NUORUUS MUISTOJA, OSA 2

                    KIDNAPATUT SISARUKSET

               Äiti kertoi vapun sujuneen riehakkaasti. Serpentiinejä oli näkynyt kaikkialla – poksahtaneita ilmapalloja. 900-sarjan poliisi Saab oli kiitänyt tiellä lujaa. Ruokaa oli löytynyt jälleen kerran meille kaikille neljälle. Emme omistaneet jääkaappia, eikä mitään muitakaan kaappeja. Kaikki mitä saimme suihimme, oli äidin tuomaa. Isäkin oli ollut vielä jokin päivä sitten tuomassa meille evästä huutavaan nälkäämme. Häntä ei ole kuitenkaan sen jälkeen näkynyt. Kukaan ei tunnu tietävän, mihin isämme joutui. Naapuri oli tosin kertonut äidillemme, kuulleensa lähistöltä laukauksia samana päivänä, kun isämme katosi. Isämme ruumista ei koskaan kukaan löytänyt. Emme tienneet sen päivän olleen viimeisen isällemme, kun hänet viimeksi näimme varsin pelkistetyssä kodissamme.

               Oli toukokuun 2.päivä. Liput olivat olleet äidin mukaan puolitangossa. Eivät ainakaan isämme vuoksi, sillä isämme katosi neljä pimeää sitten. Äiti oli kuullut ihmisten puhuvan Henri Toivosesta. Nimi ei sanonut äidillemme mitään, saati meille, jotka olimme olleet koko lapsuuden vain ja ainoastaan hyvin pienessä kodissamme. Ei askeltakaan kodin ulkopuolelle. Tunsimme vain äidin. Äiti oli ehkä siksikin meille erityisen rakas. Minä, kaksi velipoikaani ja yksi siskoni vartuimme nopeasti. Aloimme lähestyä niitä päiviä, jolloin uskaltautuisimme kenties tutkimaan maailmaa kotimme lähettyvillä.

               Meille oli tullut jälleen nälkä. Äiti oli onneksi ennättänyt levähtää kyllin ja hän lähtikin hyvävoimaisen oloisena ruoanhaku reissullensa jälleen kerran. Jo kolmannen kerran tänään. Äidin lähdöstä aikaa oli ehkä kaksi hattaraa. Laskimme aikaa hattaroista, jotka kulkivat kotimme ylitse. Myöhemmin kuulimme niitä kutsuttavan pilviksi… töm-töm-töm… Odotuksemme katkesi kuin veitsellä leikaten. Kotiimme koputettiin raivokkaasti. Henki pahasemme lähes salpaantui järkytyksestä, jähmettävästä pelosta, joka kietoi meidän kerta laakista. Kyyhötimme toisiimme painautuneina. Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä tulisi tapahtumaan. Pelko tuntui kuitenkin luissa ja ytimissä. Vapisimme, olimme kauhuissamme – kaikki neljä.

               Töminä jatkui. Pian kotiimme ilmestyi aivan valtaisat kädet, jotka veivät minut ja siskoni mukanaan. Meidät sullottiin jättikokoiseen laatikkoon. Kaikki tapahtui aivan liian äkkiä. Olimme shokissa. Kuulimme naurun rätkätystä. Laatikko, jossa olimme oli kylläkin tilava, mutta se hytkyi jättiläisten kuljettaessa minua ja siskoani kohti tuntematonta. Tuo matka tuntui taasen ikuisuudelta, piinalta, joka ei tuntunut koskaan loppuvan. Vihdoin olimme kuitenkin perillä jossain – emme tienneet ensinnäkään missä.

               Valtaisan kirkas valo sokaisi silmämme, kun jättilaatikko avattiin ja samassa silmänräpäyksessä meidät heitettiin tyrmään. Tyrmässä oli pitkähköä ruohoa/heinää alustanamme. Olimme taivasalla. Päällämme oli ihan kelvollisen kokoinen rautakehikko. Kattona jättipahvi, kehikon päällä. Katon päälle laitettiin jokin valtava harkko tai vastaava. Vaikka kotimme oli ollut vaatimaton, oli se lämpimämpi. Yksinäisyys, sisarusten ja äidin läheisyyden puuttuminen lisäsi minun ja siskoni olon kalseutta. Milloin edes saisimme ruokaa? Tuotiinko meidät tänne kuolemaan? Kysymyksiä oli pitkä liuta, muttei yhtään vastausta – ainakaan vielä. Jättiläiset olivat lähteneet tiehensä heti meidät tyrmään heitettyänsä.

               Kahden hattaran päästä he kuitenkin palasivat tyrmälle. Värisimme jälleen pelosta. Koitin olla vahvempi, sillä siskoni oli aivan tolaltaan. Toinen jättiläisistä osoitti minua jättimäisellä kädellään ja kutsui minua ”Härskiksi”. Toinen siskoani, sanoen: ”Tyyne”. Meidät oli ristitty. Saimme ruokaakin. Ruokatottumuksiemme perään ei kyselty vaan aloitimme aivan uudenlaisen ruokavalion. Vankien ruokaa? Piimää ja kaurahiutaleita. Siinä kaikki. Voitte vain kuvitella, tuska äidin poistumisesta elämästämme, oli karmaisevaa, sanoin kuvaamatonta.

               Olimme olleet jo niin monta pimeää ja hattaraa tyrmässämme, ettemme pysyneet laskuissamme… itse asiassa emme edes osanneet laskea kovin hyvin vielä. Tyrmä aukesi kesken uniemme. Olimme jo tottuneet jättiläisiin jonkin verran, emmekä enää pelänneet heitä. Toivathan ne meille ruokaakin ja puhuttelivat monta kertaa päivässä. Siskonikin oli alkanut jo pitämään heistä. Meitä alettiin heitellä päivittäin. Tipuimme aina jaloillemme. Otimme siinä lentomatkalla muutaman siivellisenkin – lensimme!

               Pian koittikin se päivä, jolloin osasimme lentää pidemmästi. Lensimmekin eräs päivä siskoni kanssa jättiläisten kodin liepeillä olevaan isoon koivuun, josta katselimme vihdoin maailmaa. Jättiläiset puhuttelivat edelleen meitä, tarjosivat ruokaakin. Lentomatkamme pidentyivät asteittain. Palasimme kuitenkin usein jättiläisten pihapiirin puihin heitä tervehtimään.

               Eräänä päivänä, ollessamme taas aika pitkällä lennollamme, lensimme erään aidan katolle. Lauloimme omaa käheää lauluamme, ja kas kummaa, äitimme ja sisaremme lensivät luoksemme! Jälleen näkemisen riemu oli valtaisaa. Raakuimme siinä kaikki pian monet, monet kuulumiset. Olimme jälleen yhdessä. Näytimme sisaruksillemme ja äidillemme jättiläisten asuinpaikankin. Taisimmepa käydä vielä koko sakillakin tervehtimässä heitä.

               Huomaan pian olevani lähes unessa. Äitini on jo kuollut. Sisaruksiani en ole nähnyt kuuteen vuoteen. Olen itsekin jo erittäin iäkäs. Tunnen kuinka oma kuolemanikin on jo aivan nurkan takana. Istun aitapylvään päällä, muistellen vaihderikasta nuoruuttani. Rääkäisen kerran, lennän vielä.

Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 24.5.2012