UUSI TULEMINEN?

             Joku minun touhua pidempään seurannut voi ajatella, että tuo se ei tiedä mitä se ajattelee vaan vaihtaa ajatusta ja mm. harjoittelutyyliä jopa samankin vuoden sisällä. Kyse ei ole poukkoilusta tai mitään sellaista, etten osaisi pysyä linjassani. Kyse on itsensä kuuntelemisesta, tunnistamisesta ja ei-toimiviin asioihin puuttumisesta. Sama ideologia minulla on muussakin elämässä. En puske väkisellä, vaikka katson olevani sisäisesti pitkäjännitteinen. Seuraan vaistojani. Sisälläni taitaa asua eläin?

            Olen kuitenkin juossut mm. 6vrk MM -kisoissa yli 524 kilometriä putkeen ja yli 171 kilometriä putkeen Pyssymäki Extreme polkujuoksukisassa. Nuo ei onnistu lyhytjännitteisellä ajatuksella. Ja juoksun ulkopuolellakin mm. parisuhteeni ovat olleet pitkiä. Joskus on kuitenkin herättävä vaihtaan suuntaa ja nyt se oli esim. juoksun osalta koituneet hankaluudet.

            Jo aiemmissa teksteissä läpi kävin nilkan heikkouteni ja mm. hermotusongelmat. Samalla jouduin punnitsemaan oliko nykyinen tyylini treenata sittenkin liian raju omalle kropalleni. Maaliskuu oli sopiva kuukausi lihasongelmista kuntoutuessa pohtia myös omaa harjoittelua. Ja tulin siihen tulokseen, että minun on syytä kokeilla aika paljon aikaisemmasta poikkeavaa harjoittelutapaa.

            Päädyin lopulta (ainakin toistaiseksi) seuraavanlaiseen rytmiin, joka itsessään on aika simppeli. Eli 1+2+1+2... Eli kova/kuormittava päivä, jota seuraa aina kaksi palautuspäivää ja taas sama uudestaan. Jos toisen palauttavan päivän illalla vähänkään tuntuu, ettei ole kroppa vielä valmis uuteen kuormittavaan päivään niin sitten palautellaan vielä päivä-kaks lisää. Kaksi palautuspäivää on minimi. Kalenteri huomioidaan, kuten juoksun ulkopuolinenkin elämä.

            Ainakin muutaman kierron tuntumalla tämä on tuntunut ainakin alkuun hyvältä ja jopa hedelmälliseltä, joten ajattelin mennä tällä systeemillä nyt toistaiseksi eteenpäin. Tulevaisuus näyttää mitä se tuo tulleessaan. Ainakin nyt on treenit onnistuneet ja oon oppinut nauttimaan myös niistä palauttavista chillailulenkeistä. Ne tuo oikeasti takaisin raiteille. 

 

 Tästä on vaikea pistää paremmaksi, miten Toni tämän tulkitsee. Tykkään!!!

Onni Vähäaho, Nivalassa 12.4.2021

KILPAKUNTOILIJATASON JUOKSIJAN TALVIHARJOITTELU

             Kaipaatko ajatustukea talviharjoitteluusi? Tuntuuko talvi pitkältä, mutta et tiedä oletko saamassa siitä mitään hyötyä omaan kehittymiseesi? Tuntuuko, että tulee vain kipuja ja vaivoja, mutta ei niinkään kehitystä? Ehkä alla olevat ajatukset auttavat sinua pois ojasta.

             Kilpakuntoilijalla tarkoitan töissä käyvää, usein perheellistä, tavoitteellisesti harjoittelevaa urheilijaa, jonka haasteena on eritoten talvisää. Eikä nyt korona-aikana tilanne ole ainakaan helpottanut, sillä liki kaikki kuntosalit ovat kiinni, kuten hyvä onkin - siis koronan vuoksi. Rasti on seinällä monella laadukkaan sisäharjoittelun vaihtoehdolle, jollei ole omaa juoksumattoa tai salia. Lisäksi sää voi olla ulkona mitä tahansa. Tällä tarkoitan, että tikitilleen menevillä ohjelmilla treenatessa joutuu äkkiä hankaliin tilanteisiin. Vanhanliiton meininki 80-90-luvulla oli treenata säässä kuin säässä, treeni kuin treeni. Onneksi ihmiset ovat pääasiassa tuosta kasvaneet ulos. Esimerkiksi nopeuskestävyyttä tai hengitysteille kovia treenejä tulisi välttää tai keventää kovilla pakkasilla. 

            Oikein. Olen menossa siihen, että kannatan kilpakuntoilija tason juoksijoilla talviharjoittelussa harjoittelua sään ja olosuhteiden mukaan. Pääkallokeleillä ei kannata lähteä edes nastoilla tonnin vetoja ottaan tai kiskomaan 15cm hangessa 45 minuutin vk-lenkkiä. Nopeasti tulee vain vaivoja kehityksen sijaan. Miten sitten harjoitella?

            Runko on hyvä olla. Kilpakuntoilijalla voi toimia paremmin 10 päivän ajattelu viikossa-sitä-ja-tätä-ajattelun sijaan. Esim. 10 päivän aikana yhden kerran pitkä lenkki (2-3h), mäkitreeni (500-1500m nousua), lyhyet vedot (10-60sek) ja vauhtikestävyys treeni (30-60min), sekä vaikka jokin tietty tuntimäärä muuta kevyttä liikuntaa siihen päälle. Esim hiihtoa, pyöräilyä ja lumikenkäilyä. 

            Monipuolinen liikkuminen vähentää rasitusvammoja. Esim. jalkapohjan lihakset, sääret, polvet ja lonkat voi olla kovilla talven jäisillä/kovilla alustoilla. Talviharjoittelu on hyvä ajatella nousujohteisesti välillä marras-maaliskuu. Huhtikuusta alkaen on sitten kiva alkaa stabiilimmilla keleillä kiristämään ruuvia ja tekemään tarvittaessa tarkempaakin ohjelmaa. Edelleen ehtii kehitellä itselleen jonkun 7-12km lenkin, jolla voi testata omaa kunnon kehittymistä jollain tietyllä teholla mentynä. Esim. 10km matka 85% syketehoilla. Vaikkapa aloittaen aina 80% tasosta ja lopussa jopa yli 90%, mutta kuitenkin keskiarvo max.85%.

            Talvella voi kehittyä myös harjoittelun ulkopuolisilla, mutta kehittymiseen vaikuttavissa asioissa. Kuten esimerkiksi ravinnon ja unen määrässä sekä laadussa. Muutenkin voi kehittää henkistä tasapainoa, joka auttaa kaikilla tasoilla, kaikilla kisamatkoilla. Talvella voi parantaa sellaisia asioita, joihin ei välttämättä tule niin kesällä keskityttyä.

 

            JOS JOSKUS VOI OLLA KAPPALE KAUNIS NIIN TÄMÄ ON

Onni Vähäaho, Nivalassa 10.1.2021

RAJOJEN HUOMAAMINEN

             PROLOGI

             Matti ja Teppo laulaa: "Et voi tulla rajan taa". Niin, en tiedä voitko tulla, mutta itse olen onnistunut mielestäni menemään rajan taa. Onneksi näen tien myös takaisin. 

             Toisena hypoteesina voisi olla tämä Kummelin kyylä-video: "ihmisen on hyvä tietää ylärajansa". Olen samaa mieltä, sillä sillä tavoin voi paremmin ymmärtää mihin yrittää mennä ja millä tavoin.

            RAJAT 

              Rajojen etsimistä, sitäkin elämä on ja etenkin urheilua harrastavalla. Olen luullakseni ylittänyt tämän hetken määrän sietorajan. Menneenä vuonna kertyi 738 tuntia harjoittelua. Se on tämän hetken arvioni mukaan minulle liikaa. Ainakin nykyisessä elämäntilanteessa ja kaikessa mitä elämääni juoksun lisäksi liittyy.

            Esimerkiksi Nipon asiat, pep-tapahtuma, vaellusreitin asiat, vaellusreitin blogi ja tämä oma blogini- luetelleksani toisen luokan ajan lohkaisijoita. Olen myös perheellinen ja tarvitsisin aikaa myös itse - aikaa vain olla, harjoittelun ja kaiken muun ulkopuolella. Nämä elämän ydinasiat on tietysti prioriteettilistalla kaiken edellä. Harjoittelu on jossain toisen luokan kärkipäässä, jonne voi lisätä vielä tuossa edellä luetellun jatkoksi mm. penkkiurheilun. Minussa asuu sisällä pieni pala setä-Kauko vainaata. Tykkään siis myös taputtaa, kun muut urheilee.

            Olen tässä viime viikkoina huomannut, etten ole ehtinyt tarpeeksi pysähtyä. Yritän nyt korjata tilannetta. Myös lihaksisto ilmoittaa, että vähempi voisi olla parempi. Ei ole mitään vaivoja, mutta elastisempi lihas ottaisi paremmin treeniä vastaan kuin alati juminen. "Jumi on voimaa", oli enempi 80-90-luvun juttuja, ei tätä päivää.

            Kroppa ja pää on hieman stressissä. Uni on ollut liian epätasaista. Välillä nukun erittäin hyvin, välillä tosi lyhyesti. Syvän unenmäärä on suhteessa korkea, joten vielä on eväitä (toivoa). Ehkä hoksasin nämä merkit ajoissa. Myös painon tippuminen pysähtyi, kun homma sakkasi. Sekin oli merkki. Yritänpä nyt hieman vähentää ja ehtiä levähtää. 139 jaksoa sisältävä MacGyver -tuotanto on katselun alla. Kymmenen ekaa jaksoa katsottu. Ajatuksia siis välillä vähän muualle. 

            Edellä mainitun muutoksen on tarkoitus lähteä nimenomaan löysän ajan ja unen määrän kautta. Nyt sain nukuttua nettoaikana (vähennetty hereillä oloaika) yli seitsemän tuntia, josta peräti yli kolme tuntia syvää unta. Olo onkin heti paljon virkeämpi.

            Tämän kirjoituksen viesti lukijoille on, että muistakaa kuunnella kehon ja mielen viestejä, sekä olla rehellisiä niille. Etenkin ultrajuoksijoiden voi olla usein vaikea erottaa terve ja ei niin terve puskeminen. Ultrajuoksussa rajoja pitää siirtää päästäkseen yhä pidemmälle, yhä nopeammin, mutta silläkin on rajansa, kuten kaikella elämässä. 

 

Onni Vähäaho, Nivalassa loppiaisena 2021 

KUIN YÖ JA PÄIVÄ

             Kohdallani haasteellisinta ultrajuoksussa on olleet iltoisin alkaneet kisat. Viimeistään yöllä on homma alkanut tökkiä ja kisat on menneet persiilleen. Yö ei ole ollut ongelma, jos kisat ovat startanneet aamulla tai päivällä. Ilmeisesti kroppa ei lähde toimimaan normaalisti, jos startti on illalla. Tämän takia olen päättänyt harjoitella tätä heikkouttani. Olen vakaasti päättänyt, että se on opeteltavissa.

            Perjantai-iltana, eli toissa-iltana siis, minun oli määrä startata klo.21.00 Vinnurvasta lähtevälle 7km perhereitille ja kiertää se kymmenen kertaa. 70 kilometrin annos illalla startattuna kuulosti sopivalta ja riittävältä. Vähemmällä ei selviäisi, eikä enempää kannata, jottei harjoittelu kärsi liikaa. Ajattelin juoksevani tuon noin 120 sykkeillä, noin 8h30min - yhdeksään tuntiin. Eli 51-54min / kierros, keskimäärin. 

            Puoli kahdeksan aikoihin sattui kuitenkin sellainen asia, joka sekoitti koko meidän perheen ja olimme pois tolaltamme. Itse asiassa skippasin mielestä jo koko juoksun, enkä uskonut enää voivani juosta perjantaina alkaen, vaikka tilanne sen soisikin. Tilanne kuitenkin ratkesi - ainakin osittain - ja minulle tarjoutui mahdollisuus mennä juoksemaan. Olin vähän ristiriitaisessa olotilassa. Olin itsekin tolaltani, mutta samalla ymmärsin, etten nyt voisi auttaa asiaa enempää. Päätin lopulta lähteä kokeilemaan.

            Ystäväni Tommi Sorvoja tuli lopulta juoksemaan kanssani ja tarjoutui minua hakemaan. Lopulta vain kaksi tuntia järkyttäneen tilanteen jälkeen seisoin ystäväni kanssa Vinnurvassa, perhereitin lähtöpaikalla. 33 minuuttia yli yhdeksän käynnistimme kellot. Heti alusta asti askel oli raskas, mieli ristiriitainen ja reppukin tuntui painavan kuin synti. Olinko oikeassa paikassa? Kuuntelin, soisiko puhelin, sillä niin oli sovittu, jos tilanne eskaloituu.

            Kello näytti, että hyvin menee, mutta sisällä ei tuntunut siltä oikeastaan missään vaiheessa. Kiitos Tommin vuolaan puheen, sain muutakin ajateltavaa. Tommilla riitti juttua. Siinä, jos jossakin, on tähän juoksuun vihkiytynyt mies. Ihailen hänen paneutumistaan, ja onhan hän kehittynyt hienosti. 

            Aika aikaisessa vaiheessa nilkat alkoi kippailla. Reitillä on joitakin tosi teknisiä pätkiä jäätyneiden, epäsymmetristen muhkurapätkien vuoksi. Jutustellessa keskittyminenkään ei ollut aina ihan vaadittavalla tasolla. Suurin syy oli kuitenkin menon nihkeys, joka heijastui tietysti askelreagointiin ja kontakti nopeuteen, sekä herkyyteen. Olin kiipelissä, vaikka kello tykkäsi alati. Se taas kieli siitä, että kunto olisi kohdallaan. Paskanakin päivänä kello näyttää vähintään ok. menoa, vaikka homma kusis joka puolelta. 

            Olin hiihtänyt kahta päivää aikaisemmin 50 kilometrin lenkin ja sitä edellisenä päivänä kolme juoksu lenkkiä, jota oli edeltänyt parin tunnin lenkki edellisenä iltana. Olihan siinä kuormaa, mutta että näin huonoa. Viidennen kierroksen ekalla kilsalla taitoin vasemman nilkan toisen kerran, nyt pahemmasti. Kilsa meni kipeää tehden. Oikean nilka olin taittanut jo neljä kertaa, eikä sillä kärsinyt nojata enää ollenkaan ulkosyrjälle. Askeleesta katosi noiden vuoksi kokonaan tuonne reitille vaadittava tansahtavuus. Muuten jää sinne pottupeltoon tai paikoillensa jauhaan. 

            Viidennen kierroksen neljännellä kilometrillä tuli nilkojen puolesta sinetti. Taitoin vasemman taas. Nyt juoksu meni jo tosi hankalaksi ja nilkat tuntui muljuvan alati alla. Kilometriä myöhemmin Vinunurvaoja ylös-alas ojanlaitaa mennessä alas mentäessä nilkat petti alta ja lensin hyvällä vauhdilla suoraan puuhun päin. Lensin maahan ja aika moneen paikkaan sattui. Mihinkään ei liian paljoa, mutta jouduin kuitenkin nilkuttaan lopun vajaan kolme kilometriä autolle. 35,1km, 4h18min, keskisyke 116. 

            Olin kotona lauantaina aamuyöstä noin kahden aikaan. Kävely oli hankalaa, sillä nilkoilla ei kärsinyt kunnolla varata ja vasemman jalan jalkapohjan alla tuntui olevan kuin rautaputki. Jalat oli todella kokeneet kovia. Siis perhereitillä! Koko kierrosta kiertäessään sitä aina odottaa milloin pääsee perhereitille, jolloin sitä on jo melkein kuin maalissa. Nyt olin koko ajan perhereitillä ja olisin kyllä halunut päästä välillä sieltä ulos (hah,hah..). Kiitos Tommille hyvästä seurasta, autokyydistä ja juoksufilosofioiden jakamisesta!

            Heräsin lauantaina puolenpäivän aikaan. Hmm... Nilkat antaa kävellä. Hyvä. Jaloissa tuntuu vielä vähän. Ok, niin yleensäkin, mutta ei mitään ankkakävelyä. Tiesin jo herätessäni, että tarvittaessa pystyisin juoksemaan lauantaina uudestaan. Päivä kertoisi mitä niillä voisi tehdä. Joskus iltapäivällä neljän aikaan tein päätöksen lähteä takaisin rikospaikalle katsomaan a) kestääkö nilkat, b) mitä olin oppinut möykkyreitistä, c) olinko missä kestävyyskunnossa. 

            Kävin kuuden kieppeillä saunassa. Olo oli hieman rasittunut, mutta sellainen kovan viikon perusmoodi tuntuma muutoin. Aloin saunan jälkeen pakkaan jälleen kamoja. Nyt tiesin eilisen jälkeen paremmin mitä tarvin ja mitä en. Ajattelin lähteä ns. "avoimeen yöhön", tuntemusten mukaan vailla mitään erityistä tavoitetta. Jalat ja kroppa kertoisi matkan aikana minkä verran siellä ollaan. 

            20 vaille kahdeksan käynnistin kellon ja lähdin liikkeelle. Olo oli edellistä päivää kevyempi, eikä  vähiten ajatusten osalta, sillä edellisillan tilanne oli rauennut parempaan päin ja sekin piristi mieltä. Fiilis oli jopa hyvä. Kulku oli helppoa ja vaivatonta. Pienimpäänkin nilkan kippaus yritykseen refleksit pelasi normaalisti, eikä nilkat ehtineet kipata ollenkaan. Kaiken aikaa menin vähän edellistä iltaa nopeammin, vaikka tuntuma oli jopa kevyempi. Syke oli muutaman pykälän korkeampi, joka johtui edellisen päivän rasituksesta. Pitää erottaa tuntemus ja suhteuttaa rasitukseen. 

            Kolmannen kierroksen lopulla päätin, että juoksen viisi kierrosta, ettei mene suorittamiseksi. Viisi kierrosta antaa hyvän vertailun edelliseen iltaan ja riittää itselle todistamaan, että tämä sujuu, kun on pää mukaan lukien kaikki mukana. Kymmenen kierrosta olisi turhaa elvistelyä, suorittamista ja muille näyttämistä, eikä palvelisi harjoittelua. Ei tässä mitään show-juoksijoita olla. Selvitetään ja kehitetään heikkouksia ja katsotaan kisoissa mihin se riittää vuonna 2021. 

            Nyt tuntui, ettei iltastartista ollut mitään haittaa. En muista milloin olisi iltastartissa tuntunut näin hyvältä. Toivottavasti tämä trendi säilyy. Alusta oli edelleen konstikas, mutta nyt oli keskittyminen riittävää. Neljä kierrosta olin kiertänyt jo noin 10 minuuttia nopeammin kuin edellisenä iltana ja viimeisen kierroksen kiersin 13 minuuttia nopeammin kuin edellisenä päivänä. Koko hommaan  (35,1km) meni nyt vain 3h55min, eli 23 minuuttia vähemmän kuin edellisenä päivänä. Lopussa piti vähän himmatakin, kun syke alkoi nousta viikon paljon rasituksen myötä. Keskisyke silti kohtuullinen 124.  

            Kirjoitin tämän siksi, että tämä auttanee käsittämään miten paljon ultrajuoksu on kiinni päivästä ja siitä miten saa ajatuksen mukaan. Tottakai se kunto on tärkein, mutta se ei yksin riitä.

TAMMIKUUSSA? JOKU PERJANTAI KLO.19 

Onni Vähäaho, Nivalassa 13.12.2020

ELÄTKÖ HUOMISTA?

                  Elämme aikoja, jolloin pieru on märkää ja yskä kuivaa. Voi olla toisinkin päin, mutta tulos voi olla sama – nokka molempiin sieraimiin. Jo yhdeksän kuukautta jatkuneen tehostetun käsienpesun voisi luulla nostaneen käsirasvojen ja voiteiden myyntiä. Tämä vei siihen totuuteen, että osa on tästäkin hyötynyt, vaikka alakuloakin se on aiheuttanut. Yleisesti ottaen henkilökohtainen kuva on kuitenkin ilahtunut siitä, miten useat ovat onnistuneet uusiutumaan tässä uudessa maailmassa. Monet yrittäjät ovat innovoineet, jos minkälaista tapaa pärjätä. Iso hatunnosto heille!

                  Mitä pidemmästi sitä elää, sitä enemmän sitä miettii koko elämän jujua. Pitää yrittää elää, että on voinut sanoa eläneensä. Missä siitä voi kertoa elämänsä jälkeen? Äskettäin jalkapallosuuruus Diego Armando Maradona kuoli. Toinen laji suuruus, Pelé, muisteli kauniisti Maradonasta ja aikoi pelata hänen kanssaan sitten taivaan pelikentillä. Tämä kiinnostaa, sillä kukaan ei ole vielä tuonut konkretiaa tämänkaltaisista jälkipeleistä tai elämästä. Onko heittää linkkiä? Katson mielelläni.

                  Onko sitten sama elää niin kuin lystää? No on ja ei. Jokaisesta jää myös historia, kuva ja perintö jälkeläisille, enkä nyt tarkoita rahaa vaan sitä todellista muistoa, millainen kukin oli. Sen ainakin haluaisi itse jäävän plussan puolelle ja mielellään vielä puhuttelevaksi. Sen sijaan en usko, että tiedän elämäni jälkeen, olenko tästä kaikesta nauttinut tarpeeksi/oikein jälkeenpäin.  

                  Elätkö huomista, tulin kysyneeksi otsikossa. Tuskin kukaan sitä pystyy täysin välttämään. Huomenna sitä ja ens viikolla tota – onhan monella jopa tavoitteita ensi vuodellekin. Lapanen on pystyssä täälläkin. Yhä enemmän kannattaisi kuitenkin keskittyä hetkeen, siihen, mitä sinulla on juuri nyt edessäsi. Tänään pidin vapaapäivää harjoittelusta ja ajatus alkoi kulkea. Alkoi kirjoituttamaan ja ilman sen isompaa ideaa istun nyt läppäri sylissä. Toivottavasti jonkun iloksi. Ainakin itseni. 

Olen elänyt tänään tässä päivässä ja liki tässä hetkessä. Harrastan muutenkin nykyisellään paljon sitä, että menen nukkumaan sitten kun silmät menevät kiinni ja herään sitten, kun ne aukeavat. Suosittelen. Ilman ohjelmaa, ilman herätyksiä, ilman aikatauluja. Kyllä latautuu. Tuollaiset päivät antavat hetkessä elämisen ihanuutta maailmassamme, jossa emme oikeastaan taida voida elää ilman huomista valmiiksi elääksemme.   

Olen nyt lomalla. Myönnän piirtäneeni tämän viikon pitkälti valmiiksi. En ole kuitenkaan kokonaan elänyt tätä viikkoa vaan otin ikään kuin suunnan tälle. Maanantaina lopetin yövuorot ja heräsin iltapäivällä joskus kolmen aikaan. Kävin vielä maanantai iltana juoksemassa kevyesti 21,2 kilometriä.

Tiistaina juoksin aamulla kilsan vetoja 90 sekunnin palautuksilla viisi kappaletta. Kankeaa, ei ollut ideaalia. Muutoin olisinkin juossut kymmenen vetoa. Tiesin noiden kuitenkin herättävän päivään ja jatkoin iltapäivällä vauhdinpitoa talviperhereitillä kymmenen kilometrin edestä. Vielä illalla kävin kahdeksan ja puoli kilometriä palauttelemassa. Kolme lenkkiä tiistaina, 31,1km yhteensä tuolle päivää. Edellisenä iltana siis 21,2km alle.

Keskiviikkona hiihdin aamulla rauhallisesti 50 kilometriä perinteistä. Siksi rauhallisesti, että se otti aikaakin kolme tuntia ja 42 minuuttia. Jos jotain kiinnostaa niin 67% teholla maksimista. Moni pääsee siihen oikein reippaalla kävelyllä. 115 oli keskisyke. Illalla kävin vielä rauhallisesti seitsemän kilometriä poluilla. Suo möykyt ja epätasaiset jääpatjat olivat pimeässä lampun valossa hieman konstikkaita. Kaaduin yhdesti.

                  Tänään pidin lepopäivän. Kävin pojan kanssa paistaan laavulla makkarat. Fyysinen ja psyykkinen puoli pääsivät lepäämään. Tämä oli erittäin tarkasti mietitty päivä, siis lepopäivä. Tämä ohjaa minua seuraavaa askelta varten. Palataan asiaan.

 

                  ”Niin kauan kuin on jatkuvasti pyykkiä kuivumassa, on sinulla elämää edessäsi. Niin kauan kuin saat täyttää reppuasi, on sinulla päämääräsi. Niin kauan kuin kaadut, olet joutunut juoksemaan kaatuaksesi”.

- Onni Vähäaho 

 

 

 

Onni Vähäaho, Nivalassa 10.12.2020

 

ITE SE ON KOIRAN PASKAKI MÄTTÄÄLLÄ

            Yhtään kilometriä, yhtään tuntia, yhtään mitään en enää voi jälkikäteen tehdä sille, mitä minä sain aikaiseksi - tai mitä en saanut aikaiseksi, Kolilla kuun alussa. Toki silloin oli täysikuu. Monissa minun päivissä (ja öissä) tuo täysikuu on seurannut - osin ihmetyksenä edelleen, osin ketutuksena - yhä. Kuten monissa solmuissa, myös tässä, on parasta saada puhallettua paska ulos. 

            Tunnistan ja en, ollakseni ehkä jossain tilassa, jossa kroppa ei välttämättä toimi niin kuin pitäisi. Se voi olla "vain" stressihormoonia, hermostollista ylikuormaa tai psyykkistä lukkoa. Tein taannoin liki seitsemän tunnin harjoituksen. Kulutin reilut neljätuhatta kaloria. Kaikki meni oikeastaan niin hyvin kuin ne tuossa saumassa pystyivät menemään. Söin yhden kaksi puoleisen leivän tuon jälkeen ja pienen karkkipussin. Seuraavana päivänä puntarilla oli kaksi kiloa lisää - ja seuraavana. Jotain joo, kait nuo kuitenkin lähtee jossain vaiheessa. Jos ei enemmin niin ens kerralla. 

            Huumori on valttini, mutta asiat on silti käsiteltävä. Ei ne muutamalla vitsillä pyyhkiinny. Pölyt voivat kylläkin pyyhkiintyä päältä, muttei asioiden ydin. -"Nokka/häntä pystyyn ja eteenpäin" ja sitä rataa. Kannustukset ovat olleet tyypillisiä. Empaattisia sanoja, mutta enempi kuitenkin vain kohteliasta jargoniaa. Jos sinulla on keuhkokuume, sanotaan; "-Parane pian". Joo, joo - aikanaan. Niin myös tässä tapauksessa. Elämää ei voi kelata, ei eteen eikä taakse. Eikä tarvikaan.

            Purkautuminen helpottaa. Olen aika monelle kysyjälle kertonut, että vituttaa. Pahoittelut. En suosi turhaa kiroilua julkisesti, vaikken mikään konservatiivi olekaan. Olen päässyt eteenpäin, mutta edelleen vettä tulee veneeseen - ajoittain. Olen kuin kaksikymmentä metriä korkean kuusimetsän keskellä, mutta uskon tähän polkuun jota pitkin olen lähtenyt kulkemaan. Se ei ole mitään iisiä, saati flättiä, mutta se helpottaa.

            Tulette kuulemaan vielä jotain hullua ennen talvea. Yksi kaverini sanoi minulle - "Kovat on sinun rankaisu tyylisi". Jotkut testini saattavat näyttää rankaisultani itseäni kohtaan, mutta ne ovat "vain" vastausten etsimistä tulevaa varten. 

            9.marraskuuta aloitan päämäärätietoisen harjoittelun kohti ensi vuoden kolmea isoa polkujuoksukisaa varten. NUTS Karhunkierros 166km, NUTS Ylläs Pallas 160km ja Vaarojen Maraton 130km. Talviharjoittelu sisältää neljä kuuden viikon jaksoa, jonka jälkeen tulee yksi viiden viikon jakso ennen ensimmäistä koitosta. Aion yrittää päästä elämäni kuntoon. Ja kuten Pasi Koskinen taannoin oivasti totesi, harjoittelu ei silloin näytä välttämättä niin hienolta. Yksinkertaisuus on kaunista, vaikka se ei näyttäisi kauniilta. Tosin se ei tarkoita monipuolisuudesta tinkimistä - päinvastoin.  

            Pääpaino harjoittelussani tulee olemaan heikkouksien ja epävarmuustekijöiden pois harjoitteleminen. Koen epävarmuutta kisahistoriani johdosta yöajasta. Usein pitkissä kilpailuissa vaikeudet ovat tulleet yöllä, jos ne ovat tulleet. Mukana on toki myös onnistuneita yösuorituksia, mutta etenkin illalla alkaneet kisat / omatoimijutut ovat olleet usein hankalia. Aion tehdä jokaisella kuuden viikon jakson lopulla yön yli kestävän harjoituksen. Opetan itseni kopille. 

            En ole ehkä koskaan yrittänyt harjoitella oikein. Olen ollut liiaksi nauttija. Nyt tulee täysi muutos. Nyt yritän harjoitella oikein. Olen puhunut ehkä kymmenen vuotta siitä, miten pitäisi harjoitella, mutten ole itse viitsinyt tehdä niin. Tämä viimeisin kisa oli ehkä paras sysäys tälle kokeilulle. En halua enää rypeä näin syvällä. Toki tiedostan, että epäonnistua voi myös jatkossa, mutta mitä parempaan ja heikkoudet huomioon ottavaan kuntoon pääsee, sitä epätodennäköisempää se on. 

  Lopuksi, jos tästä jätetään turha pois, on tämä aivan äärimmäisen upeaa sanojen käyttöä:

-"Voi olla, ainakin luulen niin, että tarkoituksella naimisiin - menin kai, koska vaimoni miehen sai"... -"Ja voi olla ainakin luulen niin, että asiat vois olla huonommin, tai ainakin melkein tai ainakin luulen niin"... -"Voi olla ainakin luulen niin, on täysi syy olla tyytyväinen, ja olenhan minä tai ainakin melkein kai"... -"Ja voi olla myös, että luulen niin, että olla voi että luulenkin - että rakkautta kaipaa ja annat sä kuitenkin"... 

-"Voi olla, ainakin luulen niin, että Aatami kirkossa kastettiin - minut myös, mutta siitä mä veisaan viis"... -"Ja voi olla ainakin luulen niin - siitä riippumatta, mutta kuitenkin, kanssasi kaksin lähteä tahtoisin... -"

 

Onni Vähäaho, Nivalassa 14.10.2020

EHTIÄ - JUOSTA JA EHTIÄ

        Ehtiä. Aamusta alkaen täytyy ehtiä, juosta ja ehtiä. Illalla hetken huilattua - vieläkö ehtisi, juosta tai ehtiä? Jotenkin voin ymmärtää juoksuhäkissä alvariinsa ravaavia hamstereita. Pikku tauko ja taas. Kiirekkö se ihmistä tyhymänä pittää? Ehkä se toinen elämä jää vähemmälle. Toinen elämä? Kun en saa eletyksi tätä yhtäkään. Jope ja Juice, elivät myös lyhyesti, mutta jättivät jälkeen monen ihmisen mittaiset jäljet.

       Alku ja loppu on sama, jos ei aleta saivarteleen. Aluksi rääkäsy ja lopuksi pari metriä maata päälle. Ok. jokunen tuhkataankin. Väliin jäänyttä ei saa kai mukaansa? Ei edes elon aikana tärkeiltä tuntuvia elämänkokemuksia? Mihin ne voidaan viedä? Kai ne täytyy vain elää? Ne kokemuksetkin, napostella mielessä kuin suklaakuorrutteiset popcornit Uuno-leffan äärellä. Ei niissä ole viimeistä käyttöpäivää. Tämä kaikki voi loppua yhenäkkiä - pahimmillaan. Tai voi loppua terveys sillä tavoin, ettei muista koskaan juosseensakaan.

       Ehtiä. Juosta ja ehtiä. Toisessa elämässä on mm. änäriä ja muuta mukavaa, komiikkaa, jota toki on elämä täynnä kaikkinensa. Sitä vain on helppo heittää itsensä samaan hamsterin häkkiin ja antaa mennä - juosta ja ehtiä. Tehdä vaikka super peppiä. Siitä kyllä tuleekin satumaista settiä. Tyhjä metsä täytyy ihmisistä, tavoitteista ja haaveista - elämästä. Tilanteesta, jossa juostaan ja ehditään. Tai sitten ei ehditä, mutta koetaan, matkalla...

      Sata vuotta etteen tai taakse, katsotpa kumpaan suuntaan vain, on sinulla edessäsi uudet ihmiset. Ei tänne kukaan jää. No, ok, Arvo Ylppö taisi jaksaa vähän toiselle sadalle, mutta kyllä sadan jaolla saa laulaa: "-tässäkö tää oli". Eikä tarvi odottaa niinkään pitkään. Tämä on kuin avaraluontosarjan lampi savannilla; mikään eläin ei siellä iäti kule. Kulkijat vaihtuu. Mitä jäljelle jää? Onnistuessa viesti tuleville polville, tarina omanlaisesta kulkijasta. Ehkä siinä tarinassa se kulkija lopulta hieman himmasikin ennen kuin potkaisi tyhjää.  

Onni Vähäaho, Nivalassa, 29.7.2020

ITSENSÄ ILMAISEMINEN

          Istun ison makkaran sisällä. Eikä tämä ole edes unta. Makkaran toisella puolella on kesäseurueen muut lajitoverit. Lopulta kerään rohkeuteni ja kiipeän makkaran toiselle puolelle.  Kuorma-auton sisäkumi jää paistattelemaan auringonpaisteeseen. Sen jälkeen on täytynyt kiivetä muutaman muunkin esteen yli. Elämä on melkoinen matka.

          Neli-viistoista kesäisenä hyppäsin korkeutta illan sisulisäkisassa. Se ei ollut koskaan minun lajini, mutta olin lähtenyt chillaileen. Rima oli ehkä 150 senttimetrin korkeudessa. Yli meni ja verryttelyhousujen taskusta tipahti Boston aski tartanille. Muistaakseni hyppy hyväksyttiin, mutta toimitsijan katse ei ollut kovin hyväksyvä taskusta tipahtaneen röökiaskin vuoksi. Takatukka peitti jo niskan ja kiharat ilmensivät vilkasta luonnettani jo silloin.

          Elämää tuli opeteltua monilla eri askelmerkeillä. Vaikka urheilukentät jäivät pitkiksi ajoiksi, saatoin silloin tällöin juosta. Kujajuoksu oli alalajina, jossa menestys vaihteli. Mietin välillä mitä haluan ja millaiseksi ihmisen pitää tulla isona. Tuntui, että töitä täytyy tehdä, jotta tulisi joskus isoksi. Olin mielestäni jollain tapaa väärässä. Täällä ei minusta tarvi välttämättä pyrkiä mihinkään vaan elää niin kuin haluaa elämäänsä elävän. Sen oivaltamiseen meni arviolta noin 30 vuotta.

          Muistan elävästi vielä aikuisikäni ensimmäisen nykypäivään johtaneeni juoksulenkkini vuonna 2008. Matka oli reilu viisi kilometriä. Olin juossut kilometrin, kun kuuliin paloauton ja ambulanssien sireenien huutoa. Jotain oli meneillään. Juoksin liki kolme kilometriä lisää ja näin onnettomuuden isossa risteyksessä. Paikalla näytti olevan enempi kuin tarpeeksi porukkaa, myös pelastushenkilöitä. Juoksin lenkkini loppuun. Sukulaismies oli siellä poikansa kanssa kolaroinut ja pojalle kävi pahasti. Isäkään ei täysin selvinnyt, ja myöhemmin katosi elämän tarkoitus ja hänen tie päättyi oman käden kautta. Elämä on joskus mutkaista.

           Tärkeintä olisi oivaltaa hetki, jossa elää. Välillä voi tarkoituksella hiukan hiljentyä ja miettiä miten tässä elelee. Pysähdyin eräällä lenkilläni liikennevaloissa. Se tuli tarpeeseen, sillä olin muutamaa tuntia aiemmin kiivennyt 1000 nousumetriä paikallisella Dan Hill´llä, eli perinteisemmin Taunonmäellä. Juokseminen tuo hyvää fiilistä ja euforiaa, mutta sitäkään ei kannata nauttia yli äyräiden.

          Minua kiinnostaa eniten tietää ihmisten oikea minä. Se on vaikeaa, sillä kaikilla meillä on aina jokin rooli. Isä, äiti, aviomies, puoliso, kilpailija, kuntoilija, työrooli, asiointirooli jne. Harva on joka tilanteessa täysin oma itsensä. Jo pelkästään esimerkiksi asiointi kaupassa tai jossain virastossa käynnistää jonkin roolin. Jopa puhekieli voi hieman muuttua vaikkapa pankissa versus kavereiden kanssa saunanlauteilla tai oman puolisonsa kanssa vällyjen alla. Olemme hieman erilaisia kaikkialla. Pohjalla on kuitenkin minä. Ja se kiinnostaa, mitä siellä on.

          Vast´ikään katsoin "elämäni biisi" nimistä ohjelmaa. Hyvä konsepti, jossa osallistujat avasivat omaa minäänsä uskomattomalla tavalla. Etenkin Tuukka Temosen ja Minna Kaupin heittäytyminen oli harvinaista aitouden herkkua tänä teatterin sävyisenä aikakautena. Ohjelma onnistui olemaan sitruunan puristin, joka sai silmät kostumaan osallistujilta.

          Ihmisen olisi hyvä olla mahdollisimman paljon oma itsensä. Itse saan usein palautetta omalta perheeltä, kun irrottelen tämän tästä. Se on sitä minun omaani - tykkään fiilistellä, vaikka olen huomannut, ettei se ole aina mahdollista, vaikka haluaisi. Onneksi jaksan juosta tarvittaessa, vaikka pesänevalla saakka, jossa on hyvin harvoin kuulevia korvia. Saa antaa mennä. Tänä päivänä mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Mieli ei kestä elämää. Yksi syy voi olla siinä, ettei eletä omana itsenämme riittävästi.

          Oletko tyytyväinen siinä olet juuri nyt? Jos olet niin ei ole välttämätöntä yrittää pyrkiä yhtään minnekkään. Ihminen on silläkin tavoin erikoinen, että se etsii jatkuvasti jotain uutta. Monista ihmisistä tuntuu koko ajan, että pitäisi tulla joksikin tai pyrkiä johonkin. Jos olet tyytyväinen elämääsi niin kysyn, miksi? Jos taas et ole tyytyväinen niin käsijarru pois ja vaihda ruutua. Ihminen tekee usein oman elämänsä liian vaikeaksi. Kun sinulla on pulssi ja pääset liikkumaan niin olet vain sitä mitä haluat olla. Liian moni löytää lopuksi itsensä kaaoksesta liian pitkäksi karanneen, henkilökohtaisen teatterinsa vuoksi. Osa ei pääse koskaan syvästä päästä vetämättä matalaan päätyyn.

          Uskalla olla oma itsesi. Aloita jo tänään.


Onni Vähäaho, Nivalassa  18.7.2020

ROHKEAA VAI HULLUA

        Siitä saa valita, eikä välttämättä kauas heitä kumpikaan totuudesta. On nimittäin ollut reipasta määrää ja mäkeä tämä minun kesäkuun eka puolikas, ensimmäiset viisistoista päivää. Oon lomalla ja on aikaa treenata. Hullua tästä tekee se, että toukokuu päättyi yli kuudentoista tunnin lenkkiin Koirasalmesta Iso-Juurikkaan.

        Ultrajuoksussa on tärkeää nähdä kokonaisuus. Se mistä on tullut ja mihin on menossa. Jos haluaa siirtää omia rajojaan, on pakko ottaa järjenkin vastaisia riskejä. Olen niitä nyt ottanut todella. Olin juuri kolmen päivän harjoitusleirillä Kolilla. Yksi seudun yrittäjistä kävi yksi ilta leirikahvilla. Hän aikansa kuunteli meidän juttuja ultrahommista. Hän totesi minun suorituksia kuunnellessa, että et taida olla pitkä-ikäinen. Hieman se pysäytti, sillä juuri sensuroimattomia kommentteja sitä kaipaa oman harrastuksen vastapainoksi.

         Ultrajuoksua on hankala ymmärtää ja harrastaa. Aika usein sitä juostaan noin kuudesta tunnista aina yli vuorokaudenkin kerrallaan. Sitten on vielä monipäiväjuoksijat, joista ei aina tiedä ovatko he hereillä vai unesssa, mutta matka taittuu. Olen itse nyt treenannut viidentoista ensimmäisen päivän aikana kesäkuussa 45 tuntia. Kyllä, se on siis reilusti yli 20 tuntia / viikko. Samalla on kertynyt hulppeat 10 148 nousumetriä. Toukokuussa tuli vähän yli seitsemän tuhatta nousumetriä. Enkä nousuja vältellyt silloinkaan. Nyt on siis oltu todella mäessä.

Kolilla olin kolme päivää. Kutakuinkin homma meni näin:

Perjantai: Saapuminen mökille. Iltakävelyä 2,1km
Lauantai: Tutustumista paikkoihin ja vesikätköjen viemisiä. Pyöräilyä 42,3km ja Juoksua 9,6km. Liikuntaa liki viisi tuntia. Vertikaalitonni hoitu siinä sivussa.
Sunnuntai: Liki kahdeksan tuntia treeniä. Kuuden tunnin lenkki Kolin 65km kisareitillä. Nestehukka, josta toivuin valveutuneen huoltajan avulla. Illalla vielä pyörälenkkiä 26,1km ja hieman kävelyä. Nousuja kertyi liki kaksi tuhatta.
Maanantai: Aamulla vajaan tunnin ja 17,5km pyörälenkki. Perään perusjuoksua 6,1km mäkisellä lenkillä. Hyvä kulku tilanteeseen nähden. Alamäkeen 3:06min/km vauhtia. Iltapäivällä paluumatkalla Tahkovuoren päälle kuusi kertaa. 9,5km juoksua ja 1102 nousumetriä. Kiihtyvä vauhtikestävyys treeni. Hyvin jaksoi puristaa treenimäärään suhteutettuna.


       Otan omia steppejäni tällä tavoin. Kyse on riman suhteuttamisesta. Suomen kärki on valovuoden edellä. Sitä ei tarvi miettiä, mutta toisaalta verrattuna suomalaisiin normaalia kovakuntoisimpiin ihmisiin on lähes epäreilua kyetä moisiin lenkkeihin. Juoksin ystäväni kanssa 42,3km pyörälenkin jälkeen Kolin kisareitin alkua 9,5km verran. Heti alussa ystävällä oli vaikeuksia pysyä 160 sykkeen alapuolella. Nousut ahdisti. Alamäessä sykkeet ei laskeneet tarpeeksi. Sitten tuli teknistä ja kaiken kukkurana neljännellä kilsalla Mäkrä, jossa kilsalle tuli 105 nousumetriä!

       Ystävällä syke nousee 180:n. Minullakin yli 140:n. Kävellään molemmat. Ollaan Mäkrän jyrkällä. Teknistä ylämäkeä yli 30 asteen kulmassa silmiinkantamattomiin. Kaverin lihakset menee hankalaan kramppiin ja tielle pääsy vaatii muutaman suolanoton ennen kuin krampit hellittää lopullisesti. Itse jatkan lenkkiä polkuja tutkien. Seuraavana päivänä tuntuu hieman häpeällisen helpolta juosta samoja maisemia. Ainoa virhe tapahtuu nesteiden arvioinnissa ja kuuden tunnin jälkeen lopetan retkilenkin. On etuoikeutettua kyetä tekemään tällaisia lenkkjeä. Samalla voi kuitenkin nähdä miten järisyttävän lujaa Suomen kärki näitä lenkkejä menee. On ollut hienoa nähdä monen heistä juoksevan samassa kisassa.

        Kolilla nousumetrit tuli itsestään

       Tahkolla vain kuusi nousua riitti reilusti yli verttitonniin

Ps. Kiitos Askolle treenileirin mahdollistamisesta!


Onni Vähäaho, Nivalassa 16.6.2020

39. KERTA - ISO-SYDÄNMAAN (KOKO) REITTI

          En tiedä millä nimellä Iso-sydänmaan vaellusreitti parhaiten tunnetaan? Ihan noin vai I-SR2014 vai Pep-reitti? Ihan miten vain, mutta samasta asiasta on kyse. Ehkä niin, että pep-reitti alkaa stadionilta. Nyt ampumahiihtopaikan valmistustöiden aikana kulku on hieman normaalia sekavempaa hetken, mutta pääsee siitä nytkin.

          Päättäessäni viime vuonna luopua tuloksiin tähtäävästä juoksemisesta jatkoin vain juoksuharrastusta fiiliksen mukaan. Tätä asiaa ei ole vieläkään kaikki oivaltaneet vaan ajattelevat minut edelleen suorittajana. On jotenkin vapauttavampaa juosta kokeakseen, ei tuloksille tai perille pääsyn vuoksi. Jos päämäärä on vain tulos tai perille pääseminen ei välttämättä ymmärrä kokea matkasta, joka on aina päämäärää tärkeämpi - ainakin minulle.

          Erityisesti olen ihastunut vesistöille tuloihin. Niissä on kiva pysähtyä, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti. Ennen kaikkea näin talven jälkeen vesistöt ovat puhtaimmillaan. Kaunis sininen vedenpinta aaltoilee rauhoittavasti ja veden rannoilla oksat ovat saaneet jo hieman vihreyttä. Kaunista. Lähdin tänään tätä kaikkea kokemaan, vaikka tässä liikuntamäärässä se ei ollut järjellä ajateltuna mitenkään järkevää. Toissapäivänä liki seitsemän tunnin polkusaaga peuranpolulla, jonne menin nukkumatta sekoileen ja olin vähällä loukata itseäni eritoten nilkoista. Lopulta pääsin säikähdyksellä.

         Eilen sitten "palauttelin" edellisen päivän liki seitsemän tunnin polkulenkistä vajaan kolmen ja puolen tunnin pyörälenkillä. Reipas seitsemänkymmentäviisi kilometriä enimmäkseen sorateitä. Lopulta illalla sain hullun idean juosta tänään Pep-reitin 57 kilometrin matkan. Sain vaimoni innostumaan viemään kanssani juomakätköjä. Silti juomaa piti kantaa kaiken aikaa liki kaksi litraa kerrallaan. Alkukesän ensimmäiset lämpimät päivät kysyvät nestettä normaalia enemmän.

         Niinpä tänään painoin startti nappulaa klo.6:52. Tiesin, että tuttu neljän hengen ryhmä aikoi lähteä seitsemän haminoissa Vinnurvasta kiertämään noin 32km pitkää etulenkkiä. Arvelinkin oihittavani heidät alkumatkasta, mutta heidän lähtö oli venynyt hieman yli seitsemään ja ehdinkin heidän edelleen.

         Alkumatka oli jännitystä täynnä, sillä toissapäivänä lukuisia kertoja kipanneet nilkat olivat hieman jäykän ja aran oloiset, mutta kivuttomat juosta. Koitin varoa kompasteluja ja jalan kippauksia. Homma lähtikin hyvin, mutta hieman kankeasti liikkeelle. Ihmekkös tuo, sillä kahtena edellisenä päivänä oli tullut yli kymmenen tuntia liikuntaa.

         Ajattelin lämpimien päivien hieman kuivattaneen reittiä kahdeksan päivän aikana, mitä oli aikaa edellisestä reitin kierrosta. Silloin kävelin takaosan porukan kanssa. No ei se ollut kuin oikeastaan hieman perhereitin osalta kuivunut, mutta reitin muilla osin oli vielä yllättävän paljon kosteaa. Tuhdin liikuntamäärän ja tulevien suunnitelmien vuoksi en vihtinyt alkaa painattaan vaan menin aivan nätisti - menee sitten miten kauan menee.

         P3:lla 17 kilometrin kohdalla olin jonkun matkaa ennen kahta tuntia. Ihan tavallista. Luulin vielä tässä vaiheessa, että tällaisella löysälläkin otteella tämä tivoli juostaan seitsemään tuntiin, mutta en arvannut miten kosteaa takana olikaan. Vauhti laski hiljolleen. Toki lihaksetkin oli varmaan kohtuu tyhjät. Se näkyy äkkiä, kun suoperäisessä maastossa askeltaa. Kompasteluja ei kuitenkaan juuri tullut ja hallittuja kaatumisia pehmeälle vain kaksi. Nilkkojen kippaamis yrityksiin ehdin nyt jonkun verran yöllä nukkuneena reagoimaan. Refleksit ja tasapaino-aistit pelasivat.

         Syyryn seinänousuun tulin ajassa 3:08h. Noin 6-7 minuuttia liian hitaasti ajatellen seitsemää tuntia. Vaikka tuloksilla ei ole väliä, tykkään silti ajankulua seurata. Ajattelin lopun helpommalla pätkällä imasevani seitsemän tunnin kelkan kiinni. En jotenkin hoksanut jo nähdystä, ettei siellä juuri sitä helppoa olekaan (hah,hah). Puolivälin kyltillä olin ajassa 3:35h.

         Laihakankailta laskeuduin kostealle suolle. Eli kivikkoisia kankaita tai märkiä soita - no vuoron perään kuitenkin. Nämä ois tuoreemmalla jalalla kivan kehittäviä juttuja. Vähä-Juurikan mökkitieltä alkaa vähän parempaa ja vauhti nousee. Iso-Juurikan penkalla noin 5:30min/km vauhtia. Repun paino ei vain paljon laske, sillä keräsin samalla kätköpullot reppuun. Reppu olikin lopulta aika painava kaiken aikaa.

         Yksi Pep - reitin käännekohta ja mittari on, kun Iso-Juurikan pohjoispenkalta laskeudutaan soiseen metsään ja aletaan painaan noin viiden kilsan vastamaa kohti Pesänevan kosteaa syliä. Siinä lypsettiin Cosmoksenkin vähäiset glykogeenivarastot liki nolliin, jos niitä edes oli alunperin olemassakaan. Sisilisko juoksee edellä mustikkavarpujen sekaan ikään kuin ilkkuakseen vauhtiani.

        Pesäneva. Pääsen yli. Lahnajärvi, märkä ja möyritty. Venesatamassa neljän tutun miehen joukko makkaran syönnissä. Nostan malliksi, Show´ksi, vauhtia. Sirkushuveja (hah,hah). Heti metsään päästyäni kävelin ja puuskutin.

        12 kilsaa perille. Mennyt aikaa ehkä jotain 5:50h. Nyt vain "lasketellaan" perille. Kolme kilsaa osittain kosteaa vastamaata. Lopulta kuitenkin perillä ja 39. koko reitin kierto pulkassa. Miten nopeaa lupasin tuon reitin juosta tänä vuonna? Melko paljon kuivempi keli pitää tulla, että lähemmäs kuutta tuntia tuon pystyis pukkaan minun kunnolla ja kyvyillä.

          Eipä tässä kummempia tällä erää. Katsotaan mitä ensi viikko tuo tullessaan. On kiva mennä vailla mitään isompaa suunnitelmaa. Yksi suunnitelma on ensi viikolle, mutta riippuu miten tässä palautuu.

Tämän päivän LENKIN data, jos jotain kiinnostaa.


Onni Vähäaho, Nivalassa 24.5.2020.

UUSI KOKEMUS

            Pari kolme päivää on tuntunut, että voi joko pääsisi vihdoin juoksemaan pitkästi ja jämäkällä otteella, sitten viime elokuun. Kuulun siihen joukkoon, jotka ei tarvitse kisoja löytääkseen motivoitua juoksemaan omia haasteita. Kokemaan uutta - elämää. Samalla ymmärrän hyvin niitä, jotka kiehnaavat kyljeltä toiselle miettiessään miten kestävät tapahtumien puutosta.

           Torstaina heräsin vasta hieman ennen puolta päivää. Yhdentoista tunnin yöunet tekivät olosta taivaallisen. Uni on ihmisen tärkein asia. Ilman sitä ei kukaan pärjää. Pian olikin ilta ja erittäin lyhyen jalottelun (4km) jälkeen aloin laskeutumaan samantien tulleeseen iltaan. Olin liian levännyt. Uni ei tullut ja luisuin pois hyviltä raiteilta. Se on elämää aidoimmillaan. Täällä ollaan ajoittain hyvillä, ajoittain väärillä raiteilla.

          Eilen aamuyöstä nukkumattoman (ei siis minuttiakaan unta) yön jälkeen söin "aamupalaa", joka ei tietenkään toimi kropassa samalla tavalla kuin unien jälkeen. Aineenvaihdunta ei ala toimiin normaalisti. Puuro jäi mahaan, eikä oikein kolme isoa kuppia kahviakaan saanut sitä liikkeelle. Toki tajusin, että olen allikossa jo valmiiksi, mutta olihan se koitettava, kun sovittu oli tämä päivä Koirasalmi - Pyssymäki (n.131km) polkujuoksu haasteeksi. Mielessä toki kävi homman siirtäminen vuorokaudella, mutta mielenkiinto nähdä nukkumattoman yön jälkeinen suoritus kiinnosti.

           Olo oli epätodellinen. Osa siitä innosta ja latauksesta oli poissa, koska kaikki tekeminen tökki. Tavarat ei pysyneet käsissä normaalisti jne. Silmä käsi koordinaatio oli hukassa jo matkalla. Siitä voi miettiä mitä on silmä jalka koordinaatio paljon kivikkoa sisältävällä Peuranpolulla, mutta tätä haluttiin tällä kertaa.    

                Sopiva varustus -1,5 asteen keliin. Juostessa tulee kuuma.

           Startissa oli -1,5 astetta, mutta auringon ollesssa jo nousussa lyhyet juoksutamineet hanskoilla tuntuivat ihan sopivilta. Toki oli ampaistava lähdöstä lämpöön ja hyvään rytmiin. Sitä tarjosikin eka kilsan loputon kivikko. Ekan neljän kilsan aikana oli kolme kilsaa hankalaa kivikkoa. Pitkoksissa kävi alusta asti selväksi, ettei niihin voinut luottaa. Osa keikahti päälle astuessa sivulle, osa nousi päälle astuessa takana ylös tai edessä. Tämä kaikki vei rentoutta juoksusta, kun piti kaiken aikaa jännittää miten astua. Silmä jalka -koordinaatio ei pelannut ja tajusin toki sen, jonka vuoksi juoksu meni liiaksi koitteluksi.

            Ekalla energian -ja juomanotto pätkällä katsoin kellosta, että vauhti oli tunteeseen nähden yllättävänkin hyvää ja sykkeet (134) siinä missä suunnittelinkin, 130-140 välissä. Numeraalisisesti kaikki meni niin kuin kuuluikin, mutta juoksu oli kauheaa nukkumattomuuden vuoksi. Pian kävi myös selväksi, että pitkokset oli tosiaan todella arvaamattomia. Vielä kuitenkin selvisin niistä ilman vammoja. Samalla epävarma omasta tasapainosta oli koko ajan läsnä.

           Jossain 90 minuutin kohdalla sitten taitoin ekan kerran nilkan. Jonkin sortin rusahdus kuului ja jonkun matkaa nilkuttaen pystyin jatkamaan. Poissaoleva olo oli kohtalokkaasti pois keskittymisestä. Näin jälkikäteen ajatellen, oli ihme ettei käynyt pahemmin. Juoksu oli helppoa, mutta samalla niin pirun vaikeaa tasapaino-ongelmien vuoksi. Skitsofreenistä, niin kuin oli polkukin. Maisema todella kaunista, mutta epämääräiset pitkosten kiinnitykset tai kiinnitysten puuttumiset olivat pois muutoin kauniilta reitiltä. Samoin reitti merkinnöissä olisi uudelleen maalaustarvetta plus suunta viittojen lisäyksien tarve.

          Eka huoltoon (17,9km) tulin noin 18 minuuttia etuajassa nopeammankin aikataulun mukaan. Aikaa oli kulunut 1h 47min. Olin ollut selvästi varovainen arvioissa, sillä olin kuitenkin joutunut koitellen tulemaan alkumatkan. Mistään vauhtijuoksusta ei todellakaan ollut kyse. Tämän hetken kunto on vain niin hyvä omalle tasolle, että nukkumattakin jostain alitajunnasta jollain tapaa pystyi kotvan menemään, kunnes nukkumattomuus alkoi näkyä liioin.

          Todellisuudessa ekan vajaan kahdeksantoistakilsan aikana olin tajunut kyllin, etten ole tänään juoksukykyinen. Yön valvoneella ihmisellä toiminta on yhtä kuin promilen humalaisella. Aika paljon sitä se toiminta vastasikin. Kuitenkin tänne asti tultua ei viitsinyt ekaan huoltoon lopettaa niinpä oli pidettävä epätoivo sisällä. Tilanteeni tajuten kuitenkin suunnitelmistani poiketen äidyin kuvamaankin jo ekalla pätkällä, sillä tiesin jo tuossa vaiheessa ettei tästä hyvä heilu.

                  Kuvia jostain 13 kilsan kohdilta

                    Vielä ei ole tässä nilkka kertaakaan pyörähtänyt.

          Matka jatkui olotilaan nähden yllättävän hyvin. Toki kävi selväksi, ettei ihan iisiä ollut tämä seuraavakaan pätkä alustan puolesta. Ahvenlammella ohitin lisää yöpyjen leiripaikkoja. Pian sen jälkeen tein 400m pummin uudella metsäautotien pistolla. Aistiharhojen piikkiin. Näköaistit oli kaukana normaalista. En usko, että normaalitilassa olisin juossut merkkejen ohi. Silti merkkejä olisi hyvä tehostaa tietyissä paikoissa.

                        Ahvenlammen (n.21km) joutsen pariskunta.

         Olin eka huollon jälkeen kaatunut kahdesti. Nyt nilkka pyörähti uudestaan. Sen jälkeen hakkuu-aukeaa, jossa metsävelli kosteikkoja ja hieman epäselvää mihin jatketaan. Polku löytyy hieman tuurillakin. Olotilasta huolimatta edelleen kello tykkää todella paljon ja sitä kovasti ihmettelen. Kunto olisi kohdillaan. Tämä otetaan vielä uudestaan pirteämmässä voinnissa. Pitää uskoa omaan juttuun ja hommaan. Siitähän elämässä on kyse.


         Kompurointi jatkuu ja taitan nilkan nyt astetta pahemasti. Arasti nilkaten pääsen yhä juoksuun kiinni. Todellisuus hämärtyy. Samalla imeytymishäiriöt iskevät. No, ne tajuan ratkoa kokemuksesta. Suola -ja magnesiumtabulla ne menee, mutta ne ei paranna osumaa saanutta oikeaa nilkaa, joka on kääntynyt jo kolmee otteeseen. Välillä en tiedä olenko hereillä vai unessa. Mietin, jos nukkuisin toisessa huollossa. Olenhan aikataulua niin paljon edellä. 

         Lopulta toiseen huoltoon on reilu kilsa, kun vastaan tulee vaeltaja pariskunta. -"Siellä on huolto kilsan päässä". Toivotan pariskunnalle hyvää vaellusta ja jatkan tilanteeseen nähden yllättävän hyvällä jalallla. 32 kilsa 5:22 jäykällä ja aralla nilkalla. Perusjuoksu siis vähintäänkin ok. Sitten näköharhoja ja en tajua mitä näen ja juoksen karhunpiiloon pihalle. 700m harha. Reilu kilsa harhoja. Kaikki aistiharhojen vuoksi.

        Toisessa huollossa ajassa 3:27h. Eli 28 minuuttia edellä nopeintakin aikataulua kaikkista ongelmista ja harhaanjuoksuista huolimatta. Samalla oli vaikea pysyä enää kiinni hommassa. Väsytti, eikä juostessa pystyssä pysyminen ollut enää helppoa. Toisessa huolossa notkuin seitsemän minuuttia. Lähes samantien väänsin nilkan neljännen kerran. Olin vähällä soittaa huoltajalle. Se olisi ollut järkevää, mutta halusin vielä yrittää. Tällä kertaa se oli tyhmää.

             Lehtosenjärven kankailta

              Hymy irtoaa, kaikesta huolimatta, ja miksipä ei?


       Pian juoksen ulos pitkoksilta, koska en tajua mitä näen. Sen jälkeen ehkä sata metriä ja nyt vasen jalka pitkosten väliin. Pitkokset pettää alta ja jumissa ollut oikean jalan takareiden ja pakaran kiinnityskohta tuntuu pahalta. Joitakin kipeitä askelia ja menen johonkin unen ja hereillä olon välitilaan. Sitten tulen hetken päästä "polulle", jossa ei ole polkua vaan merkit. Pitkokset on purettu ja uusi reitti on merkattu ilman polkua kiertokautta. Paradoksaalista, että tämän kaiken tivolin jälkeen kello edelleen tykkää.

                 Ei polkua, vain merkatut reittimaalaukset. Uutta kiertopolkua. Raivaustarve.

       Lopulta väännän nilkan viidennen kerran, enkä pysty enää juoksemaan enää edes lyhyellä tiepätkällä vaan nilkutan kuin haavoittunut eläin. Juoksu loppuu käytännössä 40 kilometrin kohdalla. Koitan vielä, mutta taitan nilkan kuudennen kerran. Samalla imeytymisongelmat iskevät uudelleen, mutta ne ei enää haitta, sillä en pysty edes kunnolla etenemään. Uni on ihmisen tärkein asia. Sitä ei voi ohittaa, vaikka olisi edellisenä yönä nukkunut hyvin. Olen usein onnistunut näissä, vaikka olen nukkunut vain 3-4 tuntia, mutta nolla on nolla.

       Lopulta seuraavalla kahdeksalla kilometrillä matkalla autolle kestää liki kolme tuntia. Taitan vielä kuudesti taittuneen nilkan kahdesti vain kävellessäni. Loppumatkalla teen surullisia havaintoja polun riisumisesta vanhoista pitkoksista ja suuntaviitoista, sekä reilusta raivaustarpeesta. Paljon tässä reitissä arbeettia ennen kuin voimme tällä reitillä turvallisesti juosta noin 131 kilometrin polku-ultran Koirasalmesta Pyssymäkeen, mutta tuo tavoite saattaa (?) motivoida Peuranpolun kunnostustöitä.

          Metsähallitus (?) purkanut sillat. Tarvetta reitin kunnostukselle on isosti.

               Osa suuntaviitoista tippunut / poistettu. Lisäys / uudistus tarvetta on.


        Vajaan seitsemän tunnin jälkeen pääsen vihdoin autolle. Hieman ennen autoa oli jollain jäänyt ruhonleikkuu hieman kesken. Tuosta hyvä jatkaa?

                     Ruohonleikkuri tauolla?

                Huippuhuollossa. Nyt viimeistä kertaa - tällä erää.

                  LOPPUSUMMAUS

                 Viisi asiaa reitistä:

1.  Vanhat, edes jokseenkin irti olevat pitkokset on kiinnitettävä tai vaihdettava uusin. Ovat nykymuodossaan liian vaaralliset reitin juoksemiseen.

2. Paikoin reittimerkinnät on reilusti rapistuneet. Reittimerkinnät olisi hyvä maalata uudestaan. Seuraavan reittimerkintä "pilkan" olisi hyvä näkyä aina edelliseltä.

3. Reittiviitoituksissa on parannettavaa. Aina reitin kääntyessä jonnekkin olisi hyvä olla viitta ja siinä teksti mihin ollaan menossa. Esim. "VALKEINEN 17km".

4. Reittiä täytyy raivata kesäjuoksu käyttöön (shortsit). Paikoin pajukkoa ja suopursua on reilusti polkujen päällä. Onnistuisko neljä ensimmäistä kohtaa kahden vuoden aika jänteellä, jolloin eka ultrajuoksu reitillä voitaisiin pitää v.2022 tai 2023?

5. Kivikko on parasta ja tuo hyvän haasteen, sekä maisema on ainutlaatuisen kaunista. Lisäksin reitillä on paljon kulkijoita. Tähän kannattaa satsata.


            Itse ajattelin kokeilla tätä kesäkuussa uudestaan. Iso-Sydänmaanreitti on kohdaltani pelikielellä "läpi juostu". Kolmen kierroksen (171km) kisan voitto ja yksi kierros (57km) alle kuuden ja puolen tunnin. Toki tulen meidän omankin reitin tälle kesää kellottaan, mutta nyt on kiva opiskella tuo Peuranpolun haaste. Kyllä se reilusti alle 10 tunnin menee. Ehkä jopa lähelle yhdeksää tuntia. Toki polku on todella haastava - osittain purettujen polkupohjien vuoksi ja puuttuvien siltojen.

            Vaikka tämä eilinen juoksu oli kaikinpuolin todella järkiköyhä, ei se poista sitä totuutta, että tämäkin oli hyödyllinen tulevia kokeiluja silmällä pitäen. Reitti on mielestäni paljon mainettaan vaativampi ja vaatii juoksijalta elastisuutta ja voimaa pitää juoksu rentona. Kivikkoja tulee tasaisesti ja epäspesifit pitkokset pitävät jatkuvasti kulkijan hereillä.

            Oli hienoa tarjota taas urheilujännitystä penkkiurheilijoille. Ja tällainen epäonnistunut suoritushan on monesti kohahduttavampi kuin se joka menee piirulleen. On kiva tarjota halukkaille ihmisille elämyksiä ja saada samalla niitä itsekin. Nämä ei ole niin vakavia, että näiden kesken jäämisestä pitäis harmistua. Matka on minulle aina tärkeämpi kuin tulos. Aina ei tarvi päästä maaliin kokeakseen. Siinä monelle miettimistä.

Onni Vähäaho, Nivalassa 23.5.2020