VALUVIRHE

INTRO

           Onko se kaikki minussa? Se, mikä tuntuu olevan kadonnut. Laulujen ja kirjojen takaa löytyy minusta turhan usein nykyisellään oma tarina tai mielenhalu. Mihin on kadonnut vapaa teksti - vapaa tarinoista, mielenhaluista? Onko se kaikki minussa? Omat tarinat ja mielehalut voivat olla, ja osin ovatkin, hyvää luettavaa. Miksi se on kuitenkin lähtökohta? Eikö kirjoittamisessa ole parasta, kun voi antaa vain mennä? Mihin katosi mielikuvitus ja revittelyn taito? Mitäpä minä enempää kyseleen, sillä minä annan nyt vain mennä.

VALUVIRHE

           Poika (Peke) kulkee pitkin kanavan vartta. Pikkusisko (Iita) oli mennyt äidin kanssa kauppaan ja isoveli (Pate) isän mukaan. Isä oli muurari ja äiti hoiti kodin. Kaikki lapset olivat ala-asteikäisiä. Nopeasti reimahtanut vanhempien rakkaus oli laantunut lehmän henkäykseksi. Oli parit; isä ja Pate, sekä äiti ja Iita. Peke oli usein yksin. Pekeä se ei haitannut, eikä muitakaan liioin, mitä nyt isä ei ymmärtänyt auttavastikaan miksei poikaa kiinnostanut muurarin hommat.

          Peke viihtyi yksin. Vuosi vuodelta isän suhde Pekeen muuttui vihamielisemmäksi. Peke itse haaveili taidemaalaruudesta. Se oli kuin suolaa haavoihin isän korville. Isä syrji Pekeä ja äiti koitti vaivihkaa korvata isän tekemää kuoppaa. Äidin elämä pyöri täysin kotona ja lasten kanssa - sekä tietysti kaikkien kotitöiden, sillä isä näki oman hommansa siksi raskaaksi, ettei laittanut kotona tikkua ristiin. Jollei sitten lasketa joka lauantaista saunan lämmitystä, jonka teki jaloviina pullon kanssa. Usein isä ei ehtinyt saunata vaan viina nukutti miehen. Nukkumaan mennessä hän usein muisti huutaa Pekelle, että tästä tuli valuvirhe.

          Sunnuntaisin koko perhe kävi aina kirkossa. Edestäpäin katsottuna istumajärjestys vasemmalta lukien oli aina sama.  Pate, isä, Iita, äiti ja Peke. Kirkossa Pate ei tahtonut rauhoittua olemaan, mutta isä sai Paten aina jotenkin pysymään aloillaan. Iita ja äiti katselivat usein toisiaan. Peke ihaili kirkon maalauksia. Paten ollessa kotvan rauhassa isä oli vain hiljaa pieni kyynel silmissä. Koskaan ei ollut puhetta miksi.

LINNUT PESÄSTÄ

            Vuodet vierivät. Iita perusti parturiliikkeen ja sai nopeasti liikkeensä toimimaan. Jo parin vuoden jälkeen hän ei itse ehtinyt juuri enää edes parturoida vaan kahdeksan parturin liikkeessä riitti kylliksi logistiikan hoitoa. Iitalla oli myös yksi lapsi, Into, joka kulki päiväkodissa äidin ollessa töissä. Inton isä ei kestänyt vanhemmuutta vaan alkoi päivästä yksi alkaen maksaa elatuslaskuja olematta äitiin ja poikaan missään yhteydessä.

            Pate jatkoi isän muuraus hommaa. Raha oli kortilla, mutta Patesta ei tullut sentään viinamiestä. Pate eleli vaatimattomassa rantamökissään joen varrella ja kalasteli usein kavereiden kanssa. Patea ei seurustelut kiinnostaneet.

            Isä sairastui maksasyöpään ja joutui pian sairastumisen jälkeen jättämään työt Patelle. Isälle ei oltu luvattu enää pitkästi elämää. Hän pärjäsi vielä juuri ja juuri kotona äidin tuella.

           Pekestä tuli lopulta sisustustaiteilija. Hän suunnitteli moniin julkisiin tiloihin seinämaalaukset ja kuviot. Hän oli sangen vauras ja vapaa. Ja kun lapsuutta katsoo niin ihme kyllä myös tasapainoinen. Hän ei ollut koskaan vihainen isälleen, vaikkei hän ollut koskaan häntä arvostanutkaan. Peke maalasi isälleen taulun piristykseksi hänen sairastuessaan ja jättäessään työt. Siinä oli muurauslasta, tiiliskivi ja saunakiukaan pesän luukku auki, jossa tuli paloi. Isä kiitti ja katsoi suurimman osan päivistään taulua.

           Äiti kävi siivouspalvelufirmassa tuntisiivojana aina silloin tällöin. Isän heikentynyt kunto laittoi kuitenkin palkkatyöt jäähylle. Nuorempana äiti oli opiskellut farmaseutiksi, muttei ollut tehnyt päiväkään niitä hommia.

VIIMEINEN HUUTO

            Lopulta isä joutui sairaalaan, josta ei enää kyennyt yhtä lyhyttä kotilomakäyntiä lukuunottamatta kotiin palaamaan. Alkoi kivunhoito, alkoi saattohoito. Äiti kävi päivittäin sairaalassa, usein illalla. Iita aina, kun ehti ja Pate pari kertaa viikossa. Peke kävi kaksi kertaa päivässä. Toisin kuin muut, Peke istui pitkiä aikoja isän huoneessa. Aluksi, kun isä oli vielä hieman "paremmassa kunnossa" sairaalassa hän usein kysyi Pekeltä: -"voit sinä mennä, jos sinulla on jotakin muutakin". Peke vastasi joka kerta aina samalla tavalla: -"minulla ei ole nyt kiire mihinkään".

            Parin viikon päästä isä oli täysi vuoteen oma. Voimakkaiden kipulääkkeiden haittavaikutuksena oli ajoittaiset sekavuudet. Isä huusi usein yöllä unissaan, puolitajuttomana. Peke! Peke! Peke oli sanonut hoitajille, että hänelle voi soittaa, jos isä ei rauhoitu. Usein hän tulikin loppuaikoina keskellä yötäkin pitämään isänsä kädestä kiinni. Se rauhoitti aina isän.

            Viimeisinä päivinä myös muut kävivät päivittäin isän tukena. Aina, kun Peke lähti käymään kotona tai asioilla, kysyi isä muilta, missä Peke on. Pekestä oli tullut isän kivijalka. Niin kauan kuin isä oli kivijalkojen päälle muurannut, oli hän unohtanut omansa. Lopulta isä kuoli Peken pitäessä isäänsä kädestä kiinni. Muutkin olivat paikalla. Isän ja Peken radikaalisti muuttunut suhde isän puolelta elämän viime metreillä antoivat paljon muillekin perheen jäsenille. Kaikista tuli enemmän toisillensa.



Onni Vähäaho, Nivalassa 15.10.2019