TOHOLAMPI KUTSUUPI KULKIJAA

Aivan dekkarimaisia sävyjä taas tässä minun juoksu hommelissa. Kerrassaan jyrkkiä käänteitä. Olisi siinä Columbollakin sikari nurin päin suussa. Maanantaina yritin käynnistellä kilpailuun valmistavaa viikkoa. Tuon pyristelyn tyrmäsi oikea jalka alkutekijöihin. Kaiken kukkuraksi ehdin kuitenkin huomata olevani elämäni kunnossa - johon ei tosin hirveitä vaadita, mutta kuiten-niin.

    Eipä siinä mittään. Tiistaina hoitelin kinttua. Venyttelin, joka on aina ollut hyvästä tällaasille vaivoille. Lisäksi kylmäpussit olivat melkein jo osa jalkaa. Buranoitakin tuli popsittua melekeen enempi kuin koko vuonna yhteensä. Mitä tuosta geishistä tuleman: Nilikutin ti-iltana töihin, kun kävi kipeetä kävellessäkin. Mitä ajattelin? En luovuta. Niin ei saa tehdä, on ideologiani. Täytyy tehdä joka päivä kaikki voitava ja uskottava parempaan huomiseen. Ei se auta synkistellä. Hoidettava se on kaikki asiat kuntoon kuitenkin - vammatkin.

    Ke-aamuna tulin yöduunista kotia. Oli siksi reipas yö, jotta ei ehtiny sammalta kasvaa takamus. Se oli ilmeisen hyväksi liikettä ainiaan kaipaaville jaloilleni, sillä jalka tuntui jo aika kivalta aamupuolella. Siitäpä sainkin aihetta vienoon hymyyn, kun pistelin myslejä huiviin. Nykyäänhän en normaalisti mitään syö, kun tuun yöhugista kotio. Nyt kuitenkin ajattelin, jotta jospa jalka kestäisi päivempänä tehtävän viimeistelylenkin, ja aloittelen pikku hiljaa hiilari tankkauksen kohti Toholammin talvimaratonia.

    Heräsin sovitusti klo.13.45. Tämä on kuulkaas täsmällistä hommoo tämä minun homma. Elän ja treenaan kuin olisin hailegebreselassien tasolla, ollakseni vain silti edelleen yli 4h maratoonari ja 128km vuorokaudessa taivaltanut ultrajuoksija. Otan tämän kuitenkin vahvalla huumorisäestyksellä, mutta silti nii-iin tosissaan kuin vain voin. Eli treenaan niin paljon kuin jalat antavat - ja perhe, heh. Ja nehän antaa, kaikki - tarpeeksi, jos vain viitsii välillä työntää nokkansa ulos hieman poikkeaviinkin kellon aikoihin. Äh, karkasi taas lapasesta tämä juttu. Siis heräsin klo.13.45 eilen, eli keskiviikkona.

    Tilaus draamalle oli täydellinen. Kevään ylivoimaisesti upein sää, +6 ja vähäinen tuuli. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Vesi solisi joka paikassa, se ääni suorastaan tunkeutui korviini. Lintujen laulujakin olin kuulevinani, jollei ne mennyt yökötyksen piikkiin. Nyt oli siis hetki, jolloin minun oli määrä testata, pystyykö jalalla juoksemaan lauantain kisaa vain ei. Siis periaatteessa lähitulevaisuus oli isossa mittakaavassa (heh) kiinni tässä lenkissä, näiden upeiden puitteiden edessä.

    Heräämisestä oli tuskin kulunut 10minuuttiakaan, kun hörpin jo kahvia ja heitin banaania huiviin. Tein tunnustelevia venytyksiä, puin lenkkikamoja. Trikoo geli. Ei tarvi takkiakaan. Arskat päähän, wau - tätä olen odottanut koko pitkän talven. Kaikesta tästä huolimatta takaraivossa oli pelko-peikkonen. Onneksi se hyppi sen verran takana, ettei sen häntää juuri näkynyt peilistä katsoessani. Ulos, ja matkaan!

    Heti ensi askeleilla huomasin olennaisen: jalkoihin ei satu ollenkaan. Askel on kepeä, lennokaskin. Hitsi sitä tunnetta!!! Olin aivan haltioissani. Verryttelin 2,6km nauttien jokaisesta askeleesta. Voi miten nautin juoksemisesta!!! 2,6-6,3km välin vetelin varovaista maratonvauhtia. Ja mikä data: 5:09/km. Älytöntä, sillä menin nippa-nappa edes Vk-alueelle vasta puolivälissä tuota pätkää. Juoksu tuntui niin helpolta. Kymppi olisi mennyt varmasti vähintään 46minuuttiin - ainakin siltä tuntui.

    Käveltyäni lenkin päätteeksi kotipihaani kohti, pääsi sisältäni valtaisat riemun huudot. Tullessani koti-ovelle, ovi avautui itsestään. Vaimo aukaisi oven. Käsittämätöntä ajoitusta ehdin tovin ihmetellä, mutta syy selvisi pian. -"Pöhölö, tuu ny äkkiä sisälle sieltä hihhuloimasta". Kyllä meitä nauratti. Tällaista tämä on. Minkäs teet, kun sitä elää niin joka solullaan tätä hommaa.

    Nyt olen lähdössä siis lauantaina vetämään maratonia Toholammille. Tankkaus on aloitettu. Enää en tee muuta kuin venyttelen ja hoitelen vielä vähän varulta noita työkaluja. Eli pari vaikeaa päivää ilman juoksua edessä. No, ei sentään, on niin paljon kaikkea muutakin mukavaa hommaa, ettei aikani varmastikaan tule pitkäksi. Ja ainahan voi taktiikkaa suunnitella kisaa varten, jos ei muuta. Sääennustekin on muuten varsin mukava tällä haavaa. Nollakeli ja 3m/s tuulta. Kyllä tuollaisessa kelissä pitäisi tuo pitkään piinannut 4h raja mennä nurin. Hyvä hyssykät sentään, maraton ennätykseni on lähes 3-vuotta vanha. Syntyi 20.9.2009, Espoossa. En ole pystynyt pistämään paremmaksi. Vaan nyt pystyn, ja sen olen päättänyt. Lauantaina painetaan suoli ulkona. Olen uhannut ottaa sellaisen loppukirin, että jalat lähtee alta maalissa. Katsotaan jääkö se sadulliseksi pläniksi, vaan toteutuuko kaikessa mahtisuudessaan. Yksi kaverini muistutti loppukirin olevan viimeiset 5km. Ok, täytyy yrittää hiljaa kiihdyttää, mutta tuskin jaksan 5km vääntää hana auki. Ooohh, jännittää - ja se on hyvä se.

    Lopuksi vielä pieni arvoitus ohi aiheen... Arvatkaas mikä on yksi maailman parhaista työpaikoista? Helsinkiläinen jääkiekkoseura IFK. Siksi, koska heillä on niin pitkät kesälomat. Heh, heh... Hyvä Jokerit!

Hyvää nimipäivää poika!!!


Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 29.3.2012.