NUORUUS MUISTOJA

               On kait tässä tieten sen verran jo etäisyyttä kertynyt tuonne nuoruuteen, jotta voipi aika huoletonna muistella kultaista nuoruutta, kuten ruukataan sanua.

               Sen verta on matkaa noihin aikoihin, ettei kaikistellen muista mikä kesä oli minäkin vuonna. Tässä kuitenkin oli eilettäin mielessä aika elämästäni, jolloin olin noin suurin piirtein ylä-asteikäinen. Aika tarkka aikamääre kuitenkin?

               Tapasin pelailla kesät pitkät jalkapalloa erittäin hyvän kaverini kanssa pienellä jalkapallopyhätöllä, pienen kukkulan kupeessa. Saatoimme tosiaan pelata ja kikkailla usein aivan koko päivän – aamusta iltaan. Välillä saatoimme käydä tauolla kaverini kotona, joka oli aivan kentän vieressä. Hänellä oli usein tarjota kylmää kokista ja munkkeja. Niillä sitä jaksoi sitten helposti 4-5 tuntia lisää. Eikä tuntunut missään, tulleet paikat ollenkansa kipeiksi. Peleissä ei useinkaan ollut kuin muutama kaveri, mutta tempo oli usein kova, eikä rangaistuspotkukisoiltakaan vältytty. Itse asiassa joskus ammuimme pilkkuja monta tuntiakin, kisaten pelkästään siinä osassa peliä.

               Mielikuvitus lajikirjolle oli kuitenkin jo tuolloin laaja, ja etten sanoisi kekseliäs. Horsma oli esimerkiksi hyvä keihäs. Joskus nakkelimme horsmaa yön koittoon ja kuuntelimme toisen kaverin erittäin vanhassa piha-autossa (olisikohan ollut Cortina) TÄTÄ biisiä. Ja tietysti monta tuntia. Olisiko jälkimmäisessä ollut kyse sinnikkyyden harjoittamisesta, joka kenties on kantanut hedelmää tänne varhaisvanhuuteen (heh) saakka?

               Yksi hauskoista lajeista oli myös aitajuoksu. Eikä tietenkään missään radalla – vaan tasaisin välein istutetun mäntypalstan väleissä, jonne tsuumasimme aitajuoksuradan. Aurauskepit toimivat aitoina. Vastakkain oli milloin Greg Foster ja Arto Bryggare, milloin Thomas Munkelt ja Renaldo Nehemiah. Tuotakin lajia tuli vedettyä usein niin monta alkuerää, että vieressä kulkeneen tien katuvalot ennättivät syttyä pimeyden tullen. Siellä silmät loisti illan pimeydessä intohimosta kiiluen, päämääränä tehdä joka kerta uusi päivän paras aika. Jokainen rykäisy kellotettiin – ja aina oli kaikki pelissä.

               Ainakin kerran muistan, että pidettiin lähes oikea Yleisurheilun 10-ottelu. Tieto 10-ottelun pistelaskutaulukoista oli silloin kiven alla, mutta muistaakseni jokin taulukko löydettiin. Sitten koitettiin simuloida vaikeammin välineet saataviin lajeihin mahdollisimman kuvaavat instrumentit. Eilen parhaat naurut itsekseni vedin, kun muistelin kiekonheittoa! Arvatkaas mikä oli kiekko? Äitini vanhan Singerin kela, vai mikä se TÄMÄ on? Tuloksia en muista, miten Singerin kelan viskasusta saatiin pojoja.

               Olihan tuo luomu-urheilua, jos mikä. Tuon erittäin hyvän kaverin kanssa kävimme yhtenä kesänä useita kertoja saman lenkin. En muista sen tarkkaa matkaa. Ehkä 3-4km. Kaverini, äärimmäisen hienotunteinen mies, ei halua muistaa niin tarkasti niiden lenkkien tapahtumia. Nuo lenkit olivat aina loppua kohden MIES - MIESTÄ VASTAAN. Aina, ihan aina. Lenkin, kisan, tarina kirjoitettiin joka kerta myös a-i-v-a-n samalla tavalla. Noin kuvainnollisesti ja tyylillisesti ajateltuna minä olin Martti Vainio ja kaverini Alberto Cova.

               Lenkki alkoi aina sopuisasti, kevyesti hölkäten. Puolen välin maissa vauhti aina aavistuksen kiihtyi. Tiesin kaverini olevan minua hieman nopeamman, joten minun oli AINA yritettävä ratkaisua jo ennen loppusuoraa. Aukaisin pellit aina jotain 1,2-0,8km ennen maalilinjaa. Kun kehoni tuskin ehti tehdä nykäisyyn viittaavan liikkeen, olin jo pulassa – hävinnyt. Alberto Cova oli jo irti, ratkaisevasti. Minulla ei ollut KOSKAAN mitään jakoja, ei koskaan. Olin jo kuitenkin silloin niin optimistinen, että USKOIN AINA aidosti koittavan sen päivän, jolloin tulisi hetkeni. Ja kuulkaa, sitä hetkeä ei koskaan tullut. Olen saanut noista kokemuksista paljon matkaan näihin urheiluhommiin. Elikkäs pelkkä uskominen ei riitä, on myös harjoiteltava, jottei jää AINA joka skabassa kuin nalli kalliolle. Olen paljon kiitollisuuden velkaa kaverille noista opettavista oppitunneista. Kiitos paljon! Muuten, en ole vieläkään – tuskin koskaan – niin hyvässä kunnossa, jotta uskaltaisin lähteä hänen kanssaan hippasille, kisalenkille. Tuo asia pysyy sellaisenaan ja se on hyvä niin. Se on kaunista sellaisenaan, kultaisena muistona, vaikka hopealle aina jäinkin.

               Totta puhuen, emme enää kilpaile toisiamme vastaan vaan toisiamme kannustaen. Mikäli olemme kisoissa rinta-rinnan pari kilometriä ennen maalia, tulemme rinta-rinnan maaliin. Nuoruuden kilpailut toisiamme vastaan on käyty jo hyvän aikaa sitten. Meillä ei ole enää tarvetta siihen. Muita vastaan loppusuoralla tulee kuitenkin irvisteltyä, vaihtelevin kokemuksin. Loppupeleissä kisoissa käymme kuitenkin enää vain kilpaillaksemme itsemme kanssa. Vaikka Haile Gebreselassie on jo minun blogihistorian aikana menettänyt maailman ykkösvaltikan viitan, käynee aforismini edelleen tähänkin kohtaan: Minun ja Hailen välillä on niin paljon juoksijoita, ettei ole järkeä kuin kilpailla itseään vastaan.

OIKEIN HYVÄÄ VAPPUA HYVÄ YSTÄVÄ JA KAIKKI MUUT!!!!!!!!!!

Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 1.5.2012