UUSI HARRASTUKSENI (VAHVALLA LENKKIKOKEMUKSELLA MAUSTETTUNA)

            Uusi harrastukseni on chillailu/rentoilu, maustettuna eettisesti kestävällä sluibailulla. Ihmiset tekevät mielestäni elämästään liian täysiä ja unohtavat ottaa iisisti. Säännöllinen vauhdin alas otto, makoilu sohvalla tai vuoteella vain ollen tai mietiskellen. Voidaan puhua myös pysähtymisestä.

            Löysin tämän harrastuksen, kun lopetin tavoitteellisen juoksemisen. Samalla jäi paljon aikaa ja loppui kaikki suorittaminen. Reilun vuoden kuluttua aloitan elämäni toisen sivun meidän kaikkien kaksi sivuisesta kirjasta. 50 vuotta per sivu. Keskittyminen mahdollisimman mukavaan elämänsisältöön on minun harrastukseni ydin. 

            Olen urheilutaustani johtuen ”kärsinyt” suorittamisesta elämässäni. Elämä ei ole kilpailu – tai on se, jos niin haluaa, mutta aika juoksee koko ajan loppua kohden, sekin on hyvä sisäistää, jos haluaa juosten kusten elämänsä elää. Miten sitten hoksasin rauhoittua elämään ainutkertaista elämäämme? Asian voisi humoristisesti purkittaa näin: aikansa, kun sätkii, niin rauhoittuu. Niinhän se kalakin vedestä nostamisen jälkeen. No, en ole pois kuolemassa vielä – toivottavasti – mutta tuollainen vertauskuva tuli mieleen.

            Minulla on edelleen kuitenkin myös aktiivista toimintaa. Sekin on hyvä muistaa. Tämä on vain yksi (uusi) harrastukseni. Yhä seuraan tiiviisti NHL – liigaa ja juoksenkin aina välillä. Viimeksi sunnuntaina juoksin pidempään. En tiedä miksi keksin juosta noin kolmen tunnin ja yli 26 kilometrin lenkin, vaikka ulkona tuuli kymmenen metriä sekunnissa ja vettä/räntää satoi vaakamambona. Mutta mikä parasta, tuo lenkki tuli tehtyä ilman tavoitetta juosta se, spontaanina ideana.

            Ajattelin juosta niin sanotun perhereitin kotoani. Ensin ajattelin juosta vesistöjen jäitä pitkin, mutta onneksi hautasin ajatuksen, sillä siellä olisi odottanut jäiden päällä ollut useamman sentin vesikerros. Niinpä juoksin alun vajaa neljä kilometriä iloisesti teiden pientareita pitkin. Nivalassa on ollut vajaa viikko plussakeliä. Ei paljon, mutta koko ajan, yötä päivää. Sain vihiä, että yhdistetty hiihto/pyörä/juoksubaana olisi hyvin tallottu. No, oli varmaan ollut jossain kohtaa, mutta ei enää. Upotti aika huolella askeleesta yksi lähtien.

            Reilun parin kilsan uppuroinnin jälkeen tulin hyvin lyhyelle tiepätkälle. Ajattelin, että kyllä kelkkareitti kantaa paremmin. No, ei kantanut. Mutta tämä oli nyt tätä spontaani-ideaa ja ajateltua reittiä. Huomasin jossain kohtaa käveleväni välillä, vaikka oli ajatus juosta. Ei kun takaisin juoksuun kiinni, vaikka upotti niin vietävästi. Lopulta reilun yhdeksän kilometrin juoksun jälkeen pääsin taas hetkeksi tielle. Silloin päätin, että ”enää” tuo seitsemän kilometrin perhereitti ja sitten teitä pitkin vimppa kymppi kotiin.

            Perhereitillä mieli rauhoittui, niin usein aina. Polku oli paikoin konstikas, mutta mieli alkoi vaipua positiiviseen transsiin. Rimpinevan ojan laitaa aloittaessani paluumatkan huomasin puhuvani: -”ajattelit sitten tänne lähteä. Että tuosta vaan, milloin vaan reilu 26 kilometrin lenkki”. Syviä huokauksia. Palaan ajatustasolle puhumisen sijaan: -”olihan idea. Ilman lenkillä käyntiä nämä on aika raskaita reissuja. Jos sitten ensi kerralla vähän mietitäs ennen näitä tämmöisiä”.

            Loppulenkki meni aika lailla tyhjällä päällä, hyvin. Juoksulenkit ovat edelleen mukavia, mutta ei niitä viitsisi ohjelmoidusti tehdä, jokin tavoite mielessä, ei. Tällaiset vahvat kokemukset ovat kuitenkin hyvin päätä rentouttavia, vaikka jalat eivät ole samaa mieltä. Näiden jälkeen on kiva chillailla. Huomasin tuossa äskettäin, etten käynyt minkään valtakunnan lenkillä kuuteen päivään. Enkä edes kaivannut lenkkeilyä. Sisäinen rauha on kiva tunne, mutta toki se ei sitä välttämättä tule aina olemaan, mutta nyt kirjoitankin vain tästä hetkestä, näistä ajoista, joita nyt elän. 

 

Onni Vähäaho, Nivalassa 18.1.2023