Kaukana Alaskan koilisosassa elämä on ankaraa. Kylmällä talvella on puolensakin, sillä vuonojen järvet jäätyvät ja osa karaistuneista asukkaista lähtevät tuolloin huskyvaljakoiden kanssa hakemaan puutavaraa ja kalaa. Ilma on hyinen, mutta koiravaljakot helpottavat, sillä huskyt jaksaa - ovat koirarotujen ultraajia. Avaraluonto ohjelmassa kerrotaan, että hurjimpina päivinä päivämatkaksi saattaa tulla jopa 50km sitkeällä huskyvaljakolla isäntineen. Kunnoitettavaa touhua ja raakaa hommaa kulkea noin pitkä matka elannon eteen. Silti, päivämatkana 50 kilometriä... No se on 50 kilometriä.
Tänään on tullut kuluneeksi kuusi viikkoa, kun Suomen pisin polkujuoksu, kutakuinkin kahden ja puolen työpäivän mittainen juoksu suoperäisellä reitillä päättyi osaltani 114 kilometrin huoltoon. Sen jälkeen tuli kolme viikkoa otettua kevyemmin. Alle 100km juoksuviikkoja reilusti. Nyt kaksi edellistä noin 122km ja 131km. Jo harjoittelua minulle. Tällä viikolla olen juossut vasta noin 30km ja on sunnuntai-aamu. Siihen on syynsä.
Reilun tunnin päästä seison hiljaisen tien päässä. Todennäköisesti sunnuntaipäivänä on muutoinkin hiljaista, sillä kello tulee olemaan 8, kun käynnistän Garmin connect sykekelloni. Tarkoituksena on juosta 100km tiellä. 27 kierrosta noin 3,71km luuppia. Aivan - kaverini totesi: -"Ei sinulta ainakaan ideat lopu - 100 kilsaa marraskuussa". Hieaman silti hävettää ilmoittaa juoksevansa näin pitkiä matkoja tiellä, kun Alaskassakin 50km koiravaljakoilla on tv-kamaa. Nämä tempaukset tahtovat mennä paikoin yli ymmärryksen?
Tunnelma on hyvä. Toissapäivän viimeinen verryttelylenkki tuntui hyvältä. Tuntuu, että ole jälleen kerran saanut nostettua suorituskykyä parin edellisen hyvän viikon ansiosta. Nopeasti treeni tarttuu ja se on innostavaa. Mutta katsotaanpa kuinka käy. 100km marraskuussa ei ole lastenleikkiä. Monenlaista pitää ottaa huomioon. Illalla ollaan viisaampia miten siinä onnistuin. Kolme tuntia sain nukuttua, senkin unilääkkeellä. Minulla on nykyään harvoin vaikeuksia saada unta. Olinko noin latautunut? No, oikeastihan yhdellä lyhemmällä yöllä ei ole juurikaan merkitystä. Ehkä se johtui eilisen illan liian pitkistä päikkäreistä.
Jatketaan aiheesta illan suussa tai huomenna.
Kun juna on porskuttanut höyryveturin lailla pufinkin jälkeen poluilla, tuli harha-illuusio, että alusta-ku-alusta niin ennätyksen paukkuu ja juhlat jatkuu. Tämän(kin) harrastuksen karmanlaki on vain se, että jossain vaiheessa monet kovat suoritukset ottavat hintansa. Tänään oli maksun aika.
Minä, Hietapuolen Bekele ja Ylimäen iloiset veljekset, Lasse ja Arttu, olivat kanssani luuppia kiertämässä. Yksi luuppi oli 3,71km. Ylimäen veljekset veteli omaa harjoitustaan hissukseen ja veistelivät mukavia aina vastaan tullessa tai minun ja Bekelen heidät ohittaessa. Alku lähtikin suunnitellun lupsakkaasti liikkeelle. Rennon helppoa perusjuoksua. Eka kymppi 50:36.
Aluksi oli pari kierrosta tien pinta paikoin jäinen ja joitakin suttaavia askelpareja tuli siellä täällä, mutta se oli niin vähäistäja lyhyaikaista, ettei siitä tuntunut haittaa olevan. Tien pintaan tuli pian pitoa ja selkein jako reitillä oli, että aina viimeinen vajaa kaks kilsaa puskettiin 4-5m/s olleeseen syksyiseen vastatuuleen. Siinä panin merkille, että vaikka tunteen ja tehot pidin samoissa kuin myötätuulessa, tuntui reisissä jäykkyyttä vastatuuli pätkällä. Myötätuulipätkällä reidetkin aina rentoutui ja meno oli tosi kivaa. Toinen kymppi kesti 52:21. Siinä oli mukana jo jonkun verran eväslaukulla kapisteluakin. Yhteensä oli mennyt aikaa 1:42:57 20 kilsaan.
21km kohdalla remmiin liittyi Gebre-Bolt, joka kiersi pari rundia mukana. Meno oli kaiken aikaa samanlaista, niin kuin sadalla kilsalla hyvä onkin olla. Tuuli vähän navakoitui ja vastatuulessa piti enempi keskittyä, ettei turhaa nojaa siihen vaan koittaa rullata rennosti. Silti aina reisi kiristyi - ja myötäleellä löysäsi. Noin 28 kilsan kohdalla, kun alettiin lähestyä kahdeksannen kierroksen vastatuulipätkää alkoi reisiä jumittaa, mutta jotenkin hammasta purren kaikki meni niin, ettei tehoja tarvinnut lisätä, eikä vauhtikaan juuri pudonnut - vielä.
Yhdeksännellä (Hietapuolen Bekelen viimeinen kierros) jumituska oli jo melkoinen. En kovin isoa numeroa siitä vihtinyt kanssajuoksijoille tehdä, sillä en viitsinyt kitistä, kun olivat hyvänhyyvvyyttään tulleet tsemppaan ja juokseen mukana. Kolmas kymppi 53:17. Kokonaisaika 2:36:14. Eli edelleen todella tasaista, kun huomioi, että tällä kympillä jo viimeiset kaksi kilsaa oli melkoista tuskaa.
Bekelen lähdettyä mukaan tuli saman tien Jarru ja Korpeedo. Korpeedo juoksi omaan tahtiin ja Jarru mukanani. Harmitti omien jalkojeni tilanne, mutta ei auttanut. Yritin rentouttaa, mutta ei. Sykekkin alkoi hiljalleen laskia, kun vauhti laski jalkojen jäykistyttyä yhä laajemmasti joka paikasta. Reidet, sääret, lonkka/lantio. Pohkeet oli koko ajan hyvät. Täällä ei ollu soita. Kymmenes kierros oli melkoista tuskaa. Koitin isoimmat tuskat pitää sisällä. Vaihdoin kokeeksi viellä vaimennetummat kengät, mutta meinasi nauru päästä pian niillä liikkeelle lähtiessäni. Oli kuin olisi maratonkisan jälkeisenä iltana lähtenyt puujaloilla verrytteleen. Kuin piestyt. Peli poikki 11 kierroksen ja 40,8 kilsan jälkeen. Neljäs kymppi oli jo paljon kävelyä sisältävää ja kenkien vaihtelua yms. retkityyppistä toimintaa kuin juoksua. Neljäs kymppi 62:24 kaikkineen taukoineen päivineen. Koko 40,8km testi 5:31min/km keskivauhdilla ja suht iisillä 134 keskisykkeellä.
Gebre purkitti homman mielestäni hyvin. -"oli hyvä testi ettei tullu nyt ruvettua palautumattomana salakavalasti hivuttaan tehoja ylös". Ja monet muutkin, totesivat samoilla linjoilla. Että hyvä, kun tuli testattua. Ja olisihan se ollut ihme, jos olisi tämäkin vielä mennyt kaiken kukkuraksi kunnialla. Pufin jälkeen kuitenkin mm. 15h sauvakävelyvaellus ja perään hurja I-SR2014 koko reitin kierto ennätysaikaan. Raja se tuli vastaan, ja ennen kaikkea nyt minulle tällä haavaa oudolla alustalla. Ei hirvetkään viihdy asfaltilla kuin hetken.
Nyt otan ns. lepojakson. Eli ihan lepoa. Sauvakävelyä alle 110 tehoilla, eli tunkkausradalla kevyesti jossain vaiheessa. Sen lisäksi salia voisi kokeilla ottaa ja matolla ylämäkikävelyä. Eli rauhoitusta juoksusta. Lepoa paljon ja 2-3 kertaa viikossa jotain matalatehoista. Sellaista se on lepokausi. Katsotaan miten kauan sitä nyt on hyvä pitää, mutta ainakin kaksi-kolme viikkoa. Katselin jo eilen, että tiistai 11.12. on minulle se päivä, kun aloitan ohjelmoidumman harjoittelun. Silloin lopetan yövuorot maanantaina, joten tiistaista on hyvä aloittaa, kun ollaan ns. joululistalla ja töitä on vähemmän. On kiva aloittaa harjoittelu, kun on paljon vapaata.
Iloista talven odotusta kaikille! Pitäkää huolta toisistanne!
Suomen 100 -vuotis ITSENÄISYYSPÄIVÄ. Hyvää juhlapäivää kaikille! Toivottavasti juhliminen on mahdollisimman paljon asian juhlimista eikä siihen millään lailla liittymätöntä ylensyömistä -ja/tai juomista. Juhlapäivät kun pakkaavat olemaan "lupa syödä"ja "lupa juoda" päiviä. Siis pitää nauttia joo, mutta kohtuudella. Asia edellä. Ei ähky, eikä persekänni. Minä juhlistin kahvikupilla ja Snickersillä.
Tänään oli ohjelmassa "joku testijuoksu". Takana on reilu 10 viikkoa edellisen kauden lopusta. Ensin neljä palautusviikkoa ja nyt on alla kuusi täyttä viikkoa harjoittelua. On ensimmäisen testijuoksun aika. Haastetta toi tähän päivään kolmen päivän takainen Taunonmäessä tehty vertikaalitonni harjoitus. Harjoitettavuudessa on kehittämistä. Edelleen kolme päivän päästä on reidet jumissa ja jalat vauhtikestävyysjuoksuun raskaat. Ajattelin silti lykätä kovempaa ravia. Ajatuksella "jospa ne siitä aukeais". Ehkä minun pitäisi muistaa, että olen 43 -vuotias harrastejuoksija, enkä 25 -vuotias kilpaurheilija, joka AUKOO paikkoja kilpailemalla. Mutta aina voi koputella omia rajoja ja ravistella harjoittelua. Ja saattaahan se aukaista...no tuskin, mutta on joskus vähän aukaissutkin.
Harkitsin ennen näitä jumeja 10km tietestijuoksuakin. Nyt oli kuitenkin selvää, ettei tie-iskutuksesta ainakaan mitään tulisi, joten valitsin Iso-Sydänmaan reitin ja sen Talviperhereitti osan, joka on himpun alle 11,8km. Tuossa polkua puolet reitistä, joten iskutus olisi armollisempi.
Kävin edellisenä päivänä lukemassa alustan tilaa. Kyllähän siellä sitä vielä sitä teknistä on, kun lunta on niin vähän ja osa mutaikoista on jäätyneet kokkarepelloksi, jossa tarvittaisiin HERKKÄÄ jalkaa, jota ei nyt siis ollut mukana.
Aamulla kävin tosi aikasin 5,1km verrytteleen. Sitten söin aamupalan ja otin vielä reilun tunnin unet ja toivoin, että harjoitusohjelman sisältö olisi vaihtunut unien aikana. "Joku testijuoksu", voihan "joku idea" taas, mitä olin omaksi päänmenoksi suunnitellu! Seitsemännellä viikolla harjoittelussa on hyvä hetki kuitenkin vähän katsoa missä mennään. Kakkukin lässähtää, jos aina vaan lisätään uutta kerrosta. Välillä pitää vähä maistaakkin.
Saavuin Pyssymäellä välillä innoissani, välillä haukotellen. Kuvasi hyvin olotilaa. Hoh-hoijjaa, mutta joo.. Reilu kilsa lämmittelyä. Ei edes kunnon avausvetoja vihtiny ottaa. Tunsin jo, ettei kaikkia saa tänään ulos. Pitää vaan koittaa edes räpistellä jotain. Sitten vaan käynnistän kellon ja GO, GO!
Juoksu lähtee hienoiseen myötäiseen, mutta aika kovaan peilijää tiehen rullaan aika kivasti. Eka kilsa 3:53. Menee mukavasti enempiä yrittämättä ja tempomatta. Tiesin, että vauhtini on noussut, eikä tässä ihmeellistä sillä tavalla. Jossain mailin kohdalla (1,6km) keskari edelleen sama, mutta tunnen kuinka jalkojen raskaus ja jopa hivenen maitohappoa alkaa kertyyn reisiin. Sykkeet vain jotain 158-160, eli helposti 6-8 pykälää alle anaerobisen kynnyksen. Ei pitäisi missään nimessä hapottaa, mutta kun lihas on niin jumissa niin veri ei kierrä ja käy näin. Koitan vain löytää jotain rentoutta - ja onnistun hieman. Toinen kilsa 4:04. Tämän oisi pitänyt mennä ekaa kovempaa. Sitten menee, kun homma toimii.
Kolmas kilsa, joka päättyy jo hyvän matkaa polun puolelle. Metsään sukeltaessa keskari koko hommalle edelleen tasan 4:00. Tuossa on mukavasti nyt löysää, joka on kiva sitten tuonnempana vuolla pois. Ehkä jopa 10sek/km? Kolmas kilsa 4:14.
Neljännellä kilsalla onkin sitten jo sitä muhkuraa ja mutkaa. Pätkä myös lumista pitkosta. Unisen mitäänsanomatonta tekemistä. Jotenkin onnistun kuitenkin muistamaan, että voi sitä vähä koittaa potkia. Neljäs kilsa 4:45min. Viides kilsa on jo vähän selkeämpää, mutta sitten moottorikelkka-uralla on näin raskaille jaloille vähän liikaa vauhtia laskevaa. Viides taas 4:45min.
Kuudennella kilsalla olen jo kauan sitten tajunut, ettei tästä nyt mitään tule. Päätän kuitenkin olla luovuttamatta. En jaksa selitellä. Siispä koitan vain selvitä tästä loppuun asti, vaikka jalat haluaisivat vain yläkerran katselevan maisemia. Kuudes kilsa kuitenkin 4:57. En ole koskaan juossut tätä kilsaa alle 5minsan. No johan.
Seitsemännellä kilsalla alustan puolesta melkoista Tivolia. Koko setin heikoin kilsa, 5:14min. Havahdunkin välillä, että hei - nyt pitäis vähä tehä töitäkin, eikä vain chillailla. Koitan terästäytyä, unohtaen sen lähes aina samantien. Kahdeksas kilsa alkaa aueta kuitenkin jo metsäsilmukan sulkemiseksi ja saan ajoittain joitain askelpareja lentämään jotenkin-kuten. Kahdeksas kilsa taas maastoon nähden hyvä, 5:08min.
Jotenkin on kuitenkin koko ajan vain sellainen jarru jaloissa. Ei vain lähde. Toisaalta tunnen, että voimaa on, ja tajuan sen juoksunkin aikana, että kehitystä on tullut kunnossa. Yhdeksäs kilsa kaikesta surkeasta tunteesta huolimatta eka kertaa tällä matkalla alle viiden minsan. 4:56min. Niin sitä vaan tultiin taas tielle, ja lopun 2,8km vastamaa osuudelle.
Koitan ja yritän, mutta ei vaan käynnisty kunnon ravi. Kymmenes kilsa 4:35min. Koko ajan tälle reitille parhaita kilsoja silti. Se innnostaa yrittämään olemaan asiallinen loppuun asti. Mitään kiriä ei tänään kuitenkaan tule. Se ei innosta, eikä siitä tähän kohtaan mitään lisäarvoa olisi. Koitetaan vain olla tasaisen yritteliästä loppuun asti.
Viimeinen kokonainen kilsa 4:28min. Onhan se syvältä, mutta eipä oo toisaalta ennen tässä kohtaa tuota vauhtia päässy. Joten otetaan pois tuokin kuleksimasta. Loppu vajaa kilsa on muistuttelua, että "koita nyt ees juosta loppuun asti". Loppu-aika 54:18min. Keskivauhti 4:37min/km. Entinen ennätys (56:15min) paranee lähes kaksi minuuttia, vaikka tehotkin jäi tosi alas. Keskisyke vain 159. Vähän maratonsykkeitä korkeampi. Veri ei kierrä kunnolla reisissä. Jumia on. Ja hapottaa. Syödään ja levätään, sekä palautellaan kevyellä hölkällä tästä neljä päivää ennen ensiviikon määräviikkoa.
TALVIPERHEREITTIVERTAILU - ENNÄTYKSEN KEHITYS (Vertailussa joka kerta alusta noin 9/10, eli täysin priimalla alustalla ei oo tullu vielä kokeiltua. Toki tämäkin ihan riittävän hyvä oli)
Järjestyksessään ensimmäinen Pyssymäki Ultra Festival tapahtuma pidettiin Nivalan Pyssymäellä La 23 - Su 24.9. Alustana Iso-Sydänmaanreitti. Kisaan lähti lopulta viisi osallistujaa. Suomen pisin polkujuoksukisa, 171km oli jo lähtökohtaisesti haasteena vahva, jopa osittain mahdottomankin kuuloinen, sillä kukaan ei ollut kiertänyt aikaisemmin reittiä edes kahta kertaa yhteen kyytiin.
Kisaajista kolme uskoi kolmeen kierrokseen. Myös Veli-Matti Anttila teki upean suorituksen kiertäessään 57:ntenä henkilönä Iso-Sydänmaanreitin koko kierroksen läpi. Onnittelut upeasta suorituksesta. 10h reitinkierto vaatii jo juoksuakin sekaan melkoisen määrän. Viides osallistuja oli Tuomas Remes, joka kunnioitti kisaa tekemällä oman 2h vaelluksen kisan ohessa.
Vakavissaan kolmea kierrosta kiertämään lähtivät Pasi Koskinen, Jouni Knuuti ja minä. Pasi on juossut mm. Suomen halki ja kolme kertaa Unkarissa 6 vuorokauden kisan kahden puolen 500km tulosta. Jouni puolestaan on mm. soutanut eräveneellä 80km matkan merellä Suomen ja Ruotsin välillä, sekä hiihtänyt 24h hiihdon. Itsekin olen kaikenlaisia ultrasuorituksia koittanut pyristellä ja mikä tärkeintä, uskoin kolmeen kierrokseen.
KISABLOGI
Lähdön hetki koittamassa. Sää on kaiketi pilvinen. Allani on lyhyet juoksuvarusteet. Onhan luvattu puolipilvistä ja 14/15 astetta lämmintä. Se kuulosti paljolta viime päivien 6/8 asteen lämpötiloihin verrattuna.
Tunne jaloissa on hyvä, myös mielessä. On hienoa olla yksi meistä historiantekijöistä. Yli 170km polkujuoksukilpailu, jolla jo etukäteen oli "Suomen Barkley Maratonin" maine. Jenkeissähän on "Barkley Maratonia" pidetty noin 30 vuoden ajan ja taisi olla niin(?), että vain 15 henkilöä on ikinä tuon kilpailun maaliin päässyt. Maaliin pääsyn puolesta ja vastaan oli arvioita myös ennen puffia. Jokainen, joka tunsi reitin, tiesi mitä se vaatisi. Iso-Sydänmaanreitti on käsitykseni mukaan Suomen hitain vaellusreitti.
On syyskuun loppu. Jo tovin ovat myös hirvikärpäset olleet läsnä. Ja nimenomaan reitin vaikeimmalla takaosalla. Vain muutamaa päivää ennen kisaa kuulin, että tiikeribalsami saattaisi toimia niiden karkoittimena. Yksi kilpailijoista, Veli-Matti, tosin arvioi, ettei balsami auttaisi. Marssin kuitenkin balsamia ostamaan. Matkalla kauppaan muistin sedän jutut 70-80-luvulta. Silloin oli tiikeribalsamia käytetty villisikojen houkutteluun. Eli saattaisi karkoittaa hirvikärpäset, mutta saattaisi houkutella villisiat luokseen? Riskinottoahan tämä koko kisa oli, joten valitsin balsamin.
Vihdoin meidät vapautetaan liikkeelle. Jalkojen rekfensille haastava alamäkikilsa. Pidättelen parhaani mukaan. Eka kilsa noin viiteen minuuttiin. Yllätyn, kun kukaan ei lähtenyt matkaani. Katson hetken päästä taakseni. Samalla kelloani. Tajuan, että muut ovat jääneet jo yli minuutin päähän. Tätä hieman "pelkäsin", sillä tiesin olevani hyvin palautunut, ainakin pintapuolisesti, kun puhutaan alle 37km keveistä lenkeistä.
KISASTARTTI
Luonto on syksylläkin kaunis, ja ennen kaikkea se on on hiljainen - rentouttava. Nautin maisemista ja kävelen jokaiselle kymmenelle minuutille pätkän siellä, toisen täällä. Pidän olon rentona. Minusta tuntuu kuin olisin kevyellä peruslenkillä. Olenhan yksinkin. Ainoa asia, joka on erilailla on helppous. Kevennyksen seurauksena tuntuu kuin minua vain vietäisiin ja olisin vain kyydillä. Minusta ei kulu mitään, mutta saan paljon. Nautin todella menosta.
Ensimmäinen huolto noin 16,5km kohdalla tulee vastaan jotenkin yllättävän nopeasti. Justiinhan tässä startattiin. Helpontuntuinen meno ei ole ollutkaan näköjään vain tunne, sillä tulen huoltoon ajassa 1:54h. Lähden huollosta jatkamaan matkaa noin ajassa 1:58h. Odotettua. Ehkä muutaman minsan ajateltua nopeammin. Pumppi ja Leno huollossa pitivät totutun hyvää tunnelmaa.
Juoksen kotvan ja puhelin alkaa piiputteleen. Ollaan kaikki kisan WhatsApp -ryhmässä. Tuntuu hyvälle, että Pasi on niinkin lähellä. Eroa 16min. Veli-Matti 18minsan päässä ja Jouni 37min päässä. Ensimmäinen ajatus oli, että Pasi on oikeasti aika hyvässä kunnossa.
Noin 18-19km juoksun jälkeen alkaa hitaampi pätkä, joka kestää aina tuonne 32 kilsaan asti. Etukäteissuunnitelman mukaan koitan vain säästää tuolla enenrgiaa ja kävellä kaikki vähänkään hankalat kohdat - ja sitähän tuolla riittää. Näinpä esikois takalenkki kierrokselle lähtenyt Jyrkän Joonas jää kiinniottamatta. Mutta ei yhtään siitä pois, Joonas oli juossut hienosti.
Ensimmäisen kiekan takaosuuden noin 24km matka menee jotenkin nopsaa ja tulen noin 40,5km huoltoon ajassa 5:21h. Huolimatta takalenkin paljosta kävelystä aikatauluani kohtaan alan näyttään nopealta. Pasi on jäänyt yllättävänikin paljon, sillä ero on tuplaantunut. Nyt se on 32min. Ottaen huomioon, että takaosassa keskityin energian ylisäästämiseen helpon alun jälkeen. Toisaalta ajattelin Pasinkin toimineen sen suuntaisesti. Huomioin myös matkan varrella väliaikoja tutkaillesani, että Jouni teki tasaista, nousujohteista työtä. Ultra-ainesta!
Loppu vajaa 17km meni tutkaillen polun kosteutta. Vaihtelevaahan se oli. Toki vain kokonaisuudessaan ehkä kosteusluokkaa 7/10. Suojasiin paikkoihin vesi oli kertynyt ja se toi haastetta paikkapaikoin. Toisaalta pepissä vaivannut peitteellisyys oli likitulkoon kokonaisuudessaan poissa. Arvioisin, että ehkä noin kymmenen minuuttia/kierros oli reitti peppiä hitaammassa kunnossa.
Kierroksen loppuun, huoltoon tullessani koen suunnattoman yllätyksen! Silmämääräisesti iso kasa ihimisiä taputtaaa kulkua ohjaavan aitauksen luona. Tuttuja ja tuntemattomia. Olen mykistynyt näkemästäni! Tunneryöpyn valloissa hipsin huoltoon. Teen mielestäni vain kaiken tarvitsemani ja silti minulla tuhraantuu aikaa 29 minuuttia. Eka kiekkaan kului aikaa 7h 47min.
Lähden toiselle kierrokselle iso eräliivi päällä. Mukaan on pakattuna kaikki mahdollinen ja mahdoton. Aivan liikaa, jo lähtökohtaisestikin. Reilu kilsa tultu ja Pasi tulee vastaan. Pasin kanssa vaihdetaan tunnelmia ja ajatuksia muutama sekunti. Sama toistuu taas reilun kilsan päästä, noin 2,5km kohdalla, kun Jouni tulee vastaan. Minua lämmittää miten hyvässä vauhdissa ystävät ovat.
Huomaan jo alkukilsoilla, että vauhti on kovasti eri kuin ekalla. En anna sen kuitenkaan haitata vaan pikemminkin korostan tekemisen keveyttä, retkiotetta. Fiilis on hyvä ja maisemat vaihtuvat, on vielä valoisaa. Jotenkin oudon nopeasti tuntuu aika menevän ja 74km huoltopiste alkaa lähestymään. Juuri ennen huoltoon tuloa muuttuu hämärä pimeydeksi ja laitan otsalampun päälle. Huollossa ajassa 10:50h.
Mukavaa porinaa Antun ja Hönkyn kanssa. Olisi siinä jutustellut kauemminkin, mutta eteenpäin oli mieli. Taas oli ruhoa ravittu mm. käristemakkaralla ja sipseillä. Suolainen maistui huoltopaikoilla eritoten, sillä mukana siirtymäväleillä oli enimmäkseen makeaa.
Siitä alkoi toisen kerran vaativa reitin takaosa - nyt pimeässä. Arvioin huoltopaikalta lähtiessäni takaosan 24km (kierroksen väli 16,5km - 40,5km) menevän noin 4-5h. 10-12min/km. Toleranssin molemmissa päissä joutuisi juoksemaan. 12min/km, kyllä, siihen pitää juosta Iso-Sydänmaanreitin takaosassa.
Matka takaosassa meni mukavasti. Siihen vaikutti hyvä fiilis pään sisällä. Ja miksipä ei näin olisi? Matkan varrella en ollut kohdannut vielä mitään ongelmia. Puhelimeen alkoi tulla enempi kannustusviestejä. Kiitos niistä. Pimeässä pensaat ja ruohotupsut muuttivat tutusti muotoaan, riippuen miltä etäisyydeltä näkemäänsä arvioi. Yhden maahisen näin väijymässä Iso-Juurikan eteläpenkan keskellä. Hieman villi aistiharha vesittyi, kun se muuntui lopulta vain ruohotupsuksi.
Hölkkä maistuu vielä pari kilsaa ennen 97km huoltoa. Tosin vauhti alkaa olla jo tasoa naurettava. Tärkeintä onkin vain antaa jalkojen heilahdella luonnollisesti enempää yrittämättä. Onhan matka kisassa 171km.
Takaosa tuntui menevän yllättävän nopeasti, vaikka olin siellä 4h40min, josta liki 10min voi laskea pois huollossa käytettyyn aikaan sinne lähtiessä. Eli karkeasti noin 11min/km oli ollut keskivauhti takaosassa, kun se eka kiekalla oli takaosassa 8:27min/km. Vauhtitiputus oli aika inhimmillinen, mutta kertoo samalla vielä kestävyydessä olevan kehittämistä.
97km huollossa otin lämmintä lihalientä. Voi kuinka hyvää se olikaan! Pullot täyteen ja hetken huili huoltoa samalla tehden. Sipsejä ja vielä käristemakkara käteen. Sitten toisen kierroksen loppua leipomaan. Ajatukset olivat jo kovasti kolmannessa kierroksessa ja millä vaatevarusteilla sinne lähtisin. Numerolapun ajattelin siirtää paidan alahelmaan etupuolella. Olisihan niin upeampaa tulla aikanaan maaliin.
Kuva: Jarmo Honkala. Tässä olen vielä 97km huollossa autuaan tietämätön 3km päässä edessä olevasta sippauksesta.
Gps:ssä oli Pesänevan ylityskeen tullessa noin 101km. Tuossa kohtaa täynnä onnistumisen tunnetta ollut matka koki äkillisen muutoksen. Sippasin täysin! Mitään varottamatta. Ajattelin sen ensin johtuvan vain suon ylityksestä. Tuntui, etten pääse suon yli. Tottakai tämä olisi hetkellistä. Mutta ei. Tilanne ei lähtenyt korjaantumaan. Päinvastoin. Alkoi heikottamaan. Pahaa ei tehnyt, mutta huimasi ja heikotti. Tuntui, etten jaksa seisoa jaloillani. Jaloissa oli voimaa, mutta olo oli niin heikko, ettei eteenpäin menosta meinannut tulla mitään. Et ole hypännyt kappaleita lukiessasi tätä. Pudotus oli todella näin raju.
Olin vain kolmea kilsaa aikaisemmin ravinnut ruhoni ja ottanut senkin jälkeen jo uutta energiaa. Olin saanut kaiken aikaa energiaa ja nestettä alas vähintäänkin hyvin. Silti tässä rajussa sippauksessa ajatus oli yrittää ottaa nopeaa energiaa (glukoosi tabletteja) ja suolaista, sekä vielä vähän nestettä. Sippaus oli merkillinen. Jaloissa oli matkaan nähden ihan ok. voimat, eikä minua väsyttänyt. Ajatukset olivat myös olleet kaiken aikaa käsittämättömän positiiviset. Sippaus oli siis fyysinen, mutta mistä se johtui?
Reilu 10km ennen Pyssymäkeä ilmoitin eka kerran olevani vaikeuksissa. 8km ennen Pyssymäkeä liimaannuin paikalleen. Etsin katseellani puita mihin voisi mennä pötköttään. Ajatukset alkoivat mennä kohtalokkaisiin suuntiin. Kaivoin avaruuslakanan repusta. Se ei ollut kulkenut turhaan mukanani näitä vuosia. Nyt sille oli käyttöä ensimmäisen kerran. Kun liike loppuu, alkaa vilu.
Pyrin vaappumaan eteenpäin. Todellisuus alkoi hämärtyä. Samoin ajoittan ymmärrys paikasta ja ajasta. Ohitin Teljolammen 7km ennen Pyssymäkeä? Se piti tarkistaa jälkeenpäin karttajäljestä. Muistikuvat ovat varsin hatarat tuosta kohtaa. Näkökenttä sumeni ajoittain. Ajoittain huimasi, heikotti. Ymmärrystä oli kuitenkin ajoittain olla yhteydessä talkooväkeen. Tuli tsemppausviestejä. Tietenkään kukaan muu ei voinut tietää missä jamassa olin. He tekivät oikein tsempatessa. Niin aina kuuluukin tehdä. Se ei kuitenkaan nyt auttanut. Tila oli fyysinen.
Jotain 6km ennen Pyssymäkeä sovin Keijon kanssa, että hän tulee hakemaan. Tuntuu edelleen aivan uskomattomalta, että 5km ennen Pyssymäkeä sovitusta evakuointi paikasta ei ollut mitään jakoja jaksaa Pyssymäelle asti. Aika ei tässä kohtaa kultaa muistoja. Tuo matka suolta tuohon tuntuu enemminkin ihmeeltä. Ajattelenkin nyt enemminkin niin päin, miten pääsin sieltä tuohon asti. Gps -jälki kolmen kilsan matkalta ennen rimpinevaa on hieman pelottavankin mutkainen. Valitettavasti en pysty vahvistamaan mitä tuolla todellisuudessa tapahtui. Olo oli niin hämärä. Ainakin minusta tuntui, että olin polulla koko ajan.
Perillä Pyssymäellä hetken töövättyäni kävin suihkussa ja söin. Sitten pitäkälleen ja pian uneenkin. Eikä päästäni löytynyt yhtään hirvikärpästä! Eli tiikeribalsami auttoi. Toisaalta en saanut perääni yhtään numerolaputonta villisikaa.
Taisteluni oli päättynyt nolosti. Mistä tämä johtui? Onko minulla jokin rajoitin elimistössä, joka napsahtaa aina päälle 16-20h välillä? Tietysti on perus kuntoiluväelle hankala selittää, että ensin on 16 tuntia (101km) kevyttä ja helppoa, kunnes tulee romahdus. Se jopa kuulostaa itsestänikin aika normaalilta, että niin voi käydä tuossa kohtaan. Tulee vastaan seinä, jossa kunto loppuu. Olisikin kuitenkin vain näin yksinkertaista?
Syitä olen etsinyt menneen vuorokauden aikana ja juoksuystävät ovat siinä auttaneet. On tietysti monenlaisia näkemyksiä sippaamiseen johtuneista syistä. Enkä ole ollut yllättynyt, että osa on jopa kritisoitu ensimmäisen kierroksen nopeaa aikaani 7:47h. Itse koin ensimmäisen kierroksen sangen kevyenä. Tottakai jaloissa tuntui, että lenkillä olin käynyt, mutta ote oli kevyt kaiken aikaa. Kävelin jokaisen 10 minuutin aikana noin minuutin ajan. Käytän kevyen menon markkeerina keskivauhtiani 25km kohdalla Syyryssä. PEP -kisassa keskivauhtini oli Syyryn seinänousun alla 6:15min/km alkumatkan osalta, kun se nyt oli 7:45min/km. Eli 1:30min/km kevyemmin. Se on mielestäni helposti sopiva eroitus kevyen ja reippaan juoksun välillä. Tunne siihen lisättynä, miltä tuntuu, tietysti.
Toisena asiana palautuminen PEP2017 57km kisasta, joka oli raju lähinnä 14km ajan vaivanneiden rajujen kramppejen vuoksi. Olinko sittenkään palautunut viidessä viikossa? Itse kääntäisin asian niin, että saatoinpa hyvinkin olla hyvinkin palautunut, mutta samalla ei voinut harjoitella. Koko viisi viikkoa meni palautumiseen, kun tällainen kisa olisi tarvinut laadukasta harjoittelua ja pitkiä lenkkejä. Eli kisat oli sillä tavalla katsottuna liian lähellä toisiaan. Tämän kaliberin haaste vaatisi maksimaallisen hyvät valmistavat viikot, ei vain toipumista edellisestä.
Kolmantena asiana vauriot. Lihaksisto ok. Lihaksissa tuntuu samalta kuin olisi kiertänyt yhden kiekan kevyesti. Tämä johtuu tietenkin siitä, että tehot oli kaiken aikaa niin matalat, ettei lihaksisto joutunut koville. Olo on puolestaan kuin krapula olisi, joten kroppa joutui äärimmäisen kovalle. Iho kesti melko hyvin. Yksi rakko yhden varpaankynnen irtoamisen yhteydessä ja toinen jalkaterän sisäreunalla. Iho olisi voinut kestää tämän perusteella haasteen vaatiman ajan. Olen siitä iloinen viime talven paleltumaepisodin vuoksi.
REITIN TAIKA
Iso-Sydänmaanreitillä (I-SR2014) tunti/kierros on likimain yhtä kuin 1min/km vauhdin muutos. Eli jos meinaa juosta esimerkiksi tunnin nopeampaa niin minuutti/km on aika hurjan paljon pois keskivauhdista. Sama tietysti toiseen suuntaan. Reitti on pitkä, mutta tuolla tavalla katsottuna lyhyt. Monesti esimerkiksi yhden kierroksen aika parannus tavoitteista puhuttaessa unohtuu miten paljon se 30min parannuskin vaatii. 30sek/km on aika paljon ottaa joka ikisestä kilsasta pois.
I-SR2014 reitin haasteellisuutta on hankala sanoin kuvata. Se täytyy juosta tajuntaan. En ole koskaan kiertänyt tuota reittiä ilman, etteikö jaloissa olisi vähän tuntunut. Kun menee hitaasti, hyydyttää reitti keston vuoksi, kun menet nopeammin, hyydyttää se teknisyyden/pehmeyden vuoksi. Reittimme tukee hyvin monipuolista harjoittelutarkoitusta ihan kovempaankin menoon asti.
MITÄ TÄMÄ JÄLKEEN
Riippuu miten pitkälle kysymyksellä kurkoitetaan. Jos katsotaan ihan tätä viikkoa niin se menee levätessä. Arkiliikuntaa. Ehkä jotain kävelyä ja pyöräilyä kevyesti voi mielenvirkeyden vuoksi tehdä, mutta ei yhtään lenkkiä. Jalkalihakset on nyt paremmassa kunnossa selkeästi kuin PEP2017 kisan jälkeen. Eli jalkojen vuoksi taukoa ei juurikaan tarvitsisi pitää. Mitään tarkkoja lenkeilymättömyys aikoja en tykkää laittaa, sillä annan tuntemuksille isomman roolin.
Kroppa joutui kuitenkin puolestaan äärirajoille ja se pitää huomioida. Veikkaan, että 4-6viikkoa rauhallista lenkkeilyä ennen varsinaisen harjoittelun aloittamista.
Vuosi 2018 on auki. Ultramatkoja juoksen ensi vuonna kuitenkin vain kaksi. Keväällä toinen ja toinen syksyllä, kun tänä vuonna juoksin niitä kolme. Voi olla, että kalenterini on ensi vuonna Karhunkierros 80km ja PUF2018 171km. Sitten lisäksi joitain lyhyitä harjoituskisoja. Ehkä maksimissaan puolimaratonin mittaisia, vaikka maratonkin kiinnostaisi jossain välissä juosta. Ehkä sen voisi tehdä reippaana pitkänä lenkkinä? Eli olen näillä näkymin toimitsijana pepissä. Peppihän pidetään ensi vuonna La 18.8.2018, jos sitä ei vielä joku tiennyt. Ilmoittautumiskoneisto puskee käyntiin loppusyksystä.
PUF2018 171km kisasta pitää keskustella muutaman ihmisen kanssa. Konsepti on aika hyvä. Eikä haasteellisuutta kannata hirveästi alkaa vähentämään. Huoltovälit on logistisesti helpot järjestää ja pimeällä tulee yksi kierros. Hirvikärpäsistäkin riittänee oma lumouksensa myös jatkossa. Katsotaan.
Kuvassa vasemmalta: Veli-Matti Anttila, Pasi Koskinen, Onni Vähäaho
ja Jouni Knuuti. Tuomas Remes ei ehtinyt kuvaan kisateknisten syiden
vuoksi. Hän tallensi vielä turvanumeroa 2min ennen starttia :) ISO KIITOS VIELÄ KAIKILLE!!!
Kuva: Pasi Koskinen & Kirsi Martikainen kisaa edeltävänä iltana pelipaikoilta
Hoksasin tuossa ihan vasta, että minulla ei ole oikein kunnon onnistumista yli 20h ultrista. Hyvin on mennyt viimeisen 2-3 vuoden aikana kilpailut hieman lyhemmillä matkoilla. Alla on myös onnistunut 24h perhereitti-ultra 2,5v sitten tammikuussa Pyssymäellä. Lähes 150km lumisella polulla oli hyvä setti. Silti minulla on ollut paljon vaikeita kisoja, kun aiheena on ollut 24h tai enemmän. No tietysti Unkarin 6vrk kisa meni hyvin, mutta se taas oli hyvin toisen luontoinen.
Tuleva haaste, PUF2017 171km otetaan vastaan siten erittäin suurella nöyryydellä. Olen mielestäni nyt riittävässä kunnossa, jotta jaksan tuon matkan mennä määräajassa, 36 tunnissa. Henkseleiden paukutteluun ei ole varaa yhtään. Silti pitää uskaltaa ja osata olla oma itsensä kisassa, mentävä sillä kokemuksella ja opilla mikä on mieleen jäänyt. Monenlaiset kokemukset vahvistavat liikkujaa. Luotan tietäväni millä tavalla menen parhaiten ja helpoimmalla mahdollisimman pitkälle.
Kunto ja itseluottamus menevät käsikädessä. Toisaalta mitä enemmän tulee mittariin kilometrejä harrastuksen aikana, tulee ymmärrys mikä on minkäkin kokoinen haaste. Juuri nyt PUF2017 tuntuu sopivan maukkaalta haasteelta. Minulla on kuva miten sen piirrän valmiiksi. Aion nauttia siitä. Ilman raastoa ja tuskaa tuota taideteosta ei kuitenkaan valmiiksi tehdä. Se on selvää jo nyt tässä sisälämmössä kirjoittaessani tuntemuksiani. Myös säällä on iso merkitys. Tosi iso merkitys. Se voi lisätä tehtävän haasteellisuutta.
Mikä sitten on tuollaisessa kolme kertaa I-SR2014 vaellusreitin ja 171km suorituksessa haasteellisinta? Ehkä tavan kulkijoille tai jopa hieman aktiivisemminkin harrastaville voi tulla yllätyksenä, että haasteet ovat aivan jotain muuta kuin mitä esim. PEP 57km matkalla. Kolme kierrosta on kuin toinen laji. Tehot ovat matalat, joten esim. kramppeja ei tule likimainkaan niin herkästi kuin 57km kisassa. Ei myöskään imeytymishäiriöitä niin herkästi. Matalat tehot tekevät kaikesta helpompaa - aluksi.
KUNNES matkaa on tehty tarpeeksi pitkään, alkaa tapahtua; alkaa ultrajuoksu. Jaloista loppuu voimat. Se on yksi todella iso juttu. Kokemus auttaa siinäkin. Silloin ei pidä puskea väkisin etenkään, jos matkaa maaliin on vielä kymmeniä kilometrejä, kuten hyvin todennäköisesti on. On vain otettava hetki hieman kevyemmin ja tankattava energiaa nassuun. 15min päästä voi olla erituntuista tai vähän myöhemmin. Tuntemukset vaihtelevat ja mukana leikissä alkaa olla vahvasti myös PÄÄ. Jaloista loppuu voimat ja pää alkaa syöttään negaa. Pään hallinta on monesti vaikein juttu. Siihen voi auttaa esim. valmiiksi mietityt ajatusleikit. Aletaan vaikka laskeen montako maalimerkkiä on seuraavalla kilsalla tai jotain muuta. Viedään ajatusta pois huonosta tunteesta. Mikä kellekkin sopii.
Kolmas juttu on iho. Pitää tietää miten iho toimii. Mihin pitää laittaa rasvaa. Yksilöllistä, mutta ehdottoman tärkeää tunnistaa. Kierrosten välissä on mahdollisuus vaihtaa vaatteita ja PUHDISTAA ihoa, joka on tärkeää, jos sille on tarvetta. Veikkaan, että voi hyvinkin olla.
Yksi peikko on PYSÄHTYMINEN. Liian pitkäksi aikaa ei kannata pysähtyä, sillä liike on lääkettä. Myös profylaksisesti, eli ennen haasteita. Yleensä ongelmat vain pahenevat pysähtyessä. Joskus on tarkoituksenmukaista pysähtyä, mutta aina kannattaa miettiä milloin se on ja milloin se vie vain huonompaan suuntaan.
SALAINEN aseeni. No paljastan sen. Olen hyvin positiivinen ihminen. Aion alusta asti huolehtia hyvän nesteytyksen ja energianoton lisäksi siitä puolesta, että NAUTIN saadessani olla mukana tällaisen haasteen kohtaamisessa. Aion keskittyä paljon luonnon seuraamiseen ja ottaa tästä PUF2017 tapahtumasta kaiken irti. On myös HUIPPUA nähdä aina huoltopisteillä ystäviä. On mitä odottaa. Siitähän ihmiset nauttii!? Toivottavasti myös kilpakumppanit onnistuvat mitä parhaimmin. On mukava aina kuulla huoltopisteillä miten sielunveljillä ja sisarilla on mennyt. Kaikilla on kuitenkin sama maali ja mieli - 171km Iso-Sydänamanreitillä.
Kuulin pitkästä aikaa lausuttavan blogini otsikon ääneen: "Cosmos juoksee ja kirjoittaa". Se hieman pysäytti. On mennyt aika lailla juoksu edellä. Kirjoittaminen on ollut liiaksi tiedottamis tyyppistä. Kun juoksee tarpeeksi, ei jää aina voimia eikä aikaa kirjoittaa.
Nyt elän aikaa, jossa olen tiputtanut airot veneestä reilu kaksi viikkoa sitten ja odotan niiden palaavan virran mukana vajaan kolmen viikon päästä.. Edes melan. Veneeni on jänyt kellumaan Pyssymäelle. Sinne saavuin maaliin Pyssymäki Extreme kisan voittajana ja sieltä on määrä startata myös seuraavaan kisaan - Pyssymäki Ultra Festival 2017. Molemmat - PEP ja PUF - on teknisesti määriteltävissä ultrapolkujuoksukisoiksi, sillä olihan pepin matkakin ultramääreet täyttävä 57km. PEP oli kuitenkin vauhdikas kisa. PUF taas tulee olemaan puhtaasti kestävyyskoe, mutta juoksu kisa kuitenkin, kel jalkoja piisaa loppuun asti.
PUF on siis siirtynyt selvästi työpöydälle. Mitä pidempi kisa, sen pidempään on matkan teko nautinnollisella alueella, sillä liekin on pysyttävänä maltillisena, jotta ei mene homma liian nopeasti vaeltamiseksi. Minun mittapuulla ja reitin tuntemuksella määrittelisin, että kaikki alle 11h reitin kierrot on juostuja. Jos ajatellaan, että huoltoihin menee koko kisassa maksmissaan 1h (nukkuminen on sitten jo jotain muuta luxusta, jota en laske huolloksi) niin 34 tuntiin tai sen alle selviytyneet ovat JUOSSEET PUF:n läpi. 36h on aikaraja, joten on inhimmillisyyden nimissä sallittu/tehty mahdolliseksi, pieni vaeltaminenkin :) Reitti on kävelty kohmeisen maan aikana 11h kahden erittäin hyväkuntoisen urheilijan toimesta. Reitti on toisaalta monesti juostu 10-11h väliinkin otteella, jossa on juoksu ollut hyvinkin keskiössä. Reitti on raskas ja keliherkkä. Sateet jäävät herkästi polulle muutamaksi päiväksi. Kovin vastustaja voikin tulla ylhäältä, itsensä lisäksi.
Meitä on kolme ilmoittautunutta. Aika tasaveikkaista sakkia. Tunnistan olevani ehkä vauhdikkain, mutta sillä ei nyt tässä kisassa ole juurikaan merkitystä. Kisassa on kokemusta Suomen halki juoksusta aina erittäin sinnikkäisiin vaelluksiin ja pitkällä aika välillä tehtyihin hyviin maraton että kestävyyssuorituksiin. Kisa on avoin. Ja toivotaan sinne lisää väkeä. Kenties ainutlaatuinen mahdollisuus kokeilla mahdottomana tavan väen pitämää tehtävää - kolmea kierrosta Iso-Sydänmaanreitillä. Kilpailijat ajattelevat tietysti vain ja ainoastaan, että kolme kierrosta mennään. Tietystikään ei voi tietää mitä voi tapahtua matkalla, mutta tuskin kukaan epäilee ainakaan etteikö jaksaisi. Sellainen olisi housut nilkoissa starttaamista.
Tässä olisi tekijämiehillekin saumaa testata itseään. Oikein hyväkuntoinen kilpaurheilija voisi tehdä ajan jonnekkin 23-25h seuduille. Täytyy muistaa, että kovienkin kuntourheilijoiden ja kovien kilpaurheilijoiden välinen ero on valtava. Tästä hyvänä esimerkkinä eilen päättynyt ULTRA TRAIL MONT BLANC, eli UTMB ja sen 170km matka, joka tänä vuonna oli sään vuoksi "typistetty" 168km mittaiseksi. 10 000 nousumetriä. Maailman kärki juoksi sen noin 19 tuntiin. Historiallisen kovaan aikaan. Paras suomalainen oli Markus Juvala 147:s, huippuajalla n.30,5h. Eli eroa kärkeen yli 11tuntia! Toiseksi paras suomalainen oli 313. PEP2015 kisasta tuttu n.2:50h maratoonari, Marko Mattila, jonka aika oli vähän päälle 34h. Eroa kärkeen käsittämättömät 15tuntia! Ja Marko on siis jo kuitenkin tekijämies Suomen mittapuussa.
Tällä tahdon sanoa, että mitä rankempi kisa, sen isompia ovat erot. Kun taso nousee niin erot on valtavia. Eikä sillä väliä. Minusta jokainen maaliin päässyt on oman elämänsä ja harrastuksena sankari. Tämä siis vain puhtaasti perspektiivinä.
Oma taktiikka ei ole salaisuus PUFFIIN. Hölkkään hieman korostetun kevyesti omien keveimpien harjoituslenkkien tavoin ja kävelen ehkä noin pari minsaa jokaisella kymmenminuuttisella. Minusta on tärkeää yrittää säästää energiaa ja yrittää pitää jalat ja koko kroppa hartioita myöden mahdollisimman rentona. Kaksi ensimmäistä kierrosta koitan ajatella yhtenä kierroksena. Eli eka kiekan jälkeen teen vain välttämättömät huollot ja evästykset. Tottakai vaihdan vaatteita sään mukaan, sillä yöselkään lähdetään toiselle kiekalle. Eka kiekka vie ehkä 8-8,5h. Ehkä 9h kohdalla olen lähtenyt viimeistään toiselle kierrokselle.
Tuntemusten mukaan lisään kävelyä. Pääasia, että homma olisi mahdollisimman helppoa ekat kaksi kierrosta. Jossain vaiheessa kävelyä pitää ottaa jokaiselle viiden minsan setille. Kaikki tuntemusten mukaan. Kello käy, mutta se ei ohjaa. Kaikki tulee päästä ja jaloista. Höyryt nenästä ja vaikut korvista. Kolmannella kiekalla voi sitten aloittaa jo loppukirin :)
Mukaan oli uskaltautunut kahdeksan voittajaa. Minusta jokainen, joka lähti haastamaan itseään oli voittaja. 5km omaa kovaa on aina "hieman" jännittävä asia. Kaakelin päällä tuli taas istuttua monta kertaa testiä odotellessa.
Odotus ohi ja vihdoin alkaa matka pelipaikoille verryttelemään.
Aamulla satoi vajaan sentin kerros lunta, mutta se ehti parhaiksi sulaa pois. Oisko yhdessä kohtaa ollut sulanneita lumen rippeitä, mutta siitä ei haittaa ollut. Myöskään irtonaisesta hiekoutussorasta ei yllättäen ollut paljoa haittaa. Ilma oli kuin morsian; kolme astetta lämmintä, ja lähes tyven (2m/s). Aavistuksen omaisesti vettä ripisteli, sillä silmälasit hieman kastui.
Lähtökuvassa...
Vasemmalta: Kellomies Joni Laakkonen, Tuomas Ahola, jonka takana toinen kellomies Tarmo Liimatainen, Juha Raudaskoski katsojana, Lasse Raudaskoski sinisessä puserossa, ja takana näkyy hieman Mervi Vähäkangasta, Heikki Uusivirta, Onni Vähäaho, jonka takana Jussi Mökkösen kenkä näkyy, Vesa Nevanperä ja keltaisessa pusakassa Erkki Vähäsöyrinki. Lisäksi kameran takana Lasse Palola, sekä katsojina Teemu Korpela, Asko Niskala (maratonin Nivalan ennätysmies) ja Jorma Palola. Kuva: Lasse Palola
Paikoilleen, valmiit, HEP! Kuva: Lasse Palola
Juoksuun... Startti koittaa vihdoin. Olo on yllättäen lopulta aika rento. Lähtökiihdytys on tavallista leppoisampi, mutta silti sangen riittävä. Menen hetken Heikin beesissä noin 3:35 - 3:37min/km -tahtia, mutta vauhtini laskee luontaisesti, sekä huomaan muutenkin olevani tänään hyvin varovainen - vähemmän hyökkäävä. Viime päiväiset jalkojen väsymys ja jumitunteet, sekä hyvä kokemus viime kesän kisojen onnistuneista vauhdinjaoista eri kisoissa oli tehnyt minusta jopa viisaan voimien jakajan. Eka kilsa 3:46min.
Toisella kilsalla vilkuilin vuoroin kelloa, vuoroin tasaisesti loittonevaa Heikin selkää. Toisaalta eka kilsalla takaa kuuluneet Jussin kengän töminät alkoivat kadota korvistani. Huomasin kellosta, että olin vielä muutaman pykälän anaerobisen kynnyksen alapuolella. Toinen kilsa menee vähän niin kuin unohtaessa mitä tässä ollaan puuhamassa. Juoksu on turhan helppoa ja kivaa. Aikaakin menee 4:04min.
Kolmannella kilsalla ajattelen hieman erikoisesti. Mietin, että pitäis nostaa vauhtia, mutta en oikein uskalla. Taustalla on menneiden päivien jumiset ja hapottava etureisidemonit mielessä päällimmäisenä. Päädyn odottamaan tässä mukavassa vauhdinpidossa. Puolivälissä 9:57min. Kolmas kilsa 4:03min.
Neljännellä alan käytteleen kovempaa vauhtia pieninä pätkinä. En kuitenkaan uskalla heittäytyä vauhdin hurmaan. Olen kuin vanha koni - varmasti ja tasaisesti perille. Sitäkö jo olen? Neljäs kilsa lyhyiden kiihdyttelyiden ansiosta 4:01.
Viimeisellä kilsalla pyrin keskittymään tekniikkaan ja saankin mielestäni imevämpää menoa aikaiseksi. Lopussa villiinnyn pikajuoksunomaiseen kiriin. Voimia on liikaa jäljellä. En vain uskaltanut aikaisemmin. Tämä oli kuin varovainen tunnustelu ensi treffeillä. Viides kilsa 3:53min. gps vitonen 19:47 ja "virallinen aika" 19:57. Toinen puolikas 10:00, eli kolme sekendiä heikompi kuin ensimmäinen, joten aika tasaisesti.
Tasan kolmen viikon päästä koitetaan sitten olla rohkeampia ja toivottavasti valmiimpia. Sinne 19:30 huitteille voisi olla hyvä päämäärä. Itse asiassa tämän päivän aika oli kyllä iso yllätys, sillä siksi harjoitusjumissa ja väsyneillä jaloilla olin tällä viikolla lenkkejä teutaroinut. Ennen testiä ajattelin, että olisin tyytyväinen 20:30min alitukseen. Tämä oli tähän saumaan jättiyllätys ja melkoisen innoittava kokemus. Tästä on huippukivaa jatkaa!
Kiitos testiin osallistuneille, sekä kellomiehille että katsojille. Olihan taas kivaa!
TULOKSET - 5km testijuoksu Nivala Su 9.4.2017
Naiset 5km 1. Mervi Vähäkangas 23:23 (4:41min/km)
Miehet 5km 1. Tuomas Ahola 16:43 (3:21min/km) 2. Lasse Raudaskoski 18:09 (3:38min/km) 3. Erkki Vähäsöyrinki 18:22 (3:40min/km) 4. Heikki Uusivirta 19:02 (3:48min/km) 5. Onni Vähäaho 19:57 (3:59min/km) 6. Jussi Mökkönen 20:50 (4:10min/km) 7. Vesa Nevanperä 27:32 (5:30min/km)
Heti alkuun on varoitettava, että tämä blogikirjoitus sisältää erittäin rajua sisältöä, eikä sovellu nuorille tai herkille ihmisille luettavaksi.Suosittelenkin heitä lukemaan tulevia kirjoituksia tai aikaisempia.Alunperin minun piti kirjoittaa 19:sta I-SR2014 koko lenkin kierrosta vaellussivujen puolelle, mutta kokemukseni oli niin raaka, että katson siinä olevan riskin sen rinnastaa reittiin, josta ei ole tietenkään kyse. Reitti on mainio, vaikkakin haastava, ja vaikeuksia tulee muiden ratkaisujen myötä.
Usein vähän liikkuvat suorastaan odottavat pääsevänsä sanomaan tyyliin: -"Kyllähän se tuollainen reuhkaseminen on vaarallista". Elämässä on riskejä, yksi niistä on vaikkapa tv-ruudun katsominen liian pitkään yhtenä päivänä tai istuminen. Niissä on todettu kuolleisuuden lisääntyvän (Aku Kopakkalan -"juokse henkesi edestä" kirjasta poimittua). Samassa kirjassa kerrotaan myös miten joistakin juoksuun liittyvistä tutkimuksista on tuotu vääristyneitä tulkintoja, vaikka himoharjoittelijoiden onkin tutkittu elävän terveemmin jne. Mutta tämä tästä porttikirjoituksesta :)
Kaksi asiaa oli päässyt unohtumaan sitten viime hankikokokierroksen. 1)VuVi2014 ja 2)Se, että ilman huoltoa talvella edetessä mukana kannetava lisäpaino kaikkinensa on aika jämpti 10kg. On muuten hieman erilainen hölkätä, ja liikkua ylipäänsä.
Lähdin tänään klo.5:34 liikkeelle. 10kg varustus kehoni ympärillä. Pientä säätöä vielä lähdössä. Reppu ei mahtunutkaan takin alle. Tavaraa, nestettä ja evästä oli niin paljon. Pieni virhe - muttei ratkaiseva - sattui siinä, että aloitin sisimmästä säilöstä. Molemmissa säiliöissä oli 2L n.70% tuoremehua. Eli yhteensä 4L. Lisäksi oli hätävarana 500ml SoftFlask pullo. Mukana oli lisäksi mm. varalamppu, vara-akku pääotsalampulle. Kylmyys (tänään -10..-14 ja pohjoinen hönkä) tuo haasteita. Samoin otin sormen/kädenlämmitin geelin, jos puhelin tilttaa kylmyydessä vaikka onkin alimmaisen takin taskussa. Nykyiset litium akut ei kestä kylmää. Täysikin akku menee kylmää saadessaa toimimattomaksi vaikka palautuukin kyllä sitten lämpimään päästessään - siksi lämmitingeeli. Halpa henkivakuutus. Lisäksi tietysti avaruuslakana itsensä lämmittämiseen mahdollisissa ongelma/hätätilanteissa jne.
Toissapäivänä oli juossut melko lailla täysillä I-SR2014 Talvietulenkin 26,3km. Tuo ei painanut aivan niin paljoa kuin pelkäsin. Tottakai sen rasitus kulki mukana, mutta lihakset oli mukavan ok. tilanteeseen nähden.
Eka vajaa 12km mennään hyvää talvipolkua. Polku on toki paikoin mutkikasta, joten hieman joutuu näpräämään. Tein taivalta hyvin leppoisalla retkiotteella. Hölkkäilin hyvin kevyesti 8min ja kävelin pari minuuttia. Unohtamani iso repun paino hieman näkyi kellossa enempänä aikana, mutta tänään ei oltu kellokaulassa liikkeellä.
Pelastuspiste 2:n (P2) jälkeen siirrytään reitin ns. takaosastolle. Takaosaa tulisi olemaan n.34km verran. Ajattelin, että se voisi mennä vähälumisempana talvena n.15min/km -tahdilla kävelten. Jos tulee hyviä paikkoja niin vähän hölkkää lämpimiksi. MUTTA heti ekoilla sadoilla metreillä jouduin toteamaan, että on sitä lunta vain joissakin kohdissa ja paljon. Helposti polviin ja lanttopaikoissa, jossa oli päässy pyryttään niin ihan reiden puoliväliin.
P2 ja P3 oli kokonaisuudessaan umpia. n.5,5km. Joitain vähän inhimmillisempiä, vähälumisimpia kohtia, joissa koitin vähän juosta lämpimikseni. Noin 500m ennen P3:sta aika monissa kohdin 1-3viikon takaisia karhunjälkiä. Olen siitä melkoisen vakuuttunut. Jälkijotos oli aika selkeä. Nalle oli touhunut paljon polun ympärillä. Oliko lämpimät ilmat herättäny jalotteleen?
Lähtiessäni P3:lta huomasin ihmetyksekseni, että vasemman jalan varpaat on tosi jäässä. Niitä ei pystynyt kunnolla liikuttamaan. Olin yllättynyt, sillä minulla oli vedenpitävät sukat, joissa on merinovillaa sisällä, sekä ajattelin hangessa vaelluksen/tarpomisen pitävän jalan lämpimänä. Kenties hanki oli kuitenkin sisältä märkää ja kengän tullessa hangen päälle pakkaseen ja pohjoishönkään jalka jäätyi? Mietin asiaa tarpoessani. Pitäisikö huolestua? Tässä vaiheessa jo tällainen ongelma? Eniten pelkäsin, että jokin/jotkut varpaat ehtisi mennä kuolioon pitkällä vaelluksella. Sitten päädyin uskomaan, ettei jalat voi täysin jäätyä, koska kylmä ei pääse sukan sisälle ja onhan siellä merinovillaakin. Kengätkin ovat oikein Inova Arctic Talonit, nastalliset, ja hieman normaalia isomman kokoiset, joten eivät pitäisi ahtaatkaan olla. Olen näillä juossut jo yli 500km.
P3-P4 väli on noin 7km. Suurimmaksi osaksi siellä oli geokätköilijät vaeltaneet kätköltä toiselle. Joitakin umpihankipätkiä oli silti. Kuitenkin kokonaisuudessaan hieman helpompi pätkä.
P4-P5, eli Varjolankangas-Syyry. Nyt oikean jalan kenkä kastui, kun astuin kosteikkoon. Nyt myös oikean jalkaterä oli jäässä. Vasen oli hetkellisesti vähän sulempi, ja varpaita pystyi hieman liikuttamaan. Aloin uskomaan siihen, että kylmyys on aina vain hetkellistä ja sukka lämpenee siitä. Olin pahasti väärässä.
Vielä väli P5-P6 sisälsi paljon kätköilijöiden apuja. Edelleen oli myös umpipätkiä, mutta matka joutui ja pystyi aina välistä vähän juoksemaan, joka tuntui olevan elinehto varpaille, joista alkoi tulla riesa. Yksi virhe oli jättää pitkä vaellussäärystin pois. Vettä sukat eivät päästäneet, mutta turhaa sukan varsi pääsi ulkopuoleltakaan jäätymään ja kylmettämään sitä kautta jalkaa. Jopas nyt oltiin kiusallisen ongelman äärellä.
P6 sijaitsee Vähä-Juurikan tiellä. Aikaa oli kulunut n.6h20min. Sitä edelsi noin kilsan umpihankipätkä ja siitä alkoi lähes yksinomaan 15km mittainen umpihankipätkä. Tuosta voi miinusta korkeintaan kolme hyvää tai kohtuullista kilometria. Umpihankipätkillä varpaan jäätyivät entisestään, etenkin, kun kenkä pääsi jossain välissä pinnalle kylmään ja pohjoishönkään.
Manasin kulkemattomia polkuja. Tuo väli kasvatti psyykkistä lujuutta, sillä olisihan useissa kohdissa ollut syvähankisten umpihankien vaihtoehdoiksi polun liki menevää tietä tai muuta ajo-uraa. Mutta ei, luonto ei antanut periksi. Metrin poikkeaman hyväksyin, mutta yli 2m poikkeamia en, ja kärsin siitä paljon monessa kohtaa. Olen kenties tullut siihen tulokseen, että tarvitsen lisää psyykkistä lujuutta. Ei sitä tainut tänäänkään puuttua, päinvastoin, sitä taisi olla nyt liikaa...
Varpaat oli olleet jäässä monta tuntia. Olin kuitenkin hyvilläni hupenevasta matkasta. Enää 3,5km Lahnajärventielle, ja loppu olisi hyvää polkua 12km verran. Yhtään ei tullut polulta apuja. Eikö tänä talvena metsästäjät ole käyttäneet ollenkaan polkua välillä Vähä-Juurikka-Lahnajärventie. Yhdessä kohtaa oli vähän suksilla menty, ei muuta. Edellisinä talvina on ollut jonkun verran kulkua. Kaikki tuo manaaminen omaa turhautumista alati jatkuneeseen tarpomiseen. Kevyet pätkä oli kortilla, ja kun niihin lyhyisiin pätkiin pääsi, oli varpaaat niin jäässä, ettei juoksemista meinannut tulla mitään.
Vihdoin Lahnajärventiellä. Ahaa, menee vähän yli 12h. Aika tarkkaan kuitenkin meni arvio noin 12:sta tunnista. Siitä alkoi loppumatka kohti Pyssymäkeä. Ekat 2km varpaat oli tosi jäässä, mutta pikku hiljaa jaloilla pystyi jollain tapaa juokseen vähän normaalimmin. Jalat olivat kuitenkin kipeät särystä. Se saattoi olla hyvä signaali. Olikohan varpaissa vielä eloa?
9km maaliin. Juoma loppuu säiliöstä. Väärinpäin juotujen säiliöiden ulomman säiliön loppu oli jo hilseisen kylmää. 7,5km ennen maalia kaivoin varapullon, sen SoftFlaskin. Se oli paikallaan. Reppu takaisin selkään ja menoksi. Vauhti kiihtyi hiljalleen lämpenemisen ansiosta, ei sykkeiden nousun. Oli pakko koittaa juosta, että saisi verenkierron pelastettua. Tässä oltiin nyt julmassa leikissä. Tämä ei ollut enää leikkiä ollenkaan. Tavoite oli selvitä hengissä Pyssymäelle. Otin energiaa, join ja koitin saada varpaisiin verta kiertämään.
Koko loppumatkan oli kuin olisi ollut kapula hampaiden välissä. Kipu oli kova - varpaissa, muuten oli ihan kohtuu helppoa kaikean aikaa. Vihdoinkin. 12h ja vajaa 6minuuttia sekä 58,5km myöhemmin pysäytän kellon. Olen perillä, autolla. Auto on tietysti aivan jäässä. Ovet aukeaa nippa nappa. Auto myös käynnistyy. Vanha auto. Vaimon auto. Hyvä auto. Hyvä vaimo. Auto ei ala lämpeneen. Rapaan ja puhallan lämmittimillä. Ehkä tällä uskaltaa ajaa kotiin. Tai on oikeastaan pakko, sillä alan jäätyä jo muutenkin. Tutisen kylmästä.
Tullessani sisälle olen jo horkassa. Perhe auttaa kenkiä pois. "-Varovasti!" -"Varpaat on tosi kipeät..." Ja kun jalat paljastuu, on näky hurja!
Jalkaterät ja varpaat on monesta kohtaa violetin väriset laajalti. Ensimmäinen ihmetys: Violetin. Yleensä kun tulee paleltuma niin ovat vaaleat tai jos entiset niin mustat. Nyt Muutama varvas on myös huolestuttavan kova ja takaa hieman tumman puhuva. Aloitamme ensihoidon. Tai vaimo aloittaa. Siinä välissä vaatteita vaihtaessani jotenkin kuiviin menee myös taju. Ehdin toki sänkyyn. Vaimo on tiitterä, samoin tytär. He ovat tottuneet, että ultrajuoksijalle voi joskus käydä pahastikin - kaikille voi.
Arvioimme, ihmettelemme, konsultoimme. Kiitos myös ystäville, erityisesti Katjalle! Koleagillista apua on hyvä saada hädän keskellä. Arvon sairaalaan lähtöä. Lähdön mutkikkuutta ei pitäisi asettaa argumentiksi, mutta sitä se nyt osittain on, ja kun varpaissa alkaa olemaan elon merkkejä, eikä ääripäävaihtoehdon merkkejä niin päädyn odottamaan aamuun. Mikäli varpaissa olisi tai tulee pahenevia merkkejä nyt tulleiden elon merkkejen sijaan niin tottakai sitten pitää jollain tapaa päästä lääkäriin ensitilassa. Eniten minua kiinnostaa varpaiden verenkierrosta ja sen arvioinnista lääkärin toimesta. En ole ihan varma onko nuo varpaat ok.
Ehkä sukat kostui siinä määrin, että laajenevat ja laittoivat varpaat puristuksiin. Ulkoa päin tullut kylmä hohki sukan sisälle saakka ja jälki oli sen mukaista. Katsotaan aamulla miltä näyttää. Pahimmalta näyttäneeseen varpaaseen alkoi nyt muodostua rakkoja. Useampia. Ehkä se sen osalta oli sitten paleltumista. Tuo on jo kuvaan sopivaa jatkumoa. Ja kellukoita tulee kaiken aikaa lisää kuin sieniä sateella ja jo tulleet laajenevat. Ja niitä onkin nyt jo paljon. Ei ihme, että olikin niin kipeää.
Harmittaa tietysti, mutta ihminen on erehtyväinen. Nyt ei auta kuin mennä tämän yli, ja ottaa tarvittava aika iisisti. Tämä oli kyllä poikkeuksellinen tapaus. Olen ennenkin tehnyt pitkiä, jopa vuorokauden suorituksia kovemmissakin pakkasissa (mm. Perhereitti-Ultra v.2014). Nyt vain pääsi lumen laatu yllättämään. Ei mahda mitään.
Lenkistä juoksua oli noin 28,5km ja kävelyä noin 30km. Alustasta tietä oli noin 7,5km, Umpihankea 18km, Hyvää talvipolkua 18km, osittain kuljettua, ei aivan umpihankea 15km.
Lenkin data tässä.
VAELLUSVIDEO
Ps. Plastiikkakirurgit jäivät siihen tulokseen, ettei laskimonsisäistä liuotushoitoa tarvittu. Vasemman jalan ykkösvarpaan heikkotuntoisen alueen ympärillä on selkeää verenkierron merkkiä. Ehkä saan pitää kaikki varpaat.
Iso-Sydänmaan reitti (I-SR2014) tai Pyssymäki Extreme Polkujuoksun kisareitti (PEP), millä nimellä kukanenkin Talviextreme polkujuoksu reitin hahmottaa parhaiten. Tänään oli aiheena ns. PEP26km. Tuosta reitistä on n.8km tietä ja 18km lumipolkua. Olen koittanut kehua polun hyvää kuljettavuutta. En tiedä epäilivätkö kuntoilijat polun kuntoa vai pelottiko enempi matka? Osallistujia "tapahtumaan" tuli vain kolme kappaletta :)
Kukin Henri laittoi viestiä klo.10.06, että hän lähtee NYT! Samaan aikaan olin läträämässä omia juomia pulloihin kotona. Minä ja Aholan Tuomas painettiin kellot käyntiin klo.10.59. Ennen sitä olin verrytellyt kaikkinensa 5,1km verran sekä kotona että starttipaikalla. Kolme päivää takaperin loukkaamani nivus-lonkankoukistaja-akseli ei ihan 100% tuntunut, mutta enempi tuo taitaa olla sellainen lihaksen "säikähdysvamma" kuin mikään vakava. Muuten jalat tuntui etenkin takareisistä kireiltä jo kotona venytellessä ja liikkuvuutta tutkaillessa.
Matkaan.
Ensimmäinen 2,8km tietä. Tuo osuus meni ajatellusti noin 155 sykkeillä ja 4:11min/km keskivauhdila. Tosin jalkojen jäykkyys ja kireys häiritsi juoksun rentoutta. Välillä 3-6km sykkeet meinasi nousta liian lähelle anaerobista kynnystä vaikka koitin vähän muka varoakkin. Vähän tympäsi, kun muuten ois ollut niin helpontuntuista, mutta tuo lihaskireys takareisissä häiritsi menoa. Samalla aivojen toinen lohko seurasi Tuomaksen äärimmäisen helponnäköistä menoa. Siinä oli ainakin rennon juoksun mallia silmien edessä, kun itse koitin jäykillä jaloilla painaa isoa kovaa perässä. Tuomaksen kevyt sunnuntain pitkis, minulla kisavetoa simuloiva raasto.
6km jälkeen siirryttiin etulenkin takaosastolle, keskivauhti oli jalkojen jäykkyyteen peilaten suorastaan mairea 4:29min/km. Polku muuttui hieman pienipiirteisemmäksi, mutta oli alustaltaan ylivoimaisesti talven kovinta. Ei paljoa perhereittiä huonompaa alustaa. Samalla metsän siimeksissä sain jalkoja hieman rennomaksi, varmasti osin laskeneen vauhdin ansiosta. Sykkeet sen sijaan olivat edelleen vähän liian korkealla. Voi kuulostaa tarkalta, mutta viiden pykälän lasku olisi ehkä voinut mahdollistaa jäykässä tilassa rennomman juoksun.. tai sitten ei.
Metsän siimeksissä kelloon lävähteli kaiken aikaa ihan hyviä polkukilsoja, 5:20min/km molemmin puolin. Lahnajärventielle (vähän vajaa 12km) tultiin kellon näyttäessä 4:56min/km keskivauhtia. Tuo 6km metsäpätkä oli aavistuksen helpottanut jalkojen jäykkyyttä. Lahnajärventiellä löysäsin tehot takaisin 155, kun tiellä ei ole haasteita niin se käy kätevästi. Sen sijaan jalat oli uhkaavan jäykän oloiset, josta kertoo jo 4:46-4:47min heikot tiekilsat.
Reilun 14km kohdalla painuttiin reilun 2km tieosuuden jälkeen takaisin metsään. Edessä oli reilu 3km hienoista vastamaata kohti koppelokangasta ja reitin korkeinta kohtaa. Samalla jalat jäykistyi kaiken aikaa. Kaikki leikkisyys ja tansahtelevaisuus olivat nyt viimeistään poissa. Ennen juoksua ajattelin, että noin 155 tehoilla olisi varaa vähän ottaa pieniä rytminvaihtojakin, leikitellä. Tänään ei ollut kuitenkaan näköjään leikkivire vaan junttausmoodi. Harmi. Poluilla olisi mukava aina vähän velmuilla.
Noin 17km kohdalla ampiaskankailta koppelokankaille noustessa oli lyhyehköä aukeaa kohtaa, jossa oli hieman pehmoisempaa polkua ja juoksu hieman upposi sekä juoksu tuntui polkevan paikallaan. Kuitenkin kaikki kilsat jäivät tänään sentään alle 6min/km, eli varovaisesti voisi todeta, ettei kuitenkaan mennyt ihan tööttiin eikä kanttaustilaan.
Lyhyt hankalampi pätkä polussa paljasti kuitenkin jalkojeni alusta asti viestinneen jäykän tilan. Nyt alkoi kevyet krampit pohkeissa. Poluilla se on hankala, kun jalkoja pitäisi ajoittain nostaa eikä hiihtää polkua pitkin, ainakin jos yrittää mukamaste vähän reippaammin mennä. Yhdelle sillalle piti jopa hiljentää. Pelkäsin kramppejen lisäksi että Tuomaksella alkaisi tulla kylmä, mutta onneksi kello näytti ettei vauhtimme ole juurikaan tippunut. Jotenkin sitä näköjään pystyi alus-Cosmosta kuljettamaan eteenpäin kohtuu vauhtia.
Saavuttiin perhereitille. Olihan se polku kyllä vähän kovempi. Ero oli hivenen isompi kuin mitä se etulenkin takaosassa tuntui. Polku oli nimittäin sielläkin kuitenkin varsin hyvää. Krampit loppuivat, joten ilmeisesti ryyppimäni juoma oli pelastanut tilanteen. Vajaa 6km jäljellä. Ajatuksena vain että kunhan tästä jotenkin selviää maaliin. 1h45min jäykillä jaloilla anaerobista kynnystä kutitellen tuntui jo turhauttavan pitkästyttävältä. Toisaalta aika hyvä aika olisi tulossa, sillä keskivauhti vajaa 6km ennen maalia oli vielä 5:09min/km.
Välillä taisin puhallella ihan ääneenkin kyllästymistäni tähän puskemiseen. Loppua kohti kuitenkin sain vähän ryhtiä tekemiseen. Ainahan sitä vähän käpertyy omaan psyykkiseen surkeuteenkin. Lopun vastamaatieosuudella jonkun verran alle 5min/km kilsoja. Kokonaiskuvaan ihan jees, vaikka kyllä näitä pitäisi pystyä polkemaan tuossakin kohtaa 4:30-kantille. Ei tämän päivän jaloilla. Tuomas sen sijaan katseli huolettomannäköisenä hölkätessään ajoittain metsään ja ojan pohjiin ajan kuluksi. On se helponnäköistä... Mitä, mehän saadaan Henri kiinni! 1,5km ennen Pyssymäkeä ohitamme suu vehnäsellä taivaltavan iloisen, parrakkaan miehen. Hienoa, Henri! 3h12min 26,3km. Saa koittaa. Hyvä on miehellä kunto!
Tämä oli toisaalta hyvä, että oli niin vaikeaa alusta asti. Olipahan ainakin tarpeeksi kisamaisen raskas suoritus. Kahtena edellisenä vuotena on ollut tarkoitus olla parhaassa kunnossa toukokuussa ja olen ollut sitä vasta elo-syyskuussa. Tänä vuonna aion yrittää aikaistaa ajoistusta rynkyttämällä kisamaisia suorituksia/kisoja jo alkuvuodesta. Tarkoitus on alittaa 11h Karhunkierroksella. Tarkoitus on olla hyvässä kunnossa Karhunkierroksella. Pieni haave kymppisakistakin, mutta katsotaan, starttilista on aika kova.
Tästä jatketaan ja koitetaan pysyä ehjänä sekä terveenä. Ylihuomenna olisi ohjelmassa I-SR2014 Koko lenkin kierto n.58km. Eli sama kuin PEP2017 kisassa pitkä matka. Se on tarkoitus mennä retkihenkisesti, sillä onhan siitä suurin osa umpihankea :)
Tarkoituksenani oli kiertää I-SR2014 vaellusreitti (a´ 57km)kolme kertaa putkeen. Ajankohta oli eilen ja tänään. Reilu kolme viikkoa Vaarojen maratonin ja raskaan kauden päätyttyä. Silti olin luottavainen. Suoritukseen tulisi menemään etukäteislaskujeni mukaan 30-36h. Suunnittelin huolella tuntematonta. Soitin mm. Visa-Pekka Larivaaralle, miehelle joka on kiertänyt Karhunkierroksen TUPLANA (n.165km) alle 29 tuntiin. Muistin tuon puhelun keskustelut hyvin iltayön synkkinä tunteina. Kumpi tuli ensin? Pää vai jalat?
Minulle tärkeä ja mainio ystäväpiirini muodostivat WhatsApp -ryhmän. Myös omasta rakkaasta perheestä oli vaimo ja tytär ryhmässä. Aprikoin tyttärelle tämän olevan liian rankkaa, mutta hän niin kovasti itse halusi. Ryhmä oli kuin väki ladun varrella, se hurrasi minua eteenpäin.
Lähtövirittelyjä
Ensimmäiselle kierrokselle sain paikallisen oppi-isäni matkaan. Keijo "Hietapuolen Bekele" Nivala on kiertänyt kanssani tuon reitin muutaman kerran. Löysimme alusta asti yhteisen soinnut, vain laulu puuttui. Maisema vaihtui nopeasti. WhatsApp -ryhmän riehakas stadionalueenomainen kannustus raikui raivokkaan humoristisena: -"Riskillä vaan, sanon minä!" Alkumatkan ainoa takaisku oli lennokas kaatuminen rajalinjan laskussa hieman ennen Lorvinlinjaa. Loukkasin solisluuta/olkapäätä. Vähä-aikaa näkyi tähtiä pilvisellä taivaalla.
P2(11km) pisteellä ollaan kevyestä menotunteesta huolimatta 11min aikataulua edellä. P4(23km) pisteellä jo 21min. Tunne siitä, että saamme löysätä jo muutoinkin kevyttä menoa voimaannutti entisestään menoa. Tyttö kannustaa WhatsApp´ssa. Kannustus jatkuu viestiketjussa hurjana. Karnevaalimeininki, vaikka ollaan erämaisen takaosan syvimmissä syövereissä, syövereissä, jonne on monen matkanteko katkennut.
Syyryssä (26km) täytettiin energia ja juomavarastoja kätköltä. Huomiona, että esim. Banaani oli melko kylmää. Myös suklaat piti laittaa rinnankohdan taskuihin sulamaan.
Syyryn juoma/eväskätköllä.
Noin 3km kallio-osuus. Juoksen koko ajan edellä. Yhtäkkiä takana alkaa kuulua rapinaa, joka viittaa taiteellisiin tanssiliikkeisiin. Keijo ottaa sellaiset etukenot, että siinä ettei ehdi kiivetä selkääni ennen kuin saa hyppynsä alas. Teknistä.
Juuri P6 pisteen ohitettuamme. Mestarille maistuu eväs takana.
P6(31km) saavuimme ajassa 4:18h. Olimme 32min aikataulua edellä. Ruoka maistui ja söimme kilvan leipiä. Aikataulussa reilusti edellä ja ruoka maistuu. Hyvä merkki.
Nousemme Iso-Juurikan penkalle. Askel on harvinaisen kepeä aikaisempiin kiertoihin peilaten. Sanonkin Keijolle, että maltetaan nyt kuitenkin pidätellä, kun tuota matkaa on sen verran vielä jäljellä. Ja kylläpä sai taas nauraa. Matkaa oli todellakin jäljellä. Kerroin myös Keijolle, että en uskonut kovinkaan monen uskovan kolmen kierroksen kiertämiseeni. Keijo nyökkäilikin asian olevan niin. Kukaan siitä ei ollut minulle puhunut, mutta tiesin sen silti. Sehän on aika luonnollista. Itse uskoin, ja juuri siksi olin tässä. Toki tiesin sen itsekin, että haaste on kova, ja juuri siksi niin motivoiva - tehdä uskomattomasta totta.
Matka soljuu iloisesti etiäppäin. Juurikan pohjoispään penkalla täytyy taas pannuttaa kunnolla. Tällä kertaa ei käynyt kuinkaan, eikä olkapääkään vaivaa enää. P7 pisteen kätköllä silmäilen äkkiä(!) kannustusviestejä.
P7 (rapiat 40km) miten tämä voi olla näin helppoa? Kuvaa ei ole toiselta kierrokselta.
On hienoa kuulua itseään parempaan seuraan, lainatakseni aina kohteliasta Poikki-Timppaa, jonka viralliseksi titteliksi julistettiin viime paikallislehdessä JUOKSIJA.
Rajaperä v.2016: Joutoväkeä ja yksi juoksija.
Totta tuokin, mutta totta sekin, että OIKEASTI arvostan tosi korkealle tätä yhteisöä joka auttoi minua tässäkin taistossa. Mielestäni meissä on voimaa olla yhtä, sitä voimaa joka ei ole nyky-yhteiskunnassa itsestään selvää. Se jos joku on aitoa.
Pesäneva maratonmatkan tuolla puolen intoudumme kuvaamaan alati taulumaisen upeaa pesänevaa.
v.2013 maratonin Suomenmestari M60
Pian pitkoksista vapaan(!) Pesänevan tuolla puolen koittaa Lahnajärventie uudelleen ja P8 (45km). Siellä ajassa 6:36h. 34min aikataulua edellä. Pieni himmailu näkyy vähän kellossa. Säästämme voimia. Alan valmistautua tällä tavoin seuraavalle kierrokselle, ottamalla loppukierroksen korostetun kevyesti. Tuossa kohtaa kenties hauskin WhatsApp -viesti tulee Lasse Ylimäen näppäilemänä: "Sehän saa Timppa rueta pukemaan kohta housuja jalakaan." ..."On se vain meininkiä", komppaa Marko Mattila. Muut peukuttaa ja näyttää hauistaan.
Loppumatka lasketellaan lähtö ja maalialueelle, eli pulpetille. Eka kierros täyttyy ajassa 8:21:10, eli noin 8:22h.
600m ennen pulpettia. Kevyesti tulee.
Vähän komiikkaa.
Lihakeittoa, Timpan tuomaa kahvia, sokeria ja keksiä.
21min eväs -ja varustetauon jälkeen alkaa toinen kierros juoksija Timo Poikkimäen kanssa.
Timo juoksisi P2:lle asti ja jatkaisi siitä sitten 25km etulenkkiä omia teitään. Toinen kierros alkaa mukavissa tunnelmissa. Juoksu tuntuu alunalkaen samanlaiselta kuin se oli tuntunut eka kiekan lopussakin. Ensimmäinen 5km menee huomaamatta. Noin 8km kohdalla alkaa kuitenkin painaa jalkaa. Kuin leikaten tuntuu jalat puhdittomilta. Ei mitään hidasta hiipumista vaan merkittävä voimattomuus. Vauhti hieman tippuu, mutta matka jatkuu kohti pimeyttä, joka alkaa laskeutumaan.
Toisen kierroksen P2 ajassa 10:26. Timppa jatkaa matkaansa. Hyvä apu vajaan kahden tunnin verran. Aikataulua vielä 14min edellä. Ero kutistui kuitenkin lähdöstä tähän 3min verran. Olennaisinta on kuitenkin, että olen nyt ensimmäisessä voimattomuus kuopassa. Tätä jatkuu Pesänevan toiselle puolen - toivottomuutta. Kunnes toisen kierroksen ollessa n.14km vaiheilla teen Lotus-kyykyn. Kellossa 70,5km. Lunta alkaa kaunoon ja meikä kyykyssä vaivaismäntyjen katveessa. Luonnon kanssa yhtä. Kyykky tepsii ja keventää askelta sekä mieltä. Usko tulevaan palaa ja virkustun. Pääsen ylös kuopasta!
Matka kohti P3 eväskätköä jatkuu. Palautusjuoma maistuu. Kaikki maistuu - siis vatsa vetää. Se on näissä olennaisinta, sillä se on keskiössä, josta myös jalat ja pää elää. Jossain 18km kohdalla toista kierrosta kaikkivoipaisuus on taas takana ja mielen valtaa voimakas synkkyys. Tajuan katselevani vajaa kellonympärys sitten tapaamiani puita ja suomättäitä taas uudelleen pilkkopimeässä vain otsalampun valokeila ja taivaalta tippuva lumi kanssani. Kieriskelen epätoivossa. Mietin etteikö todella ole ihmisen lapsella muuta miettimistä kuin tätä surkeutta. Mietin myös eikö ole muuta itsensä haastamista kuin rämpiä Iso-Sydänmaan reitin teknistä ja pehmeää takaosaa yksin loputtomassa pimeydessä.
Hädässä pelaa usein onneksi vaistot. Soitan kotiin klo.20:20. Olen 21km kohdalla toista kierrosta. Tajuan, että nyt on pitkästi kaikkialle. Pyydän vaimoani tekemään minulle vielä yhden kätkön. Nimittiäin kotiavainkätkön. En ole enää varma mistään jaksamisesta. Otan vain uuden askeleen ja sitten taas uuden. Jokainen niistä tuntuu raskaalta.
P4 (80km) ajassa 12:49h. Kannustus raikaa yhä kovempana. 9min aikataulua perässä. Tuntuu ihmeeltä, että niinkin vähän. On ollut niin huonoa, mutta on minulla hienoa sakkia! Ainoa äpärä, joka ei enää usko tähän on se joka on itse täällä - sydänmaalla. Lunta kaunoo taivaalta kuin peittääkseni haaveeni kevyeeseen peitteeseen. Tossukaan ei enää pidä. Hokat piti ok. ekalla kiekalla, mutta nyt alkaa luistaa. P5 kätköpisteellä istun mättäälle syömään. Tämän minä osaan. Aina toivoin hiljaa mielessäni syödessäni rauhassa, että josko sittenkin nousisin uudestaan kuin Fenix -lintu. Sinä olet tuolla kuitenkin niin yksin oman suorituksen kanssa. Kukaan ei sinua kanna, sinun on itse kannettava itsesi.
Raahatessani itseni Mäyränpesän ja Laihakankaan kivikkoisen baanan lävitse, tunnen todella eläväni. Näihin tunnelmiin ei pääse kympin tielenkeillä. Nämä kannattaa aina, vaikka kävisi oharasestikin. Näissä saa usein venyä henkisesti ja fyysisesti sellaisiin sfääreihin, ettei niitä oikein jälestäpäin tajuakaan.
Jarmo "Hönky" Honkala viestitti a) kävelleensä pesänevan yli n.10km sytyttääkseen minulle Pykyn autiotuvan mökin kaminan lämpimäksi ja b) tulisi minua vastaan. Nämä - Keijon, Juoksija Timpan ja Hönky-Honkalan kädenojennukset olivat isoja apuja minun selviytymisessä sinne asti mitä selvisin.
P6 (88km) 14:40h. Matka jatkui ylikypsennetyt spaghettijalat menopeleinä. Tosi voimatonta ja surkeaa tekemistä maustettuna päällä, joka oli liki 3h kertonut, ettei jaksa ja pysty tätä nyt. Vain vatsasta oli hyvää seuraa. Lumisade yltyi ja liukastelu sen myötä. Aina kellahtaessani nurin, oli työn takana päästä pystyyn. Niin sitä kuitenkin aina vähän jaksoi ja pian näkyi Hönky-Honkalan valokeila. Pykylle oli matkaa 2km.
Jarmo käveli helponnäköisesti edelläni varmoin askelin. Minä JUOKSIN pysyäkseni Jarmon perässä. Tuli tunne kuin Jarmo olisi isäni ja minä juonitteleva kurahousuinen tenava, jolta oli juuri otettu tikkari kädestä. Siinä minä sipsuttelin isän perässä, eikä mikään ollut hyvin. Ja kuin kruunuksi ajatuksilleni totesi Hönky isällisesti: -"No, mennäänpä nyt ensin Pykylle ja katotaan sitten". Toive uudesta tikkarista heräsi ja tein parhaani, vaikka sitten kurahousut kahisten, mutta halusin vain äkkiä Pykyn lämpöön.
Pykyllä olimme hieman ennen puoltayötä. Hönkyllä oli kuumaa mehua ja mustikkapiirakka. Voi, että maistui. Jonte-Konde arvasikin oikein kotikatsomossa, kun viestitti Hönkyn emannoivan minulle hyvät eväät. Olin rasvannut itseni hyväksi jo Syyryssä 10km aikaisemmin ja vaatteetkin olivat riittävän kuivat. Niinpä vaihdoin vain uudet vedenpitävät sukat ja Sarvan nasturin jalkaan. Pykyn oven suljimme klo.0.02.
Olin kuin uudesti syntynyt. Nyt taas kaikki tuntui olevan mahdollista. Tämä on niin tätä. Vähän samanlainen olo kuin lähtiessäni toiselle kierrokselle. Hölkkäsin noin 8min/km vauhtia. Käveltiin huonot kohdat. Ainakin toinen kierros tulisi umpeutumaan hieman ennen klo.4:ää, se tuntui tuossa kohtaa selviöltä.
P7 tultiin Pykyltä lähteneen 5km helpon rallatuksen jälkeen. Eväskätköltä vielä palautusjuomaa ja liiveihin lisää juomaa. Taas oltiin prosessissa. Sitten alkoi pehmeämpi metsäpolku ennen Pesänevaa. Pian alkoi voimat kadota. Lasi joka oli äsken täynnä tuntui olevan nyt tyhjän. Tuntui uskomattomalta menettää tuo voimaantumisen tunne. Taas alettiin työstään.
Missään vaiheessa ei ollut kramppeja (5-6 suola ja magnesiumtablettia koko reissulla, ei muita tabuja) tai mitään muitakaan lihas tai nivelkipuja. Kivutonta menoa. Voimattomuus jaloissa ja henkinen uupuminen olivat minun kipuni. Tultiin Pesänevalle. Hönky käveli suon päällä, minä sisässä. Siltä se tuntui. Aloin vajota voimiltani todella alas. Koitin pitää sen tunteen sisälläni. Pian kuitenkin romahdin. Tuntui kuin en jaksaisi enää askeltakaan. Hönky ei tietenkään voinut tarkkaan tietää ajatuksiani voimistani vaan tsemppasi ainakin Pyssymäelle asti. Minulle Pyssymäki oli tällä kertaa seuraava tie. Eikä sekään tuntunut itsestäänselvyydeltä.
Jouduin nojaamaan käsillä jalkoihini tämän tästä. Askelten eteen piti ponnistaa todella paljon. Hönky meni pyynnöstäni lämmittämään autoa edeltä. Raahauduin viimeisillä voimilla autoon. 103,35km. 17:56:36 tuli mittariin. Tuloksena valtaisa kokemus ja ponnistus. Päällimmäisenä tunteena tuossa hetkessä, kun sammutin kellon, oli pettymys. Samalla tiesin, että olin yrittänyt kaikkeni ja tämän kertainen tulema olisi vain hyväksyttävä osana matkaa tässä harrastuksessa. Tiedän, että minulla on vielä paljon kehittämistä. Olen vielä aika heikkotasoinen tässä hommassa. Nöyrä pitää olla. Tiedän myös, että tällaisissa pitäisi olla useammin saatavilla lämmintä ruokaa/juomaa. 57km välein vartti autiotuvassa ei oikein riitä minun tasolla näillä keleillä.
Lopuksi haluan kiittää suuremmoisia ystäviäni ja tuttujani tämän tarinan mahdollistamisesta!!! Kiitos!!!
