MIKÄ HOMMA?

            Reilu vuosi sitten kyllästyin tavoitteelliseen juoksuharrastukseen. Super PEP 2019 tapahtuman liki kolmen vuoden mittainen jahti sadan mailin kisan maaliin pääsystä päättyi täydelliseen kliimaksiin 171 kilometrin sarjan voiton myötä. Täydellinen onnistuminen tyhjensi samalla siilon nähdä mitään tavoiteltavaa juoksun osalta kilpailullisesti. Samalla tuli ymmärrys miltä monesta "kaiken saavuttaneesta" voi tuntua säkin täytyttyä. Olin joutunut laittamaan itseni tiukille vajaan kolmen vuoden aikana päästäkseni tavoitteeseeni. Kaikki alkoi 25. lokakuuta 2016, kun yritin omatoimijuoksuna kiertää kolme kierrosta nollakelissä. Voimien ehtyessä kyykötin Pesänevan laidassa ja räntää vihmoi kasvoille. 103 kilometriin pääsin tuolloin.

            Viimeistellessäni Super PEP 2020 reittiä mm. Keijon ja Askon kanssa taisin mainita muutaman kerran, että oispa makia vetää tässä ja tässä. Noita kohtia oli liki kaikkialla. Minulle oli syntynyt kipinä uudestaan. Innostuin nähdessäni kisa nauhaa ja aitaa - tunnelmaa. Aloin kaivata sitä saman tien. Aloin haluta saavuttaa taas jotain, ja olen iloinen siitä, sillä silloin sitä tuntee elävänsä, kun haluaa potkia jotain päämäärää kohden. Tuota tunnetta voisi rinnastaa vanhukseen, joka haluaa vielä kerran sängyn laidat alas ja yrittää kävellä itse vessaan. Nyt haluan saavuttaa jotain, jota en ole vielä saavuttanut. 

            Kesäkuun puolivälissä kävin harjoituslerillä Kolin maisemissa. Lähdin kiertämään Heräjärvenkierrosta omatoimijuoksuna Askon toimiessa juottoapuna. Mukailin Vaarojen maratonin 65 kilometrin reittiä. Kaikki oli odotettua ns. 43km reitin alkuosan osalta. Aika paljon jopa muistin kohtia vuoden 2016 Vaarojen maratonin 43km kisasta, jota tuo 65 kilometrin reitti seuraa Lakkalaan saakka, josta 65 kilometrin reitti kääntyy Vesivaaralle ja sitä kautta reitin eteläpäätä kohden. Voisiko sanoa, että Herajärven kierroksen takalenkille? Oli miten oli, mutta se takaosa Rykiniemen kahlaamosta Kiviniemeen oli kyllä hurja, liki sairaan raskas. Helle ja reitin raakuus yllätti ja jouduin heiluttaan luovutus lippua Kiviniemessä. Tuota 65 kilometrin reittiä kaksi kierrosta lokakuun alussa? Hullua.

            Tuolloin ei ollut vielä isompaa kipinää kilpailua tai edes koko Vaarojen maratonin 130 kilometrin matkaa kohtaan. Kolmisen viikkoa sitten kuitenkin jotain naksahti tuolla päässä. Jotain joka muuttui haluksi saavuttaa Vaarojen martonin 130 kilometrin maaliin pääsyn. Intohimo sisällä on SE tärkein juttu, kun alkaa jotain TODELLA haluamaan, sen yleensä sitten saavuttaa. Nyt haaste on kiinni sorvissa ja olen alkanut sitä työstämään sekä fyysisesti että mentaalisesti. Kunnolle ei älyttömiä voi tehdä, mutta kisan erikoisdetaljeja voi hiukan ajaa sekä käytännössä, että mentaalisesti. 

            Halu kisata tuo minun sisälleni yleensä täyden liekin, johon kuuluu mm. edellisten vuosien gps-seurantojen läpikahlausta ja tulkintaa. Eritoten katson mielellään omantasoisteni edellisten vuosien vetoja. Väliajoista ja lopputuloksista päättelen keiden juoksut ovat onnistuneet ja mikä olisi omalle tasolleni sopiva vauhdinjako teoriassa. Aika moni näkyy aloittaneen hieman liian kovaa, mutta se on toisaalta aika yleistä. Katsotaan olenko liki 47 000 kilometrin ja 12 juoksuvuoden aikana oppinut itsestäni lisää. Sotasuunnitelma on selkeä. Eka kierros säästellään ja toisella aletaan juokseen tai sitten koitetaan edes edetä. On tuo reitti sen verran hullu, että harva tasoiseni pystyy ekaa kierrosta niin sanotusti juoksun kanssa vetään hyytymättä yli kahta tuntia toisella kiekalla ensimmäiseen verraten. 

            Kisassa ei hirveästi auta ajatella ketä on vierellä. On juostava/käveltävän omaa kisaa. Monet omantasoiset, kun saattavat aloittaa aivan liian kovaa niin heitäkään ei auta alkaa beesaamaan. Viime vuonna aloitin tietyllä tavalla Pyssymäen 171 kilometrin kisassa. Ajan perusteella se oli liian kova aloitus, jopa omasta mielestä, mutta kisa oli menestys. On luotettava omaan intuitioon. Sen verran on kuitenkin ymmärystä, että jos muutaman tunnin jälkeen - sanotaanko kahlaamon jälkeen - esim. hirvivaaraa kipuan Leppälän vanavedessä niin voin kysyä iteltä kyllä samantien, että "mikä homma?" Leppälä on niin kaameassa kunnossa, että häntä harvan kannattaa seurata. Mun papereissa kisan neljänneksi kovin. Itkonen, Maksimainen ja Maisala. Sitten tulee Leppälä. 

            Katoin edellisten vuosien juoksuja ja tulin siihen tulokseen, että kyllähän minun periaatteessa pitäisi pystyä 24-25 tunnin vetoon. Se tarkoittais kierrosajoissa noin 11,5 - 12 eka kiekalla ja 12,5-13 tuntia toisella. Siis pyöreästi. Onnistuneella juoksulla voisin päästä 20 joukkoon. Se olisi kyllä kova minulle. Siinä voisi taas siilo tyhjetä (hah,hah,hah...). Miksi juuri 24-25 tuntia - mistä se tulee? Rehellisesti sanottuna minulla ei voi olla mitään järkiperäistä käsitystä kauanko minulla menee, mutta idolini, UTMB -finisher (170km 10 000m+), Visa-Pekka "missä mä oon" Larivaara juoksi tuossa kisassa vuonna 2016 ajan 24:12:18. Se olkoot tavoitteeni. Terveisiä mestarille! 

            Olen paininut koko vuoden, ainakin tuolta maaliskuulta asti, takareisien kiristysten kanssa. Välillä ne on olleet pahempana - välillä parempana. Yritin tuossa ottaa selkeästi vähemmän nousutreenejä yhdeksän viikon ajan, jotta tilanne helpottaisi. No, ei helpottanut. Sen sijaan Super PEP 2020 tapahtuman järjestelykiireiden ansiosta muu treeni oli sen verran vähäisempää, että lihakset pääsivät kenties hieman palautuun. Nyt syyskuun olen ainakin alkupuolelta ajatellut paahtaa reilummin treeniä. Toki lihasten viestejä kuunnellen. Alku on ollut lupaava, vaikka ekana parina päivänä takareidet laittoi kunnolla hanttiin, mutta selkeästi vaiva on enempi lihasperäinen jumi kuin epäterve vaiva. Ei se muuten päivässä löysäis. 

            Lapsenomaista intoa ja vanhuuden kaltaista uutta toivoa yhdistettynä käyn Vaarojen maratonin 130 kilometrin tavoitteen kimppuun. Kisassahan nousumetrejä tulee noin 5300 paikkeille, joten aika eeppinen matkasta tulee. Tuolloinhan on vähintään jo mutaa ja märkää, jollei lunta, edellisten vuosien perusteella. Palataanpa taas asiaan, kun tästä aiheesta tulee uusia ajatuksia.  

 

            Ei se helpolla tule huipullakaan. Viime vuoden UTMB -voittaja, Pau Capel, juoksi tänä vuonna UTMB kisareitin yksin, toki vankalla huololla ja pacer voimalla, mutta tiukille otti mestarillakin.

Onni Vähäaho, Nivala 4.9.2020