppa yhteydessä. Ehkä huoltomies voi sinne ryhmään heittää väliajan?
Siskon
veljen äiti oli hänenkin äiti. Äiti joka rakasti poikansa isää ja hänen
tyttöään. Yksi ei kestänyt lopulta noissa kahdessa lauseessa. Isästä tuli
yksinhuoltaja ja pian poikansa kautta pappa ja tytön kautta appi. Isä ja hänen
pojan poikansa kuolivat onnettomuudessa. Jäljelle jääneet olivat löytäneet biologisen isän
siskolle, joka oli pojan kastanut pappi. Sittemmin pappi meni uusiin naimisiin
ja hänestä tuli pojan pojan isäpuoli. Tämä tapahtui ehkä onneksi vasta pojan
isän kuoleman jälkeen.
Tyttö saikin nyt kaksoset, mutta ei omalle miehelleen vaan papille, joka heitti tämän vuoksi
liperit nurkkaan ja alkoi ajamaan roskia. Kymmenen vuotta kesti ajaa ennen kuin
hän oli ilmeisesti sinut oman roskakasan kanssa. Onnetonta oli kuitenkin entisen papin
vetää itsensä hirteen. Kaksosista tuli musikaaleja. Siskon veljen poika ei
kestänyt elämää vaan joutui mielisairaalaan.
Kaksosten kohtalo oli soittaa heidän äitinsä hautajaisissa, sillä heidän äiti
hukkui mystisesti eräänä juhannusyönä. Lopulta kaksosetkin kyllästyivät
soittimiin ja heistä tuli hoitajia mielisairaalaan, jossa heidän enovainaan
poika oli potilaana. Sitä ei kestänyt lopulta heistä kukaan. Jälkeen jäi vain
tämä tarina. Musta tarina, jossa kaikki asiat meni solmuun.
Huhtikuussa tuli sitten liikuttua paljon. Varmasti aivan liian paljon ja vailla mitään kovinkaan järkevää ajatusta. Lopputulema on kuitenkin, että kuun lopussa olen terve, enkä yhtään sen enempää jumissa kuin ennen kuun alkuakaan. Ulkoilu on kivaa, mutta tietysti sitä voisi yrittää välillä levätäkkin.
Tuntuma on, että astmani on pahentunut, enkä saa enää välttämättä hiillostettua itsestäni sitä maksimia mikä oli vielä talvella parhaillaan - 174 tietämillä. No, katsotaan. Toki lihasten krooninen jumikin pois sulkee sykkeen mahdollisuutta päästä ylös, kun on jatkuvasti vähintään pieni sykejumi päällänsä. Ehkä jossain vaiheessa voisi käydä astmatesteissä, mutta kiirettä ei ole, sillä olen vain omaksi iloksi liikkuja. Asiani on ns. kiireetön, eikä vaikuta normaalielämääni.
Ehkä suurin muutos mitä olen menneen talven ja tämä kevään aikana tehnyt on, että olen mielestäni saanut muutettua juoksutekniikkaani enempi mm. reisilihaksistoa aktivoivampaan suuntaan. Olen muuttanut ns. hölkkä-askeleen juoksuaskeleeksi. Hölkkäaskel on aika tyypillinen ultrajuoksijan askel, mutta kuluttaa pitkän päälle niveliä. Juoksuaskel on taas muutenkin teknillisesti järkevämmän ja mukavemman tuntuinen. Kokemusta on molemmista.
Ps. Panttitavoite karkasi hieman omien koronan varotoimien takia. Ehkä nyt jo uskallan alkaa keräämään pantteja, kun käsitys koronasta on selkeytynyt. Terveyttä kaikille!
Maailma menee eteenpäin - haluttiin sitä tai ei. Ihmiset tulee tutkitustikin ajan jäljessä. Muutokset tapahtuvat usein kymmenen vuoden viiveellä. Tuo johtunee siitä, että halutaan pitää vanhoista, tutuista asioista kiinni ja pelätään uuden oppimista, muuttumista ajan mukana. Jokainen sukupolvi syntyy erilaiseen maailmaan. Oma sukupolveni syntyi maailmaan, jossa Kekkonen oli presidentti, hiihtotyylinä oli perinteinen ja useiden talojen sisällä oli kasvatusvälineenä koivuniemen herra, jopa remmistäkin puhuttiin.
Tänä päivänä noista ei toimi kuin perinteinen hiihto - onneksi. Luistelutyyli on tosin suositumpaa ja ajattelupuolella jopa suotavampaa. Antaa ajatuksille tilaa liikkua laidasta laitaan. Suoraviivaisella, näin on aina tehty, ajattelulla ei kehity itse eikä ympärillä olevat. Kokeilemalla erilaisia tyylejä elämässään eri osa-alueilla voi yllättyä iloisesti. Keskustelujen päätteeksi voi vaihtaa "katellaan ja palaillaan" heiton sijasta, vaikka "mukavaa päivänjatkoa" tai muuta erilaista.
Yksi lempivertauksistani on ihmisen vertaaminen eläimiin. Eläimien puolelta olemme olleet pitkään aika lähellä gnu-härkiä. Menimme pitkään samoja valmiita teitä, samaa rataa, näkemättä metsää puilta. Nyt olemme viime vuosina kehittyneet näkemään metsän ja ennen kaikkea löytämään luonnon - ja osittain jopa siitä välittämisen. Jälkimmäisessä olisi vielä kehitettävää. Nyt olisi luistelupotku tarpeen - puhtaaseen suuntaan. Luonto palauttaa ja täyttää tankit henkisesti että fyysisesti.
Suomessa ollaan tunnetusti osaamisen puolella hyvin kartalla maailman eteenpäin menossa. Suomalainen osaaminen tunnustetaan globaalisti ja maassamme on monen alan guruja. Sen sijaan kestävyysurheilussa on saatettu jäädä liian pitkäksi aikaa samoille raiteille. On tehty pitkään tietyt asiat vain siksi, kun on aina niin tehty. Missä on luistelu-ajattelu? Teho, nopeus ja voimaharjoittelu on tällä hetkellä se millä tehdään ero pistesijoilta mitalisijoille. Enää ei ole välttämättä tämän päivän juttu heittää seinälle slaidia, jossa ykkösjuttuna on 80% aerobista harjoittelua.
Edellisen kappaleen jatkoksi en malta olla ottamatta kantaa keskusteluun pitkän lenkin maksimitasta. Jari Isometsä piti kestävyysurheilu sivustolla järkevänä maksimittana kahta-ja-puoltatuntia. Ja voihan se tosiaan ollakin juurikin niin hiihto - ja kestävyysjuoksu puolella. Ultrajuoksussa onkin sitten jo vaikeampi määritellä järkevää maksimimittaa. Jos kohta voidaan toki luistelutyyli -ajattelulla avata tarvittaessa koko ultrajuoksulajin (onhan se oma lajinsa kuitenkin) olemassa olon järkevyyttä. Kontekstina kuitenkin se, että Jari Isometsän kilpailusuoritukset kesti maksimissaan reilu kaksi tuntia, kun minulla viimeisimmässä kisassa kesti juosta soisia polkuja pitkin vajaa kaksikymmentäyhdeksän tuntia putkeen, nukkumatta.
Voisikohan Nivalassa olla mahdollisuuksia nähdä vieläkin paremmin useamman vuoden päähän? Pidän nykyistä nivalalaista tahtotilaa uudistua hyvänä, mutta missä on kevyenliikenteen verkostot? Esimerkiksi liikuntapyhättö Pyssymäkeen. Samalla yhdistyisi tulevaisuuteen vastaamisen lisäksi turvallisuus, liikuntaan innostaminen ja liikenneverkostojen ajanmukaistaminen.
Elämän suola on henkilökohtainen kiinnekohta johonkin
kestävään. Mututuntumalla on helpohko arvata, että ainakin oman ja edellisen
sukupolven elämän suola on ollut urheilu ja hyvänä kakkosena huumori. Parhaassa
tapauksessa nämä kaksi taitavasti yhdistettynä. Kalpea aavistus nykyisessä
poikkeustilassa on, että ihmiset kaipaavat urheilua ja huumoria.
Kuten
yleisesti liikkumista julkisilla paikoilla myös henkihieveriin liikkumista
tulisi välttää. Itse harrastan ultrapolkujuoksua ja olen joutunut miettimään
muutamaan kertaan miten paljon minun pitää muistaa jättää varaa omilla
lenkeilläni. Toistaiseksi koen onnistuneeni. Tuossa muutama päivä sitten
juoksemallani maratonin mittaisella lenkillä en hengästynyt, ei yskittänyt tai
silmälasit menneet huuruun. Lienee tarpeeksi kevyttä liikuntaa, eikä
vastaantulijoita tullut. Oli räntäsade. Hyvä karanteeni sää.
Yle näytti
taannoin vanhoja urheilun klassikkoja. Katsojaluvut oli isot. Tämä vahvistaa
olettamusta niin sanotusta yhdeksännestätoista mineraalista - "elämän
suolasta". Onneksi sitä voi saada ja sitä voi nauttia katsomalla,
kuuntelemalla ja lukemalla. Kuuntelin eilen radiosta pätkän vanhasta jääkiekko
klassikosta Pyssymäen perhereitin lähtöpaikalle autolla ajaessani. Legendaarinen
MM-kisaselostus vuodelta 99, jossa Suomi tasoittaa pelin Venäjää vastaan
tilanteeseen 3-3 vain kaksi sekuntia ennen pelin loppua. Mertaranta oli tuossa
selostuksessa liekeissä ja julisti jopa Venäjän lyödyksi. Meni vieläkin,
nyt kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin muutama minuutti tunnekuohusta
selvittyäni ennen kuin kykenin aloittamaan lenkin.
Joskus 70-80 luvun
tietämillä oli muutama paikallinen kestävyysurheilija ollut viikonlopun
pitkällä lenkillään. Tuolloin he tekivät usein päivän mittaisia lenkkejä.
Paluumatka Maasydämenjärven metsistä kulki imatran voimalinjaa pitkin kohti
haikaperää. Paluumatkaa oli vielä hyvä huikonen jäljellä. Päivän mittaisten
lenkkien tapaan jutut alkoivat loppupuolella laantumaan. Silloin lenkin vetäjä
oli todennut vain lakonisesti muille mukana olleille lähtevänsä jo saunan
lämmitykseen. Samalla vetäjä oli alkanut latomaan jo eväistä tyhjentyneellä
repullaan melkoista haipakkaa kohti haikaperää. Tuntia myöhemmin, aivan jo
haikaperän kankaita edeltävillä vainiolla yksi joukosta sanoi vetäjälle:
-"Ethän sinä sitten lähtenytkään".
Kaupassakin pitää
välillä käydä. On jopa ajoittain koomisenkin tuntuista, kun pitää yrittää
välttää joutumasta liian lähelle lajitoveria. Yhdellä poikkeusajan
kauppareissulla kahden hyllyn päästä kuului tutun miehen puhe. Hän kysyi hieman
epäuskoisenäköisenä oliko hän nähnyt oikein nähdessään vaimonsa kanssa minut
juoksemassa Reisjärven ohi reppu selässä edellisellä viikolla. Jouduin
vahvistamaan näyn. Kanssakäyntiä varoetäisyydeltä siis. Tämä aika tullaan
muistamaan niin kauan kuin sitä on.
Elämän suola saattaa löytyä Iso-Sydänmaanreitin syövereissä. Onni Vähäaho, Nivalassa 17.4.2020
