KIDNAPATUT
SISARUKSET
Äiti kertoi vapun sujuneen
riehakkaasti. Serpentiinejä oli näkynyt kaikkialla – poksahtaneita ilmapalloja.
900-sarjan poliisi Saab oli kiitänyt tiellä lujaa. Ruokaa oli löytynyt jälleen kerran meille
kaikille neljälle. Emme omistaneet jääkaappia, eikä mitään muitakaan kaappeja.
Kaikki mitä saimme suihimme, oli äidin tuomaa. Isäkin oli ollut vielä jokin päivä
sitten tuomassa meille evästä huutavaan nälkäämme. Häntä ei ole kuitenkaan sen
jälkeen näkynyt. Kukaan ei tunnu tietävän, mihin isämme joutui. Naapuri oli tosin
kertonut äidillemme, kuulleensa lähistöltä laukauksia samana päivänä, kun
isämme katosi. Isämme ruumista ei koskaan kukaan löytänyt. Emme tienneet sen
päivän olleen viimeisen isällemme, kun hänet viimeksi näimme varsin
pelkistetyssä kodissamme.
Oli toukokuun 2.päivä. Liput
olivat olleet äidin mukaan puolitangossa. Eivät ainakaan isämme vuoksi, sillä
isämme katosi neljä pimeää sitten. Äiti oli kuullut ihmisten puhuvan Henri Toivosesta. Nimi ei sanonut äidillemme mitään, saati meille, jotka olimme
olleet koko lapsuuden vain ja ainoastaan hyvin pienessä kodissamme. Ei
askeltakaan kodin ulkopuolelle. Tunsimme vain äidin. Äiti oli ehkä siksikin
meille erityisen rakas. Minä, kaksi velipoikaani ja yksi siskoni vartuimme
nopeasti. Aloimme lähestyä niitä päiviä, jolloin uskaltautuisimme kenties
tutkimaan maailmaa kotimme lähettyvillä.
Meille oli tullut jälleen nälkä.
Äiti oli onneksi ennättänyt levähtää kyllin ja hän lähtikin hyvävoimaisen
oloisena ruoanhaku reissullensa jälleen kerran. Jo kolmannen kerran tänään.
Äidin lähdöstä aikaa oli ehkä kaksi hattaraa. Laskimme aikaa hattaroista, jotka
kulkivat kotimme ylitse. Myöhemmin kuulimme niitä kutsuttavan pilviksi…
töm-töm-töm… Odotuksemme katkesi kuin veitsellä leikaten. Kotiimme koputettiin
raivokkaasti. Henki pahasemme lähes salpaantui järkytyksestä, jähmettävästä
pelosta, joka kietoi meidän kerta laakista. Kyyhötimme toisiimme painautuneina.
Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä tulisi tapahtumaan. Pelko tuntui kuitenkin
luissa ja ytimissä. Vapisimme, olimme kauhuissamme – kaikki neljä.
Töminä jatkui. Pian kotiimme
ilmestyi aivan valtaisat kädet, jotka veivät minut ja siskoni mukanaan. Meidät
sullottiin jättikokoiseen laatikkoon. Kaikki tapahtui aivan liian äkkiä. Olimme
shokissa. Kuulimme naurun rätkätystä. Laatikko, jossa olimme oli kylläkin
tilava, mutta se hytkyi jättiläisten kuljettaessa minua ja siskoani kohti
tuntematonta. Tuo matka tuntui taasen ikuisuudelta, piinalta, joka ei tuntunut
koskaan loppuvan. Vihdoin olimme kuitenkin perillä jossain – emme tienneet
ensinnäkään missä.
Valtaisan kirkas valo sokaisi
silmämme, kun jättilaatikko avattiin ja samassa silmänräpäyksessä meidät
heitettiin tyrmään. Tyrmässä oli pitkähköä ruohoa/heinää alustanamme. Olimme
taivasalla. Päällämme oli ihan kelvollisen kokoinen rautakehikko. Kattona jättipahvi, kehikon päällä. Katon päälle laitettiin jokin valtava harkko tai
vastaava. Vaikka kotimme oli ollut vaatimaton, oli se lämpimämpi. Yksinäisyys,
sisarusten ja äidin läheisyyden puuttuminen lisäsi minun ja siskoni olon
kalseutta. Milloin edes saisimme ruokaa? Tuotiinko meidät tänne kuolemaan? Kysymyksiä
oli pitkä liuta, muttei yhtään vastausta – ainakaan vielä. Jättiläiset olivat
lähteneet tiehensä heti meidät tyrmään heitettyänsä.
Kahden hattaran päästä he
kuitenkin palasivat tyrmälle. Värisimme jälleen pelosta. Koitin olla vahvempi,
sillä siskoni oli aivan tolaltaan. Toinen jättiläisistä osoitti minua
jättimäisellä kädellään ja kutsui minua ”Härskiksi”. Toinen siskoani, sanoen: ”Tyyne”.
Meidät oli ristitty. Saimme ruokaakin. Ruokatottumuksiemme perään ei kyselty
vaan aloitimme aivan uudenlaisen ruokavalion. Vankien ruokaa? Piimää ja
kaurahiutaleita. Siinä kaikki. Voitte vain kuvitella, tuska äidin poistumisesta
elämästämme, oli karmaisevaa, sanoin kuvaamatonta.
Olimme olleet jo niin monta
pimeää ja hattaraa tyrmässämme, ettemme pysyneet laskuissamme… itse asiassa
emme edes osanneet laskea kovin hyvin vielä. Tyrmä aukesi kesken uniemme.
Olimme jo tottuneet jättiläisiin jonkin verran, emmekä enää pelänneet heitä.
Toivathan ne meille ruokaakin ja puhuttelivat monta kertaa päivässä. Siskonikin
oli alkanut jo pitämään heistä. Meitä alettiin heitellä päivittäin. Tipuimme
aina jaloillemme. Otimme siinä lentomatkalla muutaman siivellisenkin –
lensimme!
Pian koittikin se päivä, jolloin
osasimme lentää pidemmästi. Lensimmekin eräs päivä siskoni kanssa jättiläisten
kodin liepeillä olevaan isoon koivuun, josta katselimme vihdoin maailmaa.
Jättiläiset puhuttelivat edelleen meitä, tarjosivat ruokaakin. Lentomatkamme
pidentyivät asteittain. Palasimme kuitenkin usein jättiläisten pihapiirin
puihin heitä tervehtimään.
Eräänä päivänä, ollessamme taas
aika pitkällä lennollamme, lensimme erään aidan katolle. Lauloimme omaa käheää lauluamme, ja kas kummaa, äitimme ja sisaremme lensivät luoksemme! Jälleen
näkemisen riemu oli valtaisaa. Raakuimme siinä kaikki pian monet, monet
kuulumiset. Olimme jälleen yhdessä. Näytimme sisaruksillemme ja äidillemme jättiläisten
asuinpaikankin. Taisimmepa käydä vielä koko sakillakin tervehtimässä heitä.
Huomaan pian olevani lähes
unessa. Äitini on jo kuollut. Sisaruksiani en ole nähnyt kuuteen vuoteen. Olen
itsekin jo erittäin iäkäs. Tunnen kuinka oma kuolemanikin on jo aivan nurkan
takana. Istun aitapylvään päällä, muistellen vaihderikasta nuoruuttani.
Rääkäisen kerran, lennän vielä.
Onni
Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 24.5.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti